Elena Ferrante - Aikuisten valheellinen elämä

Oli hyytävänkylmä helmikuun päivä, jolloin Giovannan elämä nyrjähti raiteiltaan. Hän kuuli tuolloin isänsä sanovan, että oli tosi ruma ja että hän oli alkanut muistuttaa tätiään Vittoriaa. Elena Ferranten vuosi sitten italiaksi ilmestyneessä teoksessa Aikuisten valheellinen elämä minäkertoja yrittää selvittää tuosta hetkestä alkanutta ”takkuista vyyhteä".  12-vuotias Giovanna oli perheen ainoa lapsi ja isän hellimä prinsessa. Vanhemmat olivat hyvin koulutettuja ja perhe asui Napolin varakkaalla alueella Rione Altossa. Isä on tehnyt täydellisen pesäeron koko kouluttamattomaan sukuunsa, josta pahin on rääväsuinen ja rahvaanomainen sisko Vittoria. Kun ajattelee, miten sukurakkaita italialaiset ovat, jotain todella järkyttävää on pitänyt tapahtua menneisyydessä, sillä tällainen välirikko ei synny kevyesti.

Hän (Vittoria) oli lapsuuteni linnunpelätin, laiha ja riivattu hahmo, takkupäinen olento, joka pimeän tullen vaani nurkissa. Miten siis oli mahdollista, että minä noin vain ilman ennakkovaroitusta, sain kuulla että olinkin hänen näköisensä? Minä? Minä, joka olin siihen asti luullut olevani sievä, ja kiitos isäni oletin pysyväni sievänä loppuelämäni?

Giovanna järkyttyy. Hän ei ole koskaan kuullutkaan tädistään, ei nähnyt tätä eikä käynyt siinä köyhässä osassa Napolia, jossa isä kasvoi. Vittoriasta tulee tytölle pakkomielle. Pian hän rohkaistuu kulkemaan yksinään funikulaarilla ja busseilla kaupungin köyhiin osiin.  Giovannalle avautuu uusi maailma: Napoli on myös meluisa ja vaarallinen, surkea ja likainen. Onko totta, että isä pilasi Vittorian elämän ja erotti tämän miesystävästään? Naimisissa oleva kolmen lapsen isä Enzo oli Vittorian suuri rakkaus, jonka muistoa hän yhä palvoo 17 vuoden jälkeenkin. 

Vanhemmista paljastuu lisää tekopyhyyttä ja valheita. Perheen läheinen ystäväpariskunta on Costanza ja Mariano tyttärineen, mutta isällä on ollut salasuhde Costanzan kanssa yli 15 vuotta! Giovanna alkaa kapinoida: meikkaa runsaasti, hylkää vaaleanpunaiset lapselliset vaatteensa, pukeutuu seksikkäästi avokaulaisiin mustiin asuihin ja laiminlyö kouluaan. Itsensä etsimistä ja kapinavaihetta kestää useamman vuoden ja Ferrante kertoo seikkaperäisesti tästä ajasta. 16-vuotiaana Giovanna tuntuu selviytyneen kriisistään, alkaa panostaa kouluunsa ja isä ja äiti voivat taas olla ylpeitä tyttärestään. Hän suuntaa ystävänsä Idan kanssa Venetsiaan, mutta sitä ennen neitsyys on saatava alta pois - arkisesti, rumasti ja romantisoimatta.

Ferrante käsittelee tässä aiemmista romaaneista tuttuja teemojaan: yhteiskunnallinen eriarvoisuus, rääväsuinen napolin murre vastaan koulittu yleiskieli, koulutuksen arvostus, seksistisyys ja naisen alisteinen asema. Hän vatvoo vatvomasta päästyään henkilöittensä välisiä suhteita. Ferranten huomiot ja kynä ovat teräviä ja proosa kirkasta, mutta yksityiskohtaiset selonteot eivät jaksaneet kiinnostaa. En varmaan pysty ymmärtämään miten syvä kuilu hyväosaisten ja huono-osaisten välillä Napolissa on. Kaksi maailmaa, jotka ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, mutta silti valovuosien päässä. Suhtautumiseni Ferranten kirjoihin on kahtalainen: toisista en ole pitänyt ollenkaan, toisia olen ylistänyt. Kaikki suomennetut olen lukenut.

Tyttären varjo **

Amalian rakkaus ***

The Story of the Lost Child *****

Those Who Leave and Those Who Stay *****

The Story of a New Name ****

Loistava ystäväni **

Elena Ferrante - Aikuisten valheellinen elämä
Alkuteos La vita bugiarda degli adulti 2019

Suomentanut Helinä Kangas
Wsoy 2020
Kirjastosta
_______________

Kirjaluotsi   /   Kulttuuri kukoistaa

Ferranten tutut vimmaiset, intiimit teemat näkyvät: naiseus, ystävyys, ruumiillisuus, raaka rehellisyys ja luokkaerot jotka kaatuvat vain koulutuksella. Kasvukertomus ravistelee ja samalla syväluotaa naisen osaa yhteisössä, jossa mies määrittelee naisen arvon.

Elena Ferrante - Tyttären varjo

Elena Ferranten ennen Napoli-sarjaa kirjoittama teos Tyttären varjo pöllyttää äitimyyttiä ja kurkistaa sivistyneen naisen ja äidin pimeisiin sielunsopukoihin. Teoksen minäkertoja on Firenzessä asuva yliopiston englannin kielen tutkija ja opettaja Leda. Hän on 47-vuotias ja eronnut. Ex puoliso Gianni asuu nykyään Torontossa Kanadassa ja sinne isänsä luokse ovat muuttaneet myös tyttäret, 24-vuotias Bianca ja 22-vuotias Marta. Leda on lähtenyt viettämään kesälomaansa Napolin lähelle - kumma kyllä. Miksi hän valitsi loman lapsuutensa maisemissa, olihan hän halunnut karistaa itsestään kaiken Napoliin ja omiin juuriin viittaavan? Leda käyttäytyy lomallaan omituisesti, ikään kuin olisi sekoamassa.

Olen luonnoton äiti.

Loma Napolissa lapsuusmaisemissa tuo Ledan mieleen kipeitä muistoja ja hän kelaa elämäänsä.  Hän viettää päivänsä rannalla aurinkovarjon alla tulevia syksyn kursseja valmistellen. Iso ja meluisa paikallinen perhe kiinnittää hänen huomionsa. Erityisesti hän kiinnostuu nuoresta ja kauniista Ninasta, joka leikkii antaumuksella ja lämmöllä pienen tyttärensä Elenan kanssa. Ledan mielestä äidin rooli korostaa Ninan kauneutta, hänestä Nina on kadehdittava nainen, vaikka ei sivistynyt olekaan. Päivien kuluessa Leda ärsyyntyy yhä enemmän tästä napolilaisesta perheestä ja varastaa pienen Elenan ruman nuken ja omii sen itselleen! Hän ei anna nukkea takaisin, vaikka näkee miten lohduton lapsi on. 

Mikä oli varastamisen motiivi? Sekö, että Elenalla ja äidillään oli liikaa rakkautta ja Leda halusi rikkoa heidän onnensa? Halusiko hän, että heillä olisi yhtä onnetonta kuin hänellä lapsena? Leda muistaa, miten hänen oma äitinsä uhkasi alituiseen lähteä ja jättää lapsensa, ja Leda pelkäsi pienenä, että äiti oikeasti tekisi niin. Hän häpesi kouluja käymätöntä äitiään ja tämän rahvaanomaista puhetapaa. Leda miettii rehellisesti omaa idyllitöntä äitiyttään ja sanoo halunneensa esikoisensa Biancan ehdoin tahdoin. Mutta napolilaisen monilapsisen perhemallin mukaan tyttö ei voinut kasvaa yksin, niinpä hän tottelevaisesti hankki toisen lapsen. Toinen tytär Marta riisti häneltä oman elämän ja uran, pilasi kaiken: lasten takia Leda sai sanoa hyvästit uratoiveilleen. Hän vihasi tyttäriään ja hylkäsi nämä lopulta kolmeksi vuodeksi, piti rakastajaa ja eli uralleen. Tänä aikana hän ei tavannut tyttäriään kertaakaan eikä ikävöinyt heitä. Ledan ainoa pelko oli, että Gianni veisi tytöt Napoliin ja että tyttöihin juurtuisi halveksittava napolilaisuus.

Olen kuollut, mutta voin hyvin.

Vaikka Leda on sivistynyt ja akateeminen, hänessä asuu häpeä juuristaan ja napolin aksentti kuuluu edelleen hänen puheestaan. Tyttärenikin häpeävät minua, miettii Leda. Ferrante paljastaa päähenkilöstään paljon raadollisuutta, vihaa, katkeruutta ja kostonhalua, mutta myös uskallusta ja uhmaa. Ledalle äitiyden ja oman uran yhdistäminen on tuntunut ylivoimaiselta ja hänen on ollut naisena hyvin vaikea päteä miehisessä yliopistomaailmassa. Aivan varmasti perhekeskeinen italialainen kulttuuri on luonut äitiyden paineita omaa uraa haluaville naisille 80-luvulla, ja varmaan vieläkin.

Ehkä voi ajatella opetuksen olevan: Voit lähteä pois Napolista, mutta Napoli ei lähde sinusta. Napolin rahvaanomaisuudesta ja seksistisyydestä Ferrante on kertonut myös muissa teoksissaan. Ilmeisesti napolilaisuus on - tai on ollut - Italiassa suuren luokan stigma, jota on peiteltävä kaikin mahdollisin keinoin. Tämä ei ollut minun kirjani, sen sijaan Napoli-sarjan kolmesta viimeisestä osasta olen pitänyt hyvin paljon.

Elena Ferrante - Tyttären varjo
Alkuteos La figlia oscura 2006
Suomentanut Helinä Kangas
Wsoy 2020
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Muualla: Tuijata

Bloggaukseni Ferranten kirjoista: Amalian rakkaus, Napoli-sarja Loistava ystäväni, Uuden nimen tarina, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, Kadonneen lapsen tarina

Elena Ferrante rikkoo täydellisen äitiyden myyttiä julman rehellisessä romaanissaan. Lomalla muistot omista vaikeista ja epäsovinnaisista valinnoista äitinä alkavat piinata. Pian tarina naisesta, joka viimein saisi olla ahtaista perinteistä vapaa, vaihtuu raivokkaaksi päänsisäiseksi välienselvittelyksi menneisyyden käsittelemättömien asioiden kanssa.

Elena Ferrante - Amalian rakkaus

Amalian rakkaus on maailmanmaineeseen Napoli-sarjallaan nousseen mystisen Elena Ferranten esikoisteos. Lilan ja Elenan toisiinsa kietoutuneet elämäntarinat veivät sydämeni; postaukseni sarjasta täällä. Tässä teoksessa miljöönä on sama meluisa ja köyhä, väkivaltainen ja seksistinen Napoli, mutta ote on hyvin painajaismainen ja absurdin vääristynyt. Kirjan pohjalta on filmattu elokuva, ja tuntuukin, että Amalian rakkaus olisi sellaisenaan oiva trillerin käsikirjoitus.

Delia on nelivitonen sarjakuvataiteilija Roomasta. Hän odottaa äitiään Amaliaa syntymäpäivänään vieraakseen. Mutta äiti ei tule, hän on hukuttautunut yllään vain upouudet ja seksikkäät rintaliivit. Vanhimpana kolmesta tyttärestä Delialle lankeaa äidin asunnon tyhjentäminen ja tämän tavaroiden läpikäynti. Napolissa Delia kulkee lapsuutensa tapahtumien näyttämöillä ja hänen mieleensä nousee häiritseviä, torjuttuja muistoja.

Pienenä tyttönä Delia janosi äitinsä Amalian rakkautta, mutta Amalia oli seksuaalinen nainen, jonka rakkaus kuului miehille. Isä oli vaimostaan sairaalloisen mustasukkainen. Räjähtämiseen riitti aivan viaton katse tai ele, tai miehen provosoivaksi kokema Amalian nauru. Seksistisiä ja vähäpukeisia mustalaistyttöjä katukauppaan maalaava mies ’omisti’ Amalian ruumiin, ja hän tulkitsi kaiken naisen tekemän uskottomuuden valmisteluksi. Väkivalta kotona oli arkipäivää, jota pieni tyttö pelosta vapisten pakeni komeroon piiloutumalla. Varastaakseen äitinsä Amalian rakkauden, hän kertoo isälleen hirvittävän valheen: hän näki muka kuinka äiti ja komea Caserta pelehtivät miehen isän siirtomaatavarakaupan kellarissa. Amalia ei kuitenkaan tainnut olla täysin viaton, sillä hän tunsi kehonsa naisellisen seksuaalisuuden vallan miehiin.

Kuten jo alussa sanoin Amalian rakkaus on painajaismainen kuvaus, jossa Delian muistot ja se mitä hän tietää tai totena pitää sekoittuvat hurjiksi ja pyörryttäviksi näyiksi. Napolin katujen melu ja liikennekaaos tukevat uhkaavia kuvia; törkeästi naisia liikennevälineissä ja väkijoukoissa hipelöivät miehet ovat naisten todellisuutta. Verikoston ajatus elää: uskoton, epäsiveellinen vaimohuora ansaitsee tulla hakatuksi ja hänen kumppaninsa tapetuksi. Seksuaaliset kuvaukset vyöryvät toistensa perään. Seitsemänkymppinen Caserta on edelleen halunsa pauloissa, mutta tyydyttää himonsa nyt alusvaatefetissillä. Väkivaltainen isä käyttää edelleen ensiksi nyrkkejään (myös tyttäreensä) ja on edelleen mustasukkainen Amaliasta, vaikka pari erosi yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Lukukokemus oli hyvin hämmentävä ja surrealistinen. Delian muistot ja muistikuvat sekoittuivat todellisiin tapahtumiin painajaismaisella tavalla. Seksuaalisuutta tihkuvassa ympäristössä kasvaneesta Deliasta on tullut kylmä nainen. Silti hän antautuu kliinisesti lapsuutensa leikkitoverille Antoniolle, koska se on naisen osa. Linkitän tähän teoksen pohjalta tehdyn elokuvan trailerin, joka antaa hyvän kuvan Amalian rakkauden painajaismaisista tunnelmista.

Elena Ferrante - Amalian rakkaus
Alkuteos L’amore molesto 1992
Suomentanut Taru Nyström
Wsoy 2019 (2005)
Kirjastosta
_______________

Kulttuuri kukoistaa, Luettua elämää, Oksan hyllyltä, Tuijata

Pääosin Napolissa kuvatun L’amore moleston ohjasi Mario Martone 1995.

Elena Ferrante - The Story of the Lost Child

Ferranten Napoli-sarjan neljäs ja samalla päätösosa keskittyy paljolti Elenan elämään, hänen kirjailijanuraansa ja myrskyisään rakkaussuhteeseensa. Lila ja Elena ovat ajoittain liiankin liki toisiaan: he ovat naapureita Napolissa, Elenan lattia on Lilan katto. Yritän kertoa jotain yleistä, spoilaamatta liikoja.

Tunnen suurta hellyyttä noita pieniä tyttöjä kohtaan ❤︎
Eikö olekin ihana kansi. Siinä he istuvat elämän äärellä, Elena ja Lila, nuo loistavat ystävykset. Elämä jakoi kummallekin huonot kortit, joilla he yrittivät pärjätä parhaansa mukaan. Siinä he istuvat  keveinä ja huolettomina, tähyämässä luottavaisina ja toiveikkaina tulevaisuuteensa ja naisen elämäänsä, aavistamatta yhtään niitä suruja ja vaikeuksia, joita kohtalo on heille varannut.

Rakkaus on sokeaa ja renttu vastustamaton
Miksi naiset rakastuvat renttuihin? Niinpä, niin... Elena jätti entisen taakseen ja lähti rakastajansa matkaan, sydän täynnä rakkautta ja tulevaisuudenuskoa. Mutta voi millaiseen myllytykseen hän joutuikaan! Vuosikausia kestäneestä suhteesta muodostui raaka ja raadollinen ja Elena oli se osapuoli, joka teki kaikki myönnytykset. Mies ei ollut renttu perisuomalaisessa mielessä: ei ryypiskellyt, työnsäkin hoiti.  Mutta hän oli häikäilemätön naistenmies ja opportunisti, joka käytti kaikkia naisiaan uransa edistämiseen. Oma ura ja kunnianhimo olivat kaikki kaikessa, ei piirunkaan väliä naisista ja lapsista! Elena kesti ja jousti kunnes totuus paiskattiin hänen silmiensä eteen oman kodin kylpyhuoneessa - rakkaus ja intohimo kuluivat vihdoin loppuun.

Äitiyden riipaisevat tuskat

• Kummankaan naisen äitiys ei ollut helppoa ja auvoista. Lilalle etenkin hänen poikansa Gennaro aiheutti suurta huolta eksyttyään vääriin porukoihin. Mutta eihän Napolissa niitä hyviä ja oikeita ollutkaan! 
• Kohtalo voi olla armoton: aivan mitätön, pienen hetken herpaantuminen saattaa aiheuttaa elämän suurimman tragedian. Yhtään aavistamatta paha vain yhtäkkiä tapahtuu. Jälkikäteen voi vain kysellä entä jos, entä jos... Toista naisista kohtasi valtava, elämän perustaa ravisuttava menetys eikä mikään hänen elämässään palannut ennalleen. 
• Kirja ei naurattanut. Hymyn toivat huulille sentään ne kohtaukset, joissa Elena taiteili ja junaili teini-ikäisten tyttäriensä kanssa. Aivan mahtavaa luettavaa! Ja myös varsin ennakkoluulotonta toimintaa, ottaen huomioon että elettiin vasta 80-lukua, konservatiivisessa Italiassa.
• Sekä Lila että Elena taistelivat kynsin hampain ja ääntään säästämättä, riivitöntä murretta käyttäen kuin susiemot lastensa puolesta. 

Väkivaltaa ja poliittista kuohuntaa

Ferranten henkilöhahmot ovat eläviä ja syviä, mutta lisäksi Ferrante tekee eläväksi myös ympäristön ja ajankuvan: Napoli oli kaamea paikka, koko Italia oli kaamea paikka. Oli oman edun tavoittelua, korruptoituneita poliitikoita, koko yhteiskunta oli mätä, lakiin ei voinut luottaa. Napoli oli paikka, jossa ihmisiä murhattiin kaduilla, oli huumekauppaa ja mafiosoja.   Elena näki maailmaa, lähti Napolista, palasi ja lähti taas, Lila pysyi kotikulmillaan aina. Tuo väkivaltainen ja sekava ympäristö ja eloonjäämistaistelun pakko jättivät lähtemättömät jälkensä heihin ja heidän lapsuudenystäviinsä.

Elämää suurempi ystävyys

Lila ja Elena ovat pääsemättömissä toisistaan, toinen on ikäänkuin oman sielun osanen, jota ilman ei voi elää. Ystävyys kestää rakkauden samaan mieheen, suorasukaiset, hirveät ja loukkaavat töksäytykset, lasten aiheuttamat tuskat ja epätoivot, maantieteellisen välimatkan, sivistyksellisen kuilun... Loppupeleissä toinen on ainoa johon turvautua. Ei ole Elenaa ilman Lilaa, ei Lilaa ilman Elenaa. Lila on se loukkaavin osapuoli, mutta hän on silti Elenan tuki ja turva - sekä luovuuden lähde. Vain lyhyt keskusteluhetki hänen kanssaan saa näppäimistön laulamaan.

Ferranten napolilaissarja on mestarillinen poikkeuksellisen ystävyyden kuvaus. Se on mestarillinen naisen elämänkaaren kuvaus, ja myös mestarillinen kuohuvan aikakauden kuvaus. Kirjailijan kerronta on täyttä timanttia, raakaa ja raapivan suoraa. Paikoin tuskastuttavan yksityiskohtaista, mutta dialogien nyanssit piirtävät hahmoista tarkkaa henkilökuvaa. 

Ferranten tekstissä tuo napolilainen surkea lähiö herää henkiin, sen väkivaltaisuus, huumejengit ja mafiosot pelottavat. Elena tasapainottelee uran ja äitiyden paineiden välissä tuntien huonoa omatuntoa jommankumman laiminlyömisestä. Ja Lila laukoo teräviä totuuksiaan yrittäen samalla pitää elämänsä ja sen ääriviivat kasassa. Naisia yhdisti poikkeuksellinen ja harvinainen ystävyys. Rehellinen ja raaka, mutta lojaali ja elämänmittainen.

Olin myyty. The Story of the Lost Child jättää parikin aihetta ilmaan. Saapa nähdä kirjoittaako Ferrante niistä lähivuosina. Oma mielenkiintoni Napoli-sarjan henkilöitä kohtaan ei hävinnyt, ilolla lukisin heistä lisää.

Kirjan on lukenut myös Lukuisa

Elena Ferrante

Storia della bambina perduta 2015

The Story of the Lost Child

Translated by Ann Goldstein

Europa editions 2015

*****

Kirjastosta

Elena Ferrante - Those Who Leave and Those Who Stay

Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa Those Who Leave and Those Who Stay alkaa järkyttävällä tapahtumalla: Lila ja Elena ovat jo ikääntyneitä, ja Elena on tullut Firenzestä Napoliin tapaamaan ystäväänsä. Katuojasta löytyy kuollut lihava keski-ikäinen nainen - Michele Solaran ex vaimo Gigliola, heidän lapsuudenaikainen ystävänsä. Katoavaista on kauneus, ja elämä...

Tämän jälkeen palataan 1960-luvulle, ja hiukan matkaa 70-luvulekin. Tässä kirjassa naapuruston henkilöille ja Elenalle ja Lilalle tapahtuu valtavan paljon. Entistä enemmän Ferranten kuvaus laajenee tuon ajan yhteiskunnallisen kuohunnan, mielenosoitusten, oikeiston ja vasemmiston yhteenottojen ja naisen aseman kuvaukseksi.

Tuntuu että kaksi ensimmäistä osaa olivat lämmittelyä, sillä nyt Ferrante räjäyttää pankin. Tämä on loistavan terävä, tarkkanäköinen ja laaja kuvaus 60-luvun italialaisen yhteiskunnan väkivaltaisista tapahtumista ja poliittisesta kuohunnasta. Ferranten keskeisiä teemoja Lilan ja Elenan viha-rakkausystävyyden lisäksi ovat naisen alistettu asema niin yhteiskunnassa kuin avioliitossa, naisen seksuaalisuus, syntyperän ikuinen lieka, Solaroiden ja Carraccien keskinäinen kilpailu Napolin talousmahdista - ja hurja, hullu rakkaus.

Signorina Airotan avio-onni

Elena on mennyt naimisiin Pietro Airotan kanssa, joka on nuori Firenzen yliopiston professori ja yläluokkaisen kulttuurisuvun vesa. Ilmassa ei ole suurta intohimoa, siviiliavioliittoon vain jotenkin ajauduttiin, seksi ei tuota iloa. Mies tekee pitkää päivää, ja aluksi Elena paistattelee julkaistun kirjansa tuoman kuuluisuuden loisteessa. Toinen käsikirjoitus hylätään eikä avioliittokaan suju. Elena tulee kuitenkin raskaaksi ja putoaa synnytyksenjälkeiseen masennukseen.

Ferrante kuvaa terävällä kynällä Elenan avioliittoa ja suhdetta äitiinsä. Äiti on aivan kaamea tapaus: aina vähättelemässä ja lyttäämässä tytärtään ja kinuamassa rahaa. Kadehtiiko hän tyttärensä menestystä ja hyvää taloudellista asemaa? Sanoisin kyllä. Kuitenkin äiti tulee ja auttaa Elenaa masennuksessa ja taloudenpidossa, panee kaiken kuntoon kuten italialaisen mamman kuuluu!

Lila ja Enzo - kumppanit kurjuudessa

Lila päätyy asumaan yhdessä Enzon, rakennustyöläisen kanssa, kaveruuspohjalta. Enzo rakastaa, himoitsee ja huolehtii - ja odottaa. Lilan seksuaalisuus ja tunteet ovat kuolleet Stefanon pahoinpitelyissä ja Ninon tuottamissa pettymyksissä. Elämä on hirvittävän köyhää, kovaa ja julmaa. Siitä huolimatta he opiskelevat yömyöhään tietokonesuunnittelun kirjekurssia ja pääsevät lopulta alan expertteinä huippupalkoille. Lilalle naisena tämä on huikea saavutus!

Luokkataistelu ja yhteiskunnallinen sekasorto 

60-luku oli radikalisoitumisen, mielenosoitusten ja ylioppilasmellakoiden aikaa koko Euroopassa.  Italiassa kuohunta oli poikkeuksellisen voimakasta ja väkivalta jatkui 80-luvun alkuun. Ferranten matkassa pääsee keskelle tuota valtavaa väkivallan pyörrettä. Lila taistelee omaa taisteluaan Napolissa Soccavon makkaratehtaan työntekijänä työläisten oikeuksien puolesta, Elena omissa ympyröissään Firenzessä ja majoittaa jopa kotonaan poliisin etsimiä lapsuustovereitaan, konservatiivisen puolisonsa moitteista piittaamatta.

Carla Lonzi - We Spit on Hegel

Kälynsä Mariarosa Airotan siivellä Elena tutustuu feministisiin kirjoituksiin ja pääsee feministisiin piireihin. Elena löytää kadonneen innoituksen ja uuden suunnan, hän kirjoittaa feministisen kirjan. Ranskalainen kustantaja innostuu ensin, sitten myös italialainen. On selvää, että puoliso Pietro konservatiivina ei tästäkään pidä yhtään. Kirjan sivulla 280 Ferrante kuvaa Carla Lonzin ajatuksia, jotka saivat Elenan heräämään.

Spit on Hegel... And on all the manifestations of patriarchal culture. And on all its institutional forms. Resist the waste of female intelligence... Rip integrity from our brains... Woman is the other face of the earth...

Lila ja Elena - toisiinsa liimatut

Näinä kuohuvina 60-luvun vuosina naisten välillä on paljon maantieteellistä, mutta myös henkistä välimatkaa. Vuosien kuluessa on lausuttu paljon vihaisia ja loukkaavia sanoja. Kuitenkin kun apua tarvitaan, toinen on ensimmäinen ja ainoa johon luotetaan. Etenkin Elena auttaa ystäväänsä pyyteettä monta kertaa: tulee apuun Lilan sairastaessa ja pitää huolta tämän pojasta.

Watch me until I fall asleep. Watch me always, even when you leave Naples. That way I'll know that you see me and I'm at peace.

Hurja, hullu rakkaus

Elena saa lopulta kokea intohimon voiman, varatun miehen kanssa. Ja se onkin sellainen hurmos, jossa eivät paina oma aviomies eivätkä lapset, ei myöskään toisen osapuolen perhe. Aivan huikeaa kerrontaa silmittömästä rakastumisesta, palavista tunteista, epäilyistä ja kottelemuksista sekä kummankin osapuolen riidoista oman kumppaninsa kanssa. Kirja päättyy tähän: lentokone nousee ja rakastavaiset suuntaavat Ranskaan. Tuskin maltan odottaa seuraavaa osaa nähdäkseni kuinka tässä lopulta käy!

Are you happy? And he nodded yes, kissed me. At times I had the impression that the floor under my feet - the only surface I could count on - was trembling.

Those Who Leave and Those Who Stay on aivan huikea, mestarillinen ja monipuolinen 60-luvun Italian ja Napolin kuvaus. Vihaiset dialogit ovat viiltävyydessään hyytäviä. Hurjat tapahtumat seuraavat toinen toistaan, niistä ei vaan voi spoilaamatta kertoa... Siksikin bloggaukseni on vain kalpea häivähdys kirjan upeudesta. Olen iloinen, että 4. osa, The Story of a Lost Child jo odottaa kirjastossa noutoa!

Muualla blogeissa: Lukuisa

Elena Ferrante

Storia di chi fugge e di chi resta 2013

Those Who Leave and Those Who Stay

Translated by Ann Goldstein

Europa editions 2014/2015

*****

Kirjastosta

Elena Ferrante - The Story of a New Name

The Story of a New Name - Uuden nimen tarina (Wsoy, kevät 2017) on Ferranten neliosaisen Napoli-sarjan toinen osa, jossa ystävykset Elena ja Lila ovat ehtineet nuoriksi aikuisiksi. Lähiö on edelleen väkivaltainen ja meluisa; surkeissa vuokrakortteleissa kaikuvat riidat ja huudot, haisee köyhyys ja rappio. Mutta kaunis ja omapäinen Lila on päässyt 16-vuotiaana vihreälle oksalle. Hän on nyt Signorina Caracci, sekatavarakauppias Stefanon vastavihitty vaimo.

Signorina Caraccin avio-onni
On uusi talo uudella asuinalueella, on rahaa, kylpyammetta ja Lambrettaa, mutta hääjuhlissa Lila saa tietää puolisonsa lahjoittaneen suunnittelemansa The kengän vihaamalleen Marcello Solaralle. Tätä petosta Lila ei voi antaa anteeksi ja sanoo hääyönä aviomiehelleen I don't want you. Ja mitä tekee italialainen macho - lyö ja ottaa väkisin. Hääyöstä alkaa vuosien helvetti, Lila joutuu eristetyksi, toistuvasti pahoinpidellyksi, raiskatuksi ja mustasukkaisesti vahdituksi.

Mutta ei Lila juoniaan jätä. Hän juonii itselleen ihanan ja huolettoman loman Ischialla, jonka tarkoitus on edesauttaa raskaaksitulemista. Lila ottaa esiliinoikseen äitinsä Nunzian ja ystävänsä Elenan. Ischialla lomailee myös Elenan suuri rakkaus, älykkö Nino Sarratore. Lila, a bitch from the day she was born varastaa itselleen Elenan rakkauden - ja Elena ymmärtää ystäväänsä, aina vain.

Lilan elämässä seuraa joukko hyvin myrskyisiä käänteitä. Hän on itsepäinen, hän on demoni. Häntä pahoinpidellään ja nöyryytetään, mutta hän ei hellitä. Lila tekee asioita, joita machojen, katolisuuden ja perinteitten Napolissa ei kukaan muu nainen uskalla tehdä. Hän jättää taakseen korunsa ja hienon talonsa astuen äärimmäiseen surkeuteen ja köyhyyteen.

Uuttera Elena
Tällä välin Elena ottaa etäisyyttä ja keskittyy opintoihinsa. Hän pääsee stipendiaatiksi Pisan yliopistoon - ja tuntee ainaista huonommuutta sivistyneistä perheistä ja 'paremmista piireistä' tulevien opiskelutovereidensa rinnalla. Elena ponnistelee, lukee ja lukee. Huikenteleekin hiukan parin poikaystävänsä kanssa. Hän menestyy, mutta kotona lähiössä kukaan ei ymmärrä häntä, koulutus on vieraannuttanut lapsuuden ympäristöstä.

Julmaa ystävyyttä
Riippuvuutta ja vihaa; toinen toisensa tukemista ja välittämistä; verisiä loukkauksia, yleensä Lilan taholta.; pitkiä erossaolon aikoja, mutta joku kumma liima näitä kahta yhdisti, sillä toinen pysyi aina jossain mielen sopukoissa. Lila oli kaunotar, joka käänsi miesten päät, herätti heissä himon ja omistushalun.  Tälläytyessään hän oli kuin kallein ilotyttö, rohkea ja raivokas pyörremyrsky. Varautunut Elena oli Lilan rinnalla kuin ruma ankanpoikanen, kömpelö, hiukan liian pyöreä isoine rintoineen ja rumine silmälasineen. Tytöt kuin yö ja päivä, silti kuin paita ja peppu.

Lokakuussa 2016 on käyty hurjaa polemiikkia Ferranten henkilöllisyydestä

Loistava ystäväni ei innostanut minua ja tämäkin kirja tuntui aluksi työläältä lukea. Perheitä ja nimiä vilisi eikä aina jaksanut kuulostella kuka on kuka. Ferranten tyyli on paikoin myös uuvuttavan yksityiskohtaista. Kymmenet sivut Ischian loman kuvausta melkein saivat jättämään kesken. Mutta sitten jossain 250 sivun paikkeilla kerronta imaisi mukaansa. Tuntui kuin Ferrante olisi kuiskannut ja minä kuuntelin henkeä pidättäen.

Köyhyys ja toivottomuuden kupla
Köyhyys oli äärimmäistä: ei rahaa koulukirjoihin, ei vaatteisiin, ei rahaa sanomalehtiin tai huvituksiin. Lähiössä elettiin oman onnettoman elämän toivottomuuden umpiossa. Alistetut naiset olivat aviomiestensä omaisuutta ja kauppatavaraa. Ferrante lataa tekstiinsä kaunistelematta aviomiesten (väki)vallan vaimojaan kohtaan; kuvaa miesten kukkotappelut ja bisneskiemurat. Tuntui kuin olisi ollut keskellä kaikkea tuota melskettä ja mekastusta. Henkilöhahmot olivat eläviä, paitsi molempien tyttöjen rakastama Nino Sarratore, mutta hänelle kirjailija antaa varmastikin tilaa seuraavissa osissa.

Lila ei alistunut, hän päätyi äärimmäisiin ratkaisuihin. Häntä riivasi joku vaikeasti ymmärrettävä sisäinen demoni. Sympatiani keräsi ystävälleen loukkauksista huolimatta uskollinen ja arka Elena, joka yritti ja yritti, mutta koki aina alemmuudentunteita. Kyllä tämä melkoisen raju ja hyytävä kuvaus ystävyydestä ja 60-luvun köyhästä Napolista oli.

Paljastava nuotti
Ferrante viittaa useinkin Napolin murteeseen, mikä sai minut googlettamaan lisätietoa. Napolin murre, napoletano on itse asiassa aivan oma kielensä. Sitä pidetään rahvaanomaisena, vain alemmille yhteiskuntaluokille sopivana. Italian kirjakielen oppiminen on napolilaiselle työn ja tuskan takana. Elena opetteli sen ja pyristeli eroon napoletanon nuotista, mutta siellä se pysyi; sen erotti, se paljasti syntyperän, aivan kuten me erotamme turkulaisen.  Mutta Suomessa puheen nuottiin ei liity halveksuntaa, kuten tuon ajan Italiassa. Napoletanoa puhuu noin 8 miljoonaa ihmistä ja Unesco on listannut sen varjeltavien vaarassa olevien kielten joukkoon.

Toisaalla blogeissa: Lukuisa, Omppu

Elena Ferrante

Storia del nuovo cognome 2012

The Story of a New Name

Translated by Ann Goldstein

Europa editions 2013/2015

****

Kirjastosta

Uuden nimen tarina, Wsoy, ilmestyy huhtikuussa 2017 

Elena Ferrante - Loistava ystäväni

Loistava ystäväni aloittaa Ferranten neliosaisen Napoli-sarjan. Kuusikymppinen Elena Greco muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan sodanjälkeisessä Napolissa. Lähiö on kurja ja haiseva. On köyhää, riitaisaa ja väkivaltaista. Sodan ajan fasisti-natsi-kommunisti -asetelmat ja mustanpörssin kaunat hiertävät ja kytevät pinnan alla. Riidat raikavat ja veljet vahtivat siskojensa kunniaa. Isät pieksevät vaimojaan ja tyttäriään, veljet siskojaan, nuoret miehet toisiaan. Napolin ankeassa lähiössä tullaan hulluiksi rakkaudesta, siellä halutaan rikastua ja sieltä halutaan päästä pois.

Muisteluiden pääosassa on Elenan ystävyys Lila Cerulloon. Tyttöjen ystävyyssuhde on vahva, ristiriitainen ja epätasapainoinen. Lahjakas ja älykäs Lila on hallitseva manipuloija, Elena alistuva mukautuja, ystävänsä hyväksynnästä riippuvainen. Keskinäinen kilpailu kaikessa määrittää ystävyyttä, joka etääntyy ja lähentyy sykleissä. Joskus jopa Elena on hitusen niskan päällä, kunnes taas hallinnan ja vallan nappaa Lila.

Tytöt ovat toistensa tukena ja turvana, aikuisista ei tueksi ole. Vanhemmat vain moittivat, lannistavat ja vastustavat koulunkäyntiä. Opettajansa painostaessa Elenan vanhempia hän pääsee keskikouluun ja lukioon, mutta superlahjakas Lila joutuu isänsä suutarinverstaaseen töihin. Lilalla on näyttämisen, pätemisen ja päihittämisen tarve: hän opiskelee itsekseen latinaa, kreikkaa ja englantia, ja lainaa 4 kirjaa viikossa, yhden jokaisen perheenjäsenen kirjastokortilla.

Elenan ja Lilan elämänpiiri on hyvin suppea. Oman lähiön ulkopuolelle, Napolin keskustan rikkaille alueille ja meren rantaan päästään käymään vasta teini-iässä. Ulkonäköseikat muuttuvat päälaelleen. Lapsena Elena oli nätti vaaleatukkainen tyttö, mutta teini-iässä hän lihoi ja sai kasvonsa täyteen aknea. Lila muuttui rumasta pörrötukkaisesta laiheliinista hehkeäksi ja notkeaksi nuoreksi naiseksi, joka veti kaikkien nuorten poikien ja aikuisten miesten katseet puoleensa. Lila menee 16-vuotiaana rikkaisiin naimisiin. Väittää rakastavansa miestään Stefanoa, mutta oliko se sittenkin kylmäpäinen taloudellinen siirto? Lilan häissä Elena tuntee itsensä ulkopuoliseksi, koulutus on erottanut ja vieraannuttanut hänet entisestä elämänpiiristään ja lapsuuden ystävistään.

'Tiedätkö sinä, mitä plebeijit ovat?' (...) Plebeijejä olimme me. Plebeijit taistelivat ruoasta ja viinistä, kinastelivat siitä, keitä palveltiin ensin ja parhaiten. Se tarkoitti tuota tahmaista lattiaa, jonka poikki tarjoilijat kulkivat, noita yhä ruokottomampia maljapuheita. Se tarkoitti minun äitiäni, joka oli juonut ja nojasi nyt isän olkapäähän ja nauraa hohotti suu auki metallikauppiaan rivouksille. Kaikki nauroivat, myös Lila, hyväksyen roolinsa, jonka he aikoivat esittää loppuun asti.

Minä en syttynyt tähän paljonkin hehkutettuun kirjaan. Mikä lie tekstissä ollut, kun sen seuraaminen tuntui työläältä ja tylsältä, etenkin alussa. Sinnitellen jatkoin loppuun kirjassa vilisevien lukuisten perheitten ja yksityiskohtien piinaavan paljouden sokkeloissa. Ehkä luen jatko-osia, ehkä en. Tässä vaiheessahan ei voi tietää, millaiseksi tyttöjen elämä, persoonat ja keskinäinen suhde elämän edetessä muodostuu. Jatko-osiin Ferrante saattaa löytää joitain jännittäviä juonenkäänteitä esim. Lilan kokemista kohtauksista, jolloin ihmisten ääriviivät hälvenevät ja liukenevat. Itse veikkaan, että Elenasta tulee kirjailija ja hän muuttaa Milanoon, Roomaan tai Firenzeen. Muuttuuko Lila leveälanteiseksi spagettia keitteleväksi napolilaiseksi matroonaksi, jää nähtäväksi.

Listaan tähän Napoli-sarjan teokset, nehän on jo käännetty englanniksi, jotta voimme spekuloida kirjojen nimien viittauksilla:

• L'amica geniale 2011- My Brilliant Friend 2012
• Storia del nuovo cognome 2012 - The Story of a New Name 2013
• Storia di chi fugge e di chi resta 2013 - Those Who Leave and Those Who Stay  2014 
• Storia della bambina perduta 2014 -The Story of the Lost Child 2015

Tähdistö on tyly, mutta minusta Silvia Avallonen Teräksen hurma puuttui tästä tyystin. Asetelmat näissä kirjoissa ovat melko samantyyppiset. Teräs ilmestyi ensin, vuonna 2010.

Bloggauksia: Marika, Omppu ja Leena Lumi. Leenalla on useita linkkejä muihin bloggauksiin.

Elena Ferrante

L'amica geniale 2011

Suomentanut Helinä Kangas

Wsoy 2016

★★

Kirjastosta