18. elokuuta 2017

Kesän III lukumaraton


Olen osallistunut molempiin aiempiin tämän kesän lukumaratoneihin. Täällä I ja täällä II.
Sivusaldot eivät ole päätä huimanneet, mutta osanotto kai se tärkein juttu onkin.

Kesän III lukumaratonia emännöi
Oksan hyllyltä -blogin Marika.
Linkistä voit lukea mitä homma tarkoittaa. Lyhyesti: 24 h lukuaikaa ja
osan tuosta ajasta on osuttava lauantaihin 19.8.
Täältä 
voit sitten myöhemmin tutkailla kuinka paljon sivuja ja mitä porukalla on luettu.

Lukuiloa kanssamaratoonaaville
ja kiitokset Marikalle!


Itse ajattelin lukea näitä syksyn uutuuskirjoja:
Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä, Atena 2017
Otaksun että aika jännää menoa parin blogipostauksen perusteella...

Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuuden klassikoista, Gummerus 2017
Näitä novelleja odotan innolla: tunnen entuudestaan jo muutaman hulvattoman sanailijan,
joilta odotan hurjaa otetta - mm. Anu Kaaja, Juhani Karila ja Petri Tamminen.

Angie Thomas - Viha jonka kylvät, Otava 2017
Tämä on kesken ja kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka elää surkeassa slummissa
väkivallan ja huumekaupan keskellä. Hän on silminnäkijänä
kun valkoinen poliisi ampuu syyttä hänen ystävänsä.

Aloitan klo 16.00 perjantaina
Jatkan Angie Thomasin kirjaa sivulta 271. Häiriötekijöitä on luvassa, pääkin on pyörällä kuin Haminan kaupunki pienen flunssan takia, mutta yritän pysyä hereillä ja kestää kissan ja puolison plus muut satunnaiset :)

Pe 18.55
Luin Angie Thomasin kirjan loppuun, yhteenbsä 126 sivua. Itse asiassa vähän huono valinta näihin tunnelmiin. Eilinen Barcelona ja nyt Turku. Paussi, on kuunneltava uutislähetys. Barcelonakin järkytti aika tavalla kun olen menossa sinne noin kuukauden päästä. Hullu maailma :(

La 7.00
Luin Väärän kissan päivää illalla 100 sivua, sivuja nyt yht. 226. Luen aika vähän tämän tyyppistä fantasiakirjallisuutta, mutta Jääskeläinen kirjoittaa kiinnostavasti ja jotenkin hyvin sympaattisesti ja lämpimästi. Tulee mieleen Rimmisen lukijaystävällisempi versio (Maailman luonnollisin asia). Kissoja tässäkin. Jatkan joko sillä tai fanifiktiolla.


16. elokuuta 2017

Miljoona, miljoona, miljoona sivua!

Muutama miete syksyn uutuuskirjoista. Kustantajien uutuusluetteloita on tutkittu, ja mielettömän paljon on taas kiinnostavaa luettavaa tarjolla. Muutama loppukesän uutuus on jo luettu ja blogattu, ja lisää ilmestyy. Listasin muutamia kiinnostavia itselleni muistiin. Listassani on romaaneja, novelleja, runoja ja tietokirjoja, joissa sisällissotaan liittyvät aiheet ovat hyvin edustettuina. Kustantajat ovat aakkosjärjestyksessä.

Sture Lindholm - Vankileirihelvetti Dragsvik, Atena, tietokirja
Dragsvikin kasarmille oli ahdettu yli 8 000 ihmistä odottamaan pääsyä oikeuden eteen. Kesäkuukausien aikana ahdas, syöpäläisten riivaama kasarmi oli pätsi,
jossa vangit kärsivät nälästä
ja puutteellisesta hygieniasta sekä olemattomasta sairaanhoidosta.
Heinäkuussa työnnettiin ruumiskärryillä joka päivä yli kolmekymmentä kuollutta
kiireesti kaivettuun joukkohautaan. 
Tuija Takala - Onnen asioita, Avain, selkorunoja
Kävelen katua, jota en ole kulkenut. Ajatella: askeleeni jäävät tänne!
Outi-Illuusia Parviainen - Meren nivelet, Aviador, runoja
Hengästyttävä kokoelma proosaan kurkottavia runoja, joissa toiveet ovat paljaita ja kuvat
hehkuvan värikylläisiä. Teksti on runsasta, tunnelma tiivis alusta loppuun.
Suomalaisia saunanovelleja, Aviador
Suomalaisia saunanovelleja sisältää varhaisten mestareiden Juhani Ahon, Maria Jotunin ja Pentti Haanpään lisäksi kattavan valikoiman nykykirjallisuutemme valioiden, mm. Hannu Salaman ja Mikko Rimmisen novelleja. Tyylillisesti rikas ja aikajänteeltään laaja teos kuvaa elävästi,
mitä saunominen suomalaisille merkitsee ja mitä se kertoo suomalaisuudesta.
Katriina Ranne - Miten valo putoaa, Gummerus
Samalla kun romaani kertoo kahden erilaisen etsijän tarinan, valottaa se rakkauden, 
muistojen ja väliaikaisuuden problematiikkaa herkästi ja rohkeasti.
Katriina Ranne kirjoittaa pakahduttavan kaunista ja tarkkasanaista proosaa.
Hän viljelee aforistisen oivaltavia kielikuvia, ja tekstissä sykkii samanaikaisesti syvää intohimoa. Miten valo putoaa näyttää taiten sen, miten valo ja varjo yhdistyvät elämässä aina.
Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista, Gummerus, novelleja
Novellistit: Antti Heikkinen, Iida Sofia Hirvonen, Juha Hurme, Anu Kaaja, Juhani Karila, Joonas Konstig, Laura Lindstedt, Erkka Mykkänen, Petri Tamminen ja Saara Turunen.
Pierre Lemaitre - Silmukka, Minerva
Ojanen Eero, Linnea Sirkku - Suomalaiset taruolennot, Minerva, tietokirja
Kiehtova tietoteos suomalaisessa kansanperinteessä ja mytologiassa 
esiintyvistä uskomusolennoista ja niihin liitetyistä uskomuksista.

Paul Roland - Pahan palveluksessa, naisena Natsi-Saksassa, Minerva, tietokirja
Sihteerien ja toimistovirkailijoiden armeija kirjoitti puhtaaksi ja arkistoi massamurhiin liittyviä käskyjä ja dokumentteja sekä luetteloi uhreilta takavarikoitua omaisuutta.
Gestapon henkilöstöstä 40 prosenttia oli naisia, keskitysleireillä toimi tuhansittain naisvartijoita
ja paatuneet sairaanhoitajat toteuttivat eutanasiaohjelmaa.
Mervi Kaarninen - Punaorvot 1918, Minerva, tietokirja
Sisällissodan jälkeen Suomessa oli lähes 15 000 orpoa, joista valtaosa oli 
punaisten lapsia eli punaorpoja. Orvot lapsetkin jaettiin voittajiin ja häviäjiin, 
punaisiin ja valkoisiin, sankareihin ja kapinallisiin.
Heidi Köngäs - Sandra, Otava
Sisällissota pyyhkäisee kotipihaan ja murskaa tulevaisuuden.
Tätä odotan innolla, sillä olen Köngäs-fani ja lukenut häneltä melkein koko tuotannon!
Kjell Westö - Rikinkeltainen taivas, Otava
Ystävyys, intohimo, aikuiseksi kasvaminen – mestarillinen kolmen sukupolven kuvaus 
vie 1960-luvulta tähän päivään.
Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta, Otava
Raastavankauniissa romaanissa muistot syövät elävältä. 
Karlströmin kieli lumoaa ajattomuudellaan.
Tanja Kaarlela - Noutaja, Reuna
Kaarlela käyttää sarkastista huumoria, joka on pilkahdellut myös aiemmassa tuotannossa (Lasissa on tyttö). Hän lennättää henkilöt vauhdikkaasti mahdottomasta tilanteesta toiseen
elämää ymmärtävän tarinankertojan ottein.
Haruki Murakami - Rajasta etelään, auringosta länteen, Tammi
Nuoruusvuosien rakkaus ei jätä rauhaan Murakamin lumoavassa romaanissa, 
jossa kuljetaan nostalgian poluilla ja kuunnellaan vinyyliltä Nat King Colea.
Marianna Kurtto - Tristania, Wsoy
Tristania on kertomus liian pienistä ja liian suurista välimatkoista ja siitä, 
miten jokin vetää ihmistä aina takaisin juurilleen.
T. Keskisarja, M. Kuisma, K. Häggman, J. Kukkonen - 1917 Suomen ihmisten vuosi, Wsoy, tietokirja

Mitäpä sinä kaavailet lukevasi?

14. elokuuta 2017

Runokuu - teemana rakkaus



Sinä tulit minun uniin 
unettomien kuiden öinä, 
ja me näimme samaa unta 
valkoisen melankolian alla, 
kosketit kättäni 
ja karkotit ikäväni, 
kun muut valvoivat vielä.

Runokuu-festivaali valtaa Helsingin koko ensi viikoksi - 21.-27.8. Jo kolmattatoista kertaa järjestettävän tapahtuman teemana on tänä vuonna RAKKAUS. Festivaalin kohtaamis- ja päätapahtumapaikkana toimii Kansallisteatterin Lavaklubi, mutta runous virtaa myös ihmisten olohuoneisiin, raitiovaunuihin ja metroihin. Lue lisää viikon ohjelmasta täällä.

Illuusio 1
hetken luulin 
että se olisit sinä 
se, jota tarvitsin, jota olin vailla, jota voisin rakastaa 
paskanmarjat 

Illuusio 2
hetken luulin
että se olisit sinä 
se, johon voisin luottaa, joka olisi tässä, joka rakastaisi
paskanmarjat

Illuusio 3
paskanmarjat 
se et ole sinä


Heinäkuinen Runon ja suven päivän Runokävely elää mukavana muistona mielessämme. Runokävelykokemuksistamme postasimme näin: HyönteisdokumenttiTuijata, Reader why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, TekstiluolaKirja vieköön! Ja nyt elokuussa otamme Runokuu-festivaalin haasteen vastaan. Luemme rakkausrunoja, johon festivaalin järjestäjä Nuoren Voiman Liitto ja yhteistyökumppaninsa Kirjasampo innostavat.

Postaamme rakkausrunokokemuksistamme seuraavasti:
21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena
27.8. AVOIN HAASTE kaikille bloggareille! Ota haaste vastaan ja postaa rakkausrunoista!

Postaa somessa tunnuksella #runokuu sunnuntaina 27.8. tai toki muulloinkin Runokuu-viikolla. Tässä vinkki: Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla rakkausrunot tai runokokoelmat rakkaus. 

Me kysyimme, vastasimme,
utelimme, väistimme,
itkimme, nauroimme,
ja kun makasimme hiljaa,
meidän ruumiimme kuiskailivat
toisilleen, ja rakkaudessa 
me sulimme toisiimme kokonaan.
- Erkki Kiviniemi


Kirjabloggaajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100. Itse olen Reader why did I marry him? -blogin runohaasteen innoittamana tänä vuonna lukenut 29 kotimaista nykyrunokokoelmaa. Kirjasammon listasta Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän, Juuli Niemen Tuhat tytärtä sekä Sirpa Kyyrösen Ilmajuuret & muut haasteeseen lukemani runokirjat löytyvät täältä.

Tuivertaa lunta, tuuli
                    sinihuuli, kylmäverinen.
Yksin kaksiossa poimin irronneita hiuksiasi,
                                 ikävälleni
teen niistä pieluksen.


25.8. bloggaan Sinikka Vuolan toimittamasta 
upeasta eroottisen runouden antologiasta 
OLET TÄYTTÄNYT RUUMIINI TULELLA.

Rakkauden ja rakkausrunojen täyteistä runokuuta!

11. elokuuta 2017

Camilla Grebe - Kun jää pettää alta




Greben trilleri vie lukijan loskaiseen joulukuiseen Tukholmaan. Suuren vaateliikeketjun toimitusjohtajan Jesper Orren hulppeasta talosta on löytynyt raa'asti murhattu nuori nainen, mutta itse mies on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Epäilykset kohdistuvat heti naissankarina tunnettuun ja omavaltaisilla johtamistavoillaan ammattiyhdistyksen suututtaneeseen ylimieliseen mieheen.

Tarinaa valottavat vuorollaan kolme kertojaa. Emma on nuori ja kouluttamaton vaatemyyjä, joka on rakastunut intohimoisesti pomoonsa Orreen. Mies on jopa kihlannut Emman upealla timanttisormuksella, mutta ei yllättäen vastaa enää tytön tekstiviesteihin eikä puheluihin. Suhde on pidetty Orren toiveesta julkisuudelta salassa, sillä mies on toimittajien riistaa. Emman tilanne on vaikea: hän on saanut potkut työstään kun henkilökuntaa vähennettiin ja hän on lainannut miehelle kaikki säästönsä. Missä on unelmien sulhanen, mistä on kysymys?

Rikostutkimusta johtaa viisikymppinen rikoskomisario Peter Lindgren, joka pyytää avukseen tutun profiloijan Hannen. He ovat aiemmin työskennelleet yhdessä, mutta eivät ole tavanneet toisiaan kymmeneen vuoteen, kun yksi yksityiselämän suunnitelma kariutui. Uusi henkirikos muistuttaa tekotavaltaan ja raakuudeltaan pelottavasti kymmenen vuoden takaista tapausta. Matkiiko joku vai onko kyseessä sama tekijä?

Grebe valottaa näiden kolmen kertojan taustoja pikku hiljaa ja vähitellen syntyy kuva siitä, miksi he ovat sellaisia kuin ovat. Niin hyvä kuin työssään onkin, yksityiselämässään Peter on aina ollut vastuuta karttava, sitoutumiskammoinen tyyppi. Miehen ratkaisuja en voinut ymmärtää ollenkaan. Peter on eronnut ja hänellä on poika, jonka elämässä hän isänä loistaa tyystin poissaolollaan. Ankea lapsuus on saanut orvon Emman unelmoimaan paremmasta elämästä, mikä on täysin ymmärrettävää ja oikein.

Hanne tuli minulle lähimmäksi ja asetelma olikin varsin mielenkiintoinen: naisella on diagnosoitu alkava Alzheimer. Pystyykö muistisairas nainen toimimaan terävyyttä vaativassa profiloijan työssä? Hannen pohdinnat ja alati mukana kulkeva muistikirja olivatkin liikuttavia. Mutta en siltikään pystynyt ymmärtämään, miksi hän oli pysytellyt ankeassa avioliitossa määräilevän, narsistisen ja naisissa juoksevan Owensa kanssa. Oliko aviomies onnistunut lannistamispyrkimyksissään vai sinnittelikö Hanne koska kuitenkin arvosti miehensä huolehtivuutta ja taloudellisesti huoletonta asemaa?

Grebe kehittelee sekä tarinaa että henkilökuviaan sujuvasti ja elävästi. Peterin hahmo jäi minusta tosin tavattoman köykäiseksi, Emman ja Hannen kanssa hän onnistui erinomaisesti. Mutta: psykologisen trillerin ensimmäinen ehto on se, että sen on oltava jännittävä. Juonen on oltava niin monimutkainen ja eksyttävä, että lukija pysyy pimennossa eikä arvaa mitä tuleman pitää. Tämä ei nyt valitettavasti toteutunut, sillä Grebe antoi kirjan keskivaiheilla niin selvän vihjeen että arvasin syyllisen. Luin kirjan kuitenkin loppuun varmistaakseni olinko oikeassa. Olin, mutta jännittävyys oli hävinnyt.

Jos tätä kömmähdystä ei olisi tapahtunut, trilleri olisi ollut hyvä. Juoni oli kivasti kehitelty ja kerronta taidokasta. Lopussa oli hiven hiljaista Carpe diem -onneakin. Se että kirjailija kertoi niin tarkkaan rikospoliisi Peteristä ja profiloija Hannesta saa odottamaan sarjalle jatkoa. Toivottavasti eksyttävämmän juonen kera.

Camilla Grebe (s. 1968) on ruotsalainen kirjailija ja liikkeenjohdon konsultti. Hän on aikaisemmin kirjoittanut kolme rikosromaania sisarensa Åsa Träffin kanssa.

Muissa blogeissa on oltu innostuneempia: Kirsin kirjanurkkaLeena Lumi, Tuijata

Camilla Grebe
Älskaren från huvudkontoret 2015
Suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2017
**
Ennakkokapple - kiitokseni kustantajalle

9. elokuuta 2017

Ben Kalland - Vien sinut kotiin

Likapyykki pestään kotona.

Vien sinut kotiin on vuonna 1959 syntyneen Kallandin esikoisteos. Kirjailija tuntee aiheensa: it-alalla työskentelyn ohella musiikki ja säveltäminen ovat yksi hänen intohimoistaan. Jehovan todistajat taas on tuttu sisältä päin, sillä lapsuuden perhe kuului liikkeeseen. Kirja kertoo sisaruussuhteista ja uskonlahkon doktriinien järkyttävästä vallasta niihin (näin maallisen ihmisen silmin) sekä järjestön huipun häikäilemättömistä valtapeleistä.

Valitsen tähän mukaan sellaisia hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksillisiltä. Ne ovat fragmentteja, joista kokonaisuus muodostuu, pieniä irrallisia palapelin osia. Ne ovat pelkkiä muistoja, mutta niiden takana on pala todellisuutta.

Näin sanoo kertoja Markus, mies joka pakeni nuoruuden painolastejaan Yhdysvaltoihin 30 vuotta sitten ja uppoutui Jehovien organisaation rattaisiin. Hän on kiipinyt määrätietoisesti porras portaalta liikkeen huipun tuntumaan. Hänestä on tullut oikea järjestöjyrä, joka taitaa juonittelut ja vehkeilyt. Hän on uhrannut liikkeelle elämänsä rakkauden ja suvunjatkamiskykynsä. Edessä olisi vielä vihonviimeinen hyppy huipulle, mutta suru-uutinen Suomesta kutsuu kotiin kesken tärkeän äänestyksen. Markus kertoo elämästään ja muistelee lapsuuttaan Helsingin Herttoniemessä, myös ihania ja etuoikeutettuja kesiä Porkkalassa. Markuksen muistikuvat ovat kuitenkin valikoituja ja sekavia kuin elämä itse. En tiedä voiko niihin luottaa.

Perheessä oli Markuksen lisäksi kolme tyttöä: kaksoissisko Carola, muutaman vuoden nuorempi musikaalisesti huippulahjakas Ellen sekä pikkusisko Sofia, joka oli vauva vielä kun muut lähestyivät jo teini-ikää. Markus sanoo että koti oli onnellinen, mutta muistoista paljastuu muuta. Perhe piti kulissia yllä, vaikka kaikki ei olllut hyvin. Isän ja äidin avioliitto ei olllut onnellinen, riideltiin. Äiti oli sairas ja väsynyt, syynä ehkä masennus tai jokin muu mielenterveyden häiriö. Lääkäriapua ei haettu, sillä liikkeen vanhimpien mielestä tarvittiin vain enemmän kilvoittelua. Isä oli energinen, taisi juosta naisissakin ja noudatti kauhistuttavan tiukasti liikkeen kaksinaismoralistisia ja patriarkaalisia doktriineja.

Kalland aloittaa Markuksen muistelut järkyttävällä nuoruuden tragedialla, yltiöpäisellä varomattomuudella, jollaiseen hiprakkapäiset nuoret usein syyllistyvät. Kirjaa pitemmälle luettuani luulen, että Markus ei tapahtumasta kerro koko totuutta. Muistamattomuus on helpompi valita selitykseksi kuin tarkoituksellisuus tai kosto. Markuksen muistelot pomppivat kronologiasta piittaamatta menneisyyteen ja nykyisyyteen, niin Helsinkiin, Porkkalaan kuin Yhdysvaltoihin. Tämä fragmentaarisuus ilmaisi minusta viileää toteavuutta ja haikeutta, jonkinlaista elämänkulun alakuloista tunnustamista.

Päätä pahkaa ei sukelleta perheen salaisuuksiin, vaan Kalland pitää lukijaa jännityksessä ja raottaa niitä verho kerrallaan. Juuri kuolleen pikkusisko Sofian avioliitossa oli pimeä puoli ja kaksoissisko Carolan erottamiseen liikkeestä oli syynsä. Erottaminen ja luopioksi leimaaminen oli sama kuin kuolema. Carola oli kuin spitaalinen, hänen kanssaan ei puhunut perheestä kukaan muu kuin Markus ja hänkin salaa.

Ja sitten oli hurmaava Ellen, tuo huippulahjakas pieni 'mustalaistyttö', joka sai Stradivariuksen lumoavasti soimaan. Ellen oli Markukselle siskoista rakkain ja miehenä hänen tehtävänsä oli suojella tätä, mutta hän epäonnistui surkeasti. Tosin tässäkin taitaa velmu Markuksemme peitellä totuutta ja tietojaan. Ellenistä Kalland loi aivan ihanan persoonan. Hän oli mielikuvitusta kihisevä, villi ja luova pikkutyttö, joka näki musiikin väreissä ja loi viulullaan klassisten teosten päälle omia hurjia sovituksiaan. Kalland kuvaa musiikkia niin upeasti, että minäkin onneton sävelkorvaton tunnistin sen kauneuden. Löysin kirjasta hyvin vähän huumoria, mutta muutamat Ellenin pikkuvanhat tokaisut toivat hymyn huulille.

Vien sinut kotiin on kuvaus tiukan patriarkaalisen oppijärjestelmän tuhoamasta perheestä, sen tuhoamista tytöistä ja naisista. Jehovien opit, käsitykset ja naisiin liittyvät käytännöt olivat hyytävää luettavaa. Toinen juonne keskittyy maailmanlaajuisen järjestön huipulle silmittömään valtapeliin. Miljoonien jäsenten yhteisössä ylin päätäntä- ja toimeenpanovalta sokaisee ja häikäilemättömyys kukoistaa. Valtapeleissä ei paina ystävyys eikä vuosien läheinen työtoveruus. Ne uhrataan jos uhrattava on. Aivan kuten nuoret tytöt ja naiset opille ja kaksinaismoraalille.

Uskonlahkot ovat itselleni hankala aihe, sillä näen punaista kun herkkään lapsenmieleen istutetaan syyllisyys ja ikuisen kadotuksen pelko. Kalland kuitenkin kuvaa tarinaansa asiallisen viileästi ja toteavasti, jotenkin etäännyttäen ja ulkopuolelta, ilman tunnemyrskyjä. Minusta tämä huokui kylmää, mutta kaunista kyynisyyttä, ja tarinaa siivitti musiikki. Markuksen henkilökohtainen elämä oli alistettu liikkeelle ja näennäisesti sen säännöille, mutta kun se tie oli kuljettu loppuun oli inhimillisyyden ja pienen Rubyn aika. Vaikuttava, kuulaan kaunis ja traaginen esikoisteos.

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Lumiomena, Tuijata

Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena 2017
****
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

8. elokuuta 2017

Anni Kytömäki - Kultarinta / #1918 haaste


No niin, en ratsasta nyt uutuuksien aallonharjalla, mutta kirjallisuuden helmiin kannattaa myöhässäkin tarttua. Kytömäen kiitetty esikoisromaani Kultarinta on todellinen HELMI, mutta jäänyt minulta lukematta. Päätin lukea sen nyt ennen kuin juuri ilmestynyt Kivitasku saapuu kirjastosta. Kustantajan sivuilla kerrotaan, että vuonna 1980 syntynyt Kytömäki kuljeskelee kotiseudullaan harjuilla, soilla ja sammalmetsissä, kuuntelee tuulta ja etsii polkuja tarinoihin, jotka saattoivat olla totta. Kirjailijan luonnonrakkaus ja -tuntemus tulevatkin vallan huikaisevasti ja ihastuttavasti esiin yli 600-sivuisen teoksen joka sivulla. Kultarintaa on luettu ja ylistetty blogeissa runsaasti. En usko pystyväni lisäämään mitään uutta Poplaarin lukuisiin linkkeihin, mutta haluan silti hiukan vuodattaa ihastustani.

Otetaan ensiksi luontokuvaus
Astuin ikiaikaisiin koskemattomiin korpimetsiin Erikin ja Mallan kanssa. Tunsin sammaleen märän hajun ja mäntymetsän pihkan tuoksun kuumana kesäpäivänä. Palokärki nakutti, sepelkyyhkyt kujersivat, pöllö jossain viuhahti. Kyllä, uskoin voivani nähdä haltioita, keijukaisia ja peikkoja - karhunkin. En varmaan koskaan ennen enkä missään ole lukenut näin upeaa, monipuolista ja asiantuntevaa luontokuvausta. Sitä oli paljon, liki joka kohtauksessa, mutta se ei tuntunut itseään toistavalta jaaritukselta, vaan lumosi aina vaan.

Ja sitten tarinaan ja aikakauteen
Kultarinta on isän ja tyttären, Erikin ja Mallan tarina. Heidän elämänsä aikakausi sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle, molemmin puolin sisällissotaa. Sota oli lyhyt, mutta se repi verisesti maata vuosikymmenet, ehkä yhä. Sodan jälkeen punaiset ja erityisesti orvoiksi jääneet 'punaisten kakarat' saivat osakseen epäinhimillistä kohtelua. Elettiin myös aikaa jolloin tuberkuloosi niitti tuhansia uhreja vuosittain.

Kirjan ensimmäinen osa antaa taustat ja keskittyy Erikiin. Hän on Aspholmin kartanon ainoa poika, säälittävän yksinäinen lapsi ja nuori, jonka lapsuutta varjostaa äidin alkoholismi. Puukauppoihinsa keskittyvä etäinen isä poistaa pojalle rakkaan äidin tämän elämästä juomisen takia ja vaikenee myös vuosikaudet äidin kuolemasta. Minua kylmäsi, mutta noin lapsilta salattiin asioita ennen vanhaan. Piika Hanna edustaa ainoaa läheisyyttä ja pysyvyyttä pojan elämässä.

Yhteiskunta kipuilee vallankumousta Suomen itsenäistymisvuonna. Lääkärinopinnot jättänyt Erik kohtaa  linturetkellä kotikartanonsa Aspholmin torpan tytön, kauniin mutta ah niin punaisen Lidian. Luokkakuilu on valtava heidän välillään, mutta Erikin rakastumista se ei estä. Ainoat murheet, joista voisin (Lidialle) puhua, olisivat kuitenkin äidin katoaminen tuuliin ja isän eksyminen metsiin. Eivätkä ne ole mitään, koska ilman heitäkin jatkoin leivosten syöntiä. Erik uskoo että Lidialla on jo sydämensä valittu ja pakenee sisällissotatalveksi Lapin metsiin.

Erik palaa Helsinkiin kun sisällissota on sodittu ja päättynyt valkoisten voittoon. Lause Olemme kihloissa pelastaa punaisen Lidian hengen. Kytömäki kuvaa upeasti tuota sisällissodan jälkeistä pelon ja kyräilyn ilmapiiriä kun kehenkään ei voinut luottaa. Tuberkuloosi tempaisee Lidian Erikin viereltä, mutta onneksi jää pieni ja arka tytär Malla. Erik on jo valmiiksi rikki eikä kestä Lidian sairautta ja yksinhuoltajuutta selvin päin. Kieltolaista huolimatta viinaa löytyy, mutta sitten tapahtuu onnettomuus: Erik joutuu vuosikausiksi Harmajakarin hermoparantolaan ja pieni Malla lastensuojelun kohteeksi.

Toinen osa kuvaa Mallan vanginomaista elämää Pohjanmaalla kasvatuskodissa. Tämä oli suorastaan karmivaa luettavaa: kirjeet sensuroitiin, tytön identiteetti vietiin nimeä muuttamalla, aikaisemmasta elämästä ei saanut puhua etc. Vaaralliset punaiset geenitkö lapsesta haluttiin kitkeä pois? Malla oli onneton ja yltyi epätoivoisiin tekoihin, mutta säilyi hengissä. Ystäväksi löytyvät vain Australiaan matkusteleva Anttu ja metsissä piilotteleva punaorpo Joel, mutta molemmat Malla menettää. Mallasta kertova osuus oli sanomattoman traaginen, mutta myös jännittävä kuin trilleri, sivut kääntyivät vauhdilla koska oli saatava tietää.

En tunne kovin tarkkaan miten punaisten jäljelle jääneitä omaisia vahdittiin ja kuulusteltiin. Kirjassa Erikiä pidettiin kuitenkin kuin vankia säilössä, pakkohoidossa hermoparantolassa, vaikka hän oli jo toipunut. Lopulta kuulusteluissa saatiin riittävän puhdas ja valkoinen tulos ja koitti vapaus. Kultarinta sivuaa sisällissotaa ja sen jälkipuinteja useammassakin kohtaa. Koska ensi vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta sisällissodan loppumisesta, syksyllä ilmestyy useitakin tästä aiheesta kertovia kirjoja. Itse ajattelin lukea ainakin Marja Kaarnisen uudistetun ja täydennetyn teoksen Punaorvot 1918 / Minerva 9/2017. Mallan kohtelu oli niin karmivaa että haluan lukea tästä aiheesta lisää.

Rutisen yleensä kirjojen paksuudesta, mutta nyt rutisen pääosin pokkaripainoksen liki lukukelvottomasta fontista. Siitä huolimatta jaksoin ahmia nämä 644 sivua - herpaantumatta. Henkilökuvaus oli upeaa, eläydyin heidän kohtaloihinsa ja surin heidän kanssaan. Mutta ennen kaikkea kuljin lumoutuneena metsässä Erikin, Lidian ja Mallan kanssa.

Kultarinta oli Finlandia-palkintohdokkaana  2014 ja se palkittiin Kaarlen palkinnolla, Blogistanian Finlandialla, Tulenkantaja-palkinnolla sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla.

Listaan tämän ensimmäiseksi 1918-haasteeseen, sillä mielestäni sisällissotaa käsitellään riittävästi.

Anni Kytömäki
Kultarinta
Gummerus 2014 (lukemani oli 5. painos 2015)
*****
Kirjastosta

Voisin lisätä tähän loppuun vielä hauskan henkilökohtaisen yhteensattuman. Lapsena lempinimeni oli Malla ja tätini kirjoitti minulle runon, josta muistan vain nämä säkeet:


Pikku, pikku Malla
leikkii koivun alla.
Nukkejansa Malla heijaa,
perhosena leijaa.

7. elokuuta 2017

Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa


Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen.

Ennen kuin mieheni katoaa on brutaalin rehellinen tutkielma todellisuuden odottamattomasta luonteesta ja kipeästä luopumisesta. Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta.

Sitäpä Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on - romaanitaidetta. Olen mykistynyt enkä tiedä mitä sanoisin, miten tätä hurjaa tarinaa lähestyisin. Kirjoitin blogitekstiä ennen viikonloppua enkä halunnut spoilata yhtään. En olisi paljastanut tuota lausettakaan mistä kaikki lähti, mutta lehdistö teki sen jo. Ahava kuvaa kirjassa siis omia tuntojaan miehensä naiseksi muuttumisprosessin aikana. He olivat olleet naimisissa 10 vuotta ja heillä oli kaksi lasta. Luulisi sitä jo toisensa tuntevan, mutta sitten mies räjäytti pommin.

Ahavan teksti on paljasta, korutonta ja runollista. Se on henkilökohtaista. Taidokkaissa ja taloudellisissa lauseissa on kaikki olennainen, kaikki hätä ja tuska; kaikki kipu ja kaipuu; suunnaton pettymys ja petetyksi tuleminen. Kaikki nuo itse koetut tunnot Ahava kuvaa avoimesti ja sieluun menevästi sanojen listauksilla ja sisimmästä kumpuavilla lauseilla. Tekstissä ei tunnu olevan yhtään turhaa sanaa.

Keittiö. Pöytä. Lautanen. Kuppi.
Mies. Nainen. Keittiö. Pöytä.


Miehen sanat leijuvat ilmassa raskaana aivan tavallisena arkiaamuna. Tuon lauseen jälkeen totutun elämän kartat hukkuvat, nainen seisoo tyynellä merellä yksinäisen laivan kannella. Joka puolelta näkyy horisontti eikä maata missään. Maata, maata, tahdon kovaa maata, jolla kävellä! Maata joka pitää todellisuudessa kiinni. Tahdon tuulta, tuulta, tuulta joka kuljettaa minut pois tästä painajaisesta.


Tähän tarvitaan nyt tyhjää.
Tarvitaan ehkä pimeää.

Mutta mikään pimeys ei riitä, kriisi ei poistu. Miehen sanat ja toiminta eivät haihdu kuin paha uni. Ahava kuvaa loisteliaasti ja tarkasti todellista, ja varmasti myös fiktiolla väritettyä, shokkiaan miehen prosessin eri vaiheissa. Hänelle valkenee - tai hän ainakin vahvasti epäilee tulleensa petetyksi alusta lähtien. Mies halusi turvaan seksuaalisuudeltaan, hän halusi tulla pelastetuksi. Rakastiko hän minua vai naista itsessään?  Ostiko hän lahjoja minulle vai naiselle itsessään? Miehen sanoja Olen tiennyt aina seuraa huuto, joka silpoo tärykalvot lukijaltakin. Mies on innoissaan kuin kukan nuppu uudesta elämästään ja muutoksestaan, nainen kavahtaa ja vierastaa. Ehdottaa että mies antaisi sisällään olevalle naiselle vain pienen äänen, ehkä kerran viikossa ja vain kotioloissa. Mutta mies haluaa tulla näkyväksi koko maailmalle naisena - hameineen, meikkeineen, kaikkineen. Ystäville tapahtuneesta kerrotaan pienin annoksin ja päälausein, heidän ymmärtävät kommenttinsa valuvat banaalina sanahelinänä. Muka ymmärtävät, eivät he voi ymmärtää.

Millä kielellä tästä puhutaan?
Millä sanoilla tätä kuvataan?

Aluksi minusta tuntui että Kolumbuksen tutkimusretket eivät istuneet tarpeeksi tarinan kontekstiin. Mutta sitten luulen ymmärtäneeni yhteyden ja nautin suuresti Kolumbuksen seikkailuiden elävästä kuvauksesta. Kolumbus-parka uskoi kuolemaansa asti löytäneensä Intian - aivan järkyttävä virhe, kokonaisen maanosan erehdys! Me nykypäivän ihmiset uskomme itsestäänselvästi tuntevamme puolisomme ja lähimmät ihmisemme, mutta kenties olemme Kolumbuksen tavoin erehtyneet. Uskon että jokainen heteronainen menisi shokkiin kuultuaan puolisoltaan tuollaisen ilmoituksen. Itse en ainakaan pysty edes kuvittelemaan miten reagoisin, jos tuo siippa tuossa, yli 20 vuoden avioliiton jälkeen sanoisi jotain vastaavaa. Kompassit eivät toimisi, mantereet häviäisivät, maata ei olisi missään. Tutuksi luulemani elämän kartta näyttäisi pelkkää tasaista valkoista. Todellisuuteni olisi riuhtaistu täysin irti entisestä ja totutusta. Kyllä, aivan varmasti tuntisin itseni myös suunnattoman petetyksi.

Kirjan lähtökohta, tuo yhden perheen elämän mullistava lause on siis jo julistettu maailmalle, mutta tapa jolla Ahava kirjoittaa on koettava itse. Tekstiin uppoutuu, se vie, se hurmaa, se ihmetyttää ja herättää suurta ihailua. Ajatella, että Ahava osaa; ajatella että Ahava uskaltaa avata suuren kriisinsä maailmalle. Hän luo fantastista ja runollista kerrontataidetta omakohtaisesta traagisesta aiheestaan. Taidetta suurella alkukirjaimella. Ehkä tämän vuoden kaunein ja taiteellisin lukemani.

Mitä yritän siis sanoa?

Oli meri, oli tuuli, oli aika.
Oli pöytä, oli keittiö, oli mies. 

Ei ollut mitään.

Vuonna 1974 syntynyt Ahava on kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Eksyneen muistikirja (2010) oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas, ja hänelle myönnettiin siitä Laila Hirvisaaren rahaston apuraha. Toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat (2015) sai EU:n kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-palkinnon ja Tulenkantaja-vientikirjapalkinnon ehdokkaana. Ahavan teosten käännösoikeudet on myyty yhteensä kahteentoista maahan.

Henkilöjuttuja lehdistössä, kirjan aihetta sivuten: Aamulehti, HS Kuukausiliite
Muissa blogeissa: LumiomenaTuijata

Selja Ahava
Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
*****
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

3. elokuuta 2017

Pauliina Lindholm - Komendantti


Komendantti on vuonna 1962 syntyneen Lindholmin esikoisteos, joka voitti Suomi 2017 -romaanikilpailun. Eikä syyttä. Graafikkona työskentelevän Lindholmin intohimona lienee myös historia, sillä niin perusteellisesti hän on aiheeseensa paneutunut ja niin eläytyen hän liki kolmensadan vuoden takaisesta ajasta ja tavoista kirjoittaa.

Romaani kertoo kesästä 1748, jolloin Viaporin linnoitustyö pantiin alulle. Sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd oli 38-vuotias riikinruotsalainen aatelismies, sivistynyt ja etevyytensä kuninkaan armeijan johdossa näyttänyt. Valtakunnan muistissa olivat parinkymmenen vuoden takaiset isonvihan ajat ja pelko venäläisten valloitushaluista oli voimakas ja alituinen. Ruotsin valtakunnan rajaa haluttiin turvata idässä Itämaan eli tulevan Suomen rajoilla. Tämä oli muunkin Euroopan etu, sillä esim. Ranska osallistui hankkeeseen suurella rahasummalla. Linnoituksen rakentamisesta siis päätettiin, mutta siitä ne ongelmat vasta alkoivatkin.

Ehrensvärd saapui Suomeen jo tammikuussa keskelle ei-mitään. Vastassa oli 1500 asukkaan surkea ja luotaantyöntävä Helsinki: mökkirähjistä koostuva kyläpahanen. Shokki oli melkoinen Euroopan metropoleissa opiskelleesta miehestä, mutta töihin oli ryhdyttävä. Kun Engel (Akvarelleja Engelin kaupungista) saapui Helsinkiin seuraavan vuosisadan puolella Helsinki oli edelleen sama takapajula. Mutta Engelillä oli tukenaan sentään perhe, Ehrensvärd tuli yksin. Hienosteleva vaimo Catharina ei suvainnut Helsinkiin muuttoa ajatellakaan. Erityisesti mies ikävöi pientä poikaansa, jonka vauvakiehkuraa ja etsaamaansa miniatyyripotrettia hän kantoi medaljongissa kaulallaan.

Lindholm antaa tekstissään erittäin vivahteikkaan ja uskottavan kuvan Suomenlinnan rakentamisen ensimmäisestä kesästä. Puuteroitu peruukki pöllyten Ehrenström luovi haasteiden edessä: tarvikkeita ei ollut, määrärahat olivat pienet ja niistäkin virkamiehet vehkeilivät. Asuinolosuhteet olivat ala-arvoiset: parituhatta ruotumiestä eli märissä ja kylmissä telttaleireissä alttiina epidemioille ja syöpäläisille. Pehmeään Ruotsin kalkkikiveen tottuneet kivimiehet kohtasivat elämänsä haasteen, sillä suomalainen graniitti ei niin vain taipunut heidän hakkujensa alle.

Ehrenströmillä oli muutama läheinen apuri joihin tukeutua, mutta silti työn määrä oli valtava ja vastuu painoi. Kaiken tämän rumuuden, pölyn ja vastusten vastapainoksi mies tarvitsi kauneutta ympärilleen. Kauneutta soi koskematon saaristoluonto ja vanhan kalastajan kasvattama pojantytär Anna, nuori, sorea ja viaton neitonen. Ehrenström värväsi Annan viikottaiseksi mallikseen, olihan hän taitava piirtäjä ja etsaaja. Annan puhdas kauneus hurmasi Ehrenströmin, mutta hän malttoi mielensä ja näppinsä.

Komendantin vahvuuksia ovat mielestäni taitava ja tarkka ajankuva sekä hivelevän kaunis luontokuvaus. Ajan ilmapiiri ja tavat piirtyivät upeasti ja elävästi. Kirja oli hiukan vaikeasti seurattava, sillä tapahtumia ja henkilöitä titteleineen ja vierasperäisine nimineen vilisi. Ehkä olen myös selkeämmän juonen ystävä. Komendantin tapahtumissa kohokohtaa edusti juhannuksen vietto, joka hullaannutti juominkeihin ja juhannustaikoihin sekä alhaiset että ylhäiset. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli Ehrenströmin ystävyys ja kirjeenvaihto Carl von Linnén kanssa. Saipa Ehrenström Linnéltä mustaseljan (Sambucus nigra) juurakonkin. Mahtaako tuo Suomen oloissa arka pensas kasvaa tämän päivän Suomenlinnassa?

Komendantin ansioksi lasken myös sen, että oli aivan pakko etsiä lisää tietoa Ehrensvärdistä, Suomenlinnasta, isonvihan ajoista etc. 100-vuotista itsenäisyyttään juhliva Suomi kuului Ruotsin kuningaskuntaan montasataa vuotta ja sitten Venäjään yli 100 vuotta. Mutkikasta on ollut meidän menneisyytemme. Jos katsoo Helsingin perspektiivistä, me olemme tarvinneet kaksi ulkomaalaista oman alansa asiantuntijaa jättämään tänne pysyvän kädenjälkensä. Ruotsalainen Ehrensvärd loi Ruotsin kuninkaan toimeksiannosta Viaporin, yhden Suomen maailmanperintökohteista (vuodesta 1991) ja saksalainen Engel Venäjän tsaarin toimeksiannosta Helsingin upean empirekeskustan ja lukuisia muita julkisia rakennuksia.

Augustin Ehrensvärd (1710–1772) oli Viaporin linnoituksen keskeisin toteuttaja ja hänestä tuli Suomen ylikäskynhaltija 1769 ja kenttämarsalkka 1772. Suomenlinnan Kuninkaanportille on hakattu tämä lause, jota käytetään edelleen puolustuspoliittisessa keskustelussa: 

Eftervård, stå här på egen botn, och lita icke på främmande hielp. 
Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun.



Pauliina Lindholm
Komendantti
Otava 2017
****
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

1. elokuuta 2017

Edelfelt Pariisissa


Kiitän Kirjasähkökäyrän Maita tästä loistavasta kirjavinkistä. Edelfelt Pariisissa on isokokoinen ja upein taidekuvin kuvitettu Turun taidemuseon näyttelykirja. Suuri Edelfelt-näyttely oli kesäkauden 2001 Turussa, josta se siirtyi syksyksi Tikanojan taidekotiin Vaasaan. Kirjoittajat ovat kaikki alansa huippuja, taidehistorioitsijoita ja Edelfeltin taiteen tuntijoita ja tutkijoita. Teoksen alussa on kuusi kiinnostavaa esseetä näiden naisten kirjoittamina. Sitten seuraavat teosesittelyt ja biografiatiedot.

Marina Catani - Edelfelt Pariisissa. Karriääri, elämä ateljeessa ja mallit
Edelfeltistä tuli hyvin pariisilainen. Hänhän puhui sujuvasti ranskaa jo kaupunkiin ensimmäisen kerran tullessaan ja vietti kaupungissa suuren osan elämästään. Edelfeltinkin ateljeesta muodostui seurapiiriateljee, jonka hän sisusti kauniisti ja boheemisti, mm. tuolloin muodissa olleilla japanilaisilla sermeillä. Siellä tapasivat taiteilijat, mallit, keräilijät, kriitikot, kirjailijat, taide- ja värikauppiaat sekä vierailijat kotimaasta. Suomalaiselle Pariisin-matkaajalle kuului usein ohjelmaan käynti Edelfeltin ateljeessa. 

Edelfelt käytti elinaikanaan yli sataa mallia. Mallien suhteen tärkein tietolähde on ollut Edelfeltin ystävä Ville Vallgren. Parhaiten tunnemme ehkä kauniin ja sensuellin Virginien, josta Anna Kortelainen on kirjoittanut samannimisen kirjan. Sitten oli kaunis Antonia Bonjean, johon Edelfelt oli hyvin ihastunut, mutta Antonia lähti amerikkalaisen taiteilijan matkaan. Kirjassa on hupaisa taiteilijan kirjeen sitaatti nuoren Thérèse Lainvillen hiprakasta kosteissa juhlissa (s. 18). Nimeltään tuntemattomasta ruskeaveriköstä taiteilija maalasi aivan ihastuttavia pastellitöitä, mutta tämä kaunotar menehtyi nuorena keuhkokuumeeseen. Olihan heitä, joskin Edelfelt toteaa kirjeessään:  En välittäisi enää maalata 'des petites femmes', se on vaarallista lahjakkuudelle. Pikkunätti taiteilu ja ihan erityisesti 'les petites femmes' saavat minut voimaan aivan kauhean pahoin. Mutta sensuellit pikkupariisittaret myivät hyvin.

Anna Kortelainen - Vaarallinen pariisitar
Esseessään Kortelainen kertoo miten vallankumousten naiskansalaisesta tuli erotisoitu pikku pariisitar, koko kaupungin symboli. Koko Pariisin kaupunki seksualisoitiin 1800-luvulla. Runoilijoiden teksteissä Pariisi oli sekä kuningatar että prostituoitu - yhtä kaikki, Pariisi oli nainen.

Marie-Sofie Lundström'Espanjalainen' almu. Espanjalaisvaikutteet Edelfeltin taiteessa
Edelfelt kävi Espanjassa vuonna 1881: Madridissa, Toledossa ja Andalusian eri kaupungeissa. Hispanismi oli hyvin suosittua ja Edelfelt ihaili Pradossa Velázquesin töitä. Tuo matka poiki myös tämän tanssivan nuoren mustalaistytön, joka on epätavallisen värikäs Edelfeltin työksi.

Kuva: Kaleva
Tanssiva Gitana I, 1881. 65 x 54 cm, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

Laura Gutman - 147, Avenue de Villiers
Essee valottaa Edelfeltin Pariisin taidemaailman valloitusstrategiaa ateljeiden osoitteiden valossa. Edelfelt hivuttautui vähän kerrassaan arvostetuille alueille. Avenue de Villiersin ateljee oli taiteilijalla 25 vuotta, hänen kuolemaansa asti. Talo oli ateljeetalo ja siellä asuivat mm. hyvät ystävät Dagnan-Bouveret ja Gustave Courtois.

Elina Anttila - Suomalainen Edelfelt ja Pariisi
Edelfeltin Haikossa maalamia suomalaisia kansankuvauksia oli esillä Salongissa. Ne kiinnostivat yleisöä ja kriitikoita eksoottisuudellaan. Mielenkiintoista tekstiä mm. Lapsen ruumissaaton, 1879 värityksestä: ... vaikka juhlapuku oli tavallisesti musta - ei vain hautajaisissa, vaan myös muissa tilaisuuksissa, jopa häissä - Edelfelt on korostanut pohjoista ja merellistä väritystä naisväen sinisillä asuilla ja valkeilla asusteilla.

Tuulikki Kilpinen - Impressionismin imussa, tutkimus Albert Edelfeltin Pariisin Luxemburgin puistosta -maalauksesta
Ansioitunut pitkän linjan konservaattori kertoo tässä teosten tutkimisen nykytekniikoista. Työryhmä Catani - Kilpinen selvittää Edelfeltin 'työhuonekäytäntöä' eli luomisprosessin kulkua luonnoskirjojen luonnosten ja nykytekniikoiden avulla. Verrataan ao. teoksen akatemiamaalauksen vs impressionistisen tyylin tyyppipiirteitä. Lopputulema on, että Edelfelt ei ole puhdas impressionisti: ... impressionistisesta luonteesta huolimatta Edelfelt ei ole impressionisti. Maalaus (Luxemburgin puistossa) edustaa kuitenkin tutkimukseni perusteella impressionismin viilennettyä pohjoista juonnetta. ... Edelfelt maalasi uransa aikana monia teoksia, jotka täyttävät impressionismin tyyppipiirteet.

Tavallista Edelfeltin ihailijaa eivät nuo akateemiset kysymykset juuri hetkauta, joskin kiinnostavia ne ovat. Edelfelt Pariisissa on ihastuttava ja upea tietokirja, jonka esseet ja teosten esittelyt antoivat taas lisänäkemystä Edelfeltin taiteesta. Taiteilijan kirjeitten lukuisia sitaatteja oli ihana lukea. Siksipä kiinnostaisi Kortelaisen teos Niin kutsuttu sydämeni: Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873-1901 tai tämä: Albert Edelfeltin fantasmagoria: nainen, Japani, tavaratalo.

Edelfelt Pariisissa
Anttila Elina, Catani Maria, Gutman Laura,
Kilpinen Tuulikki, Kortelainen Anna, Lundström Marie-Sofie
Turun taidemuseon näyttelyjulkaisu 2001
*****
Kirjastosta

Tässä linkki lukemiini kirjoihin, jotka käsittelevät Albert Edelfeltiä tavalla tai toisella:
Raija Oranen - Ackté
Enni Mustonen - Emännöitsijä
Venla Hiidensalo - Sinun tähtesi
Mila Teräs - Jäljet
Anna Kortelainen - Puolivilli puutarha, Albert Edelfeltin Haikko
Anna Kortelainen - Virginie
Eppu Nuotio & Pirkko Soininen - Nainen parvekkeella
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...