Jarkko Tontti - Haava

Bussissa istuessani huolen tsunami löi ylitseni. 

Näiden vuosien jälkeen. Enkö jo ollut selvittänyt tätä itselleni? Kaikki kerrat terapiassa. Kaikki unettomat yöt. Kaikki se kipu. 

Silti se tuli. Jemina.

Jarkko Tontin Haava on rankka tarina avioeroperheestä, jonka isä on alkoholisti ja tytär narkomaani. Parhaiten ns. normaalin ihmisen kirjoissa tuntuu pärjäävän äiti Greta, joka toimii tutkijana Helsingin yliopistossa. Hän on saksalaissyntyinen, työ- ja suorituskeskeinen nainen, ja avioeron jälkeen hyvin yksin. Greta voi huonosti ja yrittää peitellä perheensä asioita yliopistolla. Ulkopuolisen oloonsa Greta saa lohtua Twitter- ja Facebook-tykkäyksistä: pakonomaisesti on vilkuiltava puhelinta ja pidettävä kirjaa lähipiirin some-menestyksestä. 

Avioero it-konsultti Johanneksesta tuli juomisen vuoksi. Mies on yrittänyt raitistua moneen otteeseen, mutta ei ole saanut raittiudesta kiinni. Johannes on käynyt katkot, myllyhoidot ja AA:t, ja jonkun aikaa on mennytkin hyvin, mutta sitten on seurannut entistä pahempi retkahdus ja juomaputki. Viikkoja, kuukausia ja vuosia on häipynyt humalatilojen sumuun. Entiset puolisot eivät pidä mitään yhteyttä keskenään, paitsi minimin yhteisen tyttären asioissa.

Parikymppinen Jemina on narkomaani ja tosiasiallisesti avun ulottumattomissa. Vierottautumisyrityksiä, kuntokuureja ja korvaushoitoja on ollut, mutta Jemina ei pääse huumeista irti. Hän viettää täyttä narkomaanin elämää, jossa tehdään mitä tahansa seuraavan huumeannoksen eteen. Kaverit ovat huumeidenkäyttäjiä hekin. 

Tulee päivä, jonka Greta on tiennyt joskus tulevan: poliisit tulevat ilmoittamaan, että Jemina on löydetty kuolleena. Greta tuntee helpotusta ja sitten helpotuksen tunteestaan syyllisyyttä. Tyttärellä on takana vuosien huumekierre ja terapiat; on ollut yhteistapaamisia lääkäreiden ja sosiaalihoitajien kanssa. Nyt on kaikki ohi, ei enää alituista huolta tyttären voinnista eikä pettymyksiä kun orastava toivo joka kerta romuttuu.

Kirjassa puheenvuoron saavat perheen kaikki kolme jäsentä: ensin äiti Greta, sitten isä Johannes ja lopuksi myös nuori Jemina itse. Kukin kertoo vuorollaan, millaista perheen elämä on ollut ja miten kriisi on kehittynyt. Gretan osuus oli antoisin ja hyvin mielenkiintoinen jo hänen tutkimusaiheensa vuoksi. Greta tutki kahta 1600-luvulla noitavainoista syytettyä nuorta Mariaa, joista toinen oli saksalainen tyttö Bambergista, toinen suomalainen. Tontti kirjoittaa todella kiinnostavasti ja asiantuntevasti tästä teemasta. Johanneksen selittelyjä oli sen sijaan vaikea niellä ja hänestä oli mahdoton pitää. Johannes selitteli alkoholismiaan kalseilla ja vaativilla vanhemmillaan ja piti sairautta tekosyynä luonteettomalle käyttäytymiselleen. 

Isän ja tyttären sitkeät addiktiot saivat minut miettimään sitä, mikä on se pieni ratkaiseva ero, joka saa toisen pelastumaan ja toisen lopulta tuhoutumaan addiktioonsa. Miljoonat ovat raitistuneet AA:ssa, mutta se ei ollut Johanneksen juttu, koska hän ei sietänyt AA:n kaltaista kiihkouskonnollista salaseuraa. Jeminan puheenvuoro läväytti esiin huumenuorten karun ja rajun todellisuuden. En tietenkään osaa asettua Jeminan tunteisiin, en myöskään voi ymmärtää, millaista hätää ja ahdistusta vanhemmat ovat tyttärensä vuoksi vuosikaudet kokeneet. Lopulta ainoa keino luullakseni on luovuttaa, hyväksyä että auttaa ei voi ja yrittää elää omaa elämäänsä.

Jeminan kuolinyö oli melkoista sekoilua ja isän osallisuus ei tuntunut täysin uskottavalle. Toki osallistumisen oikeutti isän rahapussi, mutta minun oli vaikea kuvitella keski-ikäistä miestä riekkumassa nuorten narkkareiden kanssa Tokoin rannassa. Ehkä Johannes oli pohjemmalla kuin arvasinkaan? Vaikka jonkin verran mutisin, Haava on ravisteleva ja traaginen tarina riippuvuuksista ja Tontin raju kielenkäyttö istuu siihen hyvin. Loppu oli yllättävä. Ehkä Greta ja Johannes etsivät sittenkin tukea toisistaan elämänsä raunioilla.

Olen lukenut nämä Tontin teokset:

Jacasser

Vedeera vaarallisilla vesillä

Perintö

Jarkko Tontti - Haava
Otava 2021
Kirjastosta
_______________

Kirjan jos toisenkin

Kirjakaapin kummitus
Kirjarouvan elämää

Jarkko Tontti (s. 1971) on kirjailija, runoilija ja juristi. Hän on julkaissut useita romaaneja, runoteoksia ja esseekokoelmia vuodesta 2006 lähtien. Hänen runojaan on käännetty kahdeksalletoista kielelle.

Jarkko Tontti - Vedeera vaarallisilla vesillä #2

Vedeera vaarallisilla vesillä on sarjan toinen osa. En ole juurikaan fantasiakirjojen lukija, mutta pidin erittäin paljon Tontin tuoreesta romaanista Perintö, ja halusin tutustua kirjailijan luomaan, nuorille suunnattuun fantasiamaailmaan. Fiksu ja sympaattinen nimihenkilö on Vedeera, nuori haltijatyttö, joka on jättänyt lapsuuskotinsa ja toimii nyt haltijavaltakunnan Einean kuningattaren vartijatiimissä yönsilmissä. Se on huippukoulutettu joukko, johon vain harvat ja valitut pääsevät.

Romaanissa on keskiössä meidän ihmismaailman Välimeren tapainen Suuri meri, jota ympäröi kolme mannervaltiota: haltijoiden Einea, ihmisten Taurea ja quirenilaisten Quiren. Nyt on rauha, mutta eripuraa ja selkkauksia on valtioiden välillä ollut kautta historian. Kaikkien valtioiden asukkaat ovat ihmisten näköisiä, paitsi että haltijoilla on pitkä häntä ja quirenilaisilla vain neljä sormea. Keskellä Suurta merta sijaitsee Saherinin saari, joka kuuluu suuriruhtinaskuntana ihmisten Taureaan. Sen asukkaat ovat aikoinaan paenneet saarelle eri mannervaltioista ja sekoittuneet etnisesti toisiinsa - tästä kertovat lyhyet hännät. Saherinin kupeessa sijaitsevat karikkoiset Piraattisaaret, joiden merirosvot terrorisoivat Suuren meren laivaliikennettä kaikkien mannervaltioiden suureksi vahingoksi.

Piraattien toiminta on kuumentanut tunteita ja herättänyt villejä huhuja: milloin mitäkin mannervaltiota epäillään liitosta piraattien kanssa. Asiaa tutkimaan lähetetään kolmen valtion yhteinen valtuuskunta, jonka jäseniksi valitaan haltijoista neuvokas Vedeera (joka kulkee kaikkialle valkoisen kissansa Jatoxin kanssa) sekä ylhäisneito, kopea Thinadra. Ihmisiä edustaa nuorimies Koril sekä keski-ikäinen suurlähettiläs Derek Tinto, quirenilaisia suurlähettiläs Aldor ja poikansa Selderon. Joukko päätyy hurjaan seikkailuun ja armottomiin taisteluihin sekä vehkeilijöiden ja vakoilijoiden labyrinttiin, josta ei ota selkoa millään.

Parhaita kohtauksia oli mielestäni Piraattisaarten pääkaupungissa Morfallissa luolassa pidetty suuri Kerfal Cedar -kokous, jonka päätähdiksi nousivat hurmaavat vesikkäät, meren asukit, jotka ovat puoliksi ihmisiä, puoliksi delfiineitä. Vesikkäät olivat minusta aivan ihania Tontin mielikuvituksen luomuksia, ja niiden toiminta todella hauskaa laivojen kulun nopeuttajana. Nuo kaksi nuorta miestä Vedeeran ympärillä, Koril ja Selderon, taisivat kumpikin olla ihastuneita tähän terävään ja reiluun haltijatyttöön, jonka häntä ilmaisi viehkeästi hänen tunnetilojaan.

Valtuuskunta selvisi ehjin nahoin koteihinsa kiperistä tilanteista ja kovista taisteluista Piraattisaarilla. Mutta paljon jäi irtonaisia langanpäitä ja spekulaatioita seuraavaan Vedeeran seikkailujen osaan:

• miksi korkeampien tahojen toimesta takavarikoitiin piraattien laaja ja ilmeisen tulenarka arkisto - mitä halutaan salata?
• miksi valtava pöly-nimisen huumeen varasto laivattiin samaan laivaan kuin pettureiksi leimatut Derek Tinto ja Saherinin kuvernööri Burro Kaljupää?
• mihin kaikkiin kolmen valtakunnan ylimpiin portaisiin Rengas-niminen vakoiluorganisaatio on soluttautunut, kehen voi luottaa? 
• onko ylhäinen haltijaneito Thinadra niin viaton kuin antaa ymmärtää? Jotain epäilyttävää tytössä minusta on.

Vedeera vaarallisilla vesillä on juonivetoinen fantasiatarina, jonka kerronnassa on paikoin myös hienoja ja maalailevia kohtia. Pidin paljon Tontin luomasta fantasiamaailmasta kokonaisuutena. Haltijatyttö Vedeera elävine ja ilmaisuvoimaisine häntineen oli todella sympaattinen nuori nainen ja ennen kaikkea sitä olivat hurmaavat vesikkäät. 

Henkilöiden runsaus pisti pääni pyörryksiin etenkin alussa ja heidän nimiensä vaikeus vei tekstistä sujuvuutta. Ehkä tätä pulmaa ei olisi ollut, jos olisin lukenut myös ensimmäisen osan, sillä kirjassa viitataan useaan otteeseen edellisen osan Helmisimpukkasaaren sotaan. Toki voi olla, että fantasiasta pitävä nuori lukija juuri näihin puoliin kirjassa ihastuu ja pitää vierasperäisistä fantasianimistä - toki kirjailija oli ne mielikuvituksella sepittänyt. Koin juonen myös turhan monimutkaiseksi, sillä takakannen lupaamat tai muuten hyvät teemat kuten esim. huumeiden vastaisuus, suvaitsevaisuus ja valtaapitävien historian manipulointi pääsivät hautautumaan juonen mutkien alle. Vauhtia tarinassa kyllä riitti, etenkin taistelukohtauksissa kirjan loppupuolella. Mieltäni kutkuttaa miltä Vedeera näyttää - jospa kuvittaja Kirsi Haapamäki hänet vielä joskus meille näyttäisi! Sarjakuvaksikin Vedeera ehkä taipuisi.

Jarkko Tontti
Vedeera vaarallisilla vesillä
Kuvitus Kirsi Haapamäki
Aviador 2018
***
Kustantajan lukukappale - kiitän
_______________

Suketus on lukenut molemmat osat. 

Sarjan ensimmäinen osa Vedeeran taru (2012) voitti Lasten LukuVarkaus -palkinnon 2013.

Jarkko Tontti - Perintö

Me uskomme tuntevamme läheisemme, sisaruksemme ja vanhempamme läpikotaisin, mutta ehkä näin ei olekaan. Tämän tosiasian äärelle joutuvat sisarukset Anna-Leena, 48 ja Henrik, 45 äitinsä kuollessa. Perintö kertoo äidin jäämistön selvittelystä perunkirjoituksineen kaikkineen, mutta myös kaiken sen pinnanalaisen ja väärintulkitun penkomisesta, minkä olemme vanhemmiltamme ja lapsuuskodistamme perinnöksi saaneet.

Sisarukset eivät ole koskaan tulleet toimeen keskenään: aina on ollut kateutta ja tunne siitä, että juuri tuo toinen on isälle ja äidille rakkaampi. Tämä asioiden kokemisen ja lapsuusmuistojen erilaisuus tulee hienosti esiin kun tarina etenee vuoroin Anna-Leenan, vuoroin Henrikin näkökulmasta. Sisarusten isä kuoli jo liki kolmekymmentä vuotta sitten ja riita isän perinnöstä rikkoi suhteet vuosikausiksi. Mitään yhteydenpitoa ei ole ollut, vaikka lähekkäin asutaankin. Mutta nyt on pakko.

Riitaisat sisarukset käyvät kumpikin yksinään setvimässä äidin asuntoa, yhtä aikaa tuon niljakkeen kanssa ei haluta paikalle osua. Iso kiistakapula syntyy taas: äidin sinisten vihkojen pino! Äiti on kuulemma luvannut nämä päiväkirjansa siskolle, mutta osansa haluaa Henrik myös. Eivätpä osanneet sisarukset aavistaa mikä tyrmistyttävä sokki heitä äidin päiväkirjoissa odotti! Eikä vain yksi vaan useampi.

Pidin Perinnöstä valtavasti. Ensiksikin siksi, että se kertoi ihan tavallisista ihmisistä, sinusta ja ainakin minusta. Uskon, että liki jokainen lukija löytää teoksesta runsaasti samastumispintaa. Suhteet sisaruksiin eivät aina ole niin auvoisia, vaan hiertymää riittää. Teini-ikäisten lasten vanhemmat taas tuskailevat samaan tapaan kiukkuilevien ja angstaavien lastensa kanssa. Eikä ole ollenkaan harvinaista, että perinnönjakoriidat rikkovat sisarusten suhteet loppuelämäksi.

Tontti kuorii tämän yhden perheen elämäntarinan kerros kerrokselta kuin sipulin. Sisältä paljastuu kitkeryyttä ja katkeruutta, surua ja hirveyksiä, naurettavuutta ja typeryyttä - niinkuin elämässä osamme on. Kuvaus on nautittavan aidon oloista ja todentuntuista; Tontti ei silottele eikä kiillota - ihailtavaa.

Onnettomuutta ja piiloteltuja salaisuuksia perheessä riitti. Juuri kuolleella äidillä oli omat inhimilliset puutteensa, mutta  en minäkään ryhdy moralisoimaan. Kaiken kokemansa vääryyden ja kaltoinkohtelun keskellä hän yritti selvitä ja suojella lapsiaan - mm. salaamalla yhden pelottavan asian, joka olisi voinut vaikuttaa Anna-Leenan ja Henrikin lapsen saantisuunnitelmiin. Kenties äiti meni tekemisissään ja salailuissaan liian pitkälle, mutta hän toimi minusta bona fide - nurkkaan ajettuna,  oman aikansa kasvattina, tärkeänä vaikuttimenaan häpeä ja kulissien pystyssä pitäminen.

Perintö oli minusta loistava loppukäänteisiin saakka. Loppuratkaisussa oli omaan makuun hiukan liikaa onnea. Tontti halusi kenties osoittaa, että vuosikausien riidat voi jättää taakse ja että rankoistakin sokeista voi selvitä hengissä. Tähän tarinan sisarukset tarvitsivat yllättävän henkilön - ehkä yksinkertaisen, mutta jonka sydän oli kultaa.

Jarkko Tontti
Perintö
Otava 2018
*****
Kirjastosta
_______________

Teoksesta Aamulehti, Kirjarouvan elämä
Bloggaukseni kirjailijan Jacasserista

Jarkko Tontti Helsingin kirjamessuilla 
sunnuntaina 28.10. Klo 15.30-16.00 Punavuori

Jarkko Tontti - Jacasser

Ilmeisesti Jacasser on kirjailija Tontin jonkinlainen alter ego. Nimi tulee ranskan kielen verbistä jacasser, joka tarkoittaa lörpötellä, harakasta myös räkättää. Englannin kielen vastine on jackass, aasi tai pölkkypää. Siis lörpöttelevä aasi tai räkättävä pölkkypää? Kokoelmassa Tontti kyllä lörpötteleekin ja puhuu hyvin monenmoisista asioista miehen elämässä. Kokoelmassa on kuusi osaa, ja niissä Jacasserin ajatus kulkee lapsuudesta keski-ikään, miettiipä hän myös vanhuuttaan ja kuolemaansa. Jokaisessa osassa Jacasser tekee myös minua ihmetyttäneen historiallisen aikasiirtymän aloittaen vuoden 91 Roomasta keisarin opettajan hommasta ja 1600-luvun Tarton piispanvirasta siirtyen sitten pääosin 1900-luvulle ja Suomeen.

Minähän en tiedä, mutta otaksun että Jacasserin mielipide on myös Tontin mielipide; ja että osalla runoissa kerrotusta on omaelämäkerrallinen pohja. Jacasser kertoo lämpimästi lapsuuden kalaretkistään isän kanssa, ja pomppaa sitten aikasiirtymän kautta hetkeen, jossa hänellä on määrätietoinen teinitytär, joka vaatii isää ja tämän lompakkoa mukaansa ostoksille, muusta ei niin väliä. Miesten välinen ystävyys on Jacasserin mielestä mahdotonta, koska välissä on aina kilpailu. Hän rakastuu vain naisiin, joilla on kaksiosainen nimi, koska lapsuuden marsullakin oli kaksiosainen nimi - loogista eikö totta! Jacasser menettää ystäviä, taloudellisen turvan (ilmeisesti ryhdyttyään vapaaksi kirjailijaksi) ja on melko yksinäinen. Hän funtsailee numeroita, Kekkosta ja sen ajan politiikkaa yya-sopimuksineen - hänen päässään risteilee ajatusten tulva koko ajan. Kirjasto saa Jacasserin tolaltaan ja hän tykkää viihderomaaneista, vaikka ei kehtaa sitä kenellekään tunnustaa. Hän ei myöskään pidä värikkäistä kansista, mistä todistaa myös tämän runokokoelman ulkoasu.

Näin Jacasserimme puhelee, kaikenlaista hän miettii. Tontti kirjoittaa hyvin sympaattisesti ja tyylissä olin havaitsevinani jotain mukavan vanhahtavaa. Teksti on sujuvaa ja aavistuksen melankoliselta tuntuvaa, hajamietteitä miehen elämästä ja niin päin pois. Hienosti kirjoitetut proosaan vivahtavat runot eivät minua valitettavasti toivomallani tavalla puhutelleet. Ehkä miehen sielunmaisema ei avaudu naislukijalle?

Kokoelman päättää pitkä kuusisivuinen runo Silloin minä jäin yksin. Se oli tavattoman herkkä, avoin, liikuttava ja surullinen. En tiedä onko runo faktaa vai fiktiota, mutta tuollaisen lapsuuden tragedian jättämä syyllisyys ja yksinäisyys ei varmaan irtoaisi kenestäkään ikinä. Tämä runo puhutteli minua koko alkuosan verran.

Ja minä huusin hampaat timantteina välkkyen

koska aina oli joku muu,

                     timantin kova ja kaunis

                     joku

                    minun kanssani, joku ammatikseen

välittävä, joku joka aina oli uusi, kaunis

ja minä jäin taas

                    ihmisten         väliin            yksin

Vuonna 1971 syntyneen Tontin esikoisrunokokoelma Vuosikirja (2006) sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.  Tontti on kirjoittanut kaksi runokokoelmaa, neljä romaania ja kaksi esseekokoelmaa.

Jacasserista Kiiltomato

Jarkko Tontti

Jacasser

Otava 2009

***

Kirjastosta