Antti Tuomainen - Pikku Siperia

Joel Huhta on piskuisen Hurmevaaran pappi jossain itärajan tuntumassa Joensuun korkeudella. Hän ja käännöstöitä tekevä vaimonsa Krista ovat päätyneet etelästä suunnilleen keskelle ei mitään: kylässä on vain vähän päälle tuhat asukasta, muutama yrittäjä ja karaokebaari. Mutta sotamuseo paikkakunnalla on - onneksi on.

Paikkakunnan kuuluisuus, alkoholisoitunut ex rallitähti Tarvainen on umpikujassa. Hän hörppii koskenkorvaa ja kaahaa kuin viimeistä päivää mottonaan Ralli tai henki. Ei lähtenyt henki, mutta kartturin tyhjälle istuimelle tipahti taivaalta meteori. Mutta ei Tarvainen tätä taivaanlahjaa saanut pitää. Se on harvinaisuus ja se kuuluu tieteelle, ja mötikän arvoksi arvioidaan miljoona euroa. Näin ollen meteoriitti päätyy Hurmevaaran sotamuseoon säilytettäväksi ennen siirtoa Lontooseen tutkijoiden huomaan.

Paikkakunnan ukkokööri, pappimme Joel seurassaan, jakaa museon yövalvonnan vuorot keskenään. Vartiointi ei ole liioiteltu juttu, sillä meteorin ryöstöä yritetään heti. Ryöstäjä kuitenkin töpeksii ja nappaa erehdyksessä vanhan käsikranaatin. Moni kylän tyhjätasku haaveilee silmät kiiluen meteoriitista ja  siitä saatavista rahoista: niillä ratkaisisi rahahuolet tai pääsisi pois tästä perslävestä. Mutta pappi Joelilla on elämää ja rahaa isompi ongelma: vaimo Krista on ilmoittanut olevansa raskaana. Joel ei kestä tämän kotoisen kriisin keskellä, vaan haalii itselleen kaikki yövartiointivuorot.

Rauhanturvatehtävissä kovissa paikoissa palvellut Joel on mainio tyyppi. Hän kuuntelee tunnista toiseen ja päivästä toiseen maailman loppua ennustavaa korpisoturia ja tohtii pistäytyä myös baarissa, jossa tumman Karoliinan hajuvesi houkuttelee. Minäkertojana hänen äänensä on looginen ja suggestiivinen, hyvin pohdiskeleva. Sotilastaustansa ansiosta hän ei jahkaile vaan toimii. Mutta pappeus tai jumaluusoppi eivät suojaa miestä piinaavalta mustasukkaisuudelta. Epäilykset hiertävät ja kiertävät kehää ja saavat naurettaviakin piirteitä.

Varsinainen toimintajakso on sijoitettu teoksen loppupuolelle. Pappi Joelin toimintakyky oli yllättävän hyvä saatuihin vammoihin nähden, mutta mitäs pienistä. Kuntosaliyrittäjä Räystäisen pakotettu juoksumattotreeni oli mojova veto. Minäkertoja säilyi hengissä, avioliitto palasi seesteisyyteen ja kirkkosali täyttyi. Elämä on odottamattomia käänteitä täynnä, eikä kukaan voi tietää tulevista etukäteen. Anteeksiannon jalo taito on kunkin opittava.

Lokakuu hehkuu. Syysauringon valo on haikeimmillaan, kauneimmillaan. Se  sytyttää ikkunat miellyttävään tuleen, klämmittää tummat puiset penkkirivit ja tekee tilasta korkean ja vielä korkeamman, kuin valkoista lautakattoa hitaasti, mutta varmasti nostettaisiin ja kuin se lopulta olisi hyvin lähellä taivasta, koskettaisi sitä. 

Hurmevaaran vanha puukirkko on jälleen täynnä. Se on vaatinut minulta hieman totuttelua. Tajusin, että väenpaljous johtuu minusta.

Minua viehätti kovin päähenkilön epätavallinen ammatti ja tausta. Joelin henkilöhahmo oli sympaattinen ja inhimillinen, miehen mustasukkaiset tuumailut osuvasti kuvattu. Syrjäisen pikkupaikkakunnan elämä tuntui aidolta ja todelta. Ei ihme että itänaapurin gangsterit, Leonid ja Grigori, kutsuivat kylää Pikku Siperiaksi: metritolkulla lunta ja pakkasta yli 20 C, eikä mikään toiminut. Pikku Siperia on leppoisa ja hupaisa musta komedia, ei ehkä kovemman genren ystäville, mutta minua Tuomaisen huumori, kerronta ja etenkin päähahmo miellyttivät kovasti.

Antti Tuomainen
Pikku Siperia
Kannen kuva Markus Schute
Kannen suunnittelu Tuomo Parikka
Like 2018
****
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka, Tuijata

Antti Tuomaiselta laiemmin ukemani: Palm Beach Finland & Kaivos 

Dekkarilauantai - Dekkarin arkkitehdit:
Antti Tuomainen & Marko Kilpi
Helsingin kirjamessuilla 

lauantaina 27.10. Klo 16.30-17.00 Punavuori

Antti Tuomainen - Kaivos

Luin vastikään Tuomaisen uusimman, Palm Beach Finlandin. Vallan riemastuin sen huumorista ja hulvattomasta menosta, joten tartuin innostuneesti 2015 ilmestyneeseen Kaivokseen, joka oli jostain syystä piiloutunut hyllynlämmittäjien joukkoon.

Kaikkihan me olemme lukeneet Kaivoksen ilmiselvän esikuvan Talvivaaran / Terrafamen ongelmista ja sattuneista ympäristökatastrofeista. Noihin piireihin istutettu trilleri on uskottava ja mielikuvitusta ruokkiva ajatus. Niin hyvin voi kuvitella kaikki kähminnät ja salattavien asioiden verkon, jossa hämäräperäiset gangsterimaiset tyypit toimivat ja jossa tehdään salaa ympäristöä saastuttavia juoksutuksia. Tuomainen on perehtynyt teemaansa ja kirjoittaa asiantuntevasti bioliuotinmenetelmistä, kaivosten suurennelluista työllistämisvaikutuksista ym. poliittisista retoriikoista ja kärjekkäistä luonnonsuojelijoista.

Tuuli yltyi. Lumi tanssi valokeiloissa aina vain levottomammin, raskaammin, kuin laahus, jota se kannatteli, kävisi koko ajan painavammaksi ja hankalammaksi liikuttaa. (...) Lumi suli kasvoille ja tuuli vihmoi ihoa. Hengittämisestä tuli huohotusta, hiki valui selässä. Jalkojen jatkuva nostaminen kävi reisilihaksiin. Niitä alkoi pakottaa ja eteneminen kävi askel askeleelta raskaammaksi.

Kaikki me olemme myös jonain elämämme talvena kokeneet, miten armoton Suomen talvi voi olla: miten pakkanen hyydyttää ruumiin ja sielun, miten puhuri pöllyttää ja riipii, miten kinokset ja aurauslumet valloittavat kadut - jopa Helsingissä, saati sitten Pohjois-Suomessa. Kylmä luminen pakkasmaisema loi tekstissä käsinkosketeltavaa uhkaa. Koin Tuomaisen tekstin äärellä talven kauneuden, kamaluuden ja pelottavuuden kuin itsekin olisin ollut jossain keskellä Kainuuta tai Lappia, ajanut lumipöllyssä pohjoisilla viivasuorilla pikiteillä, joita tykkylumiset synkät metsät reunustavat.

Kirjan päähenkilöt ovat isä ja poika, Janne 30 ja Eemil 60. Heidän näkemyksensä tarinassa etenevät vuoroluvuin: poika kertoo minä-muodossa, isän tarinaa valottaa ulkopuolinen kertoja. Janne on työlleen intohimoisesti antautuva Helsingin Päivän lehtimies, parisuhteessa ja pienen Ellan isä. Avovaimo Pauliinan kanssa eletään hyvin jäätävissä tunnelmissa, tytärtään mies kuitenkin rakastaa ja hoitaa, silloin kun ylipäätään on kotona. Eemil karisti kotikaupunkinsa Helsingin tomut jaloistaan jo 30 vuotta sitten. Taakse jäivät vajaan vuoden ikäinen Janne-poika ja rakastettu Leena. Työ Human Resources -alalla on ollut yksinäistä ja vienyt hänet ympäri maailmaa. Rankka työ purkautuu öisin painajaisunina.

Nyt Jannella on käsissään mehevä juttu, skuuppien skuuppi: Pohjois-Suomessa sijaitsevan Suomalahden nikkelikaivoksen toiminnassa on jotain hämärää. Tästä kielivät kaivosyhtiön johtoportaan jäsenten oudot kuolemat ja lehdessä aiemmin työskennelleen Lehtisen kadonneet muistivihkot. Janne uppoutuu tapaukseen pakkomielteisesti parisuhteensa skismojen keskellä. Paineita ei yhtään helpota yllättävä kohtaaminen Taka-Töölöläisessä marketissa: Emil tupsahtaa Jannen eteen pakastealtaiden luona ja esittäytyy hänen isäkseen. Tuosta vaan, yhtäkkiä, kolmenkymmenen vuoden ja koko elämän jälkeen!

Joskus aika harppaa, joskus se matelee. Joskus aika katoaa ja jättää meidät avaruuden tyhjyyteen. Sitten edessä on paluu maan kamaralle ja elämään, joka on muuttunut peruuttamattomasti, hauraaksi ja hätkähdyttävän tuntemattomaksi. He olivat kaksi miestä, jotka kohtasivat jälleen ensimmäistä kertaa.

Kirjassa on kautta linjan upeasti ja terävästi kerrottuja kohtauksia. Isän ja pojan kohtaukset olivat järisyttäviä ja pysäyttäviä, etenkin tuo josta nappasin yllä olevan sitaatin. Kun isä ja poika avautuivat rehellisesti toisilleen, tuskin uskalsin hengittää. Vaikka miehet eivät olleet jakaneet elämää keskenään, heidän persoonallisuutensa ja luonteensa olivat kuin samasta muotista. Seuraavat sanat sanoi Janne, mutta yhtä hyvin ne olisi voinut sanoa isä Eemil:

Yhden asian olin oppinut. Työ piti ihmisen järjissään. Työhön keskittyminen auttoi silloinkin kun mikään muu ei auttanut. Olin tekemässä juttua. Jutun ydin oli laukussa vieressäni. Tiesin paljon sellaista mitä kukaan muu ei tiennyt. Ei ainakaan yksikään toimittaja.

Tuomaisen kerronta tempaisi mukaansa heti alkumetreillä. Ehkä live-elämässä syntymättä jääneen isä-poikasuhteen lujittuminen ei kävisi yhtä nopeasti ja kivuttomasti, mutta fiktiossahan kaikki on mahdollista. Pidin kovasti Tuomaisen tyylistä ja oli hienoa lukea, miten hän ylisti kirjoittamisen tärkeyttä itselleen Jannen suulla. Erityisesti mieleeni jäivät välähdykset Eemilin painajaisista ja isän ja pojan kohtaamiset. Kaiken Kaivoksen taitavan draaman kuorrutti ympärillä leijaileva suomalainen lumimaisema sekä pohjoisessa että Helsingissä. Viima ja puhuri kangistivat minunkin jäseniäni ja katselin Jannen rinnalla hotellihuoneen ikkunasta, jonka takana pimeässä leijaili paitsi lunta, myös uhka. Niin hienoa!

Kaivos on vakuuttava, vaikuttava ja dramaattinen trilleri, joka herätti paljon kysymyksiä ja joka jäi pyörimään mielessä. Yksi kysymyksistä kuuluu: onko olemassa sellaisia olosuhteita ja syitä, jotka eettisesti oikeuttavat tapon tai murhan? Pitääkö tällainen tappaja jättää rankaisematta?

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Lumiomena, Tuijata

Tuomaisen dekkarit:
Tappaja, toivoakseni, Myllylahti 2006
Veljeni vartija, Myllylahti 2009
Parantaja, Helsinki-kirjat 2010
Synkkä niin kuin sydämeni, Like 2013
Kaivos, Like 2015
Mies joka kuoli, Like 2016
Palm Beach Finland, Like 2017

Osallistun tällä postauksella Tuijatan marrasjännitykseen.

Antti Tuomainen
Kaivos
Like 2015
*****
Lukukappale kustantajalta - myöhäinen kiitos!

Like lähetti Kaivoksen minulle kivana yllätyksenä. Se päätyi jostain syystä hyllynlämmittäjien joukkoon, mutta olen tosi iloinen että olen vihdoin löytänyt Tuomaisen! Siksipä listasin itselleni ja lukijoilleni listan, josta on hyvä valita seuraavaa laadukasta jännityslukemista.

Antti Tuomainen - Palm Beach Finland

Ensi alkuun on kommentoitava Palm Beach Finlandin visuaalista ilmettä. Kun kirja tulla tupsahti yllättäen kotiin Tuomaisen omistuskirjoituksella varustettunna, tupsahti hymykin huulille. Heti kiiltävänpinkistä flamingosta, nimen typografiasta ja ideaan istuvista pinkeistä sivujen reunoista kääntyivät mielikuvat ylelliseen Las Vegasiin ja sen yökerhoihin. Mutta sinne ei tietystikään päädytty vaan lumihiutaleiden viestimään kylmään suomalaiseen lomakylään - Pampits Vinlantiin. En löytänyt kannen suunnittelijan nimeä, mutta tarkkaan harkittu ja ironialla höystetty kokonaisuus!

Jossain Etelä-Suomessa tämä karkkimakea ilmestys sijaitsee. Piskuiset lomamökit loistavat shokkipinkkeinä, neonvihreinä ja muissa häkellyttävissä pastellisävyissä. Atmosfäärin kruunaavat kylmässä puhurissa huojuvat muovipalmut. Lomakylän uusi johtaja, jokaikisestä huokosestaan hikeä valuttava, seksistisen kehoituksen nimeensä kätkevä Jorma Leivo myhäilee ja unelmoi: kyllä tästä jotain huikeaa syntyy, mitäs siitä että likviditeetistä ei voi puhuakaan. Hänen silmissään siintävät vanhassa huvilassa asuvan Olivia Kosken rannat. Ne on saatava kaapattua, ja mitä halvempaan hintaan sen parempi.

Tässä tontinkaappausprojektissa Leivon apureina koheltaa pikkukonnakaksikko Chico ja Robin, mutta heiltä menee Olivian pelottelu mönkään ja ruumiita syntyy. Keskusrikospoliisi lähettää asiaa tutkimaan peitetehtäväexpertin Jan Nymanin, joka nyt esiintyy peitenimellä Kaunisto. Matematiikanopettajaksi tekeytyen mies saa ensi kosketuksensa surffauksen saloihin hyisellä rannalla - ja hukkuu Olivian ruskeisiin silmiin. Mutta kuka oikein on tuo rahoillaan vasikoimaan houkutteleva  mustalla BMW:llä ajeleva Holma, Esa, Markus tai ties kuka lie?

Palm Beachilla pyörivien ja kapeaa leipäänsä antsaitsevien poppoota yhdistää pennittömyys. Jokaisella on omat isommat tai pienemmät unelmansa: uuteen kukoistukseen remontoitu suvun röttelöhuvila, kerrankin kunnon kitara tai tuo ihana ja seksikäs fitnesstyttö Neea. Mutta unelmat pysyvät unelmina jos ei ole rahaa. Holman sinne tänne lupaama kymppitonni saa ihmiset toimimaan. Se on iso raha, sillä ostaa melkein maailman.

Palm Beach Finland oli hulvattoman hauska irrottelu. Jo alkuasetelmana bisnesidea rantalomakohteesta hyisessä ja sateisessa Suomen kesässä on riittävän absurdi. Siihen kun lisätään pikkukonnien möhläykset ja unelmien ja parisuhteiden mutkat ja karikot, nautittavaa jälkeä syntyy. Chico ja Robin herättivät sympatiani toikkaroinnillaan ja tyhmyydellään, mutta myös kaiken kestävällä lujalla ystävyydellään. Pidin Tuomaisen reippaasta verbaliikasta ja tavasta kirjoittaa. Hahmot olivat luonnikkaasti luonnehditut ja kerrassaan mainioita.  Tarinassa oli ronskia otetta, mutta vastapainoksi myös kilttejä symppispiirteitä.

Kirjailijan aikaisempaan tuotantoon en voi verrata, koska tämä oli ensi kosketukseni Tuomaiseen - ja todella positiivinen sellainen. Kotimaisia dekkaristeja tunnen minimaalisesti, mutta harvojen lukemieni kotimaisten dekkareitten joukossa tämä pinkki ilottelu loistaa ehdottomasti vetävimpänä. Koukuttavuudesta todistavat parit menetetyt yöunetkin... Viihdyttävä & hurtilla huumorilla ryyditetty; reipas & ronski. Mutta taustalla kurkkii elämänikäisen ystävyyden ylistys, rakkauden ja toiselta saadun tunnustuksen muutosvoima. Näillä Casablancasta lainatuilla sanoilla yksi ystävyys lujittui ja elämä muuttui:

Minusta tuntuu, että tämä on alku kauniille ystävyydelle.
I think this is the beginning of a beautiful friendship.

Muualla: Kirja hyllyssä, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata,

Antti Tuomainen
Palm Beach Finland
Like 2017
*****
Kiitos lukukappaleesta kustantajalle ja Antti Tuomaiselle omistuskirjoituksesta ❤︎