Ann-Luise Bertell - Ikävän jälkeen

Dear Lidia

Minä kävelin usein pitkin joenvartta. Joki kiemurteli halki maiseman. Se oli minun ystäväni. Saatoin puhua joen kanssa melkein kaikesta, joskus kuulin sen vastaavan. Puhuin sille itsestäni, kerroin että sitä joka uskoi kaikista hyvää ei enää ollut. Tunnustin että olin muuttunut toiseksi, sellaiseksi jota ei liikuttanut mikään, joka seurasi kaikkea hälyä vähän sivusta.

Ann-Luise Bertell kirjoittaa Botnia-trilogiassaan fiktiota isovanhempiensa elämästä. Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaana ollut kakkososa Oma maa on saanut inspiraationsa kirjailijan isänisän elämästä. Nyt ilmestynyt ykkösosa Ikävän jälkeen ja ensi syksynä ilmestyvä päätösosa Ikuinen kaipuu ovat saaneet inspiraationsa Bertellin äidinäidin Maria Alina Ohlisin (1911-1999) elämästä, mutta tarina on kirjailijan mukaan täysin fiktiivinen, sillä äidinäiti pysyi koko elämänsä vaiti Kanadan vuosistaan eikä häneltä jäänyt kirjeitäkään.

En odottanut siirtolaisuuskuvausta, vaikka eihän se mikään varsinainen yllätys ollut. Amerikan siirtolaisuus oli suurinta nimenomaan Pohjanmaalta 1800-luvun lopulta lähtien. Jo pilkotut tilat eivät elättäneet, syntyvyys oli suurta eikä teollisuutta juuri ollut. Siirtolaisuuteen ajoi ennen kaikkea toive paremmasta toimeentulosta, mutta myös seikkailunhalu. Bertellin romaanin keskushahmo Maria lähti isoveljensä Haraldin perässä Kanadaan 20-luvun lopulla vain 16-vuotiaana ja palasi sieltä Pohjanmaalle vuonna 1948 20 vuoden jälkeen toisen miehensä Rikardin kotitaloon mukanaan kaksoset Marlene ja Susanne.

Elämänsä ehtoolla vuosia sitten leskeksi jäänyt Maria elää yksin Vöyrillä. Ikää on pitkälti yli 80 vuotta ja dementoituva mieli tekee tepposia. Marialla on hätä lehmistään ja vasikoistaan, vaikka karjasta on luovuttu vuosia sitten ja hänen luonaan vierailevat lähinnä kuolleet sukulaiset ja Dallasin J. R. Mariaa on koko elämänsä painanut syyllisyys Lidiasta, vanhimmasta tyttärestään, jonka hän jätti Kanadaan.  Viimeisinä hetkinään hän haluaa selittää tyttärelleen miksi ja kertoa tälle elämäntarinansa.

Tätä minä en ole kertonut sinulle, Lidia. En ole uskaltanut kirjoittaa sinulle, miten kovasti minä halusin jäädä sinne. Minä kirjoitin vain, että kaikki on hyvin. Mutta sinun kuuluu tietää, nyt ennen kuin minä kuolen, että se oli minun elämäni erehdys. Tavallaan minä halusin sitä, mutta kaduin heti että olin muuttanut pois sinun luotasi, toiselle puolelle maapalloa.

Marian kirjeistä Lidialle näkyy koskettavasti elämää muuttavien päätösten kanssa elämisen vaikeus, katumus, kaipuu ja tuska.  Muisteloista piirtyy 1900-luvun alkupuolen kova elämä sekä Pohjanmaalla että Kanadassa. Toimeentulo oli niukkaa ja miehet tekivät rankkaa fyysistä työtä maataloudessa tai kaivoksissa, ryyppäsivät ja olivat väkivaltaisia vaimojaan ja lapsiaan kohtaan. Marian ja isoveli Haraldin lapsuusvuodet olivat sysimistä ja koettelemuksia täynnä. Pienenä tyttönä Maria todisti omin silmin, miten perheen Konsta-hevonen vauhkoontui ja isä loukkaantui kuolettavasti. Kaunis äiti Margareeta oli vain 24-vuotias leskeksi jäädessään. 

Rakkaudeton avioliitto kylän vanhapojan Augustin kanssa takasi niukan leivän, mutta onnea se ei taannut. Mustasukkainen isäpuoli höykytti vaimonsa lapsia ja vammaisen oman pojan syntyminen kiristi kodin tunnelmaa. Pikku Jakobin onnettomuus tuhosi uusperheen lopullisesti ja etenkin syyllisyyttä kantavan Haraldin mielessä alkoi siintää siirtolaisuus kullanhohtoisena. Äiti synnytti Augustille vielä toisen pojan Axelin, jota Augusti myös karttoi, mutta joka oli hyvin rakas Marialle.

Harald lähti Kanadaan niin kuin niin monet Pohjanmaalta. Muutaman vuoden perästä veli lähetti Mariallekin matkarahat, mutta ei sisko veljestään uudessa maailmassa paljon tukea saanut. Harald oli aina ollut laiha ja sisäänpäinkääntynyt, mutta nyt veli oli rähjäinen ja alkoholisoitunut. Uuteen alkuun uskova Maria oli tutustunut laivamatkalla elämäniloiseen ja reippaaseen Elleniin, jonka kanssa käytiin siirtolaisten tansseissa ja unelmoitiin. Pian Maria tutustui Eddieen ja rakastui, mutta äidin kohtalo toistui, sillä väkivaltaisen Eddien kanssa elämä kävi mahdottomaksi.

Siirtolaiskuvaukset kiinnostavat minua, sillä poikieni isoisoäidin sisaruksista moni lähti Amerikkaan Kauhavalta.  Tutkiessani heidän siirtolaisuuttaan Ancestry.comissa mieleeni jäi ikuisesti tämä maininta Ellis Islandin maahantulokirjoissa: Albertina, 42 vuotta, mukana 40 dollaria, matkalla miehensä Eliaksen luokse. Traagista tässä oli se, että Elias oli lähtenyt Amerikkaan 10 vuotta aiemmin. Bertell eläytyy hienosti siirtolaisten elämään Kanadassa ja hänen tekstinsä on ilmaisuvoimaista ja koskettavaa.  Siirtolaiskuvauksista mieleeni tulevat Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa ja Colm Tóibinin Brooklyn.

Mutta Suomi ei näyttänyt toivottavan meitä tervetulleeksi. Se oli harmaa ja rikki raastettu. Ihmiset seisoivat asemalaitureilla eksyneen ja surullisen näköisinä. Heillä oli sisällään suuri huuto joka pyrki ulos. Sota oli loppunut, mutta haavoista valui yhä sekä verta että mätää. Ja he kaikki katsoivat minun punaista hattuani.

Ann-Luise Bertell - Ikävän jälkeen
Alkuteos Vänd om min längtan 2016
Suomentanut Vappu Orlov
Kansi Sanna Mander
Tammi 2022
____________________

Ann-Luise Bertell - Ikuinen kaipuu / syyskuu
Botnia-trilogian vaikuttava päätös.

Pohjanmaan lakeudet ovat kahdeksanvuotiaalle kanadansuomalaiselle Marlenelle ja hänen kaksoselleen Susannelle tuttuja vain vanhempien puheista, kunnes siirtolaisperhe palaa koti-Suomeen. Paluu Vöyrille on yhtä katkeransuloinen kuin lähtö Atlantin toiselta puolen, eikä elämä suju kuten suunniteltiin. Ikuinen kaipuu on nuoren Marlenen kasvutarina ja sisarteos Ikävän jälkeen -romaanille, jossa näkökulma on Marlenen äidin. Bertellin proosa vangitsee siirtolaiskokemuksen ja vaikenevien ihmisten tunnot ilmavin virkkein ja kysyy, miten sokea ihminen voi lähimmilleen olla.

Ann-Luise Bertell - Oma maa

Ruotsiksi kirjoittavan Ann-Luise Bertellin Oma maa oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana. Teos on sukutarina, jonka keskiössä on kymmenvuotiaana 30-luvulla orvoksi jäänyt Elof, jonka perheen elämää seurataan 80-luvulle asti. Romaani on fiktiota, joskin Bertell ammentaa elementtejä isänpuoleisesta suvustaan. 

Vuoden verran Elof ja pikkuveljensä Ivar joutuivat elämään puutteessa ja melkein heitteillä sairastelevan isän kanssa. Kun sitten isäkin kuoli tuberkuloosiin, pojat päätyivät isovanhempiensa kasvatettaviksi. Myöhemmin jatkosodan kokemukset traumatisoivat Elofin, sillä rintamalla sattunut häpeällinen teko vainosi Elofia vuosikaudet ja hän joi unohtaakseen. Elof oli sotaveteraani, mutta sankari hän ei ollut, ainakaan omissa silmissään eikä hän pystynyt täyttämään Mannerheimin sisällissodan aikana palkitseman isänsä Rubenin urheita saappaita.

Elof oli persoonaltaan kaksijakoinen: toisaalta iloinen, suulas ja rehvasteleva, toisaalta arka, sulkeutunut ja tekosiaan häpeävä. Tiedonjano oli suurta: hän tunsi Raamatun ja monet maailman ihmeet. Menetysten ketju löi leimansa poikaan jo pienenä. Ensin kuoli äiti, sitten isä ja jatkosodan aikainen rakastettu. Sota teki sen, että ihmiset tarttuivat elämään kiinni ja solmivat suhteita ja avioliittoja nopealla tahdilla. Vaimokseen Elof löysi vakaan ja käytännöllisen Olgan, joka seisoi jalat tukevasti maassa ja vei perhettä puutteessa eteenpäin. Aviopari raivasi ja kunnosti Elofin isältään perimää pientilaa ja elämä asettui vaatimattomiin uomiinsa.

Mutta viinapiru oli tuhota kaiken. Ei Elofkaan lasiin sylkenyt, mutta naapurin Victor ei päässyt sodastaan ikinä irti. Oli rankkaa lukea, millaista hänen vaimollaan ja lapsillaan oli: humalapäissään isä hääti kaikki kartanolle ja lapsista kasvoi arkoja ja pelokkaita. Lapset joutuivat pienestä pitäen kuuntelemaan isänsä raakoja sotajuttuja. Sotakaveria oli hädässä autettava ja niin Elof takasi vaimoltaan salaa naapurilleen lainan. Olga katsoi pitkään miehensä juomista ja tuhoisaa käyttäytymistä, mutta pani sille lopulta pisteen. Kun Elof sai kerrottua vaimolleen, mikä häntä painoi, elämä sai uuden valoisamman suunnan.

Elofin ja hänen perheensä tarina on suomalaisen perheen tarina, monessa tuttu ja tavallinen. Meihin ja elämäämme sota on jättänyt lähtemättömät jälkensä, ensin sisällisota ja sitten talvi- ja jatkosota. Maaseudulla, Pohjanmaalla niin kuin muuallakin, elämä oli köyhää ja työteliästä. Sodankäyneiden miesten sodanjälkeiset elämänhaasteet tuntuivat riipaisevilta: miten päästä tavalliseen arkeen kiinni, miten unohtaa sota ja sen kauheudet? Vaikeuksista huolimatta Elofin elämäntarinassa on keveyttä, valoisuutta ja kauneutta. Vuosikymmenten kuluessa Elof raitistuu ja hänestä tulee rehti kunnon mies, jolle etenkin lapsenlapset ovat rakkaita. Romaanissa piirtyvät myös suomalaisen yhteiskunnan kehitys ja kipupisteet, esim. työperäinen muutto Ruotsiin ja vasemmistolainen politiikka, Kekkonen ja kylmän sodan aika. Oma maa on kaikitenkin rauhallinen ja seesteinen romaani, yhden ihmisen elämäntarina sodanjälkeisestä Suomesta.

Kirjan kauniin kannen on suunnitellut Sanna Mander. Jänis esiintyy muutamassakin kohtaa romaanissa, mutta jätän sen esiintymisen lukijalle yllätykseksi.

Ann-Luise Bertell - Oma maa
Alkuteos Heiman 2020
Suomentanut Vappu Orlov

Kansi Sanna Mander

Tammi 2021

Äänikirjan lukija Lauri Kortelainen
__________________

Ann-Luise Bertell (s. 1971) on pohjalainen näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja sekä Wasa Teaterin johtaja. Hän debytoi runoilijana vuonna 1997 ja on sittemmin kirjoittanut runoutta, proosaa ja draamaa. Palkitun Bertellin sukuromaani Oma maa nousi ansaitusti Finlandia- ja Runeberg-ehdokkaaksi.

Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa