Satu Manninen - Nollakatu nolla

Runokokoelman nimi on lainattu takavuosien lastenlaulusta. Hortto Kaalo lauloi Oskari olemattomasta, joka asui osoitteessa Nollakatu nolla, mutta ilottelevista lastenloruista ei ole kysymys. Tässä viidennessä kokoelmassaan Manninen matkustaa  eri puolilla maailmaa, viidessä erilaisessa kaupungissa ja tekee havaintojaan ihmisten elämän varjopuolista ja kipupisteistä. En tiedä onko hän asunut joskus näissä kaikissa kaupungeissa, vai haluaako vain tuoda esiin erilaisia miljöitä, joissa ihminen on lopulta aina sama.

Kuvataidetta ja valokuvausta opiskellut Manninen tuntuu näkevän tapahtumat sekä säkeinä että kuvina. Tuntuu siltä, että hän ikäänkuin tarkentaisi kameransa linssiä arkisiin hetkiin ja tunnelmiin. Ylellinen ja hohdokas ympäristö kuten vaikkapa Monte Carlossa ei tee ihmisestä sen onnellisempaa kuin Sörnäisissä tai Rovaniemellä. Samat ihmisten inhimilliset murheet, riidat ja addiktiot meillä on asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta. Tuntuu että Manninen tallentaa runokuviinsa enemmän varjoa kuin valoisaa puolta. Kerään tähän hiukan Mannisen käyttämää sanallista kuvastoa eri kaupungeista.

Los Angeles
Aavikon hiekka rahisee jalan alla ja kasinolla pelataan rakkauden rulettia. Tiet ovat autioita, ei ristinsielua missään. Yksinäinen runoilija on juonut huonon sään kurkusta alas, ottaa kalsarikännit - ja radiossa laulaa Elvis: Olen sytyttänyt valon yöhön, istun kuistilla, kuun rikostoveri pelkissä kalsareissa. You ain't nothing but a hountdog, crying all the time. 

Helsinki, Sörnäinen
Transvestiitteja, juoppoja nukkumassa roskissa, metrotunneleita, graffitteja, alepan hyllyjentäyttäjiä, karaokebaareja, huonekaluja roskalavalta, jengejä - ei ihme ettei aurinko oikein jaksa aina nousta: Geometrisia kuvioita, keltaisia kuplia, juodaan limonadia metrotunneleissa keskellä kukkivaa pellavaa neulanpistot käsivarsissa ryöppyävien ihmismassojen galakseissa.

Krasne Pole, Puola
Metsäistä, kuolemaa, vaikenevia lapsia, pullonsirpaleita, keittiö sotkussa, rikkoutuneita astioita, pimeää - eikä lapsilla leluja: Lapsi piirtää väriliidulla pehmeän pellon. Olisi ihanaa olla rypsi, kasvaa kesässä muiden rypsien kanssa 

Monte Carlo
Kelluvia valuuttoja, pörssikursseja, arkkitehtien houreita, iltapukukolibreja, selkään puukottajia, viskiä, silkkiä - loputtomalla ylellisyydellä on varjonsa: Maailma on hänen osterinsa, luksusliikkeiden aalto saumasta saumaan, kädet punaisissa nahkahansikkaissa puristamassa rattia. Aurinkolasien takana hyönteisen näköaisti. Nopea avoauto, kevyt kärpänen päin betonia.

Rovaniemi
Perheenäiti, lapsia, normihässäkkää, migreeniä, räkäinen vauva, kotityö ei lopu, huoli ei lopu, pohjoisen syksy, lapset kuin eskimot pihalla - mutta joulu tulee ja lumi: Antakaa olla yksin, maatua lehtien alle pieneksi keoksi.

Runoissa on synkkä ja lohduton pohjavire, kuten yllä listaamani kuvasto ja siteeraamani säkeet osoittavat. Manninen puhuu ihmisen osattomuudesta, onnen puutteesta, tuskastumisesta ja väsymisestä elämään kaikkialla maailmassa: on yksinäisyyttä, irrallisuusuutta, ihmisiä marginaalissa. Kaikki eivät jaksa, monet ovat itsetuhoisia elämän kovassa pelissä.

Manninen ohjaa runojaan kuin kuvaelman kohtauksia, joissa roolitus ja käsikirjoitus istuvat valokeilaan nostettujen suuhun. Synkistä teemoistaan huolimatta kokoelma ei tunnu ylettömän raskaalta, koska se on niin hieno. Mannisen ajatus juoksee kristallinkirkkaasti ja oivaltavasti, säröt löytäen. Runot ovat äärimmäisen kauniita, hiottuja ja dramaattisia. Taitava, taitava on Manninen.

Vuonna 1978 syntynyt Satu Manninen on helsinkiläinen runoilija ja valokuvaaja. Hän voitti vuonna 2007 ensimmäisen Suuren runokilpailun, debytoi Runot 2007 -antologiassa ja hänelle myönnettiin Kaarlen palkinto 2008. Manninen on julkaissut runoteokset Sateeseen unohdettu saari (2007), Sydänfilmi (2009), Pikseliaurinko (2012), Kaupunkicowboy (2014) ja Nollakatu nolla (2016).

Satu Manninen

Nollakatu nolla

Gummerus 2016

****

Kirjastosta