Satu Manninen - Camouflage #runosunnuntai

Vihreitä läiskiä rihmastoja maalin tahroja, 
linnut neonkirkkaina sateessa.

Satu Mannisen kuudes runokokoelma Camouflage on värikylläinen kuin Amazonin viidakko tai Paul Gauguinin tahitiaiheiset maalaukset. Tuntuu kuin Manninen kirjaisi runoiksi vaikutelmiaan ja havaintojaan jostain Etelä-Amerikan kaupungista. Postauksen lopussa on lainaus kustantajan sivuilta, josta käy ilmi että Manninen taisi vain mielikuvitella. Mutta siihen hän eläytyy täysillä ja onnistuu luomaan loistavia ja todentuntuisia impressioita. Tiedän, että Manninen valokuvaa ja on opiskellut myös kuvataiteita, niinpä värien valumat, roiskeet ja pesemättömät pensselit selittyvät omakohtaisesti koetulla.

Ananaksen roiskeet hihoissa pensselit pesemättä
olen ymmälläni kesän spiraalissa aurinkokello näyttää
keskipäivää. On luotava on rikottava; taivassilppua
toisiinsa sekoittuvia värejä valuvia kerroksia kosteutta
sähköisyyttä märkä undulaatti kusenkeltainen tukka
tuhoutuvan luonnon epätodellisia heijastuksia
tussilla töhrittyjä rivouksia.

Camouflage tarkoittaa naamioitumista. Jo vanha kunnon Darwin puhui tästä ilmiöstä, sillä naamioituminen on monelle eliölajille säilymisen ehto. Varsinaista juonellisuutta en runoista löytänyt, vain irrallisia havaintoja ja vaikutelmia. Toki myös haluttua vastakkaisuutta rehevän trooppisen luonnon ja kuhisevan kaupunkimiljöön kesken. Sanna Reeta Meilahden suunnittelema kansi on kaunis; se tuo värityksellään mieleeni Claude Monetin lummelammet.

... miten äänet 
ja värit tiivistyvät, ympärillä kuhiseva suhiseva luonto, värikkäitä
räjähdyksiä, kukkien makeita leyhähdyksiä kevyitä kuumia henkäyksiä,
lintujen suttuiset pyrähdykset, akryylimaali roiskuu ja valuu.

Runoissa viidakon täyteys, värikkyys ja eläinten metelöinti ja huudot hyökyvät päälle. Kokonaisvaltainen kokemus tuo runoilijan mieleen ajatuksia myös tuhoutuvasta luonnosta, ihmisen raiskaamista sademetsistä. Runoilija tarkkailee myös kaupunkikuvaa: likaisia paikallisia lapsia tahmaisine käsineen ja ihailee pientä auringonläikässä nukkuvaa mestitsivauvaa. Luonnon äänet ja urbaani liikenteen melu ja kaupungin syke kaikuvat kakofoniana päässä. Hotellihuoneessa tapetin köynnöskuvio herää eloon ja kietoo liaanin tavoin sisäänsä, kadotettuun paratiisiin. Trooppisen sateen jälkeen, valvotun hikisen ja kuuman painajaisyön jälkeen huoneet keinuvat viidakon tahdissa. Tropiikin kaupunki on kiihkeä ja juhliva; keskustan laidoilla slummit ja hökkelit; ruosteista aaltopeltiä, muoviroskaa.  Mutta turistit juovat drinkkejään rantabaareissa iänikuisissa tropiikkikuoseissaan.

... Aina vain samaa
tuulessa huojuvaa palmunlehvää, päivien hukkaan valuvaa hiekkaa,
lintuja kuin kirkuvia mainoslehtisiä päivän pamppailevalla sydämellä.

Camouflage on tulvillaan vahvoja värejä ja vahvoja vaikutelmia. Runojen maailma nappaa lukijan mukaansa; tuntuu kuin kulkisi Mannisen mukana havainnoimassa trooppista kasvikuntaa ja eläinkuntaa sekä urbaaneja ilmiöitä - pää yhtä pyörryksissä kuumuudesta, kuhinasta, äänistä, tuoksuista ja unettomista öistä.

Satu Manninen
Camouflage
Kansi Sanna Reeta Meilahti
Gummerus 2018
***
Kirjastosta
_______________

Satu Manninen kertoo lukeneensa taustatyönä piirustus- ja maalausoppaita sekä sademetsäaiheisia tietokirjoja. ”Halusin runokokoelmaan kaksi tasoa, sekä todellisen sademetsämaiseman, joka kuhisee elämää, rönsyileviä kasvustoja, kummallisia eläimiä, että maalatun maiseman jota koko ajan tehdään ja luodaan: sutataan, korjataan, pyyhitään pois ja maalataan päälle. Sademetsässä ja maalausprosessissa näkyvät molemmissa muuttuminen ja aika. Sademetsässä eläin- ja kasvilajeja syntyy ja toisia kuolee sukupuuttoon, luovassa työssä kuten maalausprosessissa näkyy teoksen muuttuminen sitä mukaa kun sitä työstetään”, hän taustoittaa.

Aiemmin olen lukenut Manniselta kokoelman Nollakatu nolla

Runoilijat kohtaavat:
Satu Manninen & Heli Slunga
Helsingin kirjamessuilla 

sunnuntaina 28.10. klo 15.30-16.00 Töölö

#runo18-haaste

❤︎
Estherin runo Olen luonto