31. elokuuta 2016

Emma Cline - Tytöt


The Girls - Tytöt ilmestyi englanniksi vasta tänä vuonna suuren kohun saattelemana ja on saapunut suomennettuna supernopeasti suomalaisten lukijoitten hyppysiin. Nuoren 27-vuotiaan Emma Clinen esikoisromaani vei hänet raketin lailla tähteyteen, sillä käännösoikeudet on myyty jo yli 30 maahan ja elokuvakin on suunnitteilla.

Siirrymme kuumaan ja kuohuvaan Kalifornian kesään 1969. Kesään joka jäi historiaan Neil Amstrongin kuukävelyn ja Woodstockin kesänä. Hippiaate oli vielä voimissaan ja Vietnamin sota vammautti edelleen amerikkalaispoikia. Tuo kesä jäi mieleen niinikään Charles Mansonin kultin raaoista rituaalimurhista. Ymmärrän hyvin, että kirjan teema kiinnostaa Yhdysvalloissa, onhan Mansonin tapauksesta kirjoitettu paljon ja hän on ollut nimellään esikuvana joillekin populaariartisteille. 

Keski-ikäistynyt Evie Boyd muistelee kesän 69 järisyttäviä tapahtumia ja on hyvillään siitä, että häntä ei kultin tekemiin murhiin yhdistetä. Toisaalta hän on tästä pettynyt,  koska 'jokainen haluaa tulla nähdyksi'. Siis mitä ihmettä? Evien elämä on juossut ohi, yhtään hyvää ja kestävää ihmissuhdetta ei ole ollut. Koko elämää on sävyttänyt miesviha.

Hyvän perheen tyttö Evie oli tuolloin arka ja yksinäinen 14-vuotias, joka oli aina käyttäytynyt odotusten mukaan. Vanhemmat erosivat, äiti hyppäsi yhtenään vaihtoehtoryhmissä, etsi itseään ja uutta miestä. Teiniangsti hyökkäsi ja oma tylsä elämä kyllästytti Evietä. Kadulla maleksiessaan hän näkee tumman Suzannen ja tämä vetää häntä puoleensa kuin hunaja. Evie karkaa kotoaan Suzannen kulttiin, jota johtaa karismaattinen, puolijumalana pidetty Russell.

Kultin elämä ranchilla oli elävästi kuvattu. Saasta ja rappio tulivat liki. Likaiset hoitamattomat lapset. Ja huumeet. Minä en vain näe mitään ihannoitavaa huumeiden käytössä. Piste. Ei ihme että huumekoukussa olevat, oman tahtonsa kadottaneet tytöt suostuivat hyväksikäytetyiksi ja aivopestäviksi, gurunsa hulluja ideoita toteuttaviksi kostonenkeleiksi.

Tytöt oli hyvin kirjoitettu, mutta tarinassa oli jotain syvästi vastenmielistä. Minun oli vaikea ymmärtää sitä, että Evie uhrasi kaiken Suzannen takia. Eihän hän ollut mitenkään marginalisoitunut entuudestaan... Myös tämä ajatus tökki pahasti: 'minä tiesin, että jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä.' Se mitä luulen tämän mieleni myllerryksen viestivän, on se että Evie ei mielestäni ollut uskottava hahmo. Ei teininä eikä keski-ikäisenä.

En osaa luetella mistä kaikista tekijöistä antipatiani johtui. Ehkä syynä olivat fiktion perustana olleet kuvottavat faktat? Ehkä minua ärsytti näitten tyttöjen tahdottomuus ja nopea ajautuminen kulttinsa pauloihin. Ei, en minä elä missään kuplassa. Tiedän, että Uskontojen uhrien tuki -yhdistys on tarpeellinen tämänpäivän Suomessakin.

Vastenmielinen tarina. Hyvin kirjoitettu, joskin jotkut kielikuvat helisivät tyhjää. Verbittömät lauseet haittasivat lukemista, etenkin alussa. Ajatuksia herättävä kirja, joka sai muistelemaan vuotta 69. Esikoiskirjaksi oiva avaus - Cline on hyvin nuori ja ehtii paljon.

Bloggauksia Lumiomena ja Kaisa Reetta

Emma Cline
The Girls 2016
Tytöt
Suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2016
★★✩
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

28. elokuuta 2016

Haruki Murakami - Miehiä ilman naisia


Odotin Murakami-fanina malttamattomasti tätä uutuutta. Kirjassa on seitsemän novellia, jotka kertovat eri miesten kokemuksista naisista, rakkaudesta ja miltä tuntuu muuttua mieheksi ilman naista. Tarinat ovat murakamimaisen mielikuvituksellisia ja vertauskuvallisia, kieli selkeää ja toteavaa. Novellien otsikot:

DRIVE MY CAR
YESTERDAY
Eilinen / on toissapäivän huominen / tästä taaksepäin yks' päivänen
ITSENÄINEN ELIN
SHERAZADE
KINO
RAKASTUNUT SAMSA
MIEHIÄ ILMAN NAISIA

En tiedä mikä ajatus Murakamilla on ollut kirjan nimeämisessä. Hemingway on julkaissut vuonna 1927 novellikokoelman Men without Women - siis ilman määräävää artikkelia. Murakamin novellien englannin kielisessä versiossa the esiintyy. En osaa tarkemmin analysoida Hemingwayn ja Murakamin yhteneväisyyksiä tai eroja. Yhteistä on melko lyhytlauseinen toteava kerronta, joskin Murakami on aivan omanlaisensa fantasioissaan ja surrealismissaan. Ehkä teoksen nimi on vain kunnianosoitus kirjailijan ihailemalle Hemingwaylle?

Tutut elementit ovat läsnä: The Beatles ja vanha jazz. En väitä ymmärtäväni Murakamia. Pitäisikö ylipäätään vai vain antaa mennä ja nauttia? Yhteistä novellien miehille on yksinäisyyden ja eristyneisyyden kokemus kun he eri syistä ovat menettäneet naisensa. Nainen voidaan ehkä tulkita myös oman mielen symboliksi, josta on riippuvainen ja jota ei pääse pakoon. Alitajunnassa säilyvät kaikki muistot ja ne pulpahtavat pintaan joskus myöhemmin, vaikka ne olisi kuinka tehokkaasti aikoinaan torjunut. Nuo torjutut muistot saattavat hyvinkin olla elämäämme syvästi vaikuttavia helmiä.

Erityisesti tämä muistojen ja kokemusten tiedostamisen tärkeys tuli esiin novellissa KINO. Samanniminen päähenkilö alkoi havaita uhkaavia ennusmerkkejä ympäristössään. Lopulta hän noudatti baarinsa asiakkaan neuvoa lähteä pois ympyröistään. Hän matkusti kauas ja eristäytyi hotellihuoneeseen, jossa muistot alkoivat vaativina koputella sateiseen ikkunaan.

Koputus kutsui Kinoa säännöllisellä äänellään syvälle labyrinttiin. Kop kop, kop kop. Sitten taas kop kop. Älä käännä katsettasi pois, vaan katso suoraan minuun, joku supatti hänen korvaansa. Tältä sinun mielesi näyttää nyt.

Murakamin naiskuvasta voidaan olla montaa mieltä. Mutta näissä novelleissa paljastuu naisen tärkeys miehille - myös ohi seksin, vaikka se yksi tärkeä ja luonnollinen tekijä onkin. Paatunut naistenmies herra Tokoi rakastuu 52-vuotiaana, menettää elämänhalunsa ja riuduttaa itsensä kuoliaaksi. Tanimura taas muistaa kirkkaasti 16 vuoden takaisen yhden ainoan keskustelun Erikan kanssa, ja sen merkityksellisyyden elämässään. Novelleissa oli mainiota huumoria ja sarkasmia. Miesten ohella myös naiset tekivät kanssaihmistensä kummeksumia tekoja. Hahmot eivät mahtuneet yhteisön normeihin etsiessään omalla hullulla tavallaan vastausta kysymykseen Kuka minä olen?

Tämä on 9. lukemani Murakami enkä kaikista ole innostunut, useista hyvinkin paljon. En aivan löytänyt tästä novellikokoelmasta aikaisempien teosten lumoa tai elämystä. Tunnustan toki että Murakami on haasteellinen kirjailija. Ehkä lukukokemustani vesittivät muutamat juuri lukemani huikeat kotimaiset syksyn uutuudet. Olin aikeissa antaa vain kolme tähteä, mutta sitten viimeinen, niminovelli Miehiä ilman naisia sai minut toisiin ajatuksiin. Tavattoman kauniisti kirjoitettu iäksi menetetystä rakkaudesta ja rakastetusta! Kyllä Murakami sittenkin osaa!

Kukaan ei tiedä, kuinka surin ja murehdin hänen lähtöään, kuinka syvään kuiluun vajosin. Ei voikaan tietää. En itsekään pysty muistamaan. Paljonko kärsin? Paljonko tunsin kipua? Olisi kätevää, jos olisi olemassa laite, jolla voisi mitata tarkasti ihmisen kokeman surun määrän.

Eräänä päivänä sinusta tulee yllättäen mies ilman naista. Se päivä tulee luoksesi antamatta tulostaan minkäänlaista vihjettä tai varotusta, pienintäkään aavistusta tai tunnetta, vaimeintakaan koputusta tai rykäisyä. (...) Vain miehet ilman naisia tietävät, miten surullista, miten satuttavaa on tulla yhdeksi heistä. Vain he tietävät, miltä tuntuu menettää länsituulensa.


Haruki Murakami
Onna no inai otokotachi 2014
The Men without Women 2015
Miehiä ilman naisia
Suomentanut Juha Mylläri
Tammi 2016
★★★★
Arvostelukappale - Kiitokseni Tammelle.

26. elokuuta 2016

Leena Parkkinen - Säädyllinen ainesosa


Minulla on ollut ilo ja onni löytää ja lukea viime aikoina aivan loistavia kirjoja. Ja huippuputki jatkui Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan hurmaavien keitosten ja 1950-luvun Helsingin seurassa. Niin lumoavaa ja otteessaan pitävää kerrontaa että ah ja voi! Olisi pitänyt säästellä ja lukea hitaasti, mutta kun ei vaan voinut.

Elisabeth, ranskalaisen äidin ja suomalaisen isän tytär, 'perii' arvoasunnon Museokadun yläkerroksista, joskaan arvoasuntonimitys ei tainnut tuolloin vielä olla käytössä. Takana ovat yksinäiset vuodet sveitsiläisessä sisäoppilaitoksessa, vaikeat vuodet saksalaisten miehittämässä puutteen Pariisissa sekä vuosia kääntäjänä Tukholmassa. Elisabeth on salaperäinen, itsenäinen ja elegantti maailmannainen, joka kirjoittaa pitkiä ja hurmaavia kirjeitä Izzylle Ranskaan. Hänen torstaikerhonsa on lukuisa, äänekäs ja värikäs, boheemeja juhlia riittää.

Sinä (Izzy) kiepuit sulhasen kanssa vihreässä mekossasi ja me joimme aivan liian monta lasia samppanjaa. Granaattikorvakorusi kiiltelivät kynttilöiden valossa ja loivat punaisia raitoja poskiisi. Minun jalkani kulkivat kevyesti kuluneitten lattialautojen yllä, olin niin kuumissani että kaadoin viiniin puolet vettä. Pöydissä oli kehäkukkia suurissa savisissa vaaseissa, ne olivat ripottaneet liinaan keltaisia siitepölykasoja, kuin sädekehiä.

Samaan taloon hiljattain muuttanut sovinnaiselta ja aralta vaikuttava kotirouva Saara ja Elisabeth tutustuvat. Pikku Eliaksen äidin elämänpiiri alkaa avautua ohi tylsän rutiinin ja kotihengettären roolin. Elisabeth avaa Saaralle ovia ulos maailmaan, ja hänestä tulee Saaralle ilmaa, jota hengittää.

Saara oli täynnä pulppuilevaa, lämmintä iloa, joka virtasi kuin maito. Hän ei pystynyt muistamaan, koska hän oli viimeksi odottanut mitään niin paljon kuin työpäiviä, kirjoituskoneen tasaista naputusta, juoruiluhetkiä Ulla-Tertun ja tyttöjen kanssa. (...) Vihdoin hänen elämässään tapahtui. Tapahtui Elisabeth. Elisabethin ihmeellisyys sai Saaran vatsan vellomaan kuin hän olisi ollut maailmanpyörässä joka hetki.

Parkkinen rakentaa tämän kulinaristisen keitoksensa kuin maailmanluokan chef. 50-luvun Helsinki ja Etu-Töölö kohosi silmieni alla mehevänä kuin soufflé. Mikä ihana nostalginen aikamatka entiselle kotikadulleni Museokadulle, Tunturikadun halliin, Hietaniemeen, ympäri Helsinkiä. Silmiini piirtyivät myös vanhat Kotilieden vuosikerrat ja päätoimittaja Alli Wiherheimon tuima hahmo, opettavaiset ja valistavat artikkelit maan kotirouville, tuon ajan muoti ja mainokset. Myös sodanjälkeinen köyhyys ja tavarapula, notkollaan olevat hetekat ja mukavuudettomat asunnot laskiämpäreineen.

Saaran status on laskenut kunnanlääkärin tyttären hyväosaisesta asemasta vanhemman miehen, Juhanin puolisoksi ahtaaseen ja ankeaan asuntoon. He joutuivat pakenemaan kauppalasta ja myymään irtaimistonsa miehen velkojen vuoksi. Menneisyydessä on lamauttavia ja kipeitä asioita. Mutta sitten on tämä viekoitteleva ja etuoikeutettu Elisabethin piiri, jossa tehdään taidetta avarissa Munkkiniemen ateljeissa ja joissa lasi ei ole lasi vaan se on frank tai wirkkala...

Elettiin kylmän sodan kiihkeintä aikaa ja Helsinki oli kaikkien tahojen ja valtojen vakoojien keskus. Elettiin myös aikaa, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos ja luokiteltiin mielisairaudeksi ja jota hoidettiin parantoloissa rajuin keinoin. Suomen rikoslaista homoseksuaalisuuden rangaistavuus poistui vasta 1975 ja sairausluokitus niinkin myöhään kuin 1981.

En minä syntynyt tällaisena, mutta kuitenkin synnyin. En minä tyttönä vielä tiennyt että minuun on kirjattu hormonaalinen poikkeama, freudilainen hermostohäiriö, liiallista testosteronin eritystä, kilpirauhasen vajaatoiminta, rauhasvika, mustaa sappea, liian pitkä imetysaika, ei imetystä ollenkaan, liikkumaton kohtu, klitoriksen liikakasvua, oidipaalinen kompleksi, narsistinen minäsuhde, moraalista löyhyyttä, rappeutunut oikeuskäsitys, saastunut mieli, ylikehittynyt id, tähdet väärässä asennossa, äitini söi liikaa raakaa kalaa, maa tärisi kun synnyin...

Säädyllinen ainesosa hullaannutti. Lähimmiksi hahmoiksi nousivat tietenkin Elisabeth ja Saara, mutta myös romaanin muut naiset. Ammatistaan ylpeä ja salaisesti rakastava emäntä Reetta Murros, joka kokkaa hummereita tärkeälle saksalaiselle 'Herr Jungerille', pienelle luihuharteiselle miehelle, jolla on nysät viikset. Ja tottakai nenässä tuoksuivat Madame Bernadetten keittokirjan aistilliset aromit - hummerit kasvihuonemansikoitten kera, ravut August Strindbergin tapaan tai blinit kaikilla mausteilla.

Sanoisin että Säädyllinen ainesosa oli elämys isolla E:llä ja täydellinen isolla T:llä. Tämä oli romaani kaikilla mausteilla - huumaava, viettelevä, taivaallinen lukunautinto. Jossain haasteessa kysyttiin,  onko nykyään edellytyksiä klassikon synnylle. Vastaan että tässä niitä on! Kun romaanin naiset rikkoivat rajojaan, irrottautuivat ahtaista sovinnaisuussäännöistä, minäkin voisin tehdä niin ja antaa teokselle rivillisen sydämiä!

Kirjasta on blogattu runsaasti mm. Leena Lumi ja Omppu

Leena Parkkinen
Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥
Kirjastosta


25. elokuuta 2016

Helmi Kekkonen - Vieraat


Tukahduttava elokuinen päivä kääntyy illaksi Helsingin Etu-Töölössä kuumailmapallojen leijaillessa utuisella taivaalla. Senjalla on illalliskutsut kauniissa ja valoisassa kodissaan, ja vieraat ovat tulossa tuossa tuokiossa. Senjaa hermostuttaa hiukan, monestakin syystä, mutta erityisesti koska hänen miehensä Lauri on viipynyt jo tunnin ruusujenostomatkalla. Missä ihmeessä mies viipyy?

Senja ei ole kestinnyt vieraita pitkään aikaan. Elämässä on ollut raskasta, vuorotellen toivoa ja iloa, tai karvasta pettymystä ja tyhjyyttä. Hermostumisesta ja jännityksestä huolimatta odotukset ovat korkealla. Kunhan Lauri vaan jo tulisi...

Vieraiksi on kutsuttu naapurirapussa asuva nuori yksinhuoltajaäiti Anna ja tämän pieni poika Toivo, johon Senja on suorastaan hullaantunut. Myös paras ystävätär Alva on Danielinsa kanssa saanut kutsun kuin myös äiti. Lauri on kutsunut vain Iiriksen, joka tuskin tulee, koska hän nyt vaan on sellainen, aina. Vieraat alkavat saapua. Senja hämmentyy lisää, kun ovikello soi ja sisään tupsahtavat hänelle liki tuntematon, hieman huppelissa oleva Nelli seurassaan Karen. Naiset väittävät, että Lauri on kutsunut heidät. Senja hiukan suuttuukin Laurille, mennä nyt tekemään moista, kutsua nyt intiimille illalliselle tuntemattomia... Mutta sitten hän antaa olla.

Alkuun lukija ei tiedä ollenkaan keitä vieraat ovat ja mikä yhteys heillä on Senjaan tai Lauriin. Sitten Kekkonen ottaa henkilön kerrallaan ja raottaa kunkin vieraan taustoja nostaen jännitettä. Jokaisella on lapsuudessaan tai aikuisuudessaan kipeitä muistoja ja kivistäviä haavoja, joista ei puhuta ja jotka mieluiten torjutaan.

Kirja herätti myötätuntoa ja surua. Elämä tekee kipeää, vanhemman ja lapsen suhteet vääristyvät, puolisoiden välinen rakkaus haalenee ja usko yhteiseen elämään - tai elämään ylipäätään - horjuu. Ihmisten välille syntyy ylittämättömiä muureja ja salaisuuksia, asioita joita ei saa sanotuksi tai joita ei halua ajatella edes itsekseen. On helpompaa torjua ja yrittää unohtaa. Uupumus ja epätoivo saavat tekemään epätoivoisia tekoja.

Tavattoman kauniisti, herkästi ja eläytyen kirjoitettu tarina. Ihailen sitä, miten koskettavasti ja todentuntuisesti Helmi Kekkonen osasi kuvata näin erilaisten ja eri-ikäisten hahmojensa syvimmät tunnot. Kaunista, traagista ja dramaattista.

Vieraista ovat bloganneet mm. Sinisen linnan kirjasto ja Ulla

Helmi Kekkonen
Vieraat
Siltala 2016
★★★★
Arvostelukappale - Kiitokseni Siltalalle.

23. elokuuta 2016

Adichie - Purppuranpunainen hibiskus


Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus vie 1990-luvun Nigeriaan, jossa epävakaat poliittiset olot jatkuvat ja korruptio senkun kiihtyy. Väkivalta on arkipäivää. Vallassa on pitkään ollut sotilashallitus eikä vaaleilla valittua Abiolaa tunnusteta. Pääosaa näyttelee teini-ikäisten Jajan ja Kambilin perhe. Perhe on erittäin varakas ja asuu palatsimaisessa talossa. Mutta paraatifasaadin takana kaikki ei suinkaan ole kiiltokuvamaisen hyvin.

Tässä kirjassa on - suorastaan sielua hyytävästi kuvattuna - pari seikkaa, joita inhoan syvästi: fanaattinen uskonnollisuus ja fyysinen väkivalta. Perheen isä edustaa äärimmäistä kiihkokatolisuutta. ruokarukouksetkin kestävät liki puoli tuntia, riisi kylmenee, pöydässä ei keskustella, kaikki on tiukan kurinalaista, isän hallitsemaa ja ahdistavaa. Hän hurskastelee katolilaisuuden ja kunnioitetun poliittisen ja taloudellisen menestyksensä loisteessa - pahoinpitelemällä samanaikaisesti vaimonsa, tyttärensä ja poikansa henkihieveriin. Mutta toisaalta hän on antelias ja avustaa isoin rahatukuin köyhiä ja hädänalaisia.  Pyörittää myös hallintoa kritisoivaa sanomalehteä. Mieletön ristiriita tässä hirviömäisessä miehessä, uskon vääristymäkö?

Ahdistavan despootti-isän hallinnoimassa talossa vapaus on tuntematon käsite. Kambilin ja Jaja-veljen päivät on ohjelmoitu minuuttiaikatauluin ja jos koulussa ei ole luokan paras, seuraa joku järkyttävä rangaistus isän kädestä - kiehuvaa vettä jalkaterille, sormen murtaminen tai teräsvahvisteisilla kengillä potkiminen. Lapsen parhaaksiko, kysyn vaan? Sisko ja veli saavat maistaa hiukan vapautta ja tuntea iloa isän siskon, Ifeoma-tädin luona yliopistokaupunki Nsukkassa. Täti on leski, kolmen lapsen yksinhuoltaja ja kärsii alituista puutetta. Mutta silti kodissa nauretaan ja iloitaan.

Olin hymyillyt, juossut, nauranut. Rintani paisui jostain, joka oli kuin kylpyvaahtoa. Hattaramaisen keveää. Niin suloista, että tunsin sen maun kielelläni, se oli makeaa kuin cashewpuun ylikypsät keltaisina hehkuvat hedelmät.

Adichie saa kerronnallaan Nigerian elämään. Hän tuo esiin poliittiset epäkohdat, korruption, tapot ja attentaatit. Kuilun rikkaiden ja köyhien välillä, perinteet, pakanauskon ja ruokakulttuurin. Nigeria oli tässä yhtä värikäs kuin kuvitelmissani upea eksoottinen hibiskus - se purppuranpunainen harvinaisempi lajike. Tarina ja sen dramaattiset juonenkäänteet oli hienosti punottu yhteen.  Kristiina Savikurjen suomennos oli kaunis ja sujuva. Loistava, elämyksellinen ja silmiä avaava kirja.


Kaunis Adichie on syntynyt vuonna 1977. Esikosromaani Purppuranpunainen hibiskus julkaistiin vuonna 2003 ja se palkittiin Commonwealth Writers’ Prize -palkinnolla. Toinen romaani Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun) julkaistiin vuonna 2006. Se palkittiin vuonna 2007 Orange-palkinnolla. Vuonna 2009 julkaistiin novellikokoelma Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck). Kolmas romaani Kotiinpalaajat (Americanah) julkaistiin vuonna 2013.


Chimamanda Ngozi Adichie
Purple Hibiscus 2003
Purppuranpunainen hibiskus
Suomentanut Kristiina Savikurki
Otava 2010
★★★★★
Kirjastosta

21. elokuuta 2016

Pauliina Vanhatalo - Keskivaikea vuosi


Kirjailija Pauliina Vanhatalo sai keskivaikean masennuksen diagnoosin maaliskuussa 2014. Keskivaikea vuosi perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä vuoden varrelta. Vanhatalo kirjoittaa hyvin avoimesti ja kaunista kieltä. Luin alkuvuodesta Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty enkä pitänyt sen kielestä yhtään. Sen rinnalla tämä on kuin helkkyvää runoutta.

Vanhatalo on kärsinyt kaamosmasennuksen tyyppisestä oireistosta monesti aiemminkin. Yleensä masennus on hyökynyt päälle joulun välipäivinä ja hävinnyt maaliskuussa. Nyt ei kuitenkaan niin käynyt. Hän aloittaa masennuslääkityksen ja yrittää voittaa masennuksensa monin keinoin, olla hyvä masennuspotilas. Arsenaaliin kuuluvat hölkkätreeni, avantouinti, kävelyt, vitamiinit, meditaatio... Toisinaan auttaa, toisinaan zenistä ei ole tietoakaan. Vanhatalo tunnistaa itsessään kaikki masentuneen tyypilliset piirteet: ei jaksa, on aina uupunut; aivot eivät toimi entiseen malliin, työ ei suju; itsesyytökset ja huonommuuden tunteet vainoavat; kykenemättömyys kestää ihmisiä ja lasten kysymyksiä ja hälinää; itkuisuus ja mielen vuoristorata.

Introverttius ja sen vaikutukset äitiyteen
Vanhatalo on pienestä pitäen viihtynyt kirjojen parissa, mielikuvitusmaailmassa. Luovana henkilönä yksinäisyyteen vetäytyminen ja omien ajatusten äärellä olo ovat hänelle elinehto. Lapsiperheen arki isojen remonttitöiden keskellä uhkaa nyt hänen yksityisiä hetkiään ja rauhaansa. Netistä kirjailija löytää introverttien vanhempien vertaissivustoja, tukea ajatuksilleen ja tunnoilleen. 

Palava halu menestyä kirjailijana sekä hänen introverttinä kokemansa tunne, että on huono äiti katkaisivat kamelin seän. Vanhatalo kertoo olevansa myös suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija. Kun ei koe riittävänsä, ahdistus ja toivottomuushan siitä seuraa. Mutta miksi ihmeessä meissä naisissa elävät edelleen hyvän äitiyden myytit! Se joka ei ole pullantuoksuinen emo, tuntee epäonnistuvansa surkeasti.

Minua huvitti, kun Vanhatalo kertoi nuorena pitäneensä Wayne W. Dyeria eräänlaisena gurunaan. Aika monta Dyerin kirjaa olen itsekin takavuosina lukenut, kunnes sitten joku niistä osoittautui mielestäni aivan huuhaaksi...

Vanhatalon puoliso oli tavattoman kiltti ja myötätuntoinen, vaimoaan ymmärtävä mies. Ihailtavaa, sillä masennuspotilaan kanssa ei ole helppo elää. Puoliso jousti ja antoi vaimolleen tämän tarvitsemaa omaa tilaa ottaen ajoittain päävastuun perheen arjesta. Kirja on päiväkirjamaisuutensa vuoksi pääosin minä-vuodatusta, mutta sentään näinkin kirjailija kerran tuumi:

Alan pelätä että mies saa tarpeekseen. Hän vaikuttaa väsyneeltä enkä ihmettele. En minäkään pidä itsestäni, en jaksaisi itseäni ollenkaan. (...) Lupaan miehelle että hän saa halutessaan minusta ystävällisen eron.

Vanhatalo suo lukijalle kurkistuksen vapaan kirjailijan paineisiin. Miten rankkaa on kun panee sisimpänsä peliin ja alttiiksi aivan eri tavoin kuin vähemmän luovan työn tekijä. Odottaa hyväksyykö kustantaja käsikirjoituksen vai ei, mikä on lukijoiden reaktio. Luovalla työllä on siunauksensa ja kirouksensa. 

Keskivaikea vuosi oli paljon valoisampi kuin etukäteen ounastelin.  Se oli vaikeiden asioiden avoin ja rehellinen kuvaus. Lopussa päivä piteni, valo ja iloisuus lisääntyivät. Mutta kaikkien meidän masennuksen kokeneiden on hyvä muistaa:

Opin ettei masennusta voiteta lopullisesti vaan sen kanssa eletään. Että masennustaipumuksen kanssa voi tulla toimeen. Että tunteita ei tarvitse pelätä. Mitä tahansa ne sitten ovatkin, hyviä tai huonoja, ne menevät ohi.

Linkitän pariin bloggaukseen: Katja / Kirjojen kamari ja Bleue / Kirjapolkuni

Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi
Schildts & Söderströms 2016
★★★★
Kirjastosta

20. elokuuta 2016

Chigozie Obioma - Kalamiehet



Kalamiehet on nigerialaissyntyisen Chigozie Obioman (s. 1986) kiitelty esikoisromaani. Kirjailija toimii tätä nykyä kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen apulaisprofessorina Yhdysvalloissa. Kirja kertoo Agwan veljessarjan edesottamuksista ja siitä, kuinka ne ovat alkusysäys hirvittävään perhetragediaan. Tapahtumat sijoittuvat kirjailijan synnyinkaupunkiin Akureen.

Agwan perheessä on kaikkiaan kuusi lasta. Nuorin poika David ja tytär Nkem ovat ihan pikkuisia vielä, mutta vanhemmat pojat Ikenna, Boja, Obembe ja Ben ovat jo vintiö- ja teini-iässä. Isä joutuu tuhannen kilometrin päähän töihin ja pääsee käymään kotona vain harvoin. Isän auktoriteetin puuttuessa veljekset alkavat tehdä hänen kieltämiään asioita. Heistä tulee kalamiehiä.

Pojat käyvät kalassa kielletyllä, saastuneella joella. Tietysti he paljastuvat, kun naapuri kantelee äidille. Isän käydessä kotona hän rankaisee ruoskimalla poikien pakarat paukamille ja kehottaa heitä ryhtymään mieluummin henkisten unelmien kalastajiksi. Selkäsaunan ja kylähullu Abulun pahaenteisen ennustuksen jälkeen vanhin poika Ikenna alkaa muuttua. Hän uhmailee äitiään, eristäytyy veljistään ja muuttuu umpimieliseksi ja agressiiviseksi. Perheen dramaattinen syöksykierre alkaa.

Akuren ankeutta ja ruumiillista kuritusta 
Obioman teksti on vangitsevaa, jotenkin autenttisen afrikkalaista. En tiedä missä iässä hän muutti Yhdysvaltoihin, mutta eivät hänen juurensa ole minnekään kadonneet. Kirjailija repäisee lukijan silmät auki realismillaan. Poikien kasvuympäristön kuvaus herättää myötätunnon - ja myös kiitollisuuden omasta etuoikeutetusta asemasta. Näen nuo nuoret rimppakinttuiset ja paljassääriset vesselit viilettämässä kotinsa köyhässä ja saastaisessa ympäristössä, keskellä syrjäytyneitä ja kajahtaneita, kadulla eläviä mielenterveytensä menettäneitä. Surettaa.

Vielä enemmän surettaa ja ihmetyttää pahoinpitelyn määritelmän täyttävä ruumiillinen kuritus, johon yhteisössä suhtaudutaan aivan normaalina juttuna.  Eletään sentään Atlantan kesäolympialaisten vuotta 1996! Oli vastenmielistä lukea kun isä veteli ruoskallaan koko poikanelikon paljaat takamukset verestäville juomuille. Ruumiillinen kuritus on koulussakin normikäytäntö. On vaikea hyväksyä ja ymmärtää.

Taikauskoa ja uskonnon hurmosta 
Vaikea on myös ymmärtää taikauskon voimaa ja hurmoshenkistä uskonnollisuutta. En tiedä mihin kirkkokuntaan tai lahkoon perhe kuului, mutta varsin hurmokselliselta vaikutti. Kirkossa käydään joka sunnuntai, ja seurakunnan pastori jopa manasi paholaista pois Ikennasta jumalanpalveluksen yhteydessä - koko seurakunnan yhtyessä äänekkäästi tähän manaukseen. Hätkähdyttävää ja vierasta.

Koston oikeutus
Hätkähdyttävää ja vierasta oli myös se, että kun koston ajatus heräsi Obemben ja Benin mielessä, koston keinoksi valikoitui ehdottomasti tappo, kuolema. Ehkä kasvuympäristön alituinen väkivalta ja myös kulttuuriset traditiot saivat heidät ajattelemaan näin, silmä silmästä, hammas hampaasta. Ja kyllä, isäkin piti tämäntyyppistä kostoa oikeutettuna, jopa välttämättömänä. Tuskin suomalaisille teinipojille tulee mieleen tappo ensisijaisena koston välineenä... Tapahtumien hetkellä pikku-Ben oli vasta 10, Obembe pari vuotta vanhempi...

Perhettä kohtasi aivan hirvittävä tragedia, tunsin surevani heidän puolestaan ja heidän kanssaan. Teksti oli persoonallista, syvästi ravisuttavaa ja aidon tuntuista. Rumia ja kuvottaviakin tapahtumia, mutta rumuudessaankin kaunista. Oli todella pysäyttävää lukea minulle vieraasta kulttuurista, jossa tavat sanoa tai valita vertauksia ovat näin erilaiset. Obioma kuvasi lämmöllä veljesrakkautta ja näiden nigerialaispoikien ankeaa ja ankaraa todellisuutta. Veljeyden ongelmat ja vivahteet ovat hänelle tuttuja omista veljistään ja sen todella aisti. Vaikutuin, myös järkytyin. Lohdullista oli, että nuorimmat lapset, jalohaikarat David ja Nkem selvisivät perheen traagisesta myrskystä ehjin siivin. Kaikkien unelmat eivät romuttuneet.

Kalamiehistä ovat bloganneet mm. Takkutukka, Elegia ja Omppu

Chigozie Obioma
The Fishermen 2015
Kalamiehet
Suomentanut Heli Naski
Atena 2016
★★★★
Kirjastost

18. elokuuta 2016

Care Santos - Suklaan maku


Care Santos on vuonna 1970 syntynyt barcelonalainen kirjailija. Hän on julkaissut useita romaaneja, joista Suklaan maku on ensimmäinen suomennettu. Pääsemme kurkistamaan kolmen eri vuosisadan Barcelonaan ja suklaanvalmistuksen historiaan. Intohimo ja rakkaus, mutta myös yhteiskunnan säännöt ja normit pyörittävät sekä naisia että miehiä vuosisadasta toiseen. Tällä aikamatkalla meitä ohjaa antiikkinen Sèvresin valkoposliininen kaakaokannu, joka kuiskii tarinoita naisista, joille se kerran kuului.

Sara, Max ja Oriol - intohimoa, rakkautta ja ystävyyttä  - 1900-luku
Kolmikko tutustuu toisiinsa hyvin nuorina suklaanvalmistuskurssilla. Kiltti ja uskollinen Max rakastuu intohimoisesti Saraan, tämä puolestaan pahaan poikaan, Orioliin, tämä taas himoitsee kiihkeästi Saraa. Sara on itsenäinen ja menestyvä konditoriaansa pyörittävä liikenainen. Hän kunnioittaa ja arvostaa suklaanvalmistuksessa perinteitä. Kokeileva ja uutta luova Oriol on levittänyt menestyneen suklaabisneksensä koko maailmaan Japania myöten.

Minulla oli vaikeuksia päätellä olivatko jotkut tämän kolmiodraaman kohtauksista vakavissaan vai parodioiden kirjoitettuja. Jos olivat parodiaa - kerrassaan loistavaa, jos ei, voi taivas! Otetaanpa näyte:

Oriol sulki oven, painoi Saran sitä vasten ja suuteli tuskallisen kiihkeästi. Mies oli niin paljon pitempi että joutui kumartumaan vaikka Saralla oli korkokengät. Kuin jokin hyönteinen joka valmistautuu syömään uhrinsa. Sara potkaisi kengät jalastaan, pudotti laukun lattialle ja huokaisi syvään. Kuten aina kohdatessaan Oriolin, hän tunsi kaivanneensa tätä hirvittävästi, ja siksi hän halusi tehdä kaikkensa tyydyttääkseen tuon kaipauksen mahdollisimman nopeasti. Irrottamatta huuliaan rakastajansa huulista hän antoi leninkinsä valahtaa lattialle. Hänellä oli tangat, jotka hän oli ostanut pari päivää aiemmin Oriolia ajatellen, ja olkaimettomat rintaliivit, jotka jättivät hänen edelleen viettelevät olkapäänsä paljaiksi. Oriol kävi kimppuun raivokkaasti kuin peto tai vampyyri. Olkapäät, kaula, leuka ja taas huulet. Sara Roviran tuhannesti kaivatut huulet. Sara kiersi kädet hänen kaulaansa kuin olisi halunnut kuristaa, painoi peukalot aina yhtä houkuttelevalle aataminomenalle, jota ympäröi kalpea, yhtä aikaa karhea ja sileä iho, joka toi mieleen jonkin matelijan mahan.

Càndida ja Aurora - eri maailmoista & oopperaa Liceussa - 1800-luku
Càndida syntyy rikkaan miehen tyttärenä, Aurora äpäränä samassa talossa äidin kuollessa synnytykseen. Tytöt kasvavat yhdessä ja Aurorasta tulee Càndidan palvelija ja uskottu. Tässä tarinassa oopperat ja Barcelonan oopperatalo Liceu lumoavat Rigoletollaan, Wagnereillaan, säihkeellä, kullalla ja sametilla. Càndida nai nuoren innovoivan suklaatehtailijan, mutta karkaa sitten italialaisen tenorin matkaan. Mikä shokki ja skandaali seurapiireissä! Aurora menee minne käsketään, itseään 30 vuotta vanhemman tohtorin palvelukseen, joka on hyvä ja lempeä isäntä, ja kosii palvelijatartaan 19 vuoden jälkeen.

Tämä tarina vetosi minuun paremmin liikuttavine piirteineen ja Liceun säihkeineen - olenhan itsekin siellä pariin otteeseen istunut. Runsaassa sadassa vuodessa olemme - ainakin länsimaissa - onneksi jättäneet taaksemme ajan, jolloin aviorikos ja avioero pöyristyttivät ja tuhosivat kaikkien läheisten elämän.

Koleraepidemiaa, kiltojen puristusta & prostituutiota - 1700-luku
Madame Adélaïden lähettämä valtuuskunta joutuu Barcelonassa monimutkaisiin seikkailuihin. Suklaamestari Fernandesin suklaantekokonetta himoitsevat sekä englantilaiset että ranskalaiset. Fernandesin vaimo Marianne yrittää pitää puoliaan suklaakauppiaitten kiltaa vastaan, mutta naisena kädet ovat sidotut.

Etkö sinä käsitä? Olet nainen. Naiset eivät voi olla minkään alan mestareita. Sinä et voi omistaa konetta. Tarvitset miehen.

Suklaan maun matkassa kurkistamme rakkauden hulluuteen ja naisen asemaan eri vuosisadoilla. Sensuelli suklaa ja huumaavasti tuoksuva kaakao sulostuttavat aromeineen matkaamme. Barcelona lumoaa, oopperan sävelet soivat. Kirjan ulkoasu on tavattoman kaunis houkutellen romantiikannälkäistä lukijaa. Valitettavasti itse en kuulunut kohderyhmään, mutta mielenkiintoista oli toki tietää, että Madame de Pompadourilla oli sievät sormensa pelissä Sèvresiä perustettaessa.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Takkutukka ja Mai

Care Santos
Desig de xocolata 2014
Suklaan maku
Suomentanut Anu Partanen
Schildts & Söderströms 2016
★★
Arvostelukappale - Kiitokseni S&S!

17. elokuuta 2016

Heidi Köngäs - Luvattu

Miten voi kaikki tunto pudota jalkavarteen, polven sivuun, 
kun sinun jalkasi osuu minuun iltasella kesken ruuan. (...) 
Oliko se vahinko, siirrätkö sen sivuun? Minä en tee mitään, en liikahdakaan. 
En vedä jalkaani pois, annan sen olla niillä sijoillaan, syön.

Luvatussa siirrymme 1800-luvulle talollisten, torppareitten ja mäkitupalaisten aikaan. Nuori orpo Maija on piikana isossa talossa ja kihlattu renki Antille. Isäntä on luvannut kihlaparille torpparinpaikan ja sulho on lähtenyt kauas ratatöihin hirsirahoja tienaamaan. Taloon pestataan rengiksi Joel, naitu komea mies, johon Maija-rukan rakkaus ja intohimo syttyy.

Maija tuntee syyllisyyttä tunteistaan, käy kirkossa ja rukoilee Jumalaa päästämään hänet pahasta. Mutta mikään ei auta, ei edes sulhasen paluu. Antti sairastuu vakavasti ja Maija haluaa perua häät, vaikka heidät on jo kolmesti kuulutettu. Maija muuttuu syrjityksi ja hyljeksityksi henkipatoksi, joka jätetään tylysti kyläyhteisön ulkopuolelle, kaikki ovet suljetaan eikä hänelle edes puhuta.

Luvattu on lumoava ja vangitseva kirja, sivumääriään suurempi. Köngäs kuvaa tarkasti ja riipaisevasti nuoren piikatytön sisäistä taistelua oikeana pidetyn ja vääräksi katsotun välillä. Tuon ajan yhteiskunnan armottomuus iskee päin näköä. Jos et ollut syntynyt talon tyttäreksi, olit muitten armoilla. Raadoit aamusta iltaan lähes ruokapalkalla, huuhdoit ranteet verillä avannossa lakanoita, teit mitä käskettiin, niskuroida ei voinut.

Aloitimme Hilman kanssa jo aamuneljältä, sillä syysteurastus jatkuu jo kolmatta päivää ja meidän on ehdittävä tehdä veri-, liha-, ja ryynimakkaroita. Olen aivan lääsyinen ja kuitti, ei auta, on vaan jaksettava.

Olen oudon kirjoissa jo muutenkin ja yhä minua vieroksutaan, vaikka Elma on onneksi alkanut puhua. Onneksi, sillä mieli kyntää syvää marraskuuta, vaikka puut ovat yhä kultaa ja kuparia.

Maatalon töiden vuotuinen kierto tulee hyvin esille kuin myös torppareiden kurja asema. Taksvärkkiä tekemään perunannostoon tai elonkorjuuseen joutuvat juuri synnyttäneet naiset ja pienet lapset. Isäntä ei anna armoa, kiintiöt on täytettävä.

Lähde
Kirkolla on suuri valta ihmisiin. Kirkkoon kuljetaan kymmeniä kilometrejä jalkaisin tai soudetaan kirkkoveneillä. Halusin liittää tähän kuvan kirkkoveneestä, koska Köngäs sai ne mielessäni järvellä toisiaan vastaan kilpaillen lipumaan. Löysin vain melko epäskarpin kuvan, mutta lisäksi mielenkiintoista tarinaa kirkkoveneistä täällä.

Luin tämän 188-sivuisen kirjan parilla istumalla. Köngäs lumosi minut taas tavoittaen käsittämättömän hienosti nuoren Maijan tuntemukset ja kyläyhteisön ahtauden ja ennakkoluulot. Maija ei kuitenkaan lannistunut onnettomista kokemuksistaan ja syrjityksi joutumisestaan. Hän vahvistui niistä ja lähti päättäväisesti elämälleen uutta sijaa etsimään.

Päivä on harmaa, taivas savunvärinen, vaikka juuri nyt aurinko vähän yrittää pilven rakosesta. (...) Tänään on marraskuun seitsemäs päivä, pitkän kylmän ensimmäinen päivä. Ojan pientareella kukkii joku hajamielinen pietaryrtti, tuuli nostelee irtonaisia lehtiä. Näen vain paljaat puut molemmin puolin tietä, jota pitkin minä kuljen.

Köngästä ei voi kuin ihailla - mikä taito, kieli ja eläytymisen kyky.

Luvattua on luettu mm. täällä: ps.rakastan kirjoja, Marjatta,

Heidi Köngäs
Luvattu
Otava 2000
★★★★★
Kirjastosta

16. elokuuta 2016

S.K. Tremayne - Jääkaksoset


Äiti minä olen Lydia. Se oli Kirstie joka kuoli. 
Miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?

Arkkitehti Angus ja toimittaja Sarah Moorcroftin perhettä on kohdannut musertava suru. Toinen heidän pienistä identtisistä kaksostytöistään kuoli vuosi sitten, putosi isovanhempiensa parvekkeelta ja menehtyi. Angus ratkesi surussaan juomaan ja sai potkut työstään, Sarah romahti henkisesti. Nyt he ovat perineet syrjäisen majakkasaaren Skotlannista, aikovat myydä liian kalliiksi käyneen Lontoon kotinsa ja muuttaa karulle saarelle. Uusi ympäristö, uusi alku, toiveet ovat korkealla.

Mutta idylliä ei tule eikä saarelle muutto suinkaan suju auvoisasti. Talo on surkeassa kunnossa ja vilisee rottia; puhelinlinja on onneton, matkapuhelinkenttää ei ole eikä alkuun edes venettäkään. Perhe joutuu elämään vuoroveden rytmissä: maihin pääsee vain kahlaamalla laskuveden aikaan haisevaa mutapohjaa pitkin. Rahaa on vähän, mutta remontti kuitenkin aloitetaan.

Tässä se on - tai tässä sen pitäisi olla. Sen hetken. Me kolme yhtenä perheenä. Kodikkaasti omassa mökissämme, joka on jo puolittain asuttavassa kunnossa. (...) Ja tässä me olemme. Koira, tytär, kylmä kuulas ilta, majakan välkähtelevä valo, joka tervehtii kaikkia muita tälle yksinäiselle rannikolle ripoteltuja majakoita...

Kävelen ikkunan luo. Kuu on noussut korkealle Small Islesin saariryhmän ylle. On kirkas alkutalven ilta. Pitäisi olla kaunista. Onkin kaunista. Tämä paikka on niin helvetin kaunis, siitä ei pääse mihinkään. Tapahtuipa mitä tahansa, kauneus jatkuu jatkumistaan kuin piinaava painajaisuni.

Pian alkaa tapahtua outoja asioita, jotka saavat Sarahin paniikkiin. Pieni Kirstie väittää olevansa tuhkattu Lydia. Tytön extrovertti persoonallisuuskin on kääntynyt sisäänpäin, hän käyttäytyy aivan kuin kuollut siskonsa. Mistä on kysymys, mitä tapahtui, kumpi tytöistä oikein kuoli? Tekivätkö vanhemmat kauhean virheen, eivätkö he tosiaankaan erottaneet tyttöjä toisistaan?

Asetelmahan on aivan kaamea. Miten vanhemmat pysyisivät järjissään, jos tilanne olisi totta oikeassa elämässä? Tremayne kuljettaa juonta tavattoman taitavasti. Vähitellen lisätyt paljastukset kerivät tapahtumia auki ja sekoittavat juonen mutkia arvailevan lukijan pään. Välillä on täysin varma, että isässä on jotain todella outoa, ties mitä kamalaa hän on tehnyt, vähintään tappanut pahoinpitelevän isänsäkin... Sitten epäily kohdistuu taas äitiin,  koko ajan sympatioiden on-offia puolia vaihtaen.

Tunnelma tihenee sivu sivulta: kyräilyjä, epäilyjä, ikkunasta heijastuvia vihaisia katseita... Puolisot kaivavat esiin toistensa vanhat uskottomuudet ja muut rikkomukset, ja uusiakin paljastuu. Sietämätön syyllisyys piinaa ja ahdistaa heitä kaikkia kolmea, myös Kirstie-Lydiaa. Ja kaiken sekavan keskellä tuo onneton pikkuinen tyttö, jonka persoonallisuus on aivan sekaisin. Kumpi hän on?  Oli sydäntäsärkevää, miten tyttö suljettiin koulussa ulkopuoliseksi. Leikkituokio kotiin kutsutun luokkatoverin kanssa päättyi sekin onnettomasti.

Skotlannin armoton luonto ja karu maisema loivat loistavan kehyksen tälle trillerille. Luontokuvaus olikin uskomattoman kaunista ja taidokasta. Haistoin lemuavan mudan ja mädäntyvät rakkolevät, kuulin lokkien kirkunat ja näin sumun leviävän. Pidin kovasti kielestä ja suomennoksesta.

Irrotan otteeni Lydian kädestä, astun keittiön ovelle ja vedän sen auki. Kurja sää yrittää välittömästi työntää minut takaisin sisään, kiukkuinen sade, herjaava tuuli. Huudan avuttomana ja hädissäni mutakentille, kohti ankkuroitujen veneiden ja hiekkasärkkien himmeitä muotoja ja tummien kuusenlatvojen rivistöjä. Kohti puuromaisen usvan tukahduttamaa maailmaa.

Tämä oli todella nerokas trilleri - melkein viimeisille metreille. Hienon hieno, sopivan jännittävä, ei kuitenkaan liian hyytävä. Mutta minusta Tremaynen loistava ote herposi loppuratkaisua miettiessä. Sinne saakka erinomaista, mutta tarina olisi ansainnut järisyttävämmän lopun. Loppuratkaisu vesitti hiukan tätä huikeaa trilleriä. Enempää ei voi kertoa, en halua spoilata. Tämä on luettava!

S.K. Tremayne on brittiläisen Sean Thomasin pseudonyymi. Hänellä on toinenkin, Tom Knox. Kirjailijasta voit lukea lisää Wikipediasta.

Jääkaksosia on luettu runsaasti blogeissa mm. Krista, Kirsi, Leena Lumi

S.K. Tremayne
The Ice Twins 2015
Jääkaksoset
Suomentanut Oona Nyström
Otava 2016
★★★★★
Arvostelukappale - Kiitokseni Otavalle.

15. elokuuta 2016

Pekka Hiltunen - Onni


Me ollaan kaikki jonkun leikkikaluja.

Oskari istuu headhunter Emma Lapon huoneessa arvioitavana, koska haluaa ylennyksen. Neljä vuotta riittää Verkko-lehden toimittajana, silmissä siintää toimituspäällikön palli. Aluksi kaikki sujuu haastattelussa hyvin, Oskarin pokka pitää, mutta sitten repeää. Hän heittäytyy rehelliseksi ja alkaa suoltaa tunnustuksia, puhumaan pingviineistä ja arktisista kansoista. Oskari paljastaa itse asiassa vihaavansa lehtialaa, koska kunnon toimittajantyön arvostus on hävinnyt. Nykyään halutaan pelkkää viihdettä ja klikkauksia somessa. Oskarin ohella äänensä kuuluviin saavat myös ex-tyttöystävä Tuulikki ja koulukaveri Roady Runner.

Oskari - Median ryöpytystä
41-vuotias Oskari - eronnut mies ja Saaran isä - potee keski-iän kriisiä, koska keski-ikä on hänen mielestään uusi vanhuus. Tulevaisuudennäkymiä ei ole, sillä työmarkkinoilla jyräävät nuoret.  Oskari esittää - Hiltusen sisäpiirin tiedoilla - loputonta hätähuutoa vakavan journalismin ja sanoma- ja aikakauslehdistön puolesta. Levikit laskevat, lehtiä lakkautetaan ja ammattitaitoiset journalistit saneerataan ulos. Robotit tulevat, ihmiset katoavat. Lehdistön laatu on ajettu alas ja lehtitaloissa luodaan vain sopivia alustoja mainoksille ja muille sidosryhmille. Viihteellinen verkko on päivän sana.

Mun ongelmani on se, että meitä ei enää paljon tarvita. Toimittajien sijaan mediatalot haluaa juttujen tekijöiden olevan kuin visailujuontajia, jotka vetää ainaista show'ta omasta elämästään. Hyvän läpän heittäjiä.

Tuulikki - Missiona homot
Heteronainen Tuhannen Mulkun Tuulikki on outolintu, mutta lämmin ja rakastava ihminen. Hänen missionaan on pelastaa Suomen homot.  Setan Luola on Rovaniemen homojen kohtauspaikka, jossa Tuulikki emoilee. Iltatöinään hän harrastaa 'käsitöitä' tarjoten miehille helpotusta Glory holen läpi assan vessassa. Kapina sovinnaisuutta vastaan ja raju rajojen rikkominen saavat Tuulikin tuntemaan itsensä  täysin rajattomaksi. Tuulikin junaileman Suuren homojutun on tarkoitus edistää homojen asiaa, mutta ei mennyt putkeen, ei.

Ihmisen hyvän olon lihakset, mie olin niin hyvä harjoittamaan niitä, antamaan miehelle laukeamisen onnen, yksinkertaisimman onnen joka on saatavilla ja juuri siksi niin herkän ja hyvän.

Roady Runner - Tähteyttä & hittibisnestä
Roady on kiihkeä, englantilaisperäisiä slangisanoja hönkäilevä ja itseään täynnä oleva hippirokkikukko. 40 ikävuotta eivät ole Roadya lannistaneet, hän uskoo vakaasti suureen tähteyteensä. Roady on yliviety parodinen hahmo, joka olisi mielestäni hyötynyt pienestä hillitsemisestä. Hulvatonta hänen mesomisensa toki oli. 

Kansa ei ymmärrä mitään kolmeakymmentä sekkaa pidempää. Kymmenen sekkaa on jo monille haaste, puoli minuuttia on globaalin verkkoyleisön älyllisen toiminnan yläraja. (...) Mä leikkasin ja jaoin siitä tubeseurakunnalleni pelkän kertsin. Jumalavita niitä tykkäyksiä. (...) Tuli klikkausten tsunami.

Me ollaan kaikki jonkun leikkikaluja - jos ei muun niin elämän.
Ihmiset tekevät absurdeja ja normeihin mahtumattomia tekoja, mukautuakseen alati muuttuvaan ympäristöön, pysyäkseen elämän syrjässä kiinni, tavoitellessaan unelmiaan ja suojellakseen rakkaitaan: Roady koheltaa saadakseen tunnettuutta ja kuuluisuutta millä hinnalla hyvänsä; itäblokista kotoisin oleva siirtotyöläinen suostuu kidnapattavaksi ansaitakseen muutaman euron; Tuulikki myy itseään selvitäkseen hengissä työttömyydestä ja rahattomuudesta; Emma rikkoo ammattietikkaa muuttaakseen Oskarin työnantajalleen välttämättömäksi avainhenkilöksi; Oskari itse hyppää taloudelliseen epävarmuuteen.

Alkumetreillä tuumin, että Onni ei taida olla minun kirjani, mutta sitten Hiltusen paasaus media-alan jatkuvasta muutoksesta ja vakavan toimittajantyön alamäestä alkoi kiinnostaa. Totean tosin, että paasausta oli hiukan liikaa, oli kuin pamflettia olisi lukenut. Kieltämättä Oskarin työhaastattelu Emman kanssa ryöstäytyi oudoille urille. Mikä ettei, näinkin voi käydä, jopa oikeassa elämässä. Homojaan rakastavan ja heistä huolta pitävän Tuulikin hahmo oli suosikkini.

Hiltunen vei minut mukavuusalueeni ulkopuolelle, osin hahmoillaan (Roady), mutta pääosin kielellään. Kirjassa käytetty slangi / murre tuntui aluksi oudolta, mutta lukemisen edetessä siihen tottui. Kyllä Hiltunen kirjoittaa osaa! Kolmen kertojan taktiikkaa harrastaa mm. ihailemani Heidi Köngäs. Tässä nämä kertojaäänet jäivät aavistuksen irrallisiksi ja toisilleen etäisiksi.

Hiukan hämmentyneeksi jäin enkä oikein tiedä miten suhtautua Onniin. Kirjassa oli paljon sarkasmia ja ronskia huumoria, tragiikkaakin. Luulen, että kirja vetoaa hyvin minua nuorempaan lukijakuntaan, jolle mm. musiikkibisnes on tutumpaa. Onnissa oli ansionsa ja maailmankuvani avartui, mutta se ei ole aivan huippusuosikkini viime aikoina lukemieni joukossa. Lohdulliselta tuntuu Hiltusen ajatus, että muuttuvassa maailmassa me tarvitsemme taistelutovereita ja jos yksi unelmistamme pettää, voimme aina kehittää uuden. Oskarilla oli viisautta pitää lähellään kaikki elämänsä naiset.

Onnin on lukenut mm. Krista

Pekka Hiltunen
Onni
Wsoy 2016
★★★
Arvostelukappele - Kiitokseni Wsoy:lle.

13. elokuuta 2016

Peter Sandström - Laudatur


Tieräkkö sä, poika, onni on sellainen että se ei näyttäydy usein, mutta jossain se aina lymyää.

Peter Sandström on syntynyt 1963 Uusikaarlepyyssä ja häneltä on suomennettu romaani Valkea kuulas 2014 sekä novellikokoelma Sinulle, joka et ole täällä 2012. Tämän syksyn uutuus Laudatur palaa Valkean kuulaan hahmoihin.

Peter S on viisikymppinen kirjailija ja runoilija, jonka tutkijavaimo Seepra on 49-vuotias ja raskaana. Seepra viihtyy Mäkisen luona ja käy kotona pesettämässä lähinnä vain pyykkinsä miehellään Peterillä. Mäkinen ei ole Seepran ainoa. On ollut myös Julin, Scherpers, Bokulla-Granholm... Poika Neo jo opiskelee, tytär Bonnie on 12-vuotias. Peter muistelee kesää 1988 ja vanhempiaan, erityisesti isäänsä. Nykyhetken tapahtumat sijoittuvat vuoden 2014 Turkuun.  Kerronta seilaa näiden kahden aikatason väliä.

1988
25-vuotias Peter viettää muutaman viikon vanhempiensa luona. Hänen morsiamensa Ann-Karolin viettää kesänsä Färsaarilla. Ikävä on. Isä on sotaveteraani, suunnittelee puutarhoja, hoitaa omaansa ja kasvattaa omenoita. Peter havaitsee, että kohta eläkkeelle jäävällä isällään ja äidillään on hiertäviä keskinäisiä ristiriitoja ja isä on aika sekaisin. Hämmennyksen aiheuttaa nainen nimeltä Ragnheidur. Tilanne kärjistyy uhkaavaksi puutarhan nurmikolla, jolloin äiti iskee isää kuokalla. Syntyy onneksi vain pintaraapaisu.

Peter viettää paljon aikaa isänsä kanssa ajellen tämän vanhalla Taunuksella. Sekopäinen isä johdattaakin poikansa moneen surkuhupaisaan seikkailuun: isä ajelee rämässä karusellissa riemusta kiljuen sotakaverinsa Kroonin kanssa, tanssii humaltuneena Döbelnissä, yksin keskellä lattiaa, vie poikansa, siviilipalvelusmiehen, opettelemaan ampumista kuollut emakko takakontissa...

Ajattelin että isä oli mestari. Ajattelin että hän oli myös hutilus.  (...) Hän on aikuinen, ajattelin. Hän on täysin avuton.

... ajattelin että ne (tavarat) olivat huoneessa vain tilapäisesti, odottamassa matkan jatkumista, ja se oli epäilemättä yksi niistä asioista jotka kuuluivat nuoruuteen; sen oivaltaminen, että oli olemassa matka ja että matkalla oli jokin suunta, ettei lopullista määränpäätä ollut vielä saavutettu vaan jossain odotti paikka täynnä lupauksia paremmista päivistä, paikka jossa lika oli näkyvämpää mutta aika ehyempää, paikka jossa osaset asettuisivat vihdoinkin tasapainoon, lyhyesti sanottuna: jossain odotti oma elämä valmiina otettavaksi haltuun ja verhottavaksi päiviin ja vuosiin.

2014
Peterin elämä on melkoisen absurdia ja täynnä koomisia tilanteita. Hänellä on luovan ihmisen vilkas mielikuvitus ja tarkasti havainnoivat aivot, jotka suoltavat mielikuvia ja ajatuksia pomppien yhdestä asiasta kolmanteen tai sadanteen. Tajunnanvirtaa aamusta iltaan, päivästä toiseen. Peter ihailee ja rakastaa vaimoaan Seepraa - ja pesee kiltisti tämän pyykit ja viikkaa vaatteet.

Minulla oli tapana nauttia katsellessani hänen lukemistaan. Hän ei lukenut ainoastaan silmillään, vaan hän istui aivan tietyllä tavalla, niska kissamaisesti notkolla ja selkä suorana, ja hänen kätensä hyväilivät sivuja samalla kun ne kääntyivät, hän uppoutui lukemiseen koko sielullaan, siirtyi kirjan maailmaan, ja häntä oli mahdotonta houkutella sieltä pois.

- - - - -

Minä sanoisin että Sandström itse on mestari! Koin muutamankin vallan riemastuttavan hetken, jolloin nauroin vedet silmissä eikä nauru ollut loppua ollenkaan. Sandströmillä on pettämätön absurdiuden taju, tilanteiden taju ja komiikan taju. Hän suhtautuu lämmöllä meihin pieniin ihmispoloisiin. Suunnittelemme vakavina ja tarkoin elämämme kulun, mutta elämä ei suju kuten kaavailemme. Kohtalolla on yllätyksiä varallemme, ja lopulta menetämme kaiken. On opittava luopumaan.

Paljon myöhemmin mietin, oliko hän (isä) suunnitellut elämässään kaiken, jokaisen mutkan ja käännöksen ja umpikujan, jokaisen kriisin ja riemun hetken samalla summittaisella mutta silti suuntaa antavalla tarkkuudella kuin oli saavutettavissa, kun käytti kynää ja paperia. Ei kai se niin voinut olla?

Laudaturissa oli paljon viisaita ajatuksia elämästä ja ihmisyydestä, joka lauseessa hienoja oivalluksia, joita on mahdoton kuvailla lyhyessä tiivistelmässä. Alkuun oli hiukan hankala päästä sisään kerrontaan, mutta sitten kirjan teksti ja juoni nousivat yllättäviin ja huikeisiin sfääreihin. Murre oli virkistävää ja sitä oli käytetty juuri sopivasti. Valtavan hieno ja nautinnollinen lukuelämys.

Lopetettuani lukemisen riemastunut olo sen kuin jatkuu ja jatkuu. Harvinaista!

Laudaturista ei silmiini osunut vielä bloggauksia, siksi laitan muutaman linkin mitä Valkeasta kuulaasta on sanottu: Omppu, Ulla, Lumiomena. Itse en ole Valkeaa kuulasta lukenut, mutta lienee aivan pakko!

Peter Sandström
Laudatur
Suomentanut Outi Menna
Shildts & Söderströms 2016
★★★★★
Arvostelukappale kustantajalta - Lämpimin kiitoksin S&S.

12. elokuuta 2016

Minna Rytisalo - Lempi


Eletään sekasortoista aikaa. Lapin sota vyöryy ja tuhoaa niin kodit kuin ihmiset. Nuoret miehet värvätään rintamalle, joudutaan evakkoon, pelätään desanttien ja partisaanien hirmutekoja. Lempi on rakkaustarina kolmen henkilön kertomana. Päähenkilö on Lempi, mutta hän ei itse kerro, läheiset kertovat hänen puolestaan.

Lempi on hemmoteltu, hiukan hepsankeikka ja päässyt juuri ylioppilaaksi. Hän on arvostetun ja varakkaan kauppiaan tytär Rovaniemeltä, ja hänellä on kaksoissisar Sisko. Sisar alkaa seurustella saksalaisen Maxin kanssa ja Lempikin haluaa poikaystävän. Pursuojan nuori kokematon isäntä Viljami sattuu sopivasti kohdalle. Häät pidetään hyvin pikaisesti kuten sota-aikana oli tapana ja Lempi muuttaa kauas salomaille, alkeellisiin oloihin. Oliko tämä suurta rakkautta Lempin puolelta, en osaa sanoa. Mutta ainakin Viljamille Lempi oli koko elämä.

Viljami
Viljami on palaamassa kotiinsa sodasta. Hänen on vaikea jatkaa matkaa, hän ei halua, koska Lempi ei häntä odota. Pursuojalla odottavat piika Elli ja kaksi poikaa: oma pieni Aarre ja vähän isompi kasvattipoika Antero. Viljamin hengästyttäviä ajatuksia oli riipaisevaa lukea. Hän tuntee, että elämä oli tässä, mitään tulevaisuutta ei enää ole. Hän ei jaksa eikä halua, ei usko osaavansa ryhtyä isäksi.

Olen ollut tämän kuusen alla jo ainakin kolme yönseutua. Kun tulin tähän, riisuin saappaani ja panin nekin pään alle, havupetini maatuisi ennen niitä. Ensin tulisivat linnut, sitten kettu, lopuksi ne pienet, kivien alla asuvat, sokeat ja suruttomat, joita ei kaikkia näe ja joilla ei ole nimiä. Maaksi minä olisin muuttuva, kun tähän jäisin, ja se ajatus tuo lepoa jonnekin ihmisen sisälle.

En minä ole isäntä enkä isä, miten voisin olla,  eikä minusta voi tulla, tällaisesta rikkinäisestä. Olen antanut jo kaikkeni mitä minulla oli, miten minulta enää kukaan voi vaatia, ja vielä tällaista.

Alkuun minua häiritsivät Viljamin hyvin pitkät lauseet. Mutta sitten luulen ymmärtäneeni, mitä Rytisalo niillä halusi viestiä - kaikennielevää epätoivoa ja ylivoimaista tuskaa ja surua, armotonta ahdistusta ja suurta syyllisyyttä.

Elli
Elli tuli Pursuojalle piiaksi samaan aikaan kuin Lempi emännäksi. Elli on ollut riistetty ja kaltoin kohdeltu pienestä pitäen. Hänen sisällään leiskuu suunnaton viha, joka kohdistuu nyt nuoreen emäntään Lempiin. Ellin sielua kivistää myös rakkaus Viljamiin, ja hirvittävä mustasukkaisuus. Elli selittää kaikki Lempin sanomiset pahoin päin. Ellin puheenvuoroista käy ilmi, miten karmaiseviin ja epätoivoisiin tekoihin viha ja mustasukkaisuus voivat johtaa.

Ikinä ei Viljamin olisi pitänyt sinuun ruveta, ei ikinä! Sinä olit vääränmallinen, oikea helvetin käenpoika ja ahmansikiö.

Voi kuinka sinua vihasin, vaikka alussa hetken yritin muuta. Koetin tuntea toisin, olla kiitollinenkin. (...). Kaikkein eniten vihasin sitä, että sait Viljamin, vaikka minä olisin voinut tulla tähän alun perinkin. Sinuun verrattuna minä en ollut mikään enkä kukaan. Olin näkymätön, olematon, porraskaide ja polun kivi. Olin surkea, pieni, ruma ja haiseva tytöntekele, jonka kynsinauhat vuotivat verta ja silmät olivat likinäköiset.

Sisko
Lempin kaksoissisar kertoo oman versionsa vanhemmalla iällä. Hän lähti saksalaisensa mukaan Suomesta, ensin Narvikiin ja sieltä Hampuriin. Max oli väkivaltainen ja seksuaalisesti alistava. Hylkäsi Siskon heti heidän saavuttuaan satamaan - voisi sanoa että onneksi.

Varasuunnitelma pitäisi olla, niin olisit voinut sanoa ja käskeä miettimään, mitä minä itse haluan, olenko vain orja ja lelu, ja että oikeastiko aion elää elämäni niin, että istuessakin pitää hakea sellainen asento, ettei edellisillan muisto satu....

Sisko palaa Suomeen ja häntä syytetään saksalaisten huorana maanpetoksesta ja kuulustellaan päiväkausia. Vihdoin hänet vapautetaan ja Sisko suuntaa omaan elämäänsä, mutta Lempin jalanjäljissä. Lappiin ja Pursuojalle.

Lempi on Minna Rytisalon loistelias esikoisteos. Eniten minua puhuttelivat Viljamin hengästynyt vuodatus sekä Ellin suunnaton viha ja sen aikaansaamat teot. Siskonkin elämänkäänteet myllersivät mielessä. Pohjoisen luonnon kuvaus oli tavattoman herkkää ja kaunista, Rytisalon kieli persoonallista ja luihin ja ytimiin porautuvaa.

Jäin jokseenkin sanattomaksi tämän vahvan ja traagisen tarinan edessä. Huikea kirja.

Lempiä on luettu ja ylistetty runsaasti blogeissa: Ps.Rakastan kirjoja, Kaisa Reetta, Lumiomena

Minna Rytisalo
Lempi
Gummerus 2016
★★★★★
Kirjastosta

11. elokuuta 2016

Marco Vichi - Komisario Bordelli


Firenzen elokuu 1963 on kuuma kuin pätsi. Asfaltti höyryää, hiki valuu ja vaatteet liimautuvat ihoon. Kaupunki on tyhjentynyt, ihmiset lomalla, mutta komisario Bordelli tuskailee rutiiniensa kanssa sietämättömän kuumassa työhuoneessaan. Eikä hän pysty nukkumaan. Makuuhuoneen ikkuna on apposen auki, mutta ilma seisoo ja hyttyset piinaavat. Hyttyssuihkeita ei uskalla käyttää, sillä hän on juuri kuullut, että niissä on DDT:tä.

Piehtaroidessaan taas kerran hiestä märissä lakanoissaan, tulee puhelu, klo 3.00 aamuyöllä. Huolestunut seuraneiti epäilee varakkaan rouva Pedrettin kuolleen. Bordelli lähtee rämällä kuplavolkkarillaan tutkimaan tilannetta aatelisvillojen kaupunginosaan. Ja kuollut rouva Pedretti todella on eikä suinkaan luonnollisesti.

Komisario Bordelli  on nimeään myöten riemastuttava tyyppi. Hänessä on jotain samaa hurmaavuutta kuin Fred Vargasin Adamsbergissä. Bordelli on 53-vuotias ja yksinäinen. Hän ajattelee ja kaipaa iltaisin elämänsä naista, jota ei vielä ole kohdannut - sekä lapsuutensa Anniinaa ja pikkutuhmaa periskooppileikkiä.  Bordelli pitää aina köyhien pikkurikollisten puolia ja yrittää saada näiden tuomiot mahdollisimman lyhyiksi. Poliisipäällikkö, Dottor Inzipone, ei pidä tästä ja ottaa Bordellin tuon tuostakin puhutteluun. Ystäviksi ovat muuttuneet niin ilotyttö Rosa kuin murtokeikkoja ja muuta pientä vilppiä harrastava Botta, joka on myös loistava gourmetkokki ja keittelee tulista lombardialaista papusoppaa Bordellin sekalaisen ystäväpiirin dinnereille.

Juoni kulkee melko verkkaisesti, mutta viihdyttävästi. On paljon komiikkaa ja huumoria. Henkilöhahmot ovat kerrassaan mainioita. Pystyin silmilläni näkemään hullun keksijä Danten  liki kaksimetrisen hahmon liehuvine valkoisine hiuksineen; myös ensirakkautensa epätoivossa ryömivän viisikymppisen serkku Rodrigon; sekä Bordellin suuren hämmennyksen hänen kuulustellessaan kuvankaunista nuorta Elviraa, ja sen miten Elvira pyöritti hänen mieltään jälkeenpäin. Bordellin apuri, nuori sisilialainen Piras, on myös mainio hahmo, kokematon mutta terävä ja komisariolleen ja työlleen omistautunut.

Juonesta lyhyesti
Mitä ilmeisimmin rouva Pedretti on kuollut rajuun allergisen reaktion aiheuttamaan astmakohtaukseen. Kuka murhasi ja miten? Epäiltyjä ovat rouva Pedrettin typerät sisarenpojat, hikiset ja hysteeriset Morozzin veljekset vaimoineen, mutta heillä näyttää olevan pitävä alibi. Bordelli ja apulaisensa Piras tuskailevat ja tuumivat, mutta sitten välähtää. Syyllisen selvittyä ja saatua tuomionsa Bordelli voi huokaista ja levähtää entisen prostituoidun Rosan hellässä huomassa, rapsutellen tämän pörröistä lemmikkiä.

Marco Vichi on syntynyt Firenzessä 1957 ja julkaissut jo 11 romaania, joista Bordelli-sarjaan kuuluu 8. Minusta Enneli Polin suomennos oli laadukasta ja sujuvaa. Erityiskiitos siitä, että tässä ei vilissyt liikaa italiankielisiä ilmauksia kuten Leonin dekkareissa. Hiukan kiire oli julkaistessa tullut, sillä tarkka oikolukusilmäni huomasi aika monta kirjoitusvirhettä.

Leppoisampien dekkareitten ystäville, jotka eivät välitä raa'asta väkivallasta Komisario Bordelli on napakymppi -  kerrassaan mainio sarjan aloitus. Nautin ja viihdyin Firenzessä Bordellin matkassa erinomaisesti - seuraavaa osaa odotellessa!

Kirjan ovat lukeneet mm. Marika, Takkutukka ja Ulla

Marco Vichi
Il commissario Bordelli 2002
Komisario Bordelli
Suomentanut Enneli Poli
Aviador 2016
★★★★
Arvostelukappale
Iloinen kiitokseni itselleni tähän mennessä tuntemattomalle Aviadorille!

10. elokuuta 2016

Liebster Award -palkinto


Kiitokset Takkutukalle, kun muistit minua tällä palkinnolla! Yritänpä vastailla kysymyksiisi.

NÄITÄ TAKKUTUKKA KYSELI


1. Näet kiinnostavan kirjan; astutko ohi vai avaatko?
Avaan, luen laidasta laitaan. Otan kirjavinkit blogeista ja kustantajien esittelyistä. Varaan kirjat lähikirjastooni, poikkean hakemassa ja sitten vaan lukemaan. Toimii hurjan hyvin eikä vie paljon aikaa. Vain se ärsyttää, että suosittuja joutuu jonottamaan viikkoja ja kuukausia.


2. Kirjaostoksilla: homma hanskassa vai lipsuuko creditille?
Homma pysyy loistavasti hanskassa. Olen pannut itseni kirjaostokieltoon, mikä pätee pääsääntöisesti. Tänä vuonna olen ostanut vain Latinaa puutarhureille, joskin Patti Smithin M Train - Elämäni tiekartta oli niin kaunis, että omakseni teki mieli.


3. Onko nykymaailmassa kasvualustaa klassikkojen synnylle?
Mikä ettei! Olisi ankeaa ajatella, ettei nykyään olisi yhtään kirjailijaa klassikkokyvyillä. Kirjamarkkinat ovat myös hyvin kansainväliset: kirjat leviävät nopeasti ympäri maailmaa eri kulttuureihin ja eri tyyppisten lukijoiden saataville. En kylläkään osaa pohtia kenestä nykykirjailijasta tai mistä nykykirjasta tulee mahdollisesti klassikko...

4. Oman kirjahyllysi aarre?
Tämä on vaikea kysymys. Minulla ei ole suuria tunnesiteitä kirjoihin eikä minulla ole hinkua omistaa lempikirjaani. Vastaan nyt Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Hyllystä se löytyy suomeksi ja ruotsiksi - ja olen ne myös lukenut. Kirjaston kirjana luin vielä espanjaksi - ehkä tämä on aarteen merkki!


5. Jos kirjoitat kirjan, sen teema/aihe olisi?
Joskus olen jopa melko vakavissani aikonut kirjoittaa kirjan. Aihe olisi ollut omaelämäkerrallinen ja kertonut sarkastisesti ensimmäisestä epäonnistuneesta avioliitostani. Teksti olisi ollut kovaa luettavaa pojilleni, joten hyllytin aikeeni. Jotain puutarhakirjaakin olen ajatellut, mutta niitä on jo pilvin pimein. Tyydyn siis lukijan osaan!

6. Oletko puhuja vai kirjoittaja / rimpahuttelija vai tekstaaja/wappaaja?
Kyllä minä kirjoittaja olen, se on helpompaa kuin puhuminen. Olen monimuotoisen työurani aikana vääntänyt mainostekstejä ja esitteitä. 


7. Oma syysherkkusi: keräten, poimien vai torilta ja marketeista?
Kantarellit - torilta tai marketista. Aivan lähellä ei ole hyviä sienimaastoja.


8. Mistä ammennat voimaa?
Ulkoilusta ja luonnosta. Kesäisin olen intohimoinen puutarhani hoitaja, siellä hurahtaa useampi tunti tuosta vaan - kunnes kroppa sanoo stop. Syksyisin ja talvisin pyrin kävelemään joka päivä. Pakko - muuten jäykistyy ja sammaloituu.


9. Kuinka nollaat nuppisi?
Katsomalla elokuvia. Nupin tilanteesta riippuen draamaa tai komediaa. Nauramme puolison kanssa elokuvia katsoessa, ja ai että nauru tekee hyvää!


10. Mikä on näkemyksesi kirjastojen tulevaisuudesta?
Kyllä menee Suomenmaa huonoksi jos kirjastoverkostoa säästösyistä liikaa typistetään. Helkkari, jotain ihmisten pitää saada maksamillaan veroilla!


11. Mietteesi lukutaidon kehityksestä/uuslukutaidottomuudesta
Minulla ei ole kontakteja laajemmalti nuorisoon. Omat lastenlapseni lukevat, mikä on hieno juttu. Jääräpäisesti olen antanut heille aina lahjaksi kirjoja, vaikka varmaan jotain vempaimia olisivat enemmän arvostaneet.

Annan palkinnon seuraaville blogeille - toistoa voi olla, muttei hämmennytä... En tutkinut onko näillä blogeilla alle 200 lukijaa vai alle. Saanko anteeksi?
1. Marjatta / Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia
2. Ulla / Ullan luetut kirjat
3. Kaisa Reetta
4. Katriina / Unelmien aika kirjablogi
5. Elegia / Kartanon kruunaamaton lukija - Jaa nyt minulla on taas porttikielto Kartanolle! Yritän myöhemmin...

Kysymykseni palkinnon saajille
Alitan hiukan aitaa - käytän sekä omia että Main ja Takkutukan kysymyksiä:
1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1-5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista. 
2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.
3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen?
4. Kirjahyllysi aarre?
5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?
7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?
8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?
9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?
10. Hullaannutko joulusta?  
11. Kuinka nollaat nuppisi?

Haasteen säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse

Elena Ferrante - Loistava ystäväni


Loistava ystäväni aloittaa Ferranten neliosaisen Napoli-sarjan. Kuusikymppinen Elena Greco muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan sodanjälkeisessä Napolissa. Lähiö on kurja ja haiseva. On köyhää, riitaisaa ja väkivaltaista. Sodan ajan fasisti-natsi-kommunisti -asetelmat ja mustanpörssin kaunat hiertävät ja kytevät pinnan alla. Riidat raikavat ja veljet vahtivat siskojensa kunniaa. Isät pieksevät vaimojaan ja tyttäriään, veljet siskojaan, nuoret miehet toisiaan. Napolin ankeassa lähiössä tullaan hulluiksi rakkaudesta, siellä halutaan rikastua ja sieltä halutaan päästä pois.

Muisteluiden pääosassa on Elenan ystävyys Lila Cerulloon. Tyttöjen ystävyyssuhde on vahva, ristiriitainen ja epätasapainoinen. Lahjakas ja älykäs Lila on hallitseva manipuloija, Elena alistuva mukautuja, ystävänsä hyväksynnästä riippuvainen. Keskinäinen kilpailu kaikessa määrittää ystävyyttä, joka etääntyy ja lähentyy sykleissä. Joskus jopa Elena on hitusen niskan päällä, kunnes taas hallinnan ja vallan nappaa Lila.

Tytöt ovat toistensa tukena ja turvana, aikuisista ei tueksi ole. Vanhemmat vain moittivat, lannistavat ja vastustavat koulunkäyntiä. Opettajansa painostaessa Elenan vanhempia hän pääsee keskikouluun ja lukioon, mutta superlahjakas Lila joutuu isänsä suutarinverstaaseen töihin. Lilalla on näyttämisen, pätemisen ja päihittämisen tarve: hän opiskelee itsekseen latinaa, kreikkaa ja englantia, ja lainaa 4 kirjaa viikossa, yhden jokaisen perheenjäsenen kirjastokortilla.

Elenan ja Lilan elämänpiiri on hyvin suppea. Oman lähiön ulkopuolelle, Napolin keskustan rikkaille alueille ja meren rantaan päästään käymään vasta teini-iässä. Ulkonäköseikat muuttuvat päälaelleen. Lapsena Elena oli nätti vaaleatukkainen tyttö, mutta teini-iässä hän lihoi ja sai kasvonsa täyteen aknea. Lila muuttui rumasta pörrötukkaisesta laiheliinista hehkeäksi ja notkeaksi nuoreksi naiseksi, joka veti kaikkien nuorten poikien ja aikuisten miesten katseet puoleensa. Lila menee 16-vuotiaana rikkaisiin naimisiin. Väittää rakastavansa miestään Stefanoa, mutta oliko se sittenkin kylmäpäinen taloudellinen siirto? Lilan häissä Elena tuntee itsensä ulkopuoliseksi, koulutus on erottanut ja vieraannuttanut hänet entisestä elämänpiiristään ja lapsuuden ystävistään.

'Tiedätkö sinä, mitä plebeijit ovat?' (...) Plebeijejä olimme me. Plebeijit taistelivat ruoasta ja viinistä, kinastelivat siitä, keitä palveltiin ensin ja parhaiten. Se tarkoitti tuota tahmaista lattiaa, jonka poikki tarjoilijat kulkivat, noita yhä ruokottomampia maljapuheita. Se tarkoitti minun äitiäni, joka oli juonut ja nojasi nyt isän olkapäähän ja nauraa hohotti suu auki metallikauppiaan rivouksille. Kaikki nauroivat, myös Lila, hyväksyen roolinsa, jonka he aikoivat esittää loppuun asti.

Minä en syttynyt tähän paljonkin hehkutettuun kirjaan. Mikä lie tekstissä ollut, kun sen seuraaminen tuntui työläältä ja tylsältä, etenkin alussa. Sinnitellen jatkoin loppuun kirjassa vilisevien lukuisten perheitten ja yksityiskohtien piinaavan paljouden sokkeloissa. Ehkä luen jatko-osia, ehkä en. Tässä vaiheessahan ei voi tietää, millaiseksi tyttöjen elämä, persoonat ja keskinäinen suhde elämän edetessä muodostuu. Jatko-osiin Ferrante saattaa löytää joitain jännittäviä juonenkäänteitä esim. Lilan kokemista kohtauksista, jolloin ihmisten ääriviivät hälvenevät ja liukenevat. Itse veikkaan, että Elenasta tulee kirjailija ja hän muuttaa Milanoon, Roomaan tai Firenzeen. Muuttuuko Lila leveälanteiseksi spagettia keitteleväksi napolilaiseksi matroonaksi, jää nähtäväksi.

Listaan tähän Napoli-sarjan teokset, nehän on jo käännetty englanniksi, jotta voimme spekuloida kirjojen nimien viittauksilla:

  • L'amica geniale 2011- My Brilliant Friend 2012
  • Storia del nuovo cognome 2012 - The Story of a New Name 2013
  • Storia di chi fugge e di chi resta 2013 - Those Who Leave and Those Who Stay  2014 
  • Storia della bambina perduta 2014 -The Story of the Lost Child 2015


Tähdistö on tyly, mutta minusta Silvia Avallonen Teräksen hurma puuttui tästä tyystin. Asetelmat näissä kirjoissa ovat melko samantyyppiset. Teräs ilmestyi ensin, vuonna 2010.

Bloggauksia: MarikaOmppu ja Leena Lumi. Leenalla on useita linkkejä muihin bloggauksiin.

Elena Ferrante
L'amica geniale 2011
Suomentanut Helinä Kangas
Wsoy 2016
★★
Kirjastosta
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...