Kristiina Wallin - Vaikeampaa on olla näkemättä unia

Kristiina Wallinin esikoisromaanissa Vaikeampaa on olla näkemättä unia proosa lähenee runoutta. Tyyli on minulle tuttua Wallinin aiemmista teoksista, mm. kirjeenvaihtokirjoista Hannimari Heinon kanssa. Teksti on kevyttä ja leijailevaa, unenomaista ja pohtivaa; sen takana olevasta tunnevyyhdestä on vaikea saada kiinni. Juonessa on mystisiä tai sadunomaisia piirteitä. Konkreettinen teemakin romaanissa on: tytär Veera yrittää selvittää neljänkymmenen vuoden jälkeen, mitä tapahtui kun hänen äitinsä Ursula katosi.

Kun joku katoaa, muiden on päätettävä, onko hän elossa vai kuollut: puhutaanko hänestä preesensissä vai imperfektissä.

Ursulan perheessä päätös jäi häilymään. Veera oli ymmällä ja isä mykistyi suruunsa. Kukaan ei selittänyt tytölle äidin lähtemiseen liittyviä syitä eikä katoamiseen liittyviä tapahtumia. Olihan äidin käytös muuttunut oudoksi, mutta silti tuntui hylkäämiseltä. Vaietut salaisuudet ja muistojen sirpaleet jäivät leijumaan irtonaisina ja hajallaan tytön mieleen. Jäi myös kaipuu, ja vihan tunteet, jonkinlainen limbo.

Sanon tämän nyt heti, suoraan ja selittelemättä: sinä petit meidät. Kuulostaa pahalta, ikään kuin se olisi sinun vikasi.

Nykyhetkessä Veera on kansainvälisesti tunnustettu jäkälätutkija ja isä Johannes hoivakotiin puhumattomaksi käpertynyt vanhus. Vuodenvaihteessa 2015 - 2016 uupunut Veera lähtee muutamaksi viikoksi johonkin ulkomaan kaupunkiin saadakseen vihdoin koottua repaleisista muistoistaan ehjän kuvan. Veera haluaisi uskoa, että äiti on jossain elossa, ja etenkin että tämä kaipaa tai on kaivannut tytärtään. Äidittä kasvanut on kaivannut äitiä koko elämänsä. 

On alkutalvi vieraassa kaupungissa, leijailee lunta ja Veera on tipahtanut hiljaisuuteen kuin jonnekin maailman reunalle. Hän aikoo kirjoittaa, ensisijaisesti äidilleen, mutta ei tarkoita tekstiä julkaistavaksi. Mukaansa Veera pakkaa muutaman äidin lempikirjan ja perheen vanhoja kaitafilmejä, joita katsoo pienessä vuokratussa kaksiossa, haahuilee kaupungilla ja seuraa ikkunasta vastapäisessä talossa papukaija olkapäällään istuvaa vanhaa rouvaa.

Nykyhetken kerronnan lomassa on äiti Ursulan kerrontaa vuosilukuineen - joulukuu 1975, tammikuu 1976 & epilogi. Vieraan kaupungin kirjastossa Veera lukee Simone de Beauvoirin romaania sota-ajasta ja Ursulan osuuksissa Anna Ahmatova polttaa runojaan annettuaan säkeet ensin jonkun ystävänsä ulkoa opeteltaviksi.

Romaanin kerronta on unenomaista, kuten Veeran muistot, joita on vaikea saada loogiseen järjestykseen. Veera on näkevinään äidin ohikulkijoissa ja äidiltä näyttävä kuiskaaja kutoo keltaista villalankaa ja välähdyttää mieleen muistoja. Veeran sydämessä on asunut vuosikymmenten ajan hämmennys,  epätietoisuus, viha ja äidin kaipuu. Mietin sitä, miten paljon Veera menetti isän ja ympäristön vaikenemisen ja salailun vuoksi. Lapsen suojeleminen vaikeilta asioilta ja asialliselta tiedolta riisti häneltä liikaa. Vaikeampaa on olla näkemättä unia kertoo isän rakkaudesta, ympäristön normeista, häpeästä ja tarpeesta suojella tytärtä, mutta myös äidin rakkaudesta tyttäreensä. Oli kohtalon julma oikku, että tytär jäi yksin ajatuksineen ja epätietoisuuteen. Pidin siitä, että perheen kokema tragedia avautui vähitellen. Romaani on hyvin taiteellinen ja koskettava, ja Wallinin runollinen teksti pääosassa.

Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu suupielistä, painoväri. Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa. Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa. Pelkään, että minäkin katoan.

Hannimari Heino, Kristiina Wallin - Matkakirjeitä

Kristiina Wallin - Valon paino

Kristiina Wallin, Hannimari Heino - Puutarhakirjeitä

Kristiina Wallin - Vaikeampaa on olla näkemättä unia
Kustantamo S&S 2021
____________________

Kuuntelen vuosia / kuuntelen poissaoloasi. Olet mykkä alue minussa, mutta kirjoitan silti. Etäisyydestä huolimatta olemme samaa. Olemme kahden erillisyyden muodostama ykseys; sykähtelevä kuvio.

Kun Veera oli lapsi, äiti katosi. Nyt Veera kirjoittaa aikaan uponneista fragmenteista tarinaa, joka tekee näkyväksi muistin omalakisen mekaniikan. Vähitellen piirtyy esiin kuva perheestä, jonka jäseniä ei edes rakkaus suojellut eksymästä toisiltaan. Veera rakentaa säikeitä lapsuuteen rinnallaan keltaista villalankaa neulova kuiskaaja ja naapuritalon Papukaijarouva. Wallinin kieli on tiheää ja kerroksellista. Se kuroo näkyvää ja näkymätöntä kertomukseksi ajasta, muistamisesta ja identiteetistä. Kun sanat alkavat kasvaa jäkälää, vuodet luopuvat lineaarisuudestaan.

Hannimari Heino, Kristiina Wallin - Matkakirjeitä

Tulee kylmä vuodenaika, hitaampi ja hiljaisempi kausi.

Kustantajan sivuilla sanotaan, että Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin Matkakirjeitä on aiemman, myös heidän kirjeenvaihtoonsa perustuvan teoksen Puutarhakirjeitä sisarteos. Konsepti on hieno ja kirja yhtä ihastuttava. Runoilijat kirjoittavat matkoiltaan vanhanaikaisesti kirjeitä toisilleen. He eivät kirjoita tavanomaista matkakirjaa, vaikka turistikartan pallukoita väliin metsästävätkin. Keskiössä ovat mielenmaisemat ja havainnot, jotka kurkottavat myös aikojen taa, lopuksi myös viruksen muuttamaan todellisuuteemme.

Kun päätin, etten tänä vuonna lennä, päätöstä ohjasivat huoli ilmastonmuutoksesta ja huono omatunto. Suhtauduin lentämättömyyteen positiivisen uteliaasti, mutta siltikin ajatus hitaasta matkanteosta tuntui välillä hankalalta.

...

Yhä useammin voin myös jäädä.

Olla aloillani.

Odottaa ja malttaa.

Matkustaa kirjallisuudessa.

Kuvissa.

Mielikuvissa.

- Kristiina lokakuussa 2019

Runoilijat ja taiteilijat ovat matkustaneet aina, niin suomalaiset kuin muun maalaiset. Suomen kultakauden taiteilijat lähtivät Eurooppaan, avasivat ovia tuoreille tuulahduksille. Me hyvinvoivat länsimaalaiset olemme tottuneet nopeaan ja helppoon siirtymiseen. Lentäminen on lyhentänyt välimatkoja ja ikäänkuin kutistanut maailmaa. Meidän turistimatkojemme todellisuus on toinen kuin täpötäysissä veneissä seilaavien venepakolaisten. Helposti koemme, että jos ei pääse matkustamaan, jää osattomaksi jostain. Kirjan kirjeenvaihto kestää keväästä 2018 kevääseen 2020, jolloin tuli pandemia ja muutti kaiken; vei turvallisuuden ja sulki rajat. 

Porvoossa asuvan Heinon ja Ylöjärvellä asuvan Wallinin matkakirjeenvaihtoa oli ihanaa lukea juuri nyt, kun paikoilleen jääminen on pakollista tai ainakin järkevää. Heidän kirjoitustyylinsä istuvat saumattomasti yhteen: on jopa tarkistettava kumpi on äänessä, niin samantyylisiä heidän äänensä ovat.  Molempia kiehtovat meri ja museot, ja he kirjoittavat matkoillaan. Wallin kertoo elämyksistään mm. Hailuodon residenssistä, Valenciasta, ja Tartosta. Heino matkustaa tietysti Italiassa, mutta myös Viipurissa ja Nizzassa. He käsittelevät kirjeissään myös niiden kirjailijoiden tuotantoa ja elämää, jotka oleskelivat tai asuivat kyseisissä kohteissa. Teoksen lopusta löytyy Kirjallinen kapsäkki, lista kirjailijoista ja teoksista joita he ovat lukeneet matkalukemisenaan. Listalta löytyvät mm. Marguerite Duras, Tua Forsström, Aino Kallas, Thomas Mann, Eeva-Liisa Manner, Aila Meriluoto, Valdur Mikita, Eugenio Montale & Orhan Pamuk.

Löytyy kirkko tai kapea kuja, jossa tuntuu olevan läsnä jotain kätkettyä. Matkaaja pysähtyy ja katsoo maalausta tai ajan rouhimaa seinää, portaita. Hän katsoo ovennuppia, kahvaa tai lukkoa, toistuvan kosketuksen silottamaa puuta ja metallia. Samalla hän katsoo itseään. Hän kuulee maalauksen tai vanhan rakennuksen hiljaisuudessa oman hiljaisuutensa.

- Kristiina Valenciassa 2018

Runoilijoiden matkakohteet ulottuvat lähelle ja kauas, ja niiden monipuolisuudesta jokainen lukija löytää varmasti itseään kiinnostavat kohteet kirjalliselle nojatuolimatkalle. Minua kiinnostivat erityisesti Heinon havainnot Italian Ponzan ja Palmarolan saarilta sekä Wallinin mietteet Tartosta Aino Kallaksen jalanjäljissä. Erityisen kiinnostavaa oli lukea myös, miltä rajantakainen Karjala näytti Heinon silmin.

Bloggauksessani Puutarhakirjeistä kirjoitin, että se oli minulle liian filosofinen. Matkakirjeitä sen sijaan puhutteli minua ajatuksilllaan juuri sopivasti. Runoilijoiden lempeä kirjoitustyyli rauhoitti stressaantunutta mieltä. Saattoi vain jättäytyä tekstin tuuditettavaksi ja antaa omienkin ajatusten lennellä vapaasti. Kirjan taitto on rauhallinen ja kirjailijoiden itsensä ottamat valokuvat kauniita ja teksteihin istuvia. Hurmaava ja seesteinen lukuelämys.

Täällä Ponzassa maapallon muinaisista purkauksista kertovat kalliomuodostelmat hivuttavat aikaa vielä ihan toiseen ulottuvuuteen, ja ihmistä sivummalle. Kivisen maan ja suolatuulen karheankeveää kirjoitusta, sitä minä täällä luen niin kuin sitä on luettu jo vuosituhannet.

- Heino Ponzassa 2019

Hannimari Heino, Kristiina Wallin - Matkakirjeitä
Kansi Satu Konttinen

Valokuvat Hannimari Heino, Kristiina Wallin
Atena 2020

Kirjastosta
______________

Runoilijoiden kirjoittamat kirjeet ulottuvat merten ja aikojen yli. Kirjeistä koottu kirja kertoo myös matkasta kirjoittamiseen. Hannimari Heino ja Kristiina Wallin havainnoivat matkoillaan maailmaa, kurottavat aikakerrostumien läpi, vaeltavat toden ja kuvitellun välillä ja muistelevat aiempia matkojaan sekä miettivät perillä olemisen merkityksiä. Runollinen ja ajankohtainen Matkakirjeitä pohtii matkustamisen mielekkyyttä ja ekologisuutta sekä sitä, miten myös kirjoittaminen on matkan-tekoa. Kirjeiden vivahteikkaat pohdinnat limittyvät runoilijoiden toiveisiin, kaipuuseen ja matkailun ristiriitoihin, ja samalla lukija pääsee nojatuolimatkalle niin fyysisiin matkakohteisiin kuin lumoaviin mielenmaisemiin.

Kustantajan sivuilla voi tutustua tekstinäytteeseen.

Kristiina Wallin (s. 1971) on runoilija ja radiodraaman kirjoittaja. Häneltä on ilmestynyt useita runokokoelmia ja lukuisia kuunnelmia ja muita radioteoksia. Wallinin runokokoelmat ovat olleet Runeberg-palkintoehdokkaana, Tanssiva Karhu –ehdokkaana ja Einari Vuorela –runopalkintoehdokkaana ja hän on saanut Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Wallinin runoja on käännetty englanniksi, italiaksi, albaniaksi ja arabiaksi. Wallin on tehnyt monia poikkitaiteellisia projekteja ja etsinyt runolle kohtaamispintoja äänitaiteesta, musiikista ja kuvataiteesta.

Hannimari Heino (s.1963) on runoilija ja suomentaja. Häneltä on ilmestynyt runokokoelmia ja lukuisia, erityisesti italialaisen runouden suomennoksia. Hän on saanut kansainvälisen Flaiano Italianistica -palkinnon ja hänen runojaan on käännetty italiaksi. Houkutus venyttää kirjallisuutta yli taiteiden välisten rajojen vie Heinoa myös kansien välistä ulos. Sanojen leikistä tilan, kuvan, äänen ja liikkeen kanssa on syntynyt muun muassa runoinstallaatiota, joita on nähty kaupunkien julkisissa puutarhoissa eri puolilla Suomea ja ulkomailla. Kirjoittamisen ja kääntämisen ohella Heino toimii italian kielen opettajana.

Kristiina Wallin - Valon paino #runosunnuntai

Poissaolo levittäytyy kaikkialle, läpitiheä.

Ihastuin Kristiina Wallinin ilmaisuun lukiessani vastikään hänen Hannimari Heinon kanssa julkaisemansa teoksen Puutarhakirjeitä.  Valon paino kertoo herkästi ja tuoreella tavalla surutyöstä kirjailijan isän kuoleman jälkeen. Hän palaa lapsuuden kesähuvilaan selvittelemään isänsä jäämistöä.

Olen se, joka jäi viimeiseksi: pojantytär, veljentytär, tytär. Täällä olen lapsi enemmän kuin muualla, siksi tarina ei ole pelkästään surullinen. Minussa on yhä joku kirkas kohta, keskeneräisyyden ulottuvuus.

Jos saisi valita runominä varmasti jättäisi lapsuuden huvilan silleen, koska ei millään jaksaisi. Mutta hänen on läpikäytävä tavarat ja siivottava niin isän kuin aiempien sukupolvien elämän jäljet. Syvän surun keskellä, niin tutussa ja rakkaassa ympäristössä, mieleen nousee myös onnellisia ja nostalgisia lapsuusmuistoja. Mielen valtaa haikeus elämän rajallisuuden ja katoavaisuuden edessä. Paikkoja läpikäydessä löytyy kaikkea riipaisevaa kuten isän saappaat ja punaraitaiset villasukat; löytyy valokuva-albumeita joissa Andres, Lempi ja Aurora hymyilevät elävinä ja nuorina.

Runominä taiteilee muistamisen ja unohtamisen rajapinnalla. Mieli tuntuu tekevän tepposiaan: välillä hän näkee itsensä lapsena, pienenä pikkulikkarimppakinttuna; surrealistisissa painajaisissa isä keinuu omenapuun oksilla, joita tuuli heiluttaa; välillä on kesä ja lintuja, välillä maiseman peittää lumi. Kun aivot ovat surusta raskaat eikä ajattelu suju, fragmentaariset muisti- ja mielikuvat seuraavat toisiaan sumuisina, epätodellisina ja hajanaisina.

Wallin tavoitti runoissaan herkän kauniisti sen tyhjyyden, johon läheisen menetettyämme suistumme. Ajatukset pyörivät kuumeisesti, mutta mistään ei oikein saa otetta. Maailma ja ympäristö ovat ennallaan, mutta ne tuntuvat muuttuneen. Itsekin olemme menetyksen jälkeen eri kuin ennen. Suru kuolleesta isästä tai äidistä saa meidät tuntemaan itsemme jälleen lapsiksi. Kaipaamme syliä ja lohdutusta; vakuuttelua siitä että kaikki muuttuu jälleen hyväksi. Runoissa tulee hyvin esiin se, kuinka suru aaltoilee; välillä on helpompi ja keveämpi hengittää, väliin taas tunnemme hukkuvamme.

Wallinin teksti oli raskaasta aiheestaan huolimatta kaunista ja kuulasta. Itse liikutuin ja herkistyin. Mieleeni tulvivat myös muistot ajasta, jolloin oma isäni menehtyi. Muutama irrallinen säe:

Tässä on huone, johon mahtuu se mikä sattuu.

...
Kun käsittämätön tulee, tulee maanuumenhiljaisuus
pakkasunisuuden aika
lumi
sataa lakanoille.
...
Etäisyys kasvaa, ja läheisyys
jokin järjestys on, surun ja sen hälvenemisen
outo matematiikka.
...
Kuusten alla lopetan itkemisen koska loputtomiin ei voi.
...
Kun kirjoitan, suru menee jokaisen kirjaimen läpi, tiedäthän.
...
Jokaisessa kuvassa on: olipa kerran.
Tulee koskaan väistymätön imperfekti.

Valon paino tuo lohtua ja toivoa läheisensä menettäneelle, suosittelen lämpimästi surutyötä tekeville. Aiemmin lukemiani surutyörunoja ovat mm. Tomi Kontion hieno Saattaa, olla (sisaren kuoleman jälkeen), Esther Helmiän koskettava Surun tie (äidin ikävästä) ja Sanna Karlströmin minimalistinen Saatesanat (isän kuoleman jälkeen). Ehkä lähimmäksi Valon paino tulee Johanna Venhon kokoelmaa Saaren runot, jossa kuollut läheinen on myös isä. Yhteistä Wallinille ja Venholle on lapsuuden muistoja tihkuva kesäpaikka. Mielenkiintoista on ollut nähdä, miten persoonallisesti kukin runoilija raskasta teemaansa lähestyi.

PS

Vaikka suru hyökyy ylle, mieleen voi nousta myös koomisia muistoja - mieli ei valikoi sitä mikä on muka sopivaa tässä tilanteessa, mikä ei.  Tämä muisto huvitti minua, olihan se tulvillaan huumoria:

Vuosia sitten rakastelin nojatuolissa kanttorin kanssa. Jälkeenpäin hän hymyili kiitollisena. Minä poltin tupakkaa ja olin nuori.

Kristiina Wallin 

Valon paino

Tammi 2016

****

Kirjastosta

_______________

Vuonna 1971 syntynyt Kristiina Wallin on julkaissut runokokoelmia, kuunnelmia ja taiteilijakirjoja. Wallinin esikoisrunokokoelma Kengitetyn eläimen jäljet (2005) oli ehdolla Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi. Toinen kokoelma Murtuneista luista (2007) oli ehdolla Runeberg-palkinnon ja Einari Vuorela -runopalkinnon saajaksi. Valon paino oli ehdolla Einari Vuorela -runopalkinnon saajaksi.

#runo18-haaste 

❤︎
SusuPetalin runo Kaupunkilainen kiroaa kohtaloaan
Estherin runo Äh miten siistii

Kristiina Wallin & Hannimari Heino - Puutarhakirjeitä

Mitä syntyy, kun kaksi luonnon ja puutarhan lumoihin joutunutta runoilijaa alkaa avata toisilleen ajatuksiaan puutarhanhoidosta, kirjoittamisesta, elämästä ja ajasta? Syntyy hurmaavan herkkä, runollinen ja filosofoiva teos Puutarhakirjeitä. Kristiina Wallin Ylöjärveltä ja Hannimari Heino Porvoosta kävivät kirjeitse keskenään vuoropuhelua parisen vuotta. Tahti oli verkkainen, kirjeet ja ajatukset liikkuivat kun oli aika.

Viivyn valossa nyt. Kuljen valon puutarhassa ja täytyn heijastuksista ja kimalluksesta. Kuoriudun hitaasti talven painosta. Ruumis lämpenee vähitellen ja muuttuu joustavammaksi. Olen kevyempää hengitystä, mutta en helposti enkä kerralla. (...) Vihreää en osaa kuvitella vielä. Omenankukat näen silti: kun suljen silmät, paljaat oksat ryöpsähtävät täyteen terälehtien kuohua. - Kristiina maaliskuussa 2015

Jokainen puutarha-harrastaja elää vuodenkierron sykleissä, jotka vertautuvat ihmiselämään - syntymä, kukoistus, lakastuminen ja kuolema. Tunnistin omia elämän- ja puutarhatuntojani kaikkien vuodenaikojen kirjeistä: kevään huumaava hullaantuminen ja kasvun ihmeen odotus; alkukesän kukkaisa täyteys, omenankukkapilvet ja syreeneitten tuoksu. Tunne että kaikki on vielä hallinnassa! Tuskastuminen kasvien riehaantumiseen ja hallinnan menettämisen tunne hiipivät mieleen aina jossain kohtaa elokuuta. Olkoot, mokomat räyhänhenget, eivät ne kunnioita mitään rajoja! Vaikka sadonkorjuu rapsakoine porkkanoineen ja uuniomenoineen onkin ihanaa, jotain hyvin mieltä tyynnyttävää ja tulevaa lepoa ennakoivaa on syksyisessä sumuisessa aamussa, kun ruska on kullannut lehtipuut.

Siihen aikaan, kun lapset olivat pieniä, menin kasvimaalle usein iltaisin yksikseni. Se oli oma hetkeni, palsta yksityiselle, minussa itsessäni muhivan odotukselle ja löytämiselle. Kyykin, kitkin ja kastelin, kunnes aurinko kellahti Pikku Linnamäen taakse ja hoipuin selkääni oikoen kotiin satakielen melskatessa kannoillani kesäyössä.   - Hanni heinäkuussa 2015

Kirjoittajat puhuvat puutarhasta ranskalaista Gaston Bachelardia (1884-1962) mukaillen rajattuna tilana, joka voi ulottua nykyisyydestä myös menneeseen, lapsuusmuistoihin. Minua viehättivät myös ajatukset villiintyneiden puutarhojen ja rapistuneitten talojen lumosta. Villiintyneissä puutarhoissa on nimenomaan sitä jotakin ennen kuin luonto lopulta hävittää ihmisen käden jäljet kokonaan ja ottaa omansa.

Puutarhassani on kuoleman leikki. On kuihtumisen, maatumisen, kokoon käpristymisen ja haurastumisen salaisuus. Täällä lahoaa ja mätänee. (...) Pilvet laahaavat matalalla. Puutarha on hämärän ja varjojen oma, vaikka on alkuilta vasta. Pian lokakuu kääntyy marraskuuksi ja alkaa talvehtimisen aika. Tälle riville minua houkuttaa ajatella huone, jonka katon läpi sataa lunta. - Kristiina loka-marraskuun taitteessa 2015

Elämän ja ajan kerroksellisuus oli myös kiehtova ajatus. Joka vuosi puutarha tai me itse olemme sama mutta kuitenkin eri. Ja voimme palata lapsuuden merkityksellisiin maisemiin tai vaikka mummolan puutarhaan jonkun tuoksun tai kasvin johdattamina. Kirjassa on paljon pohdintaa hiljaisuuden, levon ja pysähtymisen tarpeesta, joita emme aina osaa tunnistaa itsessämme.

Olisipa minulla sellainen sivellin kuin Karin Oldfelt Hjertonssonilla, kasveihin vihkiytyneellä ruotsalaisella akvarellimaalarilla. Saisin sanat tottelemaan, olemaan sitä mitä näen, ja pääsisin astumaan pionin salaisuuteen, iiriksen syvään, osaksi orvokin sakkaa. Saisin kukat vasten vettä ja ilmaa. Saisin! (...) Kesäkuisen puutarhan rytmi on niin hengästyttävä, mihin tahansa tuon puutarhan rajaankin! (...)  Täyteyden helma heilahtaa, se karkaa otteestani, vaikka luulen istuvani sen sylissä puutarhan levitessä allani, ylläni, ympärilläni. - Hanni juhannuksen alla 2016

Puutarhakirjeitä vie hurmaavasti japanilaisten runoilijamestareiden Bashoon ja Ryookaninkin ajatuksiin: miksi olen näin vanha tänä syksynä - pilvissä lintu. Myös amerikkalaisen runoilijan Stanley Kunizin (1905-2006) ajatuksia mietitään. Puutarhakirjeistä on Yle toteuttanut vuonna 2017 Ääniversumin, joka ei harmikseni ollut enää Yle Areenassa kuunneltavissa. Heino on toteuttanut julkisiin puutarhoihin runoinstallaatioita sekä Suomessa että ulkomailla. Hän piilottaa kasvien lomaan pieniä kylttejä, joissa voi lukea vaikka näin: äkkisyvästä / sysipimeästä / puhkean. Mielenkiintoista eikö totta!

Itse en kirjoita, en runoja enkä muutakaan kaunokirjallista. Mutta uskon, että kirjoittavalle lukijalle kirjeet avautuvat vielä minua paremmin. Runoilijat näkivät puutarhanhoidossa ja kirjoittamisessa Kunizin tavoin paljon samaa: rauhaa ja läsnäoloa juuri siinä hetkessä - tunteen olen turvassa. Taiteellisin nelivärikuvin kuvitettu Puutarhakirjeet oli ihastuttavaa luettavaa, joskin itselleni lukukokemus oli aavistuksen liian filosofinen. 'Tavallisia' puutarhakirjoja on aivan riittämiin, siksi kauniskantinen Puutarhakirjeitä oli ilahduttava tuttavuus.

Kuva: Henrietta Soininen

Kristiina Wallin & Hannimari Heino

Puutarhakirjeitä

Kansi Satu Kontinen
Valokuvat Hannimari Heino & Kristiina Wallin

Atena 2018

****

Kirjastosta

_______________

Vuonna 1971 syntynyt Kristiina Wallin  on julkaissut runokokoelmia, kuunnelmia ja taiteilijakirjoja sekä tehnyt runoihinsa perustuvan audiovisuaalisen installaation. Wallinin esikoisrunokokoelma Kengitetyn eläimen jäljet (2005) oli ehdolla Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi. Toinen kokoelma Murtuneista luista (2007) oli ehdolla Runeberg-palkinnon ja Einari Vuorela-runopalkinnon saajaksi. - Wallinin puutarha sijaitsee Ylöjärvellä.

Vuonna 1963 syntyneeltä Hannimari Heinolta on on ilmestynyt kolme runokokoelmaa. Uusin kokoelma, Syklejä - Herbaario punoo yhteen ihmiskohtaamisia ja -eriytymisiä sekä luonnon kasvukiertoa. - Heinon kasvimaapalsta sijaitsee Porvoossa.