Anni Kytömäki - Margarita

Tämän Finlandia-ehdokkaan ehdin vielä ennen huomista voittajan julistusta. Anni Kytömäen Margarita on runsas ja polveileva romaani, kuten kirjailijan aiemmatkin teokset Kultarinta (2014) ja Kivitasku (2017). Kuuntelin romaanin äänikirjana, jonka kolme lukijaa veivät Kytömäelle rakkaisiin luonnonsuojelun ja ihmisyyden teemoihin. Kustantajan sivuilta löytyy vielä kirjailijan haastattelu Helsingin kirjamessuilla. Kannattaa kuunnella - klik.

Romaanissa kurkistetaan sota-aikaan, mutta pääosin tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle. Kolme keskeistä henkilöä ovat Senni, Mikko ja Antti. Heitä ja sivuhenkilöitä yhdistävä tekijä on Kankariston kauppalan kylpylä, jossa syrjäänvetäytyvä ja jotenkin osattoman oloinen Senni hoitaa hierojana isältä perittyjä asiakkaita. Herkkä sotamies Mikko päätyy mieli järkkyneenä läheisiin Vehkasalon metsiin, ja metsänhoitaja Antti kartoittaa valtionmetsien puuvarantoja nousevan metsäteollisuuden tarpeisiin. Neljäs tärkeä kertojaääni kuuluu erittäin uhanalaiselle jokihelmisimpukalle, joka rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955 ja jonka tieteellisestä nimestä Margaritifera margaritifera romaani on saanut nimensä. WWF:n sivulla on lajista upeita kuvia ja lisää tietoa.

Sormet lepäävät iholla kevyinä linnunsiipinä, ja silmät ummessa liikautan kasvojani niitä vasten. Tuuli pöyhii vaahteroita ja koivuja, kesä suhisee kuin sade. Pisarat virtaavat suoniini ja kasvavat puroksi, joka juoksee varpaisiin asti, kääntyy ja huljahtaa vatsanpohjaan.

Kytömäki on kirjoittanut muutaman valtavan kauniin ja aistillisen rakastelukohtauksen, ja luulenkin etten ole aiemmin lukenut mitään vastaavaa. Hän sanoo kirjamessujen haastattelussa halunneensa tutkia mm. sitä, missä määrin ihminen voi itse päättää omasta kohtalostaan, vai onko kaikki vain sattumaa. Valkealassa kasvanut Mikko oli kasvanut pasifisti-isänsä aatteiden ympäröimänä, mutta niin vain hänkin joutui sotaan ja etulinjaan täyttämään valtion määräystä. Senni toteutti isänsä valitsemaa työuraa omia toiveitaan kuuntelematta. Sennin perheen unelma muutosta Petsamoon kariutui, kun isän ja Suomen itäisen sojottavan käsivarren vei sota. Arka ja pienissä ympyröissä kasvanut Senni keräsi kaiken empatiani.

Sotienjälkeisen perhepolitiikan tunteettomuus löi silmille Sennin raskauden kuvauksessa. 'Valtion vauvaa' oman henkensä uhalla kantanutta Senniä ei autettu ja lääkärien mantrat naisen velvollisuudesta synnyttää kirkuivat korvissani. Tuolloinen ihanne oli vähintään kuusi lasta per perhe eivätkä lääkärit tunteneet äärimmäisen voimakasta raskauspahoinvointia, hyperemeesiä, josta Senni kärsi. On käsittämätöntä, ettei Sennille myönnetty aborttia, vaikka hän oli ilmeisessä hengenvaarassa.

Tähän päivään Margaritan liittää 1950-luvun alun polioepidemia. Lohtua tuo se, että siihenkin löytyi rokote, ehkä niin onnellisesti käy koronankin kohdalla. 19 tuntia kuunneltavaa tai 582 sivua luettavaa on tietysti paljon. Paksujen kirjojen kohdalla tuntuu aina siltä, että tiivistämisen varaa olisi. Margaritassakin on paljon sivuhenkilöitä ja kuvauksia heidän elämästään, mutta toisaalta tämä tekee ajankuvan eläväksi. Kuunnellessani ihmettelin Kytömäen anatomian tuntemusta, mutta sitten luin että hän on yhdeltä ammatiltaan hieroja - ilmankos! 

Margarita on vahva ja vaikuttava romaani, myös juoneltaan taitavasti punottu. Tarina sai miettimään ihmisen osaa pienenä universumin höytyvänä; miettimään myös sotiamme ja Suomen sodanjälkeisiä vuosia. Luonnonsuojelun teema on aina ajankohtainen ja juuri nytkin keskustellaan kiivaasti valtionmetsien uhanalaisista lajeista, joita hakkuut ja ilmastonmuutos uhkaavat. Kytömäen luontokuvauksen lumoavuutta ei voi liikaa ylistää. Siinä kuultaa rakkaus luontoon ja itse todeksi eletty. Henkilöiden rinnalla kuljeksin Vehkasalolla ja muissa ikimetsissä. Linnut lauloivat ja pihka tuoksui. Toivon, että Sennin ja Antin pelastamat jokihelmisimpukat päätyivät riittävän kirkkaaseen veteen ja pelastuivat.

Finlandia 2020 - lukemisen juhlaa huomenna Yle TV 1:ssä klo 19.00. 

Kaunokirjallisuuden voittajan valitsee kapellimestari Hannu Lintu. Olen lukenut tähän mennessä 

ehdokkaista neljä: Kinnusen, Kytömäen, Kännön ja Vuori-Kemilän teokset, 

enkä pystyisi tekemään valintaa. Jännittävää.

Anni Kytömäki - Margarita

Kansi Jenni Noponen

Gummerus 2020

Äänikirjan lukijat Mirjami Heikkinen, Aarne Linden, Ville-Veikko Niemelä

______________

Kirjarouvan elämää   /   Kulttuuri kukoistaa

Tuijata

Kirjailijan kuva Vihreä lanka

Anni Kytömäki (s. 1980) on hämeenkyröläinen kirjailija, joka on työskennellyt kansalaisjärjestöissä ja muusikkona. Kotiseudullaan hän kulkee harjuilla, soilla ja sammalmetsissä, kuuntelee tuulta ja etsii polkuja tarinoihin, jotka saattoivat olla totta. Kytömäen esikoisromaani Kultarinta (2014) oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokkaana. Kytömäki sai teoksestaan Kaarlen palkinnon, Blogistanian Finlandian, Tulenkantaja-palkinnon sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kytömäen toinen romaani Kivitasku (2017) on ollut suuren suosion kohteena ja voittanut niinikään Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

Anni Kytömäki - Kivitasku

Kun näin Anni Kytömäen livenä syyskuussa Kirja vieköön! -tapahtumassa Savoyssa, aloin ymmärtää miksi hän kirjoittaa niin upeasti kuin kirjoittaa. Kirjailija on itsekin kuin joku suloinen metsän menninkäinen, jolla on sielussaan sukupolvien mystiikka ja syvä yhteys luontoon. Sekä Kultarinta että Kivitasku vuodattavat tätä ylistystä, mutta lisäksi hän toimii: oma suojeltu metsäpläntti, luontokartoittajan ammatti ja nyt kansatieteen opinnot. Kyllä hänen suonissaan jotain ikiaikaista ja sukupolvien taianomaista menninkäisverta virtaa, ei hän tuolla tavalla ja tuolla sanavarastolla muuten kirjoittaisi!

Anni Kytömäki Baba Lybeckin haastateltavana Savoyssa 13.9.

Kerron nyt huomioitani kirjasta - hyvin epämääräisesti - koska Kivitasku on jokaisen koettava itse.

Kahdensadan vuoden tarina

En sanoisi Kivitaskua sukusaagaksi, koska yhdistän tuohon termiin jotain ylellistä - vaikka sitähän tämä teos on: traaginen ja dramaattinen sukutarina, jota kehystävät hienosti Suomen historian tapahtumat. 1800-luvulla kansa oli köyhää, elettiin tsaarinvallan aikaa ja koettiin nälkävuodet. Syrjäkylillä eli usko loitsuihin ja yrtteihin, kansanrunoutta kerättiin. Rikkaus ja vauraus oli monelle unelma vain. Siksipä moni suuntasi etsimään vihreämpää elämänoksaa valtamerien yli.

Alkuasetelma vuosilukujen valossa: 1859 Sergei, unelmansa haudannut Nikolai I:n rangaistusvanki; 1959 Helena, suuria unelmoiva teinityttö; 2012 Veka, hyvin sairas nuori. Näiden kolmen hahmon ympärille kehräytyy kerronnan edetessä runsaampi suvun ja kyläyhteisöjen henkilöverkosto, jossa monimutkaiset ja yllätykselliset elämänkäänteet kutoutuvat toisiinsa tiukasti kuin hämähäkinverkon säikeet. Välillä pelkäsin että runsas aineisto hajoaa, mutta niin ei käynyt. Kytömäki pitää runsaan tarinan monet mutkat koossa mestarillisella otteella. Hän lumoaa lukijansa juonenpunonnallaan ja tapahtumilla, joista ei mystiikkaa ja taianomaisuutta puutu.

Nilkkoja varomatta romistelen kivikosta muinaisjärven pinnan alle ja käännyn kohti Louhurantaa. Tuuli tohisee ulapalta. Taivallan viluissani polutonta ja pimeää metsää, mutta en ole yksin. Mieluummin olisin, koska silloin voisin vielä uskoa muuttuvani. Metsää vaeltavat edelläni kuitenkin Helena, Kerttu ja Maaria, kaikki joiden tiedän tavalla tai toisella vaalineen kadonnutta aikaa - vanhoja esineitä, taikoja, loitsuja. Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä. Tuuli tuntuu kylmältä, koska sitä ei voi estää.

Läheisimmäksi kirjan henkilöistä minulle muodostui Veka, ja ihailin sitä miten kirjailija paljasti henkilöistään asioita pikku hiljaa: pitkään en tiennyt esimerkiksi mikä Vekassa oli vialla. Kun selvisi kuka hänen äitinsä on, aloin ounastella mielen herkkyyden periytymistä tässä suvussa. Siltikin loppupuolen käänne oli minulle yllätys. Eristäytyvä Veka kantoi geeneissään oudon sukunsa perimää; hän oli näkijä, unelmiinsa ja ajatuksiinsa syvästi eläytyvä, muinaisjärviin tuosta vain sukelteleva ja niiden rannoilla asteleva, oman demoninsa riivaama ihminen.

Aurinko on nousemassa. Siirryn vähän päästäkseni idästä heijastuvaan lämmönläikkään, paneudun makuulle ja suljen silmät. Kallio painaa selkää kuin se lepäisi minua vasten eikä päinvastoin. Olen sen pinnalla niin kevyt että katoan.

Sergei-Albertin kohtalo kosketti myös syvästi. Tuo nuoruutensa ylellisissä oloissa elänyt venäläinen  aristokraatti joutui hautaamaan kaikki unelmansa. Selviytyäkseen hänestä tuli toinen, yksinkertainen, toisten käskyttämä suomalainen työmies, elämänmittainen rampuus ristinään. Sergei-Albertin kahtiajakautuneet mielenliikkeet oli kuvattu nerokkaasti ja koskettavasti. Ihailin suuresti miten liki Kytömäki tätä hahmoaan pääsi ja miten upeasti hän miehen ajatuksia eri tilanteissa ja eri-ikäisenä kuvasi.

Rakkaus läheisiin ja juuret

Suvun naislinjassa periytyy tämä erilaisuus, joka heittää heidät normeista ulos. Maaria oli loistava esimerkki vahvasta tietäjänaisesta, jonka loitsuvaranto oli loputon, ja jonka äidin sydän ei suostunut luovuttamaan; nuori Katinka uhrasi elämänsä epäsovinnaiselle rakkaudelleen; Vekan vanhempien rakkaustarina traagisine piirteineen puolustaa myös sairaiden ja vammaisten oikeutta onneen - ja tuo muistiin muutamankin suomalaisen terveydenhoidon häpeätahran.

Kivitasku on uskomattoman hieno tarinakudelma saman suvun jäsenten kohtaloista liki 200-vuoden ajalta. Kytömäen teksti on ilmaisuvoimaista ja omintakeista. Ei voi kuin ihailla hänen lauseitaan, tapaansa sanoa ja loputonta sanavarastoaan, missä ei ole yhtään kikkailun makua. Kivitasku saa meidät nykyihmiset ajattelemaan juuriamme ja menneitä sukupolvien ketjuja, jotka ovat meihin perimänsä jättäneet.

Luin Kultarinnan vasta kesällä, joten se on tarkkana ja lumoavana mielessäni. Minusta Kytömäen ote Kivitaskussa on hivenen erilainen. Kaunista ja kuvailevaa luontokuvausta on vähemmän, nyt hahmojen päänsisäiset asiat, heidän psykologiansa luominen ja tarinan eteneminen ovat pääosassa. Kytömäki sukelsi hahmojensa sisimpään ja ajatuksiin tavalla, joka sai lukijankin elämään näitä kohtaloita kivilouhimoilla, Pietarin palatsityömailla ja Mustaselän rantamilla. Miten jollakulla voi olla näin maaginen tarinankerronnan taito! Syvä ihailuni.

Kuva täältä

Kallio ei tunne, se vaan on

Kallioita on louhittu iät ja ajat, meillä ja muualla. Kiviainesta tarvitaan proosallisesti sepeliksi talviliukkaille, vankkaan rakentamiseen ja koristekiveksi. Kivitasku sai ajattelemaan maaperän kiviainesten hyödyntämistä: millä tavoin ja mistä sitä voidaan ottaa raiskaamatta maisemaa. Kaakkois-Suomesta kotoisin olevana monet kirjan miljööt olivat tuttuja. Astuvansalmella en ole käynyt, mutta voin hyvin ymmärtää miten valtavan vaikutuksen nuo kasvot Kytömäkeen tekivät kun hän ne näki.

Mitä opin

Kaiken muun hyvän lisäksi innostun aina kirjoista, joista opin uutta tai jotka palauttavat mieleeni unohtuneita asioita. Kivitasku sai minut miettimään ja tutkimaan tarkemmin mm. näitä asioita: Pallograniitti eli silmäkivi / Höytiäisen purskahdus / Vuoksen uoman siirto / Saimaan kanava 

Muualla: Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola, Tuijata

Anni Kytömäki
Kivitasku
Gummerus 2017
*****
Kirjastosta

Anni Kytömäki - Kultarinta / #1918 haaste

No niin, en ratsasta nyt uutuuksien aallonharjalla, mutta kirjallisuuden helmiin kannattaa myöhässäkin tarttua. Kytömäen kiitetty esikoisromaani Kultarinta on todellinen HELMI, mutta jäänyt minulta lukematta. Päätin lukea sen nyt ennen kuin juuri ilmestynyt Kivitasku saapuu kirjastosta. Kustantajan sivuilla kerrotaan, että vuonna 1980 syntynyt Kytömäki kuljeskelee kotiseudullaan harjuilla, soilla ja sammalmetsissä, kuuntelee tuulta ja etsii polkuja tarinoihin, jotka saattoivat olla totta. Kirjailijan luonnonrakkaus ja -tuntemus tulevatkin vallan huikaisevasti ja ihastuttavasti esiin yli 600-sivuisen teoksen joka sivulla. Kultarintaa on luettu ja ylistetty blogeissa runsaasti. En usko pystyväni lisäämään mitään uutta Poplaarin lukuisiin linkkeihin, mutta haluan silti hiukan vuodattaa ihastustani.

Otetaan ensiksi luontokuvaus
Astuin ikiaikaisiin koskemattomiin korpimetsiin Erikin ja Mallan kanssa. Tunsin sammaleen märän hajun ja mäntymetsän pihkan tuoksun kuumana kesäpäivänä. Palokärki nakutti, sepelkyyhkyt kujersivat, pöllö jossain viuhahti. Kyllä, uskoin voivani nähdä haltioita, keijukaisia ja peikkoja - karhunkin. En varmaan koskaan ennen enkä missään ole lukenut näin upeaa, monipuolista ja asiantuntevaa luontokuvausta. Sitä oli paljon, liki joka kohtauksessa, mutta se ei tuntunut itseään toistavalta jaaritukselta, vaan lumosi aina vaan.

Ja sitten tarinaan ja aikakauteen

Kultarinta on isän ja tyttären, Erikin ja Mallan tarina. Heidän elämänsä aikakausi sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle, molemmin puolin sisällissotaa. Sota oli lyhyt, mutta se repi verisesti maata vuosikymmenet, ehkä yhä. Sodan jälkeen punaiset ja erityisesti orvoiksi jääneet 'punaisten kakarat' saivat osakseen epäinhimillistä kohtelua. Elettiin myös aikaa jolloin tuberkuloosi niitti tuhansia uhreja vuosittain.

Kirjan ensimmäinen osa antaa taustat ja keskittyy Erikiin. Hän on Aspholmin kartanon ainoa poika, säälittävän yksinäinen lapsi ja nuori, jonka lapsuutta varjostaa äidin alkoholismi. Puukauppoihinsa keskittyvä etäinen isä poistaa pojalle rakkaan äidin tämän elämästä juomisen takia ja vaikenee myös vuosikaudet äidin kuolemasta. Minua kylmäsi, mutta noin lapsilta salattiin asioita ennen vanhaan. Piika Hanna edustaa ainoaa läheisyyttä ja pysyvyyttä pojan elämässä.

Yhteiskunta kipuilee vallankumousta Suomen itsenäistymisvuonna. Lääkärinopinnot jättänyt Erik kohtaa  linturetkellä kotikartanonsa Aspholmin torpan tytön, kauniin mutta ah niin punaisen Lidian. Luokkakuilu on valtava heidän välillään, mutta Erikin rakastumista se ei estä. Ainoat murheet, joista voisin (Lidialle) puhua, olisivat kuitenkin äidin katoaminen tuuliin ja isän eksyminen metsiin. Eivätkä ne ole mitään, koska ilman heitäkin jatkoin leivosten syöntiä. Erik uskoo että Lidialla on jo sydämensä valittu ja pakenee sisällissotatalveksi Lapin metsiin.

Erik palaa Helsinkiin kun sisällissota on sodittu ja päättynyt valkoisten voittoon. Lause Olemme kihloissa pelastaa punaisen Lidian hengen. Kytömäki kuvaa upeasti tuota sisällissodan jälkeistä pelon ja kyräilyn ilmapiiriä kun kehenkään ei voinut luottaa. Tuberkuloosi tempaisee Lidian Erikin viereltä, mutta onneksi jää pieni ja arka tytär Malla. Erik on jo valmiiksi rikki eikä kestä Lidian sairautta ja yksinhuoltajuutta selvin päin. Kieltolaista huolimatta viinaa löytyy, mutta sitten tapahtuu onnettomuus: Erik joutuu vuosikausiksi Harmajakarin hermoparantolaan ja pieni Malla lastensuojelun kohteeksi.

Toinen osa kuvaa Mallan vanginomaista elämää Pohjanmaalla kasvatuskodissa. Tämä oli suorastaan karmivaa luettavaa: kirjeet sensuroitiin, tytön identiteetti vietiin nimeä muuttamalla, aikaisemmasta elämästä ei saanut puhua etc. Vaaralliset punaiset geenitkö lapsesta haluttiin kitkeä pois? Malla oli onneton ja yltyi epätoivoisiin tekoihin, mutta säilyi hengissä. Ystäväksi löytyvät vain Australiaan matkusteleva Anttu ja metsissä piilotteleva punaorpo Joel, mutta molemmat Malla menettää. Mallasta kertova osuus oli sanomattoman traaginen, mutta myös jännittävä kuin trilleri, sivut kääntyivät vauhdilla koska oli saatava tietää.

En tunne kovin tarkkaan miten punaisten jäljelle jääneitä omaisia vahdittiin ja kuulusteltiin. Kirjassa Erikiä pidettiin kuitenkin kuin vankia säilössä, pakkohoidossa hermoparantolassa, vaikka hän oli jo toipunut. Lopulta kuulusteluissa saatiin riittävän puhdas ja valkoinen tulos ja koitti vapaus. Kultarinta sivuaa sisällissotaa ja sen jälkipuinteja useammassakin kohtaa. Koska ensi vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta sisällissodan loppumisesta, syksyllä ilmestyy useitakin tästä aiheesta kertovia kirjoja. Itse ajattelin lukea ainakin Marja Kaarnisen uudistetun ja täydennetyn teoksen Punaorvot 1918 / Minerva 9/2017. Mallan kohtelu oli niin karmivaa että haluan lukea tästä aiheesta lisää.

Rutisen yleensä kirjojen paksuudesta, mutta nyt rutisen pääosin pokkaripainoksen liki lukukelvottomasta fontista. Siitä huolimatta jaksoin ahmia nämä 644 sivua - herpaantumatta. Henkilökuvaus oli upeaa, eläydyin heidän kohtaloihinsa ja surin heidän kanssaan. Mutta ennen kaikkea kuljin lumoutuneena metsässä Erikin, Lidian ja Mallan kanssa.

Kultarinta oli Finlandia-palkintohdokkaana  2014 ja se palkittiin Kaarlen palkinnolla, Blogistanian Finlandialla, Tulenkantaja-palkinnolla sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla.

Listaan tämän ensimmäiseksi 1918-haasteeseen, sillä mielestäni sisällissotaa käsitellään riittävästi.

Anni Kytömäki
Kultarinta
Gummerus 2014 (lukemani oli 5. painos 2015)
*****
Kirjastosta

Voisin lisätä tähän loppuun vielä hauskan henkilökohtaisen yhteensattuman. Lapsena lempinimeni oli Malla ja tätini kirjoitti minulle runon, josta muistan vain nämä säkeet:

Pikku, pikku Malla

leikkii koivun alla.

Nukkejansa Malla heijaa,

perhosena leijaa.