30. marraskuuta 2016

Linn Ullmann - Aarteemme kallis


Luin aiemmin syksyllä Ullmannin Rauhattomat, mikä oli todella upea teos. Siksi halusin tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Aarteemme kallis kertoo trillerimäisin piirtein perheestä, jonka pinnan alla kytee monenlaista pimeää ja vaiettua.

75-vuotias Jenny Brodal on hienostunut nainen. Hän on entinen kirjakauppias, joka asuu upeassa Mailundin huvilassaan Oslon ulkopuolella. Jenny on alkoholisti, onnistunut olemaan 20 vuotta kuivilla, mutta ratkeaa ryyppäämään juuri syntymäpäiväjuhliensa alla. Jennyn puoliso lähti ajat sitten toisen naisen matkaan, ja masennuksissaan & juodessaan Jenny laiminlöi kahta lastaan Siriä ja Syveriä. Äitiä ei saanut häiritä, lapset häädettiin ulkoilemaan, ja sitten sattuikin onnettomuus: Syver hukkui 4-vuotiaana. Tragedia sai Jennyn juomaan entistä enemmän ja sulkemaan suunsa. Sirille, jäljelle jääneelle, ei liiennyt sanoja eikä hellyyttä.

Siri on toimelias ja pärjäävä ravintoloitsija, joka yrittää pitää perheensä langat koossa ja vastata perheen elatuksesta. Hän yrittää epätoivoisesti löytää yhteyttä äitiinsä ja haluaa järjestää tälle suuren luokan syntymäpäiväjuhlat. Puolisosta ei juuri ole apua perheen päivittäisissä rutiineissa, siksi palkataan lastenhoitaja.

Jon, Sirin kiitetty kirjailijamies on jumittunut, trilogian kolmanteen osaan ei synny riviäkään. Viisi vuotta hän on tahkonnut, suunnattomat ennakot juoksevat. 

Liv on vaivaton ja aurinkoinen nuorin tytär, mutta vanhempi Alma on synkkä ja huolia vanhemmilleen aiheuttava teini. Äitiään Alma ei ymmärrä ollenkaan, vaan huutaa toistamiseen Fuck you! Almalla on päässään omituisia ajatuksia, hän on kiintynyt isäänsä ja isoäitiinsä. Perhekuvioita sotkee nuori ja kaunis kesäksi palkattu lapsenvahti Mille sekä Jennyn iso ja romuluinen ystävä Irma.

Ullmann kuvaa tämän perheen sotkuisia suhteita ja henkilöiden pimeitä puolia mielenkiintoisesti paljastaen henkilöistä lisää ja lisää vähän kerrassaan. Teksti hyppi aikatasoista toiseen, joskaan se ei kovasti haitannut. Trillerimäinen juonenkuljetus sai liimautumaan kirjaan, odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu - etenkin mitähän kirjailija Jon keksii. Hankalat äiti-tytärsuhteet oli suorasukaisesti kuvattu. Sirin ja Jonin avioliitossa lähennyttiin ja loitonnuttiin zoomin tavoin. Huudettiin kovaa, vakoiltiin toista, epäiltiin, luettiin sähköpostit, urkittiin puhelutiedot - eli kaikkea raadollista ja pikkumaista mitä puolisot toisilleen tekevät kun suhteet ovat viilenneet. Jon näyttäytyi omaan napaansa tuijottavalta ex menestyneeltä kirjailijalta, joka pakeni perheen vastuuta syrjähyppyihin, haikaillen alinomaa irtiotosta ja omasta ajasta.

Tarkkaa psykologisointia kyllä, mutta mietin mitä sain itse kirjasta? Enpä tiedä. Lohduton olisi ehkä käyttämäni sana. Loppu ei mielestäni istunut, se oli liian kevyt ja ylimalkainen. Mielenkiintoinen, mutta ei minusta yltänyt Rauhattomien tasolle.



Linn Ullmann
Det dyrebare 2011
Suomentanut Tarja Teva
Aarteemme kallis
Wsoy 2012
***
Kirjastosta

26. marraskuuta 2016

Tuula-Liina Varis - Että tuntisin eläväni


Kaiken se kestää, kaiken se kärsii.

Luin syksyllä Variksen uusimman romaanin Huvilan, josta pidin kovasti. Tämä novellikokoelma on myös Varista parhaimmillaan - loistavaa ajankuvaa sekä sydämeenkäyvää ja vahvaa kerrontaa naisten sielunelämästä ja traagisista elämänkohtaloista. Teoksen kahdeksasta novellista koostuu tavallaan romaani, sillä päähenkilöt on kiehtovalla tavalla liitetty toisiinsa sukusitein  Saamme seurata kuusipäisen sisarussarjan elämää lähinnä naisnäkökulmasta 1920-luvulta 2000-luvulle - eli koko satavuotisen itsenäisyytemme matkan. 

Tyttäret ja äidit, naiset ja heidän miehensä, läheissuhteiden koko kivistävä kirjo. Kenenkään elämä ei ole helppoa, vaan vastassa ovat ajan haasteet ja elämän eteen heittämät tragediat. Punaisena lankana kautta teoksen on rakkaus, intohimoinen ja kaikennielevä, kaiken kestävä. Tai sitten rakkauden ja läheisyyden puute, osattomaksi jääminen. Mäkelän torpan kuusi sisarusta elävät lapsuuttaan ja teini-ikäänsä Suomen ollessa Venäjän suuriruhtinaskunta. Maa julistautuu itsenäiseksi, syttyy sisällissota. Ajat ovat levottomat ja puutetta on ruuasta, aivan kaikesta. Elämää eletään hammasta purren, käydään sodat ja kannetaan sen vauriot.

Bloggauksen lopussa henkilöhahmojen sukupuu - Älä lue jos et halua!

Ester vuonna 1926
Esterin elämän suuri rakkaus Hannes on kuolemaisillaan. Kaikki elämän unelmat tuntuvat romuttuvan. Ester hoitaa sairasta miestään ja heidän pientä poikaansa, mutta sydäntä raastavat pelon ajatukset:

Älä vatvo. Älä ajattele. Nyt ollaan elossa. Älä ajattele muuta. (...) Hannes. Ainoa mies minulle. Ainoa tässä maailmassa. Tule takaisin. Älä kuole. (...) Esterin sydän hakkaa. Hulluko minä olen? Hannes elää, tietysti Hannes elää, miten muuten voisi olla? (...) Sanon ääneen ja äänettä. Koko ajan. Älä kuole. Älä kuole. Älä jätä.

Sylvian tunteet
Sylvia rakastaa miestään Aarrea intohimoisesti ja palavasti, selittää kaiken, mustelmatkin parhain päin. Aarre on sodan satuttama, viinaan ja naisiin menevä väkivaltainen mies. 

Mieheni, rakkaani. Ainoa rakkaani. Aina kuolemaan asti. (...) Mutta Aarre, se iloinen, huoleton vekkuli, tanssitaituri ja tyttöjen naurattaja, joka meni sotaan, ei sodasta koskaan palannut. Toinen mies sieltä neljän vuoden päästä tuli. (...) Aarre on hyvä mies, hyvä lapsille ja hyvä minulle, on se, vaikka mitä puhuttaisiin ja juoruttaisiin.... Sitä pitää ymmärtää, ja minä ymmärränkin, rakastan ja ymmärrän. Kukas sitten jos en minä?

Yksinäinen
Kun Paula jää täysorvoksi 15-vuotiaana elämään katkeroituneesta vanhapiikatäti Rauhasta tulee hänen holhoojansa. Rauha on käpertynyt itseensä kun rakastettu kaatui sodassa. Rauha ei puhu ei pukahda, ymmärtämystä tai lämpöä ei riitä jaettavaksi tytölle. 

Lempilapsi
Abiturientti Kari katoaa. Häntä etsitään joka paikasta, myös Lahjan ja setänsä Ilmarin kotoa. Äidin suru on pohjaton.

Minä huusin. Minä kävelin ja huusin. Joka ilta, kaikkina viikon päivinä, kaikissa säissä, minä puin ulkovaatteet päälle ja lähdin kävelemään. Lähdin huutamaan. (...) Minä kävelin ja huusin kauan, viikkoja, kuukausia. Heinä kasvoi ja kuoli, puut viheriöivät ja kellastuivat, pudotivat lehtensä, satoi vettä, räntää, lunta.

Äidin sydän
Iäkäs Sylvia on sairastanut dementiaa vuosikausia ja häntä hoitanut tytär Inari on saanut tarpeekseen vainoharhaisesta ja kiukuttelevasta äidistään. Kun äiti kuolee, syyllisyys nousee kuitenkin pintaan.

Harri-parka
Ikänsä huonommuudentuntoja potenut Paula on tyytynyt Harriin, vaikka avioelämä ei suju. Harri on homo. Ja juoppo.

Että tuntisin eläväni
Militsa on Marjatan avioton lapsi. Isä on venäläinen kulkumies. Rakkaudeton lapsuus saa Militsan ripustautumaan juoppoon Vilppuun.

Tuonne taakse metsämaan
Ester-tädin tyttärellä Marjatalla oli ihana ja kaunis ystävä, Raakel. Ilari on tätä rakastanut koko ikänsä ja aikoo nyt vanhoilla päivillään vihdoinkin kihlata naisen.

Että tuntisin eläväni on taas vahva osoitus Variksen kertojantaidoista. Hän tuo eteemme läpileikkauksen suomalaisen perheen ja etenkin naisen elämästä viime vuosikymmeninä. On ollut puutetta ja rankkaa, elämän puitteet varsin vaatimattomat. Itsenäisen elämän mahdollisuudet rajalliset. Suomalaisen miehen sielua ovat piinanneet ja mielenterveyttä verottaneet sota ja viina. Näistä kahdesta pahasta ovat saaneet osansa vaimo ja lapset. Henkisten traumojen seuraukset ovat siirtyneet seuraavien sukupolvien kannettaviksi. Valtavan hieno ja koskettava novellikokoelma. Syvän kunnioituksen ja ihailun tuntein.

Mukana Novellit kunniaan -haasteessa 8 novellilla.


Tuula-Liina Varis
Että tuntisin eläväni
Wsoy 2013
****
Kirjastosta

Kehittelin Mäkelän torpan sisarusten sukupuuta ymmärtääkseni suvun kuviot paremmin:
Ester jää puolisostaan Hanneksesta leskeksi, poika Erkki; avioton tytär Marjatta maisteri Rannan kanssa
Aarre on sodassa henkisiä vammoja saanut, alkoholisoitunut mies; vaimo Sylvia ja lapset Inari, Ilari ja Marketta
Rauha on katkeroitunut vanhapiika, jonka nuoruudenrakkaus kaatui sodassa; Lahjan tyttären Paulan holhooja
Lahja, puoliso Ilmari; molemmat kuolevat ja tytär Paula jää täysorvoksi 15-vuotiaana
(Alma & Aliina - eivät mukana novelleissa)
Kari - abiturienttipoika, jonka setä on Lahjan puoliso Ilmari
Militsa - Marjatan avioton tytär, isä venäläinen kulkumies; puoliso Vilppu

25. marraskuuta 2016

Kesken jääneitä

Olen sitkeä lukija. Yleensä raahustan kirjan loppuun, mutta näitten kanssa nostin kädet pystyyn.

Brassisulka jäi edelleen puuttumaan!
En nyt löydä suoraa linkkiä keskusteluumme Takkutukan kanssa, mutta jo kesällä tuli puhetta brasilialaisista kirjailijoista. Paulo Coelhoa olen lukenut ennen blogiaikaa - sulan saamiseksi blogiini yritin näitä:
Daniel Galera
Barba ensopada de sangue 2012
Hyöky
Suomentanut Antero Tiittula
Otava 2014

Vuonna 1979 syntynyt Daniel Galera on kiinnostava brasilialainen nykykirjailija. Hän on myös kääntäjä ja Livros do Mal -kustantamon perustaja. Galera on julkaissut neljä romaania ja novellikokoelman. Toistaiseksi ainoa suomennettu Hyöky voitti 2013 São Paulon kirjallisuuspalkinnon. 

Arja / Kulttuuri kukoistaa piti tästä. Oma lukemiseni kaatui luultavimmin tekstin täyttämiin sivuihin vajaa 100 sivua luettuani. Paljon pelkän fontin täyttämiä sivuja, ei ilmavia kappalejakoja. Ehkä yritän tätä joskus kesäaikaan vielä uudestaan, Brasilian merenrantakaupunki sopinee paremmin kesätunnelmiin.


Clarice Lispector 
Lähellä villiä sydäntä
Perto do Coração Selvagem 1944
Suomentanut Tarja Härkönen
Teos 2008

Kaisa Reetta hullaantui tästä. Kiiltomato.net luotaa teosta perinpohjin - yli minun ymmärrykseni käyvällä tavalla.  Uuvuin Lispectorin sisäiseen ajatusvirtaan jossain 150 sivun vaiheilla. Ihailen Tarja Härkösen suomennoksia, siksikin harmittaa...

Seikkailuja menneessä maailmassa
Kiinnostuin tästä jenkkikirjailijasta kun havaitsin että en tiennyt hänestä yhtikäs mitään. Wikipedia listaa hänen suunnattoman tuotantonsa.


Clive Cussler
& Justin Scott
The Thief 2012
Varas
Suomentanut Anna Lönnroth
Wsoy 2016

Vuonna 1931 syntyneen Clive Cusslerin jännitysromaaneita on myyty yli 140 miljoonaa yli sadassa maassa, ja niitä on käännetty ainakin 40 kielelle. Isaac Bell, vahvalla oikeustajulla varustettu etsivätoimisto Van Dornin agentti, seikkailee Cusslerin 1900-luvun alkuun sijoittuvissa historiallisissa seikkailuromaaneissa. Apukirjoittajana' toimii Justin Scott. Yhdessä kaksikko on kirjoittanut seitsemän Isaac Bell -seikkailuromaania. 

Satu jaksoi kahlata kirjan loppuun. Itse uuvuin lopullisesti sivulla 157. Tässä oli tavattomasti henkilöitä ja juonenpoikasia. Nuoren keksijän äänielokuvien valmistamisen mahdollistamaa laitetta himoitsivat eri tahot.

--------

Yritän opetella jättämään kesken - aika on rajallinen ja sen voi käyttää johonkin itseäni kiinnostavampaan.

Mitenkäs teillä? Jääkö kirja kesken vai onko se pakkomielteisesti raahustettava loppuun?

24. marraskuuta 2016

Alice Munro - Kallis elämä


Kanadalainen Alice Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Tuolloin vuonna 1931 syntynyt tuottelias Munro ilmoitti vuotta aiemmin ilmestyneen Kalliin elämän jäävän hänen viimeisekseen. Keväällä on tulossa suomeksi hänen vuonna 1982 ilmestynyt novellikokoelmansa The Moons of Jupiter - Jupiterin kuut.

Kallis elämä pitää sisällään 10 novellia ja 4 omaelämäkerrallista kertomusta. Kun aloin lukea, en tiennyt yhtään mitä odottaa. Tapahtumat sijoittuvat hyvin kauas, 30-luvulta 70-luvulle, mielestäni vanhahtaviin ajatuksiin ja miljöisiin. Jopa niin että minun oli tarkistettava teoksen julkaisuvuosi. Monet novelleista onkin julkaistu aiemmin, mutta en lähtenyt niiden syntyvuotta tutkimaan.

Novellien henkilöiden omassa tai heidän läheistensä päässä tapahtuu usein jonkun sortin niksahdus, mikä sysää ihmisten elämät oudoille urille. Elinolot ovat aikakauden mukaisesti hyvin köyhät. Tunteet ja rakkaus saavat uskomaan ja luottamaan, mutta tekemään myös uhkarohkeita ja äkillisiä ratkaisuja. Elämä on rankkaa, kuolemaa ja pettymyksiä on paljon.

Novellit
Postia Japaniin
Amundsen
Lähdössä Maverleystä
Sorakuoppa
Turvasatama
Ylpeys
Corrie
Juna
Dolly

Järvi näköetäisyydellä****
Tämä oli ehdoton suosikkini, mainiosti kerrottu tarina viehättävän muistisairaan Nancy-rouvan kokemuksista. Muistihäiriöistä kärsivä Nancy ajaa yksin lähikaupunkiin tapaamaan muistisairauksien erikoislääkäriä. Hän päättää matkustaa jo edellisenä iltana ja etsiä valmiiksi lääkärin vastaanoton ettei tule turhan kiire. Liittymässä häikäisee, Hymen tai Highman - eikö se nyt ole sama asia? Käsilaukussa on lapulla lääkärin nimi, mutta voi - siihen onkin kirjoitettu kuolleen Olivia-kälyn kengännumero! Rouva on ymmällään, tallustaa ja etsii. Välillä lääkärin nimi palautuu mieleen häipyäkseen taas. Lopusta hoitokodin suljettujen ovien takana tulee unien painajainen. 

Omaelämäkerralliset
Silmä
Äänet
Kallis elämä

Kriitikoiden ylistämä ja lukijoiden rakastama Munro jätti minut kylmäksi. Koin kokoelman hajanaiseksi ja novellit keskenään liian erillisiksi ja irrallisiksi. En ole tottunut novellien lukija, ehkä näin on yleensäkin. Yritin lukea avoimin mielin, mutta en päässyt sisään novellien maailmaan enkä pystynyt hurmaantumaan. Munron tyyli ja kirjoitustapa olivat toki hienot, mutta koin novellien teemat vieraiksi. Luettuani koko syksyn loistavia kotimaisia nykykirjailijoita en ollut myöskään valmis palaamaan tällä tavoin vanhoihin aikoihin tai eläytymään niihin.

Kuittaan tällä teoksella Ompun Novellit kunniaan -haasteeseen lisää 14 novellia.Nyt luettu kaikkiaan 20.

Kallista elämää on luettu runsaasti blogeissa. Useimmat ovat pitäneet, mutta löytyy minun lisäkseni myös muutama nuiva suhtautuminen. Koska itselläni on sanat vähissä, tässä useampikin linkki:
Alice Munro
Dear Life 2012
Kallis elämä
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2013
**
Kirjastosta

21. marraskuuta 2016

Henry Aho - Ukko ja Hyrrä


Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta, mutta Hyrrä-kissan isäntä Viljasen Late on ehtinyt jo nämä kunnioitettavat pyöreänsä täyttää. Ukko asuu kaksin kissansa kanssa omassa talossaan Teuvan Luusunloukolla. Kun aika käy pitkäksi Ukko päättää kertoa elämäntarinansa kissalleen, ja Hyrrä onkin loistava kuuntelija - nyökyttää ja kehrää sekä ottaa pitkiä nokosia aina välillä kuten Ukkokin.

Onni on katsos Hyrrä sitä, että kaikki on hyvin. Silloin, kun arki on arkea ja kaikki on normaalisti, ihminen on onnellinen. Ei suinkaan silloin, kun on juhlaa ja humua. Juhlat ovat nopeasti ohitse, arki on ja pysyy, ja jos se sujuu hyvin, on onnikin taattu.

Sataan vuoteen mahtuu paljon merkittäviä tapahtumia niin maan kuin yksittäisen ihmisen elämässä. Ukko syntyi vuonna 1915 sisällissodan jälkeiseen revittyyn ja köyhään maahan. Koulussa kiusattiin ja kotitilalla piti raataa aamusta iltaan. Lapsuus oli myös lasinen, mutta Ukko ei ollut nuorenakaan mikään tavallinen ukko. Hänpä lähti merille ja kiersi hieman mualimaa. Ammattikirjo elämän varrella oli aika huikea: mm. jääkarhunkarkottajana Alaskassa ja pokeriammattilaisena Las Vegasissa.

Minusta Hyrrä tuntuu, että eriarvoisuutta ei saada koskaan kitkettyä pois maailmasta. Ihmisyyteen jotenkin kuuluu se, että toiset alistavat toisia. Jos kaikilla menisi hyvin, kuka tekisi likaiset työt, jotka kuitenkin on tehtävä? (...) Hyrrä huomaat, mikään ei ole niin yksinkertaista kuin miltä äkkiseltään vaikuttaa.

Ukko näki sodan kauhut talvi- ja jatkosodassa, ja lähti omapäisenä Neuvostoliittoon palkattomaan työhön omia sotakorvauksiaan makselemaan. Rakkaus kotiseutuun ajoi Ukon takaisin Teuvalle ja vuorossa oli nyt vuorostaan lehtiparonin homma. Luusunloukon Lotina olikin lehti, joka tunnettiin maan presidentillisiä piirejä myöten, toipa lehti kutsun Kekkosen itsenäisyyspäiväjuhliinkin.

Ukko oli nuorena komea ja viriili mies, jota seksi ja naiset pyörittivät. Vanhoilla päivillään, vakiinnuttuaan, hän tuli isäksi viisikymppisenä. Ukon elämään mahtui iloja sekä syvää ja musertavaa surua. Mutta elämää on elävän jatkettava. Nyt satavuotiaana ei ole enää muita kontakteja kuin naapuriperhe ja Hyrrä-kissa. Niin, ja tietysti palvelutaloon hätistelevät sosiaalitantat sekä siivooja, joka motkottaa piipun tupruttelusta ja viskin tissuttelusta.

Tämä oli hyvin liikuttava ja herttainen kirja, ronskein tvistein. Minulle tuli elävästi mieleen kovin monen yksinäisen vanhuksen osa ja arkipäivä tämän päivän Suomessa, paljon huonommissa kantimissa kuin tällä skarpilla Ukolla. Hänellä toimi pää ja hän oli varsin hyvin perillä nykymaailman menosta - uutisista EU:n byrokratiaan.

Teksti tuntui alussa hyvin verkkaiselle, mutta sitten osasin asettua rauhallisempaan lukumoodiin. Eihän nyt satavuotias Ukko mitenkään vauhdikkaammin voisi kertoakaan! Aho kuvasi loistavasti ja huumorilla Ukon ja Hyrrän tapahtumaköyhää arkea, jossa päivän kohokohtia olivat päiväunien ohella yhdessä katsottu Avara luonto.

Parasta kirjassa oli Ukon ja Hyrrän suhteen kuvaus. Aholla on tietääkseni itsellään kissa, ja se onkin ainoa selitys näin osuvalle kuvaukselle. Pitääkö olla huolissaan jos puhuu itsekseen? kysyttiin joku aika sitten televisio-ohjelmassa. Ei tarvitse, mutta jos huolettaa, kannattaa ottaa lemmikki. Lemmikille hellyyden osoittaminen ja sille puhuminen on täysin luontevaa eikä tunne itseään höperöpäiseksi. Ja miten Ukko kissaansa rakastikaan! Hän tunsi valtavaa hätää, jos Hyrrä oli kadoksissa tai sillä oli joku vaiva.

Olet Hyrrä paras ja upein kissa, mikä minulla on koskaan ollut. Minä pelastin sinut ojasta, mutta kyllä sinäkin minut pelastit. Nämä reilut kaksi vuotta olisivat olleet hyvin yksinäisiä ilman sinua. Toit valon yksinäiseen elämääni. Siitä olen sinulle ikuisesti kiitollinen.

Satavuotiaan Ukon levoton nuoruus oli kuin seikkailukertomusta. Mualimaa kierreltiin, naisissa käytiin, töitä paiskittiin ja yritettiin selvitä.  Ja selvittiinkin - sodasta, sotakorvauksista, 90-luvun lamasta ja monenlaisista poliittisista ja muista ajan virtauksista. Nyt joulun ja itsenäisyyspäivän alla Ukko ja Hyrrä oli oikein hyvää ja ajatuksia herättävää lukemista, joka  liikutti tunteitani kissanomistajana.

Blogeissa toisaalla: Krista

Henry Aho
Ukko ja Hyrrä
Reuna 2016
****
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

16. marraskuuta 2016

Peter Sandström - Sinulle joka et ole täällä



Tartuin Sandströmin kolmanteen suomennettuun teokseen uteliaisuudesta, mutta myös Ompun Novellit kunniaan - haasteen innoittamana. Itsekin kuulun niitten kirjabloggareiden joukkoon, jotka tunnustavat lukevansa novelleja vain harvakseltaan. En osaa analysoida miksi näin on. Romaanit saavat osakseen enemmän rummutusta? Tänä vuonna olen tähän mennessä lukenut vain Murakamin Miehiä ilman naisia.

Sandström pyörittelee romaaneistaan tuttuja teemoja. On poika nimeltä Peter, Petrus, Pjotr... On Uusikaarlepyy edustamassa agraarista maaseutua ja Turku kaupunkilaisuutta... Miehet ovat tunneilmaisultaan raajarikkoja. Joko he ovat vammautuneet henkisesti sodassa tai kantavat lapsuudestaan perittyä kylmyyden kierrettä, ja siirtävät tämän kierteen omiin lapsiinsa. Novelleissa toistuvia asetelmia ovat poika tai tytär sekä vanheneva isä tai äiti.

Novelleissa on jotain outoa julmuuden symboliikkaa, josta en osaa lausua mitään. Sandbergin maailmassa miesten kuuluu olla raakoja ja ronskeja machoja, väkivaltaa ei kaihdeta. Suurella sydämellä hän tarkastelee kuitenkin pienen ihmisen elämää. Syntymä ja kuolema, ns. elämä siinä välissä, se on jokaisen osa. Aina ei suju kovin tyylikkäästi, mutta yritys ansaitsee hellän ajatuksen. Sandström ei todellakaan päästä lukijaansa helpolla. Novelleissa on takaumia ja maagista realismia Murakamin tapaan. Lukija ei tiedä mikä on totta, mikä unikuvaa.

Sandströmin novellikokoelmassa on 6 novellia, joista lyhyt juonikuvaus.

Ronnie
Lapsuus on jäämässä taakse, opiskelut kaupungissa odottavat. Viimeistä iltaa Peter viettää futismatsissa, sekstaa Mossella ajelevan Blomgrenin kanssa ja ystävä Hammar leimaa hänen olkapäihinsä lihamerkin: Tästä näkee mistä olet kotoisin! Äiti yrittää luoda unohtumattoman jäähyväispäivällisen, mutta kaikki palaa savuten pohjaan, ja natsa käryää tämän suupielessä.

Isänsä poika
Isä on sodan satuttama mies, joka näkee painajaisia ja katuu sodanaikaisia julmia tekojaan. Hän ottaa kuppia, on siirtynyt nukkumaan kasvihuoneeseen ja soittelee Neuvostoliiton suurlähetystöön pyytääkseen anteeksi rajan takana asuville ihmisille aiheuttamaansa surua. Pieni poika yrittää ymmärtää ja kaipaa:

Haistan karahvia, se haisee isältä ja ajattelen että isä on siellä sisällä, jossakin siellä hän on, tai ei isä vaan jokin suurempi kuin isä, se mikä oli teljettynä hänen tomumajaansa. Siellä on sielu, ja sen täytyy päästä ulos. (...)  Nielaisen ja sisintäni polttaa, sitten tulee lämmintä, ja jokin alkaa hehkua päässäni. Isi, sanon. Ookko se sä?

Serkulle ei ole synonyymia
Tässä novellissa Sandström kertoo hypnoottisen vangitsevasti Peterin poikavuosista, kesistä äidin suvun luona maalla ja serkustaan. Maalla asuvien sukulaisten kiihkeää lahkolaisuutta ja lintuihin kohdistuvaa taikauskoa, väkivaltaa ja kriisiterapiaa... Novelli on murakamimaista fantasiaa ja mytologiaa enkä ollut varma ristiinnaulitsemisen merkityksestä enkä yhtään mistään - mutta silti tässä oli jotain muinaistarujen henkeä, joka lumosi!

Tiikeri
Vanha isä ja menestynyt tytär kohtaavat Gdanskissa. Tytär tuntee katkeruutta isäänsä kohtaan, kun tämä häipyi hänen ollessaan lapsi. Nyt hän haluaa kiusata ja kiduttaa isäänsä valheillaan ja muunnellulla totuudellaan. 

 Matkamiehelle
Äiti oli kantanut minua kun olin pieni, nyt oli minun vuoroni kantaa häntä. Hän ei painanut paljon, ja olin jo iso mies. Hän oli sylissäni kuin morsian, ja kun kannoin hänet kynnyksen yli, kumarruin jotta en olisi lyönyt päätäni ovenpieleen. Varo knuppias, sanoin äidille, ja hän käpertyi kokoon, hänen valkoinen päänsä olkaani vasten, ja hän piti päätään siinä kuin lapsi.

Sisko, lopultakin
Tässä sanon vain - Voi äitiparka!

Sandström kirjoittaa taas kerran lumoavasti, joskin haasteellisesti. Hän käsittelee vanhemman ja lapsen välisiä jännitteitä ja lapsuuden katkeruuksia. Mukana on myös ymmärrystä, anteeksiantoa ja rakkautta. Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset muovaavat hahmot sellaisiksi kuin he tässä päivässä ovat. Novellit imivät mukaansa, nautin matkasta. Ei ollut väliä ymmärsinkö oikein vai en. Kaunista ja koskettavaa.


Sinulle joka et ole täällä kuittaa Novellit kunniaan -haasteeseen 6 luettua novellia. Kerään lukemani novellit omalle sivulleen, joka löytyy blogin ylälaidasta. Kiitos Ompulle inspiroivasta haasteesta! En löytänyt tästä yhtään bloggausta. Niinpä esittelen Sandströmin palkintoehdokkuudet:

Laudatur (2016) - Juuri nyt Finlandia-palkintoehdokas 2016
'Sandströmin kieli on kuulasta, filosofoivaa ja lämmintä. Myös Outi Mennan suomennos on tavoittanut saman herkkyyden.'

Valkea kuulas (2014) - Svenska litteratursällskapetin palkinto 2015. Teos oli ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
'Romaanin kieli on kuin kirjalle nimen antanut omenalaji: kaunis ja lähes läpikuultava. Romaanin pehmeä ja tarkka kieli sekä sen hellä suhtautuminen ihmisiin ja heidän edesottamuksiinsa herättää lukijassa lempeyden tunteen elämää kohtaan.'

Novellikokokoelma Sinulle joka et ole täällä (2012) oli Runeberg-palkintoehdokas
'Usein päähenkilö joutuu [novelleissa] törmäyskurssille menneisyytensä kanssa. Esiin nousee asioita, jotka on aikanaan jätetty käsittelemättä, ja kysymyksiä, jotka on viimeinkin pakko esittää. … Sandströmin tyyli on täsmällistä ja tiivistunnelmaista, ja hän erottuu joukosta, häntä ei unohda.'

Peter Sandström
Till dig som saknas 2012
Sinulle joka et ole täällä
Suomentanut Katriina Huttunen
Schildts & Söderströms 2012
****
Kirjastosta

14. marraskuuta 2016

Kim van Alkemade - Lapsi nro 8


1900-luvun alkupuolen New Yorkissa orpokoteja ja orpoja oli paljon. Influenssaepidemiat tappoivat satojatuhansia ihmisiä, samoin muut sairaudet. 1918-1919 espanjantautiin arvioidaan menehtyneen Yhdysvalloissa puoli miljoonaa ihmistä. Lapset jätettiin orpokoteihin myös, vaikka jompikumpi vanhemmista oli elossa jos isä tai äiti ei pystynyt huolehtimaan lapsistaan. Juutalaislapsille omistettu orpokoti säilöi 1000 lasta eri osastoilleen suunnattomiin makuusaleihin. Elämää rytmittivät sotilaallisella säntillisyydellä kellot: aamukello, ruokakello, läksykello, viimeinen kello...

Pieni nelivuotias Rachel Rabinowitz päätyi tämmöiseen valtavaan laitokseen perhetragedian jälkeen veljensä Samin kanssa. Eri-ikäisinä sisarukset erotettiin toisistaan eri-osastoille. Mutta yksinäinen ja onneton Rachel sai kohta lämpimiä hymyjä ja huomiota sairaalan uudelta naislääkäriltä Mildred Solomonilta. Rachel halusi olla tohtorille mieliksi eikä hänellä muuta vaihtoehtoa ollutkaan kuin niellä kuvottavaa varjoainelitkua.

Sillä vuosisadan alun miesvaltaisessa lääkärimaailmassa tohtori Solomonia piiskasi kunnianhimo. Hän halusi nimestään kuuluisan ja uraauurtavista röntgentutkimuksistaan sulan hattuunsa. Valitut, terveet lapset altistettiin toistuvasti vahvalle röngensäteilylle,  mikä vei heiltä hiukset, kulmakarvat ja silmäripset. Osalta pysyvästi. Rachel oli tutkimuksen lapsi nro 8.

Kirjan toisessa aikatasossa Rachel on ehtinyt jo nelikymppiseksi ja toimii sairaanhoitajana juutalaisen vanhainkodin terminaaliosastolla. Uusi huonokuntoinen potilas on hänen lapsuutensa kiduttaja, tohtori Solomon. Rachel ottaa tieteellisistä julkaisuista vasta nyt selvää miksi häntä säteilytettiin - aivan turhaan eihän hän ollut sairas niinkuin oli ikänsä luullut! Kun lapsuuden runsaan röntgensäteilyn uusia terveysvaikutuksia ilmaantuu Rachel alkaa hautoa kostoa. Hänellä on valta manipuloida avuttoman tohtorin lääkitystä ja pitää tätä kivuissaan.

Kun löysin kello neljän kierrolla tohtori Solomonin kovissa tuskissa, nautin nähdessäni hänen vääntelehtivän ja kiemurtelevan kivusta. Olin katkera siitä, että morfiini toi hänelle rauhan, sitten harmittelin sitä, ettei ruiskussa olut riittävästi lääkettä, jotta hän heittäisi veivinsä. Kostonhimoiset ajatukset kauhistuttivat minua. Kuka minä olin, millainen minusta oli tulossa?
---
Ja tuosta vain taika murtui. Hän ei ollut hirviö, vain säälitävä, kuoleva nainen, joka oli vajonnut lapsen vaatimattomien toiveiden tasolle. Minä olin yhtä säälittävä, myöskin kuoleva, itsesäälin vuoksi taipunut leikki-ikäisen lapsen kärttyisten mielijohteiden vietäväksi. En voittaisi mitään sillä, että veisin häneltä ne muutamat päivät, jotka hänellä oli jäljellä; tuntisin vain häpeää.

Kirjassa kuvattu orpolasten kohtalo oli traaginen. Tohtori Solomon ja tohtori Hess kohtelivat lapsia kuin laboratoriorottia ja laitoksen kuri oli kovaa. Rachelin elämässä tapahtui monia sadunomaisia yhteensattumia. Tapahtumat tuntuivat ajoittain naivilta tyttöromaanin juonenkululta, kun neuvokas ja fiksu Rachel selvitti tielleen osuneet esteet ja törmäsi tuon tuostakin auttaviin enkeleihin. Sam-veli esiintyy kirjassa moneen otteeseen, mutta erossa vietettyjen vuosien jälkeen suhde pysyy etäisenä. Kirjan lopussa Rachel päättää vihdoin matkustaa Israeliin tapaamaan veljeään ja tämän perhettä.

Orpous, yksinäisyys ja erilaisuus leimaavat Rachelin elämää. Häntä hiertää osattomuus myös rakkaudessa. Hänellä on hyvä ja lämmin, pitkäkestoinen rakkaussuhde, mutta siitä on vaiettava ja se on salattava. Lesbouteen ja homoseksuaalisuuteen ei vapaamielisessä New Yorkissakaan suhtauduttu suopeasti. Se maksoi usein työpaikan ja ympäristön kunnioituksen. Greenwich Village oli ainoa alue, jossa seksuaalivähemmistöt voivat elää vapaasti, siksi  Rachel aikoo muuttaa rakkaansa kanssa sinne suurin, uuden elämän toivein.

Lapsi nro 8 on kirjallisuusesseisti Alkemaden esikoisromaani. Helposti luettava ja liikuttava teos, joka pohjautuu tositapahtumiin ja osin kirjailijan oman suvun kohtaloihin.

Blogeissa toisaalla: Ulla,  Annelin lukuvinkit, Syyslapsi

Kim van Alkemade
Orphan #8 2015
Lapsi nro 8
Suomentanut Päivi Paju
HarperCollins 2016
***
Kirjastosta

13. marraskuuta 2016

Kevään uutuuskirjoista


Tutkailin hiukan kevään kirjauutuuksia. 
Kaikilta kustantajilta ei vielä uutuuskirjojen luetteloita ole saatavissa, 
mutta listasin tähän niitä jotka ehkä kiinnostavat. 
Päivitän tähän sitä mukaa kun tietoa tulee.

Bazar
John Williams - Augustus - 2/17
Lenita Airisto - Elämäni, isänmaani - 3/17

Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula - 5/17


Gummerus
Clare Mackintosh - Annoin sinun mennä
Linda Olsson - Sisar talossani

Minerva
Pierre Lemaitre - Rosie - 1/17
Johan Egerkrans - Pohjoismaiset jumalolennot - 3/17


Otava
Hannu Väisänen - Esi-isät - 3/17

Joel Haahtela - Mistä maailmat alkavat - 3/17


Siltala
Ben Lerner - Lähtö Atochan asemalta - 1/17


Tammi
Alice Munro - Jupiterin kuut


Wsoy
Affinity Konar - Elävien kirja

12. marraskuuta 2016

Pierre Lemaitre - Irène


Ylikomisario Camille Verhoeven ryhmineen joutuu selvittämään äärimmäisen raakaa kaksoismurhaa: kaksi nuorta prostituoitua löytyy murhattuina ja silvottuina uudesta ja upeasta loft-asunnosta. Silminnäkijöitä ei ole, johtolankoja ei ole. Murhien tekotapa muistuttaa aikaisempaa selvittämättä jäänyttä nuoren naisen paloittelumurhaa puolentoista vuoden takaa. Onko kyseessä sama psykopaattinen sarjamurhaaja? Pieniä edistysaskeleita saavutetaan kun paljastuu, että murhaaja rekonstruoi Mustan Dahlian ja muiden rikoskirjojen kuvaamia murhia. Mitä ihmettä murhaaja haluaa viestittää?

Tapaamme Alexista tutun Verhoevenin porukan. Poliisipäällikkö Le Guen on entisen pulska, Armand entisen saita ja upporikas Louis yhtä komea ja huoliteltu kuin ennenkin. Nyt Lemaitre kuvaa myös Malevalia, joka harrastaa uhkapelejä ja viihtyy Pariisin yössä pikkutunneille jahtaamassa naisia. Ja sitten minä huokaisen - voi Maleval, voi Maleval!

Verhoeven on tälläkin kertaa aluksi umpikujassa. Tutkintatuomari Deschamps huohottaa niskaan ja Le Matin -lehti tuntuu tietävän kaiken tutkinnasta... Vaimo Irène on viimeisillään raskaana ja väsynyt, mutta Verhoeven on suunnattoman onnellinen pian syntyvästä pojastaan.

Lemaitre luo taas loistokkaan juonen dekkariinsa. Jännitys tihenee ja kissa-hiirileikki kulkee koukuttavasti. Itsellä oli pari epäiltyä, mutta en osunut oikeaan. Irène ei ollut minusta niin hyytävä kuin Alex, vaikka sairaita murhia kuvattiinkin yksityiskohtaisesti. Tiesin ennakkoon, että Irènelle käy tässä kirjassa huonosti, ja jännitin milloin ja miten se tapahtuu - ja miten Lemaitre tämän Verhoevenin suuren menetyksen kuvaa. Verhoevenin ja Louisin paniikkinen ajo aikaa vastaan Pariisin yössä  toi epätoivon tunnelmat mieleni kartalle. Psykopaattisen murhaajan kirjeet olivat huikeaa kuvausta. Lemaitre on hyvä!

Nyt sitten odottelen seuraavaa Verhoeven-dekkaria Camillea kirjastosta! Suomennosjärjestys on ollut hiukan outo, ja näköjään tuo tulevana keväänä ilmestyvä Rosy sijoittuu ennen Camillea.

1. Travail soigné, 2006. (suom. Irène ilm. suom. 8/2016).
2. Alex, 2011. (suom. Alex, 2015).
3. Les Grands Moyens, 2011.(nimellä Rosy&John, 2014).
4. Sacrifices, 2012. (suom. Camille, 2016).

DekkariNetti kertoo tämmöisiä uutisia:
Huom! Minerva-kustannuksen tiedote 8.9.2016:
- Pierre Lemaitren kolmas Verhoeven -trilleri Rosy&John (2014) ilmestyy suomeksi keväällä 2017 nimellä Rosy. 
- Amerikkalainen tuotantoyhtiö on hankkinut oikeudet filmatisoida Lemaitren bestseller-dekkarin Alex.
- Lemaitren historiallisesta romaanista Näkemiin taivaassa -tehdään Ranskassa elokuvaa, joka tulee teattereihin syksyllä 2017. 
Pierre Lemaitre on jo kahdesti palkittu maailman parhaana rikoskirjailijana. Nyt myös Näkemiin taivaassa on ehdolla kansainvälisen International Dagger -palkinnon saajaksi, vaikka se ei varsinaisesti dekkari olekaan. Lemaitre kirjoittaa parhaillaan jatko-osaa kirjalle. 
Upeaa...loistavia kirjoja!!. Ykkösluokkaa!!

Blogeissa toisaalla: Tuijata, Mummo matkalla

Pierre Lemaitre
Travail soigné 2006
Irène
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2016
****
Kirjastosta

10. marraskuuta 2016

Tommi Melender - Ranskalainen ystävä


Mediapersoona Joel Raento on haluttu julkkisluennoitsija ja rikastunut esiintymisillään ja kirjallisilla tuotoksillaan - mm. hänen näytelmänsä Penisdialogeja on ollut ohjelmistossa ympäri Eurooppaa. Ystävänsä Magnuksen kanssa Joelilla on firma, joka kehittelee kaikenmaailman tositeeveeformaatteja eri kanaville. Mummon kuolema on sysäys identiteettikriisille, minkä seurauksena Joel jättää kotimaan kuviot, julkisuuden ja matkaa Ranskaan Flaubertiansa tutkimaan.

Joel päätyy luotaantyöntävään Aronvillen pikkukaupunkiin, jonka ihmiset ovat hänestä tolloja, sisäsiittoisia ja vastenmielisiä. Lisäksi paikalliset suhtautuvat tulokkaaseen nuivasti. Erakkomaisuuteensa ja ihmisvihaansa kääriytynyt kirjailija ottaa kotiinsa loukkaantuneen koiran. Yllätyksekseen koirasta on hänelle paljon iloa ja hän kiintyy siihen. Ehkä eläimestä on helpompi välittää kuin ihmisistä...

Koko Aronvillen iljettävyys kulminoituu Falloux-nimisessä, paholaiseksi julistautuneessa gangsterissa. Falloux hallitsee paikallista alamaailmaa, harjoittaa ihmiskauppaa sekä vaatii suojelurahoja yrittäjiltä. Yksi gangsterin uhreista on Marcel, koko ikänsä marginalisoituneena elänyt ex lehtori, nykyinen kuljetusyrittäjä. Joel ja Marcel tunnistavat toisissaan sukulaissielut ja ystävystyvät.

Tiesin jo ennalta, että Melender on kirjoittanut Ranskalaisen ystävän ihmisvihaajakaudellaan. Hän on tunnustanut ahmineensa esikuvaansa Flaubertia pakonomaisesti - ja se näkyi. Kovin ylistäviä sanoja ei ihmiskunnalle herunut. Kirjassa pursuivat alamaailman silmitön väkivalta, islamistiset terroristit, ihmiskauppa, raiskaukset sekä uskon ja uskonnon pohdinnat. Viittauksia ranskalaisiin kirjailijoihin oli paljon.

Melenderin teksti oli taas kerran loistavaa, purevaa ja sarkastista. Tosin joitain osia voisi luonnehtia jormaproosaksi tai äijälitiksi. Melender tutki silmittömän pahuuden olemusta Fallouxin hahmossa sekä uhrin osaa Marcelin elämäntarinassa. Mitä jäi käteen? Vähempikin julmuus olisi riittänyt todistamaan että maailma on paska paikka. Melender julkisti kaipuunsa 50-luvun rauhallisempaan ja hitaampaan elämäntyyliin, jolloin ihmisten täytyi olla onnellisempia. Tuolloin ei ollut kymmeniä tv- ja uutiskanavia eikä somea pauhaamassa kakofonisesti informaatiosaastettaan.

Kun tässä nyt on tullut CNN:ää katseltua Yhdysvaltain presidentinvaalien tiimoilta, siteeraan huumoripläjäyksenä - valitettavasti pitkähkön! - katkelman tavasta, jolla CNN:n reportteri ohjeistaa Joelia haastatteluun järkyttävien alamaailman listimisten jälkeen. Joel ilmoitti nimekseen Thompson Sunderlandista, nimen joka oli hänelle jäänyt mieleen jostain graffitikirjoituksesta:

Äänestäsi kuultaa suru. Se on hienoa. Pidä se. Itkeä sinun ei tarvitse. Olet kotoisin Sunderlandista eivätkä Sunderlandista kotoisin olevat miehet itke. He juovat olutta, heittävät tikkaa ja intoilevat jalkapallosta. He ovat raavaan rehellistä porukkaa eivätkä mitään kaunosieluja. He järjestävät pierukilpailuja ja kaatavat raakaa viinaa sammuneiden kavereidensa kurkkuun. Puolet heistä luulee, että Aristoteles on persettä tarkoittava slangisana. Mieti tätä. Mieti kotikaupunkiasi. Mieti Valon stadionilla hoilaavia fanilaumoja. Hae oikeanlainen suru. Anna sen näkyä. Ei haittaa, jos pystyt loihtimaan itsestäsi hitusen raivoa. En tarkoita, että uhkuisit kostoa, mutta tee selväksi, millaista inhoa tunnet, kun viattomia eläimiä tapetaan. Inho on hyvä lisämauste suruun. Kunhan et anna sen tukehduttaa surua. Tuntuuko, että osaat pitää sen hallinnassa? Hienoa. Annetaan mennä.

Blogeissa toisaalla: Elina / Luettua elämää, Inahdus


Tommi Melender
Ranskalainen ystävä
Wsoy 2009
****
Kirjastosta

7. marraskuuta 2016

Tommi Melender - Kylmä sota


Eletään keskellä talouskriisiä, Lehman Brothers on päästetty konkurssiin ja Islannin talous on romahtanut. Huippuekonomisti ja talouden tutkija Vertti Harmaja joutuu onnettomuuteen Reykjavikissa: joku katkeroitunut kansalainen räjäyttää hulppean katumaasturin kadulla juuri kun Vertti kulkee ohi. Hän kolauttaa päänsä ja saa jonkunlaisen aivovamman. Aivovamman myötä hänen omakin elämänsä syöksyy kriisikierteeseen.

Vertti on introvertti tutkija, jolla ei ole sisäistä elämää. Hän osaa analysoida lukuja mutta ei tunteita. Hän linnoittautuu työhuoneeseensa tutkimustensa äärelle ja pomon edellyttämä julkisuushakuisuus rassaa. Toimittajavaimo Ulrika puolestaan on ulospäin suuntautunut kiipijätyyppi. Samoin jo opiskeluajoilta peräisin oleva ainoa ystävä Holger.

Aivovamman myötä sairaslomalla ollessaan ristiriitaiset ajatukset valtaavat Vertin mielen. Hän pohtii rakastaako vai vihaako vaimoaan, rakastaako vaimo häntä, riidat ja erimielisyydet ovat arkipäivää heidän välillään. Erilaiset paniikit ja pakkotoiminnot valtaavat Vertin: vasen ranne on raavittava verille ja huudettava pakonomaisesti aivoihin pesiytyneet kirosanat julki - Tourette-potilaan tapaan.

Melender kirjoittaa loistavasti Vertin päänsisällöstä ja kamppailusta omituisen oireistonsa keskellä. Kirjailijan hyvä talouselämän asiantuntemus tulee myös laajalti esiin. Melko omituisia sivupolkuja käytettiin tarinan höysteenä. Omassa tuttava- ja ystäväpiirissäni ei ole onneksi Holgerin tapaisia sovinistisia rääväsuita enkä naisena osaa muutenkaan asettua heidän kyrvittelymaailmaansa.

Loistava osoitus taas kerran Melenderin kirjailijankyvyistä. Tosin aihepiiriltään Kylmä sota ei itseäni kovasti kiinnostanut enkä oikein ymmärtänyt miksi Melender ymppäsi tähän kirjaan niin monenmoista.

Blogeissa toisaalla: Kirjapolkuni, Omppu

Tommi Melender
Kylmä sota
Wsoy 2014
**
Kirjastosta

4. marraskuuta 2016

Emma Puikkonen - Eurooppalaiset unet


Unissa kaikki on mahdollista, myös reaalielämän mittapuiden mukaan mahdoton. Ajassa voi matkustaa taaksepäin tai tulevaisuuteen. Puikkosen Eurooppalaiset unet on maagisrealistinen vahva mielikuvitustarina, joka nojaa tukevasti Euroopan lähihistorian ja merkittävien tapahtumien faktoihin. Tästä faktan ja fiktion sirpaleisesta liitosta syntyy huikea kudelma.

Puikkonen tuo mieliimme monta Euroopan merkittävää tapahtumaa, joita kenties emme enää muistele, koska ne ovat jo menneisyyttä. Emme muistele kuinka Lech Walesa nostatti otsikoita 1980; liki 30 vuotta perheitä traagisesti erottanut Berliinin muurikin kaatui jo 1989; Kosovon sota ja sen massamurhat ovat painuneet pois arkimuististamme; tuhkaa ei juuri nyt lentele Euroopan ilmatilassa, miksi siis muistella Eyjafjallajökullin purkausta 2010?

Puikkosen eurooppalaiset henkilöt tai heidän lapsensa elävät näiden maailmaamme ravistelleiden tapahtumien keskiössä. Kirjailija nostaa esiin kunkin hahmon elämästä jonkun käänteentekevän kohtaamisen tai tapahtuman, joka muuttaa heidän elämäänsä. Ja kun unista tai maagisesta realismista on puhe, jokainen kokee myös jonkun hämärän rajamailla -ilmiön. Henkilöt nivoutuvat jännittävästi tarinasta toiseen, tiukemmin tai löyhemmin.

Itse tarinoista minuun vaikutti ehkä vahvimmin tarina Berliinin muurista otsikolla 64 vanhaa viilipurkkia, 10 000 kaivosmiestä - Berliini, etäisyys Bukarestiin noin 1295 kilometriä. Tarina päättyy tähän kauniiseen unien kappaleeseen:

Äiti nousi, käveli kolme askelta miehen luo ja otti minut syliinsä. Hän itki ja puristi niin tiukkaan kuin vai voi, ojensi voitokkaasti kätensä yli kolmenkymmenen vuoden, yli ei-kenenkään-maan, viisumivirkailijoiden ja piikkilanka-aidan, hän ojensi kätensä ja puristi puristi puristi minua rintaansa vasten.

Eurooppalaisissa unissa oli vahva ja hypnoottinen ote. Puikkonen asettui upeasti hahmojensa sieluun ja ajatuksiin. Kunkin henkilön puhe oli hahmolleen sopivaa ja osuvaa. Esimerkiksi Tsekeistä Saksaan loikanneen rekkakuski Toman pohdinnat rajojen ylittämisen pelosta rautaesiripun varjossa menivät syvälle sieluun. Ero Toman todellisuuden ja ruotsalaisen liftarin Johanneksen välillä on iso: Johanneksella ei ollut syytä pelätä tai jännittää rajalla, Tomalla oli. Me vapaat suomalaiset emme tule tätäkään kovin usein ajatelleeksi.

Vuonna 2027 törmäämme hyvien uutisten agentuuriin, joka muuttaa todellisuuttamme manipuloimalla uutisvirtaa. Huikea ajatus, olemmehan tottuneet luottamaan uutisiin ja tiedonvälitykseen. Mutta mistä tiedämme onko se totuudenmukaista ja mikä ylipäätään on totuus?

Se on enemmänkin niin, että uutiset on niin kuin veden pintaa. Heijastuksia. Ne näkyy siinä ja me voidaan valita että mitä näkyy, millainen maailma me nähdään. Sellainen maailma sitten on.

Eurooppalaiset unet oli haasteellinen kirja. Valtavan hienoa henkilökuvausta ja mielikuvituksellista tapahtumien ja henkilöhahmojen nivomista toisiinsa. Kirja teki vahvan vaikutuksen. Tässä bloggausta kirjoittaessani tuli tieto, että Eurooppalaiset unet kisaa Finlandia-palkinnosta. Näin toteaa raati:


"Emma Puikkosen romaani rakentuu toisiaan hipaisevista episodeista, joissa liikutaan Euroopan lähi historiassa. Yksittäiset ihmiskohtalot kytkeytyvät suuriin maailmantapahtumiin ja muistuttavat siitä, että mikään ei tapahdu ”jossain muualla”. Maailma on meille kaikille yhteinen. Tsekkiläisen rekkakuskin ja ruotsalaisen reppureissaajan kohtaaminen 1980-luvulla, Serbian ja Albanian välinen jalkapallo-ottelu Belgradissa, somalialaisen Fadumon elämä Tukholmassa ja hollantilaisen tosi-tv-sarjan kuvaukset Islannin tulivuorenpurkausten aikana punoutuvat maagisrealistikseksi tarinaksi, joka johtaa vuoteen 2027. 

Eurooppalaiset unet ravistelee ja pitää lukijan tiiviisti otteessaan."

Blogeissa toisaalla: Tuijata, Lumiomena, Omppu
Emma Puikkonen
Eurooppalaiset unet
Wsoy 2016
****
Kirjastosta

2. marraskuuta 2016

Mark Levengood - Vasten auringon siltaa


Missä kukat kauneimmat, Riemujen rikkaus ja surujen summa, Niin pieni ihmissydän on... Vasten auringon siltaa jatkaa nimellään Levengoodin monen aiemmin julkaistun teoksen iskelmäteemaa, sillä hän tunnustaa rakastavansa Katri Helenaa. Viisikymppinen Levengood vietti lapsuutensa Suomessa, parikymppisestä lähtien hänen elämänsä on ollut Ruotsissa ja Tukholmassa. Puolisonsa Jonas Gardellin kanssa he ovat pitäneet yhtä jo 30 vuotta ja parilla on kaksi lasta. Monipuolisesti juontokeikkoja tekevä Levengood on kirjoittanut useita kirjoja ja toimii myös Unicefin hyväntahdon lähettiläänä.

Levengood pitää punaisesta ja näyttävästä pukeutumisesta. Ja voi hyvä tavaton miten charmikas ja sympaattinen hän olikaan joulunpunaisessa puvussaan Helsingin kirjamessuilla Baba Lybeckin haastattelussa! Pehmeällä laulavalla suomellaan hän hurmasi varmasti jokaisen naisen jutustellessaan kevyesti elämänsä sattumuksista. Harmikseni en päässyt paikan päälle, mutta onneksi Teema näytti haastattelun suorana.

Haastattelussa Levengood tunnusti kärsivänsä kasvosokeudesta ja puhui monista tapauksista, joista hän kirjoittaa myös tässä kirjassa. Tätä ei tainnut olla kirjassa ja muistini mukaan se meni jotenkin näin:

Hänen isäpuolensa tykkäsi määrätä testamentissaan jokikisestä pienestä yksityiskohdasta niin että miehen kuollessa testamentti oli jo varsin paksu nivaska. Isäpuoli myös valmisti kotiviiniä, ehkä perunoista tai omenista... Vainajan asuntoa selvitellessään Levengood & kumppanit löysivät varmaan 40 pullollista tuota hirveän makuista juomaa. He miettivät päänsä puhki mitä niillä tekisivät. Sitten heillä välähti: he antaisivat hautajaisvieraille kullekin pullon näiden lähtiessä - sanoen että Se oli isän tahto. Niin tehtiin ja hautajaisvieraat poistuivat tyytyväisinä myhäillen kun vainaja oli eläessään heitäkin muistanut. Mitä jälkeenpäin kommentoitiin, sitä Levengood ei kertonut.

Ihana haastattelu - olisin katsellut ja kuunnellut Levengoodia vaikka kuinka pitkään. Heittäydyn nyt hiukan leikilliseksi: Levengoodin hurmaava persoona ja positiivisuus saavat minulta täydet *****

Vasten auringon siltaa -teoksen takakannessa sanotaan Kepeästi vakavia tarinoita, ja se luonnehtii 135-sivuista pikku kirjasta hyvin. Levengood on parantumaton optimisti, mutta löytää vastoinkäymisistäkin hyvää ja opettavaista. Työssään Unicefin lähettiläänä hän tutustuu eri tavoin kärsiviin lapsiin. Tästä lohduttomuudesta oli kirjassa esimerkkinä taideterapia Betlehemissä.

Aina on liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen aikuiselämä.

Näennäisesti kepeän jutustelun ohessa Levengood jakaa lukijalle elämänohjeitaan, joista voi ottaa itselleen sopivaa sovellettavaksi jos tarvitsee vahvistusta omalle ajattelulleen. Pitkän parisuhteensa salaisuudeksi hän mainitsi haastattelussa sen, että antaa toiselle tilaa. Ja rakkauden. Meillä on paljon rakkautta, Levengood totesi luontevasti. Herttainen hyvän tuulen kirja.

Toisaalla blogeissa: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirsin Book Club

Mark Levengood
Solblekt av livet 2015
Suomentanut Maija Kauhanen
Schildts & Söderströms 2016
**
Kirjastosta

Chinua Achebe - Kaikki hajoaa


Igbojen perinteinen yhteiskuntajärjestys joutuu sekasortoon ja alkaa hajota 1800-luvun lopun Nigeriassa, kun Brittien kolonialismi saa jalansijaa ja lähetyssaarnaajat saapuvat. Umuofia on ikiaikaisten perinteitten mukaan elävä igbo-kylä. Jamssia viljellään rankkasateiden ja kuivuuskausien piinatessa; lukuisia esi-isien jumalia kunnioitetaan, totellaan ja niitä lepytellään uhrilahjoin. Sukupolvelta toiselle periytyvistä uskomuksista pidetään kiinni. Yhteisö on miesten. Miehen kunnia on kaikki, miehen on oltava soturi ja peloton, ei mikään akka.

Päähenkilö on Okonkwo, ylpeä, ankara ja ärtyisä mies. Hänellä on 3 vaimoa ja liuta lapsia. Velton isän muisto on piinannut häntä aina. Isä ei saanut elämässään mitään aikaan, ei kerättyä lapsilleen perinnöksi jamssivarastoja eikä otetuksi yhtään arvonimeä, mikä on yhteisön kunnioituksen edellytys. Yhteisö halveksi häntä ja Okonkwoa piiskaa halu olla isää parempi. Hän vihaa kaikkea sitä mitä isä edusti ja laiskuus on yksi suurimmista synneistä. Vaimot ja pienet lapset joutuvat puurtamaan nääntyneinä jamssipellolla hänen rinnallaan aamusta iltaan, ja muutenkin elämään kiivasluonteisen perheenpään pelossa.

Kyläjuhlissa tapahtuu onnettomuus: Okonkwon aseen vahingonlaukaus tappaa nuoren pojan. Klaanin sääntöjen mukaan oman klaanin jäsenen tappamisesta seuraa karkotus seitsemäksi vuodeksi. Okonkwo joutuu nöyrtymään ja aloittamaan taas kerran tyhjästä äitivainajansa kylän turvissa. Pakolaisena elettyjen vuosien jälkeen Okonkwo perheineen palaa kotiin toivoen vihdoin saavansa takaisin hänelle kuuluvan arvostetun aseman. Mutta kaikki on muuttunut: valkoinen mies on luonut alueelle hallintonsa ja levittää kirkostaan Jumalan sanaa. Joustamaton ja ylpeä Okonkwo ei taivu, tuhoisin seurauksin.

Hänen elämäänsä oli hallinnut yksi suuri intohimo - halu nousta klaanin johtajien joukkoon. Se oli ollut hänen elämänsä liikkeelle paneva voima. Ja sen aseman hän oli melkein saavuttanut. Sitten kaikki oli mennyt murskaksi. Hänet oli heitetty klaanista kuin kala kuivalle hiekkarannalle huohottamaan.

Aluksi luin tarinaa kuin jotain julmaa Grimmin satua, sillä Achebe on mestarillinen tarinankertoja. Hän kuvaa igbojen elämää niin elävästi, että tunsin itsekin olevani uuden jamssin juhlissa kylän aukiolla rumpujen päristessä ja nuorten painijapoikien otellessa. Kuuntelin myös Nigerian säkkipimeässä yössä sukupolvelta toiselle kulkeneita tarinoita. Länsimainen ajatteluni ei taipunut joittenkin sääntöjen ymmärtämiseen, esim. sitä että vastasyntyneet kaksoset oli hylättävä metsiin, koska oraakkeli sanoi niin. Yhteisö oli niin patriarkaalinen että pahaa teki! Mutta miesten tapaamisten rituaaleihin nokkimisjärjestyksineen oli mielenkiintoista tutustua. Igbojen sananlaskuja ja kaunista kuvausta ja oli paljon:

Niinpä hän odotti kärsivällisesti kuivaa kautta. Se saapui hitaasti. Sateet muuttuivat kevyemmiksi ja kevyemmiksi kunnes lankesivat pelkästään hajanaisina kuuroina. Toisinaan sateen läpi paistoi aurinko ja virisi kevyt tuuli. Sade oli iloista ja ilmavan tuntuista. Taivaalle ilmestyi sateenkaari, toisinaan kaksikin, kuin äiti ja tytär, toinen nuori ja kaunis, toinen sen vanha ja heikko varjo.

Upeaa että Achebe on tallentanut Nigerian perinteitä jälkipolville. Nigerian heimojen ja lännen kolonialistien törmäys oli kova ja lohduton. Igbot olivat ymmällään eikä heillä ollut mitään mahdollisuuksia. Mieleeni tuli Mario Vargas Llosan kirja Keltin uni. Se kertoo siirtomaavallan aikaisista mielettömyyksistä Perussa Amazonin alueella sekä Belgian Kongossa. Kylät poltettiin, naiset raiskattiin ja miehiä metsästettiin kiväärein kuin riistaa. Kongossa miljoonat paikalliset saivat surmansa.

Kaikki hajoaa on yksi vavahduttava ja surullinen kuvaus lisää kulttuurien törmäyksestä ja vahvemman riistosta - ei ole valkoisen miehen kolonialismin aikainen toiminta kovinkaan kaunista muisteltavaa. Yksilön ylpeys ja vallanhimon tuhoisuus toteutuivat myös hienosti Okonkwon henkilössä.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirjan jos toisenkin, Mari A:n kirjablogi

Kaikki hajoaa ilmestyi jo vuonna 1958 ja sitä pidetään yhtenä afrikkalaisen kirjallisuuden kulmakivistä. Time on valinnut sen sadan parhaan 1900-luvulla ilmestyneen englanninkielisen afrikkalaisen romaanin joukkoon. Itselleni tämä on kolmas nigerialainen romaani. Olen lukenut aikaisemmin Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen ja Obioman Kalamiehet.

Chinua Achebe
Things Fall Apart 1958
Kaikki hajoaa
Suomentanut Heikki Salojärvi
Basam Books 2014
****
Kirjastosta

1. marraskuuta 2016

Pierre Lemaitre - Alex


Kiitän Lemaitre-vinkistä Marikaa. Taas meni lukujärjestys väärin: ensin olisi pitänyt lukea Irène. Mutta tässä ei niin suuresti haitannut, vaan mielestäni Alex toimi hyvin itsenäisenä - ja totisesti vei tätä lukijaa!

Nuori kaunis nainen siepataan Pariisin kadulla. Lukija tietää että hänen nimensä on Alex, mutta ylikomisario Camille Verhoeven tiimeineen ei sitä tiedä. Eivätkä he tiedä yhtään mitään muutakaan, heillä ei ole johtolangan pätkääkään. Sieppaustapauksissa ensi tunnit ovat ratkaisevia. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä epätodennäköisemmin siepattu löytyy hengissä, joten tuskaisuus painaa.

Tapaus tuntuu mahdottomalta ratkaista. On sieppaaja ja siepattu. Kohta sieppaaja on kuollut ja siepattu kadonnut. Liittyvätkö puolen vuoden välein vahvalla rikkihapolla murhatut kolme miestä juttuun? Tuleeko uhreja lisää, mikä ja kuka on kaiken takana? Kuka on Alex? Siinäpä kaikki mitä kerron juonesta.


Osallistun tällä postauksella Tuijatan marrasjännäriviikkoon.

Elämän kolhima Verhoeven
Elämä ei ole kohdellut ylikomisario Verhoevenia silkkihansikkain. Yksi suuri trauma on hänen lyhytkasvuisuutensa: vain 140 cm. Hän on oppinut kompensoimaan pienuutensa terävällä älyllään ja huomiokyvyllään, hän saa silminnäkijät änkyttämään ja kuulusteltavat vapisemaan. Verhoeven on viisissäkymmenissä, kalju ja hyvin yksinäinen. Hellyyttä hänen elämässään edustaa minikokoinen kissa Doudouche, taidemaalariäiti on kuollut, isä on kuollut, ei lapsia. 

Neljä vuotta sitten Verhoevenia kohtasi suunnaton tragedia: viimeisillään raskaana oleva vaimo Irène siepattiin ja murhattiin. Verhoevenin elämä luhistui, hän joutui psykiatriseen sairaalaan ja pitkälle sairaslomalle, mutta alkaa nyt olla entisensä. Irènen vuoksi hän ei halua tutkia sieppaustapauksia ja ottaa vastentahtoisesti tämän jutun hoitaakseen.

Mainio Verhoevenin tiimi!
Verhoevenin ydintiimiin kuuluvat Louis ja Armand, keskenään kuin yö ja päivä. Louis on nuori ja komea, kaikkea mahdollista opiskellut älykkö. Ja mahdottoman rikas. Kaikki hänen vaatteensa ovat huippubrändejä. Armand on taas äärettömän saita ja ruma keski-ikäinen resupekka, joka on kehittänyt pummaamisen taiteeksi. Sitten on vielä poliisipäällikkö Le Guen, iso kuin Bull Mentula. Tutkintatuomari Vidard hiillostaa porukkaa kuten genreen kuuluu.

Vidard. Laiha ja kuivakas mies, joka käyttää liituraitapukua, mokkasiineja ja kultaisia kalvosinnappeja. Nuo yksityiskohdat ovat paljastavia. Voisi luulla hänen syntyneen puku päällä ja kravatti kaulassa. Häntä on mahdoton kuvitella alasti, vaikka kuinka yrittäisi. Hän on jäykkä kuin seiväs ja yrittää tehdä itsensä tykö kampaamalla paksut hiuksensa jakaukselle toiselta ohimolta poliitikon urasta haaveilevan vakuutusasiamiehen tyyliin. Hän näyttää tulevalta vanhalta keikarilta.

Trillerit eivät ole oikeastaan minun juttuni, mutta voi herranjestas miten hyvin Lemaitre kirjoittaa! Imu oli kova ensi riveiltä. Ensiksikin hahmoporukka on aivan mahtava. Toiseksi juoni vääntyilee mutkalta toiselle loppuun asti ja koko ajan paljastuu lisää karmivia juttuja ja monimutkaisia menneisyyden kuvioita. Kun luulee tietävänsä syyllisen on hetken päästä taas aivan pihalla. Lemaitre kuljettaa tarinaa hurjaa vauhtia ja kieli on värikästä ja rikasta. Noiden kolmen, Verhoevenin, Louisin ja Armandin kuulustelutaktiikkaa oli kerrassaan herkullista seurata. Omaan makuuni kirjassa oli reippaanpuoleisesti  julmia kohtauksia, mutta onneksi Lemaitren taitava kerronta kantoi niitten yli.

Kyllä, ehdottomasti haluan lukea lisää tämän pienen miehen tutkimuksia. Aion lukea Irènenkin, koska haluan tietää mitä tapahtui! Ja sitten Camillen... Julman hyvä toimintatrilleri & hieno uusi kirjailijatuttavuus.

Alexista ovat bloganneet myös Hemulin kirjahylly ja Kaisa-Reetta

Pierre Lemaitre
Alex 2011
Suomentanut  Sirkka Aulanko
Minerva 2015
*****
Kirjastosta
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...