28. helmikuuta 2017

Ilpo Tiihonen - Kesäillan kevyt käsitteellisyys



Hyvää Kalevalan päivää!

Meidän on kiittäminen Mikael Agricolaa, Elias Lönnrotia ja Aleksis Kiveä ihanan suomen kielemme perustasta. Myös kaikkia niitä heidän jälkeensä tulleita lukemattomia kirjailijoita, runoilijoita ja muita henkilöitä, jotka ovat edesauttaneet kielemme kehitystä menneinä vuosikymmeninä ja tänä päivänä. Kieli ei ole staattinen, vaan se elää ja muuntuu. Rakenteensa vuoksi suomen kieli muuntautuu moneen tyylilajiin - sekä kuvaamaan nostalgisia menneitä aikoja että modernia nykypäivää. Valitsin kuvakertomukseni nostalgian esimerkiksi tämän Ilpo Tiihosen ihanan runon:

Kesäillan kevyt käsitteellisyys


Oi kesäiltaa, sen illallisuutta
oi sen ihmeiden ilmeistä sillallisuutta
kun yöhön yhtyy sen laineettomuus
ja ryhtyy ihmiseen paineettomuus


Oi lehmisyyttä ja ihmisyyttä,
oi värjyvän väreilevyyttä,
viatonten vaarattomuutta
ja laajuuden levollisuutta –
uikun poikasta, viittä kuutta
ja syvää vettä, sylillisyyttä.


Oi peilitaivaamme sinisen siirtyvyys
ja kuusten latvallisuus, pyhä piirtyvyys,
ja mustan laulajan huiluilevuus.
Sisäkkäisyys, muiluilevuus!


Ja oi joutilaan joutavaa joutavaisuutta
ja oi soutajan sukkulaa soutavaisuutta
lomamatkalla määrättömyyteen
ja oi rannalla onkijan pyyteettömyys,
solvaukseton syyteettömyys,
kun pää on päätynyt jäärättömyyteen.


Suven suuruus, suvi suvi, sen kaikuilevuutta,
saunasauhujen haikuilevuutta, lip lap
laiturillisuus lip, lap kiikuttavuus
ja ihon alaston liikuttavuus
ja korkea kaikujen lokillisuus
ja pihapiirien kokillisuus.


Oi salmisuus, ulappuus, virrallisuus
Oi höyhenenkeveä irrallisuus
ja maan seisminen staatillisuus
ja kesätyvenen paatillisuus.



Oi lehmisyys, ihmisyys, levollisuus,
oi suomenhevosten suopea hevollisuus,
ketunpoikien raikuli revollisuus,
pyiden pyisyys ja kyiden kyisyys,
oi vielä kaukana syys, tyly yisyys!



Oi mikroskooppinen multava matous,
voikukkien aurinkosatous,
pientarillinen heinyys, sen huojahtavuus
ja juolaheinien mieleenjuolahtavuus
ja suolaheinien suloinen suolaisuus!



Oi kaikki rakkaiden kielellä kuolaisuus
kuin lemmenvuokkojen tuoksujen vuolaisuus
ja mesiheinien huumaava kiimallisuus
Ja huulikukkasten melkeinpä liimallisuus



niin, ja onnen laidalla ohdakkeisuus.
Vaan kohta kohdalta kaikkeuden kohdakkeisuus
ja viite viitteeltä vihreä viitteellisyys
soi ihmislaulujen liitteellisyys!
Oi kaikki lehmisyys, ihmisyys, leijallisuus
ja pilvikorkeus, korkeuden laulullisuus
kuin taivashuoneemme huoneentaulullisuus,
oi kesän heijallerii, kaikki heijallisuus!


Satu Grünthalin toimittamassa teoksessa Säkeilyvaara Tiihonen itse ruotii tätä runoaan pienoisesseessään Taiteellista toistoa vai jankutusta. Muutama poiminta:

Yrittäessään asemoida runoa "Kesäillan kevyt käsiteellisyys" lyriikan kenttään joutuu hyvin kummallisille katvealueille. Kyseessä näyttää olevan jonkinlainen pidäkkeettömän verbaalisen suoltamisen kyllästämä kesämökkiläispastoraali, jossa onkimadot ja lenkkimakkara pyrkivät olemaan korkean ja pyhän kaikupohjana. 

Saamme seurata yksitoikkoista maisemajatkumoa, silmillemme paiskataan löysä sakkauma keinotekoista käsitekeitosta ja jopa viisitavuiset riimisanat (kaikkien runousoppien vastaista!) vievät tekstin halpojen sanaleikkien oluenhuuruiseen toismaailmaan jossa viihtyvät vain humalaiset poisleukailijat.

Jos kohta jo aihepiirin valinta on nykyrunomme kontekstissa liki banaali, voi myös ihmetellä runoilijan kyvyttömyyttä päästää irti toistosta, jonka aiheuttama runon funderatiivinen coitus interruptus alkaa jo ensiriveiltä. Verrattaessa ko. runoamme vaikkapa kauppalappuun voi jälkimmäisen vähemmän toistavana ja aineksiltaan solidimpana hyvinkin lukea jo kirjallisuudeksi.

Että näin!
Minusta runo on ihana - se soi kuin tanssi.



Säkeilyvaara, runouden käyttöopas
Wsoy 2016
*****
Kirjastosta

Ilpo Tiihosen runo Kesäillan kevyt käsitteellisyys
on julkaistu alunperin kokoelmassa:
Eros
Wsoy 2002

III laulu: Suvisimfonia, omistettu Joel Lehtoselle.

26. helmikuuta 2017

Helmikuun top 5



Helmikuussa luin 14 kirjaa, ja taas on todettava että vaikeaa oli viiden elämyksellisimmän valitseminen. Emmin ja emmin, mutta lopulta päädyin näihin. Tässä järjestys ensiksi luetusta tuoreimpaan


Mikko-Olavi Seppälä - Suruton kaupunki *****
Wsoy 2016

Suruttoman kaupungin sivuilla 20-luvun Helsinki kuohuu ja sykkii. Kirjan runsas kuvitus on upeaa ja aikakautta elävöittävää. Erityisen hienoa minusta olivat runsaat viitteet ja sitaatit tuon ajan kirjallisuudesta. Sille joka haluaa tietää enemmän tuon ajan kirjailijapolvesta, Suruton kaupunki tarjoaa kiintoisia välähdyksiä ja mm. kattavan aikalaiskirjallisuuden lähdeluettelon. 

Mika Tuomisen suunnittelema kirjan visuaalinen ilme kansineen ja otsikkofontteineen kuvaa erinomaisesti tuota aikakautta.


Merete Mazzarella - Elämän tarkoitus ****
Tammi 2017

Mihin Mazzarella sitten itse uskoo? "Mielekkääseen elämään. Sitä vastoin haluan enemmän kuin mielelläni olla amatööri ja diletantti, sillä amatööriys tarkoittaa rakkautta siihen mitä tekee ja diletantti-sana liittyy nautintoon." Mazzarella uskoo avoimena pysyttelyyn elämän moninaisuuden edessä, keskusteluun ja ajatustenvaihtoon, ystävyyteen, toivoon ja siihen ettei pidä katkeroitua. Ja arkeen, sillä sitä on eniten. Mazzarella päättää kirjansa Rilken sitaattiin:

"Suhtautukaa kärsivällisesti kaikkeen ratkaisemattomaan ja pyrkikää rakastamaan kysymyksiä sinänsä."



Tanja Kaarlela - Lasissa on tyttö *****
Reuna 2017

Tarina on hyvin karu ja hyvin surullinen. Tuntuu pahalta ajatella, että jotkut lapset ja nuoret saattavat oikeasti joutua elämään noin, ilman välittävän aikuisen tukea - tänäkin päivänä. 

Kaarlelan kerronta virtasi suoraan sieluun. Tuntui ettei hänen kerronnassaan ollut yhtään tarpeetonta sanaa eikä yhtään tarpeetonta lausetta. Kaikki kerrottu hahmotteli tyttöä ja tämän elinympäristöä armottoman realistisesti. Viiltävän terävästi ja riipaisevasti.


Satu Grünthal - Säkeilyvaara, runouden käyttöopas *****
Wsoy 2016

Säkeilyvaara on aivan ihana runoutta avaava kirja. Kirjassa on 43 runoa ja eri kirjoittajien niistä kirjoittamia pienoisesseitä. Heti johdannossaan kirjan toimittanut Grünthal helpottaa runouden lukijan oloa sanoen: "Monien mielestä runouden - varsinkin uuden runouden - ymmärtäminen tuntuu vaativan erityisiä erittelyn ja tulkinnan taitoja, joita ilman ei runouden pariin ole asiaa. Runouteen on kuitenkin monia teitä, ja ne ovat kaikki sekä mahdollisia että luvallisia. Runoudesta saa puhua ja kirjoittaa muillakin tavoin kuin piirre piirteeltä, säe säkeeltä analysoiden. Sen äärellä saa muistella, eläytyä, hurmaantua, harhailla ja viipyillä."



Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta *****
Sammakko 2015

Carverilla on taito vangita lukija ensimmäisestä lauseesta ja ensimmäisestä kappaleesta novellinsa maailmaan. Siinä olet kuin kärpänen liimapaperissa, et pääse irti vaan olet kirjailijan kerronnan armoilla. Novelleissa huokui minusta 80-luku, ihmisten punaniskainen arki ja junttius. Hänen tyyliään on sanottu likaiseksi realismiksi, ja sitä se todella on. Kerronta on rajua ja rosoista, aivan kamalaa ja samalla niin ihanaa, kuten Leena sanoi. Carverin inhorealismissa on vetoa, tyyli on jotenkin hyvin taloudellista. Seppo Lahtisen suomennos ilmentää hienosti novellien henkeä.


Siinäpä se helmikuu luettuna ja taputeltuna. Hyviä olivat helmikuunkin kirjat.

Haastetilanne
Minulla on ylhäällä välilehdet tämän vuoden lukuhaasteille. Helmet 2017 -haasteessa on toistaiseksi löytynyt sopiva kohta kaikille 34 lukemalleni kirjalle. Muissa haasteissa olen novellihaasteeseen lukenut 172 novellia, runohaasteeseen 540 runoa, Frau, Signorina & Bibi -haasteeseen yhden kirjan, jo joulukuun alussa alkaneeseen Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjan haasteeseen 42 kirjaa - enkä yhtään kirjaa Uudelleen luettua -haasteeseen.

25. helmikuuta 2017

Raymond Carver - Runoja


Innostuin Carverin novelleista sen verran, että halusin tutustua myös hänen runoihinsa. Lainasin kirjastosta kaksi hänen runokokoelmaansa, joilla on eri suomentajat ja eri kustantaja. Käsittelen näitä teoksia samassa postauksessa, koska niissä on myös samoja runoja.


Raymond Carver
Sateisten päivien jälkeen
Suomentaneet Juha Rautio ja Arto Lappi
Sammakko 2013
****
Kirjastosta

Sateisten päivien jälkeen on paksu teos. Se sisältää kustantajan mukaan 2/3 Carverin julkaistusta tuotannosta. Kokoelman 193 runoa on valittu ja esitetään kronologisessa järjestyksessä neljästä kokoelmasta, jotka on julkaistu vuosina 1983 - 1989: Fires 1983, Where water comes together with other water 1985, Ultramarine 1986 & A new path to the waterfall 1989.

Carverin runot ovat proosamaisia runoja, jotkut hyvin lyhyitä aforismin omaisia. Tekstissä kuultaa eletty elämä ja omaelämäkerrallisuus. Aiheet löytyvät läheltä arkipäivästä tai muistoista, nuoruudesta ja tehdyistä matkoista. Välittyvä kuva on yhtä ankean realistinen ja alkoholinhuuruinen kuin hänen novelleissaan. Arjen pieniä ja tarkkoja havaintoja, mutta hiukan myös onnen ja rakkauden tunteita. Carver mainitsee molemmat vaimonsa, Maryannin ja Tessin nimeltä.

Monet runot koskettivat. Erityisesti mieleeni jäi isän hätähuuto: runot, joissa hän raitistuneena alkoholistina puhuu alkoholisoituneelle tyttärelleen. Haruki Murakamille omistetussa runossa Carver ja Murakami keskustelevat Carverin Japanin suosiosta ja tuotannossa kuultavasta nöyryytyksestä. Poikansa kanssa Carver kiertelee Pariisin Montparnassen hautausmaalla kuuluisten kirjailijoiden haudoilla. Carver jättää paljon sanomatta, antaa lukijan omille ajatuksille tilaa. Kyllä nämä proosarunot viehättivät ja liikuttivat, olivat hyvinkin tutustumisen arvoisia. Loppuosan runoissa Carver on jo vakavasti sairas ja kuoleman ajatukset valtaavat mielen. Viimeinen runo Myöhäinen katkelma on kuulemma kaiverrettu hänen hautakiveensä:

Entä saitko elämältäsi
mitä halusit, kuitenkin?
Sain.
Ja mitä halusit?
Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni
rakastetuksi tässä elämässä.

Raymond Carver
Rivi riviltä, lyönti lyönniltä
Suomentaneet Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen
Wsoy 1994
****
Kirjastosta

Tämän kokoelman 52 runoa on poimittu viidestä kokoelmasta ajalta 1983 - 1989. Edellisen kirjan neljään alkuperäiskokoelmaan on lisätty In a marine light 1987.





Tämän kirjan lopussa on Carverin kirjoittama mielenkiintoinen essee Kirjoittamisesta. Hän toteaa, että romaanin kirjoittamiseen vaadittava pitkäjänteisyys katosi häneltä elämän melskeissä, siksi hänestä tuli novellisti ja runoilija. Hän ihaili Anton Tšehovia ja kuuluttaa kirjailijan omaa tyyliä:

On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää. Mutta kirjailija, jolla on erityinen näkökulma ja kykenee tämän esittämään taiteellisessa muodossa; tällainen kirjailija saattaa päästä pitkällekin.

Carver ei myöskään pidä kikkailusta. Ei kikkoja. Piste. Hän toteaa myös, että usein aloittaessaan kirjoittaa, hän ei tiedä mihin tarina tulee viemään, usein vasta ensimmäinen lause on hänelle valjennut. Hän sanoo pitävänsä siitä, että novellissa on pelon tuntua tai uhkaa, ja tekstin tulee olla tarkkaa ja täsmällistä.

Kun nyt sattui käsiin mahdollisuus vertailla eri suomentajien tulkintoja, tuli selväksi miten valtavan tärkeää ja haasteellista kaunokirjallisuuden ja varsinkin runouden suomentajan työ on. Olikin jännittävää tutkiskella eri suomentajien näkemyksiä. Siteeraan tähän loppuun parin saman runon eri versiot, jotta näet mistä puhun. Itsellä on selvä suosikki näitten suomennosten suhteen, mikähän on sinun? Toki nämä lyhyet runot eivät anna tarpeeksi näkemystä, mutta luettuani kirjat kokonaan suosikki selkiytyi. Englannin kielistä alkuperäisrunoa ei ole käytettävissä.

Lappi & Rautio / Hiljaiset yöt
Menen nukkumaan yhdellä rannalla,
herään toisella.

Köyttänsä vasten riuhtoo
vene täysissä varusteissa.

Otonkoski & Virtanen / Hiljaiset yöt
Eräällä rannalla vaivun uneen,
toisella herään.

Liekaansa tempoo
matkaan varustettu vene.

Lappi & Rautio / Talvinen unettomuus
Mieli ei asetu levolle, valvoo vain
ja märehtii, kuulee lumen kasautuvan
kuin lopulliseen rynnäkköön.

Se toivoo, olisipa Tsehov täällä,
määräisi jotain - kolme tippaa valeriaanaa, lasin
ruusuvettä - mitä vain, kunhan jotakin.

Mieli tahtoisi ulos,
lumen luo. Se haluaisi juosta
pitkäkarvaisten eläinten laumassa, paljastetuin hampain,

kuutamossa, lumen yli, jättämättä
jälkiä tai merkkejä, mitään jälkeensä.
Tänä yönä mieli sairastaa.

Otonkoski & Virtanen / Talvinen insomnia
Ei osaa nukkua mieli, valvoo vain ja
märehtii, kuulee lumen kinostuvan
kuin viimeiseen rynnäkköön.

Tulisipa Tšehov ja määräisi
jotakin - kolme tippaa valeriaanaa, lasillisen
ruusuvettä - mitä vain, ei olisi väliä.

Pois haluaisi mieli ulos
lumelle. Haluaisi rynnätä
takkuisten eläinten laumassa, yhtä hammasta,

kuutamossa, yli lumen, ei merkkiä
ei jälkeä, ei mitään jää.
Tänä yönä mieli sairastaa.


Carver-bloggaukset blogissani. Runohaasteeseen lisää 200 runoa, en jaksa tutkia mitkä luin kahteen kertaan! Total 540

23. helmikuuta 2017

Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta


Luin tämän Carverin novellikokoelman ystävänpäivämaratonilla. Keskittymiseni ehkä jonkun verran aaltoili, mutta voi herranjestas miten loistavia nämä kokoelman 17 novellia olivat! Carverilla on taito vangita lukija ensimmäisestä lauseesta ja ensimmäisestä kappaleesta novellinsa maailmaan. Siinä olet kuin kärpänen liimapaperissa, et pääse irti vaan olet kirjailijan kerronnan armoilla.

Novelleissa huokui minusta 80-luku, ihmisten punaniskainen arki ja junttius. Näin silmissäni amerikkalaisten elokuvien kalseita dinereitä ja resuisia ihmisiä, lohduttomia välähdyksiä elämän ankeudesta jostain syvästä etelästä, keskilännestä tai aavalta maaseudulta. Carverin oma elämä oli aluksi juuri tätä, joten hän tunsi aiheensa hyvin. Kaikissa novelleissa oli joku synkkä twisti ja ihmisissä pimeät puolensa. Mutta pidin kovasti tyylistä ja kerronnasta. Minusta tuli fani.

Carver osaa aloittaa novellin, ja hätkähdyttää lopussa. Ensin kolme aloitusta - A, sitten kolme lopetusta - L.

A - Miksi ette tanssi?
Mies kaatoi keittiössä itselleen uuden paukun ja katseli makuuhuoneen kalustoa etupihallaan. Patja oli päällyksetön ja karamelliraitaiset lakanat lojuivat piirongin päällä. Muuten kaikki oli aika lailla niin kuin makuuhuoneessakin oli ollut - yöpöytä ja lukulamppu hänen puolellaan sänkyä, yöpöytä ja lukulamppu vaimon puolella. Hänen puolensa ja vaimon puoli. Hän tuumaili asiaa ja naukkaili viskiä.

A - Huvimaja
Sinä aamuna hän kaataa Teacher'siä mahalleni ja latkii sen siitä. Sinä iltapäivänä hän yrittää hypätä ikkunasta. "Näin ei voi jatkua, Holly. Tämän on loputtava", jäkätän.

A - Löylytys
On lokakuu. Kostea päivä. Hotelli-ikkunastani näkyy yllin kyllin tätä keskiläntistä kaupunkia. Näen rakennusten valoja, sankkaa savua nousee korkeista piipuista. Toivon ettei minun tarvitsisi katsoa tuota näkymää.

L - Sano naisille että me häivytään
Bill olisi halunnut pikku paneskelut. Tai vain nähdä heidät alastomina. Häntä ei olisi harmittanut jos hommasta ei olisi tullut mitään. Hän ei käsittänyt mitä Jerry halusi. Mutta kivestä se alkoi ja kiveen se loppui. Jerry käytti samaa kiveä molempiin tyttöihin, ensin Sharoniin ja sitten siihen toiseen, jonka piti olla varattu Billille.

L - Vakava keskustelu
Hän väisti pihatielle lässähtänyttä piirakkaa ja palasi autolle. Hän käynnisti moottorin ja rusautteli pakkia päälle. Se ei onnistunut ennenkuin hän oli laskenut tuhkakupin kädestään.

L - Yleistä mekaniikkaa
Hän pitäisi vauvan. Hän kurotti vauvan toista kättä. Hän sai otteen vauvan ranteesta ja nojasi taaksepäin. Mutta mies ei luovuttanut. Hän tunsi vauvan lipeävän käsistään ja vetäisi takaisin todella rajusti. Tällä tavalla asia tuli ratkaistuksi.

Toki Carver taitaa novellien keskikohdatkin, sillä hänellä on taito mahduttaa lyhyeen tarinaansa koko ihmiselämä ja sen romuttuneet unelmat. Carverin tyyliä on sanottu likaiseksi realismiksi, ja sitä se todella on. Kerronta on rajua ja rosoista, aivan kamalaa ja samalla niin ihanaa, kuten Leena Lumi sanoi. Carverin realismissa on vetoa ja tyyli on jotenkin hyvin taloudellista. Seppo Lahtisen suomennos ilmentää hienosti novellien henkeä. 

Muutama mielipide lisää: MaiLaura, Tuija, Elegia

Novellihaasteeseen lisää 17 novellia, total 172

Raymond Carver
What we talk about when we talk about love, ensipainos1981
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Suomentanut Seppo Lahtinen
Sammakko 2015
*****
Kirjastosta - Samanniminen suomennos on ilmestynyt Tammen keltaisessa kirjastossa jo 1986 / suomennos Raija Mattila. Näissä 1986 vs 2015 novellikokoelmissa on eri kokoonpano.


Carver syntyi Clatskanien pikkukaupungissa Oregonissa vuonna 1938. Hänen isänsä oli alkoholisoitunut sahatyöläinen, äiti työskenteli tarjoilijana ja kauppa-apulaisena. Mickey Spillanen romaanit täyttivät hänen nuoruutensa. Carver avioitui raskaana olevan 16-vuotiaan tyttöystävänsä kanssa ja oli vasta 20-vuotias heidän toisen lapsensa syntyessä. Vuosien myötä alkoholista tuli Carverille yhä pahempi ongelma, mutta hän lopetti juomisen nelikymppisenä. Carver kuoli keuhkosyöpään 50-vuotiaana.


Carveria pidetään yhtenä 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisistä kirjailijoista ja novellin 1980-luvun uuden nousun tärkeimpänä edustajana. Hän on julkaissut myös runoja.

22. helmikuuta 2017

Synttäriarvonta lukijoilleni


Kirja vieköön! täyttää näinä päivinä yhden vuoden. Beibejä tässä siis ollaan! Itse asiassa aloitin kirjabloggausten kirjoittamisen toiseen blogiini jo puolitoista vuotta sitten, syksyllä 2015. Monenkirjava postausympäristö tuntui kuitenkin turhan sekavalta, joten päätin perustaa kirjajutuille oman blogin. Ensimmäinen kirjabloggausvuosi on ollut hurjan antoisa ja mukava. Kiitos siitä teille lukijani - kommenteista ja keskusteluista; ja bloggaajakollegoilleni yhteisöllisyydestä! Riitan nimipäivä on 1. helmikuuta - päätin että se olkoon tulevina vuosina myös synttäreiden juhlintapäivä!

Synttäriä juhlistaakseni järjestän kirja-arvonnan, johon voivat osallistua lukijani. Jos et vielä lukijani ole, voit liittyä oikeassa sivupalkissa. Arvon nämä 6 kirjaa - kaikki hienoja viime tai tämän vuoden uutuuksia:

Terhi Törmälehto - Vaikka vuoret järkkyisivät / Otava 2017
Linda Olsson - Sisar talossani / Gummerus 2017
Shari Lapena - Hyvä naapuri / Otava 2017
Tanja Kaarlela - Lasissa on tyttö - Reuna 2017
Jessie Burton - Nukkekaappi / Otava 2017
Sanna Tahvanainen - Pikkumusta / Otava 2016



Osallistut arvontaan kommentoimalla kommenttikenttään. 
Kommentoi sen / tai niiden kirjojen alle, joiden arvontaan haluat osallistua.
Voit siis osallistua useammankin kirjan arvontaan kiinnostuksesi mukaan.

Arvonnan suoritan ja tulokset julkistan sunnuntaina 5. maaliskuuta klo 20.00.
Onnea arvontaan! 

21. helmikuuta 2017

Mikko Rimminen - Maailman luonnollisin asia




Maailman luonnollisin asia tapahtuu Berliinissä (pääasiassa). Teoksessa on kertoja, joka kirjaa päähenkilön, Ernstin muistiinpanoista johdonmukaista ja selkeää tarinaa (mielellään!). Kertoja aloittaa tarinansa kuvailemalla Ernstin, tuon harmaan, turvallisuushakuisen ja rutiineita rakastavan virkamiehen työmatkaa. Ennen kuin Ernstimme on päässyt kotoaan Elsa-Brändström-Strasselta työpaikalleen Rimminen on käyttänyt yli 40 sivua.

Ensi vaikutelma on, että Rimmisellä on hirveästi sanoja (tai jotain sen tapaisia). Toiset sanat ovat tuiki tavallisia (arkipäiväisiä, jopa kauhtuneita) suomen kielen sanoja, toiset taas aivan uusia Rimmisen päästä putkahtaneita (maailman ensi-illassaan kenties?). Välimerkkien puutekaan ei tunnu kirjailijaa vaivaavan. Tyylinä on suoltaa pilkkujen väliin tai sulkeisiin ripoteltuja huomautuksia ja lisäselvennyksiä, joita lukijan pitää jatkuvasti tarkkailla (ehkä jopa kyräillä), jotta ei tipahtaisi kärryiltä (tai kyydistä?). Tästä seuraa se, että lukija väsyy (uuvahtaa, herpaantuu ehkä tuskastuukin?) eikä siis pysty lukemaan kerrallaan (yhdellä rupeamalla tai istunnolla) kuin parisenkymmentä sivua. Ehkä sallittiin pieni leikillisyys... No niin. Asiaan.

Rimmissanojen loputon vyöry
Rimmisen sanasto on hyvin runsas ja omaperäinen. Hän vääntää ja kääntää suomen kieltä aivan miten tahtoo. Minua ihastutti hänen kekseliäisyytensä, se mitä hän sai aikaiseksi käyttämällä epätavallisia sananmuunnoksia ja johdanteita. Mutta, miksi, oi miksi niitä piti käyttää näin valtavasti ja peräkkäin, ähkyyn asti? Liiasta runsaudesta menee teho ja häviää ihastus.

Satunnaisotannalla muutama rimmissana luvuista kolmekymmentäviisi ja -kuusi, siinä sijamuodossa kuin ne tekstissä esiintyvät:  mitähyvänsäisemmäksi, äkkinytkähti, kängersi, kiukersi, taivallukselliseksi, köpellyksestä, jolpahtelevaa, läyspätti, konsonanttipirunpellolla, pistäväiskysyvästi, ohhohhismin, myrmelsi, väyryämistä, uikahteli... Riittääkö?

En ole suomen kielen ekspertti, joten tarkemman analysoinnin jätän muille. Kiinnostaisi kuitenkin tietää teoksessa esiintyvien rimmissanojen lukumäärä - satoja, tuhansia? On selvää että Maailman luonnollisimman asian pystyy lukemaan vain se, jonka äidinkieli on suomi. Monelle meistäkin teksti on melkoisen haasteellista. Rimminen voisi seuraavaksi paneutua vaikkapa Rimmissanaston kokoamiseen, jossa hänen uudissanansa esiintyvät sekä perusmuodossaan että eri sijamuodoissa taivutettuina.

Kokeellista välimerkkiproosaa
Jotkut nykyrunoilijat luovat kokeellisia kuvarunoja, joissa tekstin asemointi on olennainen juttu. Rimminen kokeilee tässä jotain samantapaista välimerkkien runsaalla ja vallattomalla käytöllä. Repertuaari on runsas: ( sulkeita), (runsaasti!), "lainausmerkkejä", "Jopa" "useita" "peräkkäin" "samassa lauseessa!", yliviivauksiaalleviivauksia, kissan tassutteluja: viuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu, <supistuksia>, >laajempia näkymiä<, xxxxxxx:illä sutattuja, vääriin kohtiin joutuneita sanoja ja lauseita, useampaan kertaan kopioituja kappaleita, valokuvia, alaviitteitä, pitkiä pilkkujen tai sulkeitten väliin sijoitettuja lisähuomioita (runsaasti!). 

Hienoa kokeellisuutta ehdottomasti, mutta välimerkkien runsas viljely töksäyttää lukijan tuon tuostakin, ajatus pysähtyy kuin kananlento. Lukemisesta tulee työlästä. Eniten lukemisflowtani haittasivat pilkkujen väleihin tai sulkeisiin sijoitetut pitkähköt lisähuomiot.

Ernstistä ja pienesti juonesta
Ernst. Niin. Ernst. Tuo laiha, keski-ikäinen, tunnollisen harmaan virkamiehen prototyyppi joutuu äkisti painajaismaiseen maailmankaikkeuden (universumin, multiversumin, kosmoksen, kosmoksien) myllytykseen, johonkin galaksienväliseen sodantapaiseen, josta hän ei ymmärrä yhtikäs mitään. Ernst joutuu puoli-robottimaisten turva-agenttien, men in black -tyyppien muiluttamana outoja voimia omaavan pienenlaisen kuution vartijaksi. Ernst-parka kokee outoa kuutioyhteyttä ja avaruusyhteyttä, jossa ajat ja ajanjaksot limittyvät, lomittuvat ja risteävät keskenään. Työtoveri Sonia sulautuu ajoittain Elsa Brändströmksi - tuoksi Siperiassa sotavankeja auttaneeksi ruotsalaissyntyiseksi filantroopiksi. Mitä yhteyttä on Ernstin kotikadulla Elsa-Brändström-Strassella, kuutiolla ja Tunguskan tapahtumilla? Mikä rooli on tarinassa kissoilla Brändström, Theo ja sillä jolla ei ole nimeä? Kuka helkkarissa on tarinan hengästynyt Kertoja?

Rimminen kiehauttaa hullun ja hulvattoman sopan, yhtä tiheän kuin sekametelikiisseli. Tarina on huikea, mutta sitä on tuskastuttavan raskasta lukea. Paikoin teksti juoksi hyvinkin, nimittäin aina lepotauon jälkeen. Sitten tuli stoppi. Rimmisen virtuoosimaisia kertojanlahjoja en toki kiistä: kirjailijan kielenmutkat ja -käännöt nostelivat myös hörähdyksiä ilmoille ja hymyjä huulille. Kuitenkin tuntui kuin olisin lukenut mielipuolen mielipuolista päiväkirjaa, jossa havainnot ovat älykkäitä, tarkkoja ja teräviä kuin partaveitsi, mutta jossa aikasiirtymät ja lukuisten välimerkkien väleissä hypähtelevät assosiaatiot olivat tehdä myös lukijan hulluksi. Rimmisen verbaliikka uuvuttaa ja hengästyttää vahvimmankin.

Viime viikolla Kirja vieköön! -illassa Rimminen sanoi pyrkivänsä itsestään eroon mm. kirjoittamalla.
Uskoisin että Maailman luonnollisimman asian kirjoittaminen toimi loistavasti tässä tarkoituksessa!

Kyllä, ihailen suuresti Rimmisen verbaalisia kykyjä ja charmanttia olemusta, vaikka tässä aika paljon motkotankin. Rimminen on hyvä, joskin kielentäminen ja kokeellisuus menivät minusta tässä teoksessa överiksi.  Lukijalle siksi pieni varoitus: jos päätät tarttua tähän kirjaan varaa sille aikaa, kyyti on näet sen verran hurjaa. Aavistuksen hillitympi linja olisi tehnyt teoksesta loistavan.

Ernstin matkassa Berliinissä on ollut myös Krista

Mikko Rimminen
Maailman luonnollisin asia
Teos 2017
****
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

Satu Grünthal - Säkeilyvaara




Googlailumaniasta on toisinaan paljonkin hyötyä. Etsiessäni tietoa Juhani Karilasta, osuin tähän maanmainioon tietokirjaan, joka lisää uskallusta lähestyä runoutta. Kirjan idea on loistava: seitsemän kirjailijaa ja runoilijaa ovat itse valinneet runot, joista kirjoittavat pienoisesseen. Näissä esseissään he avaavat runojen heissä herättämiä ajatuksia - pitäytymättä liian tiukasti pelkän runon analysointiin. Heti johdannossaan kirjan toimittanut Grünthal helpottaa runouden lukijan oloa sanoen:

Monien mielestä runouden - varsinkin uuden runouden - ymmärtäminen tuntuu vaativan erityisiä erittelyn ja tulkinnan taitoja, joita ilman ei runouden pariin ole asiaa. Runouteen on kuitenkin monia teitä, ja ne ovat kaikki sekä mahdollisia että luvallisia. Runoudesta saa puhua ja kirjoittaa muillakin tavoin kuin piirre piirteeltä, säe säkeeltä analysoiden. Sen äärellä saa muistella, eläytyä, hurmaantua, harhailla ja viipyillä.

Kirjassa on 43 runoa ja 44 pienoisesseetä (yhdestä on kaksi). Mukana on suomalaista runoutta 1700-luvulta 2010-luvulle, aikamoinen aikahaarukka ja kattaus. Runouden laajaa kirjoa edustavat Kanteletar, iskelmä- ja rap-sanoitukset, meidän runoilijaklassikot ja nykyrunoilijat. On Chisua, Hellaakoskea, Leinoa, P. Mustapäätä, L. Onervaa, Sarkiaa, Tiihosta, Saloa, Kangaskoskea... Kirjoittajien lyhyt esittely lienee paikallaan, aakkosjärjestyksessä takakannesta:

Satu Grünthal (s. 1961) on kirjallisuudentutkija ja opettajakouluttaja
Silvia Hosseini (s. 1982) on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, esseisti ja laululyriikan väitöskirjatutkija
Vilja-Tuulia Huotarinen (s. 1977) on kirjailija ja kriitikko
Juhani Karila (s. 1985) on kirjailija ja kriitikko
Kirsti Mäkinen (s. 1939) on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, tietokirjailija ja kouluneuvos
Pauli Tapio (s. 1986) on kääntäjä ja kriitikko
Ilpo Tiihonen (s. 1950) on runoilija ja näytelmäkirjailija

Jokaisen kirjoittajan valitsemat runot ja heidän pienoisesseissään esittämät näkökohdat olivat todella kiinnostavia, uusia ajatuspolkuja avaavia, jopa humoristisia. Runouden äärellä ei tarvitse pitää tiukkaa pipoa! Poimin tässä nyt maistiaisiksi kirjoittajakohtaisesti muutaman minua koskettaneen runon ja esseen:

Juhani Karila
Runoilija mulkoilee meitä rivien välissä: Toisinaan runoilija rakentaa riveistä häkin itselleen ja sitten se pimahtaa. Runoilija on söpöimmillään silloin, kun se mesoaa omassa runossaan.  
- Risto Ahti, Runoaapinen, 2005

Älä koskaan sano runoa tylsäksi: Runo on tylsä. Ei kierrellä selvää asiaa! Lintu pönöttää kivellä talvella. Kääntelee päätään ja mölisee jotain.  
- Aaro Hellaakoski, Nimettömiä lauluja, 1918

Entä jos runo osuu kasvoihin: Runokirjaan pitäisi suhtautua kuin käsiaseeseen. Uusien ohjeiden mukaan kirjakauppiaan olisi hyvä nojata molemmin käsin tiskiin ja luoda painokas silmäys asiakkaaseen, joka haluaa hankkia itselleen runokirjan.  
- V. S. Luoma-Aho, Kronologi, 2013

Silvia Hosseini
Mielenrauhanlintu: Asan sanoituksen rap-siivekäs (...) muistuttaa, että murheiden kanssa voi oppia olemaan ja että "kevät kyllä tulee". Sellaisen korpin toivoisi lehahtavan partsille moikkaamaan aina, kun on paha olla.  
- ASA, Foetida - Use your illusion III, 2012

Kyllä sillä on merkitystä: Säkeet irtoavat runosta, leikkaavat ilmaa kuin veitset. Syöksyvät silmien läpi aivoihin, aivorunkoon ja putoavat selkärankaa pitkin alas.  
- Matti Kangaskoski, Tältä sinusta nyt tuntuu, 2012

Juopumuksen dekadentti autuus: Runon tunnelma on unenomainen ja elegantin nuhjuinen. Kuvittelen puhujan yksikseen jonnekin hämärään nurkkaukseen, jossa on kulunut puupanelointi ja pölyisiä gobeliineja.  
- L. Onerva, Absintisti, Runoja, 1908

Pauli Tapio
Runouden alkutekijä: Mitä runous antaa kielelle? Mitä runous antaa ihmisen tajunnalle? Cajanus on ymmärtänyt, että kielemme taipuvaisuus antaa erinomaiset mahdollisuudet eri sanamuodoilla soinnuttelulle. Se on myös niin selkeä-äänteinen, että sanojen tavuja voi käyttää kuin rummun iskuja musiikissa.  
- Juhana Cajanus, Yxi hengellinen weisu, Vanha virsikirja 1701

Ilpo Tiihonen
Aina kesken kaiken: Olen aina ajatellut että joo kyllähän proosaa kelpaa lueskella sohvalla makoillen, mutta runonlukijan on oltava jalkeilla, joka hetki valmiina astumaan askel johonkin suuntaan.  
- Hannu Kankaanpää, Pengerkadun madonna, Goodyear, 1982

Mannisen mutkat: Runon tekemiseen voi kuvitella työkalun. Yksi ehkä käyttää moottorisahaa, kun toinen ohuilee mitä hienoimmalla kaivertimella. Joku on kirjoittaessaan timpuri, toinen kelloseppä.  
- Otto Manninen, Säkeitä II, 1910

Satu Grünthal
Tuulen sylissä: Tämä proosaruno vyöryy eteenpäin, ja sen lukeminen hengästyttää. Mennään asioiden ja maisemien yli, läpi, pitkin, myötä ja ohi, ja kuva nousee kuvan jälkeen, maisema maiseman jälkeen esiin.  
- Saila Susiluoto, Auringonkierto, 2005

Säkeilyvaara on aivan ihana runoutta avaava kirja. Luin sen kerran, mutta palaan vielä uudestaan ennen kuin kirja on palautettava kirjastoon. Kirjassa on toki paljon muitakin kiinnostavia runoja ja niistä kirjoitettuja pienoisesseitä. Minua ihastutti mm. yksi hullun hurmaava Ilpo Tiihosen runoparodia, jota hän itse ruotii esseessään aikasten kovin sanoin. Mieleni hinkuu omaksi kirjoja harvoin, mutta tätä lukiessa halu heräsi. Suosittelen!

Kuvakertomus Ilpo Tiihosen pienoisesseeseen ja runoon Kesäillan kevyt käsitteellisyys.

Runohaasteeseen lisää 43 runoa, total 340

Ajatuksia muualla: Kannesta kanteenKiiltomato

Satu Grünthal
Säkeilyvaara, runouden käyttöopas
Wsoy 2016
*****
Kirjastosta

19. helmikuuta 2017

Uuna Syrjäsuo - Ikkuna joka oli ovi


Kirjan runot ovat unenomaisia muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kokoelma alkaa pitkällä Matkalla runolla. Maisemat vilahtavat ja vaihtuvat ikkunan takana, moninaiset muistot pyrkivät mieleen. Usvainen metsälampi nostaa pintaan vain kauniita muistoja, surulliset ja pahat se on upottanut syvälle pinnan alle. Siksi kertoja pelkää soutajaa matkatessaan muistoihinsa.

Unet työntyvät myös nykyisyyteen. Kokoelman runot tuntuvan tulevan suoraan Syrjäsuon sielusta, niistä kuultaa niin paljon elettyä elämää. Lapsuusmuistot ovat lämpimiä ja eläviä, tosin joissakin pilkahtaa myös tummia surun sävyjä:

Itkin ja kaipasin
hakkasin nyrkillä seinää
Sanat pakenivat yhä kauemmas
Istuin hiljaa
aivan hiljaa valossa
- ne tulivat

Tätä päivää ovat kapinointi vanhenemisen vaivoja vastaan ja nöyryys elämän edessä. Tätä päivää ovat edelleen ihmettely ja kysymykset, sekä ahneus elämälle. Tätä päivää on ikuinen sanojen ja siveltimen kilpailu kirjoittavan kuvataiteilijan mielestä ja mielessä. Luonto on vahvasti läsnä sanoin ja vertauskuvin: tuuli vie unet pois ja lumi pesee maiseman. Syrjäsuon runojen maailma on haikean kaunis ja herkkä. 

Miten voi kirjoittaa
Miten voi kirjoittaa
kissan painavat askeleet
nousevan tähdenlennon

Miten voi kuulla äänettömyyden
salaiset ajatukset
putoavan höyhenen

Miten voi nähdä
pimeyden sydämen
katkeran kivun

Miten voi tuntea
auringon nousun ja laskun
linnun suunnistuksen

Miten voi kirjoittaa
Saapumattomat säkeet
karanneet sanat
hiljaisuuden


Kiinnitetty maisema
Puhdas lumi on pessyt luonnon,
raskaat taakat keinuvat
latvoissa, oksissa, korsissa

sama sininen sävy kynsien alla
pastelliväri pölynä
latvoissa, oksissa, korsissa

Haluan kiinnittää
tämän lumoavan aamun
ruiskuttaa fiksatiivia
muistin pintaan
latvoille, oksille, korsille


Kirjan lopussa olevat hainakut olivat minusta aivan ihania. Tämä oli ensi kosketukseni sellaisiin, ja kiinnostus heräsi. Hai(na)ku on amerikkalaisen Eileen Tabiosin kehittämä yksinkertainen runomitta, jossa ensimmäisellä rivillä on yksi, toisella kaksi ja kolmannella kolme sanaa.

Pieni
suuren rinnalla
riittävä omana itsenään

Keinun
kuun sirpillä
näen unta huomisesta

Spiraali
nousen vuorelle
kierin kipuna alas

Runohaasteeseen lisää 49 runoa + 19 hainakua, eli yhteensä 68 runoa, total 297

SusuPetalin ajatuksia tästä kirjasta.

Uuna Syrjäsuo
Ikkuna joka oli ovi - runoja
BoD 2016
***
Omasta hyllystä / Tilattu Adlibriksestä

18. helmikuuta 2017

Uuna Syrjäsuo - Ulle dulle dof - novelleja



Uuden kirjan äärellä on aina jännittynyt olo. Sitäkin enemmän jos kirjailija ei ole ennestään tuttu. Tiesin että Syrjäsuo on kuvataiteilija, joka on opiskellut yliopistossa myös kirjallisuutta ja kirjoittaa sekä novelleja että runoja. Aloitin Ulle dulle dof -novellikokoelman lukemisen kuulostellen. Pidin kovasti jo ensimmäisestä, sitten toisesta ja vielä kolmannestakin. Pian huomasin astuneeni kirjailijan ihastuttavaan ja nostalgiseen maailmaan, jonka maisema oli kuin suoraan Martta Wendelinin postikorteista. Siinä maailmassa on unelmia ja toivoa, mutta myös pettymyksiä. Siinä maailmassa sanat pukeutuvat kauniiksi ja ilmaviksi lauseiksi, vaikka ne kertovatkin kaihosta ja kaipauksesta lapsuuteen tai unelmien romahtamisesta.

Nautin Syrjäsuon tekstistä. Se on viimeisteltyä, ihanan ilmavaa ja ihanan keveää.  Tulee mieleen kesäpäivä ja poutapilvet taivaalla, heinänkorren heilahdus tai sudenkorennon siipien välke.  Syrjäsuo kuvaileekin herkin vedoin luontoa ja lapsuuden kesien muistoja. Itsellekin tuli näissä sanamaisemissa kepeä kesäinen olo. 

Novellien ihmisten elämä ei suinkaan ole pelkkää päivänpaistetta. Mutta Syrjäsuon herkkä mieli löytää aina jotain kaunista ja lohduttavaa. Veljen käsi etsiytyy siskon käteen vuosien riidan jälkeen; pieni myymälävaras pääsee turvaan mummon luokse; rankan avioliiton kokenut löytää uuden onnen, uuden alun. Ja jos huomaa eksyneensä elämässä väärään bussiin, miksei vaihtaisi, vanhemmallakin iällä?

Eläydyin antaumuksella Syrjäsuon tekstiin, lukeminen oli silkkaa nautintoa. Liikutuin tarinoista ja hämmästelin yllättäviä käänteitä. En juuri hymyillyt, mutta yhden novellin kohdalla purskahdin riemastuneeseen ja hersyvään nauruun! Kyseessä oli novelli Tumma taide, jossa kertoja huomaa joutuneensa maalaukseensa Pensselit santaan ja rukkaset naulaan. Aivan mainio tarina! Mystistä mutta kaunista fantasiaa huokui myös novelli Arpi.

Niminovellissa Ulle dulle dof pieni tyttö kinaa peilikuvansa kanssa, hän haluaa vain tanssia, sillä tärkeintä hänelle on rytmi. Mutta unelmissa pitää vähän joustaa, ja eläkettäkin kerätä...

Mahtava peräsin ja pulleat purjeet -iskelmä siivittää ystävättärien tanssi-iltaa... Kaveri tuoksui hyvälle. Tanssimme epävarmasti suuntaa ja yhteistä rytmiä etsien. Pari kertaa jouduimme perääntymään ruuhkan takia. Hänen kätensä olivat varovaiset, mutta herkät; eivät ne hionneet, eivätkä vaeltaneet levottomina edestakaisin. Mutta nainen kaihoaa pois lähtenyttä Marttiaan kuin Sudenkorento.

Mystinen satamiin piipahteleva Aavelaiva kuljettaa pois aikaa, joskin joskus se tuo ihmisille lisäaikaa, mutta miksi se ei tuo nälkiintyneelle ruokaa eikä rakkaudettomalle rakkautta?

Pikku leijonaisessa pieni tyttö jää oven taa pimeään kellariin. Kun hän saa kynttilän syttymään Tuli joulu ja hyvä mieli! Hersyvä ja liikuttava tarina siman rusinoista ja kilpailusta isoveljen kanssa.

Jalostetut omenapuut on nostalgista lapsuuden ja unelmien muistelua ja Paperinukke liikuttava tarina menetetyn rakkauden musertamasta Mirjasta.

Pidin kaikista novelleista, ne olivat vaan yksinkertaisesti hurmaavia ja niissä koki oivaltamisen iloa. Voisin sanoa, että Syrjäsuon novellit olivat sielun rakennusainetta, hyvän tuulen tuojia. Jos siis kaipaat jotain sellaista, Ulle dulle dof on hyvä valinta.

SusuPetal on lukenut kirjan myös.

Novellihaasteeseen lisää 17 novellia, total 155

Uuna Syrjäsuo
Ulle dulle dof - novelleja
BoD 2012
*****
Omasta hyllystä / Adlibris

17. helmikuuta 2017

Juhani Karila - Omenakrokotiilin kuolema



Tänä Suomen juhlavuonna luetaan myös novelleja. Ompun novellihaaste kestää 7.5. asti. Jossakin blogissa törmäsin mainintaan Juhani Karilasta, ja päätin kokeilla. En tiennyt yhtään mitä tuleman pitää, ja kokeellista huh-proosaa tuli - huh-huh! Karilalla on rajaton mielikuvitus ja hän vääntää sekä juonet että lauseet mutkalle. Lukija on välillä aivan hukassa, sillä ei tiedä yhtään, mihin suuntaan tarina kääntyy.

Kokoelmassa on 10 varsin mielikuvituksellista novellia. Genre ei ollut omimpaani ja siksi on pakko tunnustaa, että oikeastaan vain kahdesta sain otteen, ja niistä pidinkin sitten aika paljon. Karila on sanavirtuoosi, epäilemättä. Mutta tuntui että kikkailu oli turhan itsetarkoituksellista. Mieluisimmista novelleista hiukan enemmän.

Tämä sattu Marttiinin kaverin pojalle
Aivan ihanaa pohjoisen murretta! Tarinassa on myös joku tolkku. Lasse oli matkustanut kotoaan Pohjoisesta Tampereelle pyrkiäkseen yliopistoon ja yöpyi tätinsä luona. Aamu alkoi kovin huonosti, kahviin tuli vahingossa kaadettua piimää ja syy oli Lassen mielestä tädin. Lasse päätyy kirkkopuistoon: No se meni ja kun se näki sen vanhan äijän siellä niin kai se näki siinä tätinsä ja kaikki maaliman vanahukset ja niitten virheet ja kilahti ihan kokonaan.

Lasse ryhtyy haastamaan riitaa ukon kanssa: Se katto äijää silimiin ja sano, että sen päässä hermoradat sammu yksitellen niinko katulyhyt. Tsup. Tsup. Tsup. Sitten Lasse ryhtyy elvistelemään mm. Valtran taskuparkkeerauksella, seuraa lisää rähinää: Se sano nostelleensa heinäpaaleja koko ikänsä ja oli riski ja joutu menemään ovistaki sivuttain ku muuten hartiat otti karmeihin.

Lasse mesoaa selostaen ukolle elämänfilosofiaansa: Pittää uskaltaa ihimetellä, Lasse kiteytti ja valitti, että käppänöitten pittää aina tietää kaikki ja mitä ne ei tiiä ne pelekää sitä tai keksii itte vastaukset. Niin koita nyt olla semmosten kanssa normaalissa kanssakäymisessä. Lasse paasaa ja paasaa, minkä jälkeen Karila järjestää tarinaan käänteen. Mutta sitäpä en tässä kerrokaan!

Omenakrokotiilin kuolema
Tämä novelli kertoo abiturienttipojasta, joka on äärettömän koukussa sokeriin. Pojan huoneessa on käynnissä irtokarkkilaatikoitten ja eltaantuneitten Kinder-munien ja suklaapupujen järjestämä oikeudenkäynti, ja poika tietysti syytettyjen penkillä. Ajattelin kakkua. Se oli keittiössä. Siinä oli strösseliä ja amerikanpastilliupotuksia. Se oli erinomainen kakku, enkä ollut varma, pystyisinkö syömään sitä kuin ylioppilas; kauniisti ja nopeasti, olinhan nuori ja tarvitsin ravintoa. Silti hillitysti kuin kohtelias kyky.

Abiturienttiparka kärsii kauheista sokerin vieroitusoireista ylioppilasjuhlissaan - kädet vapisevat ja hikoilua pukkaa. Karkkioikeudenkäynnissä tapahtuu hullun hulvattomia käänteitä ja pojan fasadi romahtaa kun hän keskellä ylioppilasjuhliaan julistaa suureen ääreen vieraille: Olen sokerinarkkari! (...) Äiti siihen: Mutta poikakulta, eihän se ole mikään ongelma! Silloin kävelin täytekakun luo ja näytin heille. Novelli päättyy aikasten railakkaasti, mikä huvitti ja nauratti.

Karila on eittämättä taitava kielimies, jonka mielikuvitus on rajaton. Hän on erittäin luovasti ajatteleva ja täynnä nuoruuden intoa. Kuitenkin hänen tyylinsä oli tässä Omenakrokotiilin kuolemassa minulle liian yltiöpäistä. Onko genre spefiä, maagista realismia, niitten sekoitusta vai Karilan omaa - en osaa sanoa. Villimmän mielen omaavalle ehkäpä hunajata.

Juhani Karila
Omenakrokotiilin kuolema
Siltala 2016
**
Kirjastosta

Juhani Karila (s. 1985) on kotoisin Lapista Pelkosenniemeltä Kairalan kylästä. Hän on valmistunut tiedotusopin maisteriksi Tampereen yliopistosta ja työskennellyt toimittajana. Karila voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 2010. Raati kutsui hänen tekstiään huh-proosaksi. Karila jatkoi nopeatempoisen tyylinsä soveltamista esikoisnovellikokoelmassaan Gorilla (Otava 2013). Kirja sai kiittävän vastaanoton ja sijoittui toiseksi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa.

Tätä mieltä olivat Tuija ja Takkutukka
Novellihaasteeseen lisää 10 novellia, total 138.


PS - Hyvä kirjailija Karila,

Viimeaikoina on keskusteltu kirjabloggareiden vastuusta. Lähinnä niistä vastuista ja vahingollisista vaikutuksista, jotka syntyvät heidän antaessaan kirjalle vähemmän ylistävää palautetta. Haluan tähdentää, että blogini on mielipideblogi, ei ammattimainen kritiikkisivusto. Kuitenkin tuntuisi hölmöltä suodattaa negatiiviset ajatukset ja vain ylistää. Kuka siitä hyötyisi, kuka jaksaisi lukea? Vaikka en nyt kuulunutkan tämän nimenomaisen teoksesi, Omenakrokotiilin kuoleman, kohderyhmään en ollenkaan epäile kirjoittajankykyjäsi. Enkä sitäpaittsi itsetuntoasi! 

Luin juuri aivan maanmainion Satu Grünthalin toimittaman kirjan: Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas / Wsoy 2016. Olet siinä yksi seitsemästä pienosesseitten kirjoittajasta ja haluan sanoa, että esseesi - ja koko kirja - ilahduttivat suuresti. So, no hard feelings. Otaksun että tyylissäsi on jotain samaa kuin runoissa, ehkä tämä oma em. kirjasta lainattu lausahduksesi sopii tähän loppuun. 

Toisinaan runoilija rakentaa riveistä häkin itselleen ja sitten se pimahtaa. 
Runoilija on söpöimmillään silloin, kun se mesoaa omassa runossaan.

Sinä olet kyllä mielestäni söpöimmilläsi aina
 - jatka vaan mesomista!

Jouni Inkala - Nähty. Elämä



Kun näin tämän runokirjan esittelyn ja esimerkkirunon kustantajan katalogissa, innostuin oitis. Kolmisäkeistöinen Satakunta on hyvin sympaattinen, ymmärrettävä ja terävä runo. Meillä ihmisillä on niin kiire ettemme näe arjen ihmeitä, meitä on myös niin paljon että sulaudumme kuin lumihiutaleet massaan. Runossa on talvi ja hiutaleita satelee kotiäidin talvitakille. Näin sanoo toinen säkeistö:

Kotiäiti todisti tietämättään ihmettä,
osa hiutaleista oli keskenään täysin identtisiä
satakunta
sellainen
ei ollut tieteen mielestä mahdollista.

Ei kotiäidinkään mielestä, mutta ei hän toisaalta ihmettä
hihalla nähnytkään, ei ehtinyt katsella.
Hänen sisällään
oli hämäläisen perunamuusin valmistusohje
ja silmissä sopiva ajolinja kun hän väisteli vaunuilla sohjoa
allaan, päällään
ja sivuillaan
satoja, tuhansia muita hiutaleita.

Kirjan runoissa Inkala kuvaa ihmiselämän nopeasti ohi kiitäviä tuokioita. Monesta runosta löysin kehotuksen Carpe diem - elä tässä ja nyt - nauti tässä ja nyt, älä piehtaroi jossain tulevassa tai menneessä. On vain yksi elämä per henki. Hän huudahtaa myös: Tehdään elämästä numeroa! Ei meidän tarvitse tehdä asioista liian monimutkaisia, kannattaa joskus pysähtyä ja istua elämän juhlapöytään vain nauttiakseen, unohtaa huolestumiset hetkeksi. Inkala pukee tämän ajatuksen näin ihaniksi kuviksi:

Kenellä kämmenessään
Vähistä asioista onnellisen -viiva?
Se viiva on niin kevyt ja hetkellinen
että muistuttaa sinisorsien
veteen porskuttamia algebrakuvioita.

Runoihin kätkeytyy hienoja ja koskettavia ajatuksia. Kuitenkin koin runojen hyppelevän liiaksi aihealueesta toiseen, kokonaan toisiin maailmoihin. Mutta toki elämäkin niin tekee - heittää meidät tilanteesta toiseen ja jatkuvaan muutokseen. Runojen aihepiirit olivat siis hyvin moninaiset, jopa skitsot. En oikein pystynyt hahmottamaan teoksen punaista lankaa - oliko sitä edes? Luulen kuitenkin, että Inkala valitsi aiheiden / teemojen hajanaisuuden tarkkaan harkiten ja tietoisesti - tottakai! - ilmentämään ihmiselämän sirpaleisuutta ja hetkittäisyyttä, absurdiutta ja jatkuvaa muutosta.

Lujuusasteeni vaihtelee nollasta sataan.
Parketti kiiltelee, sydän moukaroi.
Kohtalo ei osaa pidätellä itseään.
Onnellisten päivien korkoprosentti nousee.
Hyvien asioiden toteuttamisnopeus
säilyy säätelemättömänä.

Taruolennolle määrätään edelleenkin harvoin silmälasit.

Filosofian lisensiaatti Inkala on haastava. Ei saa herpaantua, on pakko keskittyä ja paneutua. Ainakin minun oli tehtävä näin. Inkala puhuttelee lukijaa hiljaa. Aluksi en tuntunut kuulevan edes hänen ääntään, saavani ollenkaan ymmärrystä hänen sanoistaan. Sitten koin pieniä valaistumisen hetkiä. Haluan kuitenkin luottaa tulevaan ymmärrykseen tämän runon sanoin:

Pidettävä yllä luottamus
toteutumattomiin
vielä kerran toteutuviin, niin kuin pidetään yllä luottamus

kaikkein vaativimpinakin aikoina
puhdassydämisyytensä
säilyttävään ihmiseen.

Tätä mieltä olivat Tuija ja Takkutukka

Jouni Inkala
Nähty. Elämä
Siltala 2017
Kansi - Elina Warsta
***
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle


Jouni Inkala (s. 1966) on  yksi kansainvälisesti tunnetuimpia runoilijoitamme. Hänen runojaan on käännetty 20 kielelle. Esikoiskokoelma Tässä sen reuna (Wsoy 1992) palkittiin J. H. Erkon palkinnolla ja Finlandia-ehdokkuudella. Kirjoittamaton (Wsoy 2002) sai Einari Vuorela -palkinnon 2005. 


Nähty. Elämä on Inkalan 12. runoteos.
Elina Warstan suunnittelema kansi on tavattoman upea!
Runohaasteeseen lisää 56 runoa, total 229.


16. helmikuuta 2017

Kirja vei - ja lumosi!



Kirjallisuuden ystävät hiljentyivät taas eilen intohimonsa äärelle Savoy-teatteriin. Odotus väreili ilmassa, sillä neljä hienoa kotimaista kirjailijaa oli tulossa kertomaan Kirja vieköön! -iltaan mitä suomalaisuus ja identiteetti heille merkitsevät, miten tehdä näkymätön näkyväksi. Lisäksi kolmen upean näyttelijän oli luvattu tulkitsevan heidän uutuuskirjojensa tekstejä.

Mikä eläytyminen!
Mikä tulkintakyky!

Illan avasi ja yleisön haltuun nappasikin loistavalla lausunnallaan juontaja Baba Lybeck! En tunne hänen taustojaan, onko siellä näyttelijän koulutusta ja työtä, mutta aivan mahtavasti eläytyen Baba tulkitsi katkelman illan ensimmäisen vieraan, Venla Hiidensalon uutuusromaanista Sinun tähtesi / Otava. Jopa kirjailija itse totesi, että Baban tulkinta avasi hänelle uusia ulottuvuuksia.




Hiidensalo paljasti, että Edelfelt-kiinnostuksen taustalla on suvussa kulkenut tarina, jonka mukaan Edelfelt olisi ollut isoisän ukki. Asia kiinnosti kirjailijaa niinkin paljon, että teetti jopa sukututkimusta ja dna-testin. Selvyyttä ei tullut, mutta kirja syntyi. Kysymykseen, mikä tämän päivän Suomessa on tärkeää, Hiidensalon vastaus oli suomen kieli (ja tietenkin kirjallisuus!). Hän puhui kielen valtarakenteista.


Taisto Oksanen Mikko Rimmisen harmaan virkamiehen Ernstin hahmossa kutsui Rimmisen lavalle - ja miten loisteliaasti kutsuikin! Oksasen esityksestä välittyi se suuri dilemma, johon Ernst on kertojan ja kissan ja kuution ja ties minkä muun hyväksikäyttämänä joutunut. En tiedä mikä teoksessa Maailman luonnollisin asia / Teos on luonnollista mikä ei, mitä siinä tapahtuu mitä ei, sillä sivuakaan en ole vilkaissut. Voin siis olla aivan hakoteillä, mutta otaksun että jo sivujen grafiikassa näkyvät mustan kissan - oliko se Pipsa? - tassuttelujen jäljet. Rimminen toivoo, ettei kirja tunnu kokeelliselta vain kokeellisuuden vuoksi. Hänen mukaansa tarinan rikkoutuminen sai alkunsa kuin itsestään.


Rimminen ei piittaa omasta identiteetistään tai itsestään kovin paljon, pikemminkin hän pyrkii itsestään eroon - niinkin erilaisilla asioilla kuin jääkiekon pelaaminen ja kirjoittaminen! Kirjallisuudessa yhtä tärkeää on se mikä jätetään sanomatta, kuin se mitä sanotaan, kuului Rimmisen motto, johon Hiidensalokin yhtyi.




Tauon jälkeen lavalle asteli minulle ennestään tuntematon Laura Eklund Nhaga. Hän on monipuolinen ja lahjakas lavarunoilija, joka myös näyttelee ja kirjoittaa. Vuonna 2015 hänet valittiin yhdeksi Imagen sankareista. Ja sitten olikin Koko Hubaran vuoro. Hänen fanejaan oli yleisössä aika paljon suosionosoituksista päätellen. Hubaran esseekirja Ruskeat tytöt / Like ilmestyy muutaman viikon kuluttua.


Hubara kertoi kuuluisan bloginsa saaneen alkunsa tasan kaksi vuotta sitten, ystävänpäivänä ja vieläpä krapulassa. Hän oli koko siihen astisen elämänsä pysynyt hiljaa ja yrittänyt olla kiltti kympin tyttö, mutta nyt riitti. Hubara halusi avata keskustelufoorumin kaltaisilleen ruskeille tytöille. Foorumin, jossa he voisivat keskustella omista asioistaan, omasta identiteetistään ja omalla tavallaan; sekä  kokemuksistaan rodullistettuina nuorina naisina, siitä röyhkeästä uteliaisuudesta jota he päivittäin kohtaavat.


Hubara kertoi monietnisestä taustastaan, miltä hänessä tuntui, kun hän ruskeana sai valkoiselta näyttävän lapsen, miten hänestä on tuntunut että hän on jauheliha vehnäsämpylän välissä, miten matkustettaessa tullivirkailijat eivät ole uskoneet hänen olevan vaalean tyttärensä äiti - syy miksi hän aina pitää mukanaan tyttärensä syntymätodistusta.


Hubaran esiintymistä ja sanoja oli äärimmäisen kiinnostavaa kuunnella. Eihän minulla valkoisena valkoisten keskellä kasvaneena ja valkoisessa ympäristössä toimineena voi ollakaan mitään ymmärrystä, miltä hänen kaltaisistaan suomalaisista naisista Suomessa tuntuu. Vastedes aion lukea hänen blogiaan ymmärtääkseni paremmin Hubaran ja hänen kaltaistensa suomalaisten naisten elämää ja näkökohtia.


Ja sitten lavan valloitti karismaattinen Kati Outinen - ja wau millä tavalla! Hän esitti sydämeenkäyvästi Merete Mazzarellan teoksesta Eämän tarkoitus / Tammi sen kohdan, jossa kirjailija puhuu myötätunnosta ja kohtaamisistaan romaanikerjäläisten kanssa. Outisen esityksessä kirjailijan pohdiskelu ja hämmästely tulivat iholle.


Mazzarellan teos Elämän tarkoitus on toistaiseksi ainoa, jonka olen illan uutuuskirjoista ehtinyt lukea. Ilokseni totesin, että olin aika hyvin oikeilla jäljillä ymmärtäessäni mistä on kysymys. Aihehan on valtava ja kirjan otsikointi kirjailijan mukaan osin leikillistä. Esseemuoto sopii tämmöiseen hänen mukaansa hyvin: ei tarvitse olla asiantuntija pohdiskellessaan elämän tarkoitusta; voi nolostelematta olla diletantti, joka faktoihin perustuen yrittää omat henkilökohtaiset näkemyksensä lähtökohtana pohdiskella asiaa monelta kantilta.


Hurmaava Mazzarella totesi, että hänen kirjojaan on sanottu harakanpesiksi: niissä on kuolleita lehtiä, kiiltäviä foliovuokia, karisseita höyheniä, mutta aina yksi hopelusikka! Kirjailija totesi myös, että täydellisyyden sijaan riittää kun on tarpeeksi hyvä; emme voi auttaa kaikkia apua ja myötätuntoa tarvitsevia, mutta voimme auttaa joitakin. Mazzarella myönsi myös olleensa hyvin naivi kirjoittaessaan tuoreessa kirjassaan, että dialoginen yhteiskunta on ihanne. Ihanne se on hänestä edelleenkin, mutta maailmanpoliittisen tilanteen huomioiden tämä ihanne on äärettömän kaukana.


Lumoava ilta. Moni näkymätön tuli näkyvämmäksi. 
Kiitos Baba Lybeck, kiitos Kirja Suomi, kiitos loistavat esiintyjät!



Kirja vieköön! - illassa 15.3. tapaamme huikeita suomalaisia naisia:

Uutuuskirjailijat Katja Kallio / Yön kantaja, Otava 2017
Birgitta Ulfsson / Mikä ettei, Teos & Förlaget 2017
Lenita Airisto / Elämäni ja isänmaani, Bazar 2017
Sekä poliitikot Nasima Razmyar / kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu, bloggari
Sinikka Mönkäre / poliitikko, kansanedustaja, ministeri

Tekstejä tulkitsevat Elina Knihtilä, Minttu Mustakallio
ja illan ainoana miehenä Taisto Oksanen

Täältä voit lukea halutessasi tarkemmin näiden neljän kirjailijan uutuusteoksista ja heistä itsestään.

PS
Jos joku ihmettelee niin kerron että blogillani ei ole muuta yhteyttä Kirja vieköön! -iltoihin kuin hauskan yhteensattuman kautta syntynyt nimi. Mutta näin hienosta konseptista kannattaa rummuttaa ja tuutata vaikka maailman ääriin, eikö vaan!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...