29. marraskuuta 2017

Marraskuun top 5 & Onnea Finlandia-voittajille!



Marraskuun top 5 kirjailijan sukunimen aakkosjärjestyksessä:

Ville Eloranta, Jaakko Leino - Sanaiset kansiot ***** Gaudeamus 2017 
7 inessiiviä, kourallinen elatiiveja, illatiivi, ruukullinen oliiveja, 1,5 abessiivia, 2 kannua ablatiivia, 3 säkkiä allatiiveja
Mitäs ihmettä tuo nyt sitten on, heräsikö kiinnostus? Mainiota, sillä todennäköisesti emme viettäisi nyt Suomi100 -juhlavuotta ellei meillä olisi vahvaa omaa kieltä. Suomen kielen syntyyn on vaikuttanut asemamme idän ja lännen välissä; sen kehittymiseen ja elinvoimaisena säilymiseen on vaikuttanut moni historian nimi; suomen kielestä on pidetty huolta, sanoja on sepitetty ja nyansseista riidelty. Sanaiset kansiot on kiehtova matka suomen kielen vaiettuihin vaiheisiin. Lyhyen historiakatsauksen ohella kirja valottaa erityisesti tuoreempia kiistoja ja ilmiöitä.


Anneli Kanto - Lahtarit ***** Gummerus 2017 
Saatana ensiks tuli punaset pyssyjen kanssa ja vei porsaan. Jättivät paperilapon muka toristeeks, että nytten on tyäväenvalta ottanut teitiltä evästä nälkää näkevälle köyhälistölle ja kuhan valta on tyäväen niin tää teko palkitaan, että orota ämmä huamispäivään asti, sillon on kansat veljet keskenään ja tää on viimenen taisto. 
- emäntä Ida Korpela
Kannon näkökulma on valkoisten: puhutaan siis vapaussodasta ja komeasti ja ylevästi vapaussotureista. Kovin hohdokkaana ja ylevänä tämä sekalainen ja resuinen sakki ei kuitenkaan näyttäydy, mutta kaikkia heitä ajaa aate ja hurja ryssäviha. Loistava romaani!


Marianna Kurtto - Tristania ***** Wsoy 2017 
Mutta hetken me riitimme, kosketimme toisiamme kosketuksella joka löytyy yhtä harvoin kuin linnut törmäävät taivaalla.
Pehmeän runolliset kielikuvat ja tarkat luonnon huomiot ovat pettäviä. Tummat tunnelmat ja kohtalonomaisuus luonnehtivat tätä ihmissuhdedraamaa. Mutta Kurtto saa kaiken silti tuntumaan keveältä ja karutkin kohtalot näyttämään kauniilta. Tristania on hieno ja monia ihmisyyden puolia luotaava esikoisromaani, jonka odotin olevan paljon vaikeampilukuinen kuin se olikaan. Tarina kulkee lukijaa jännityksessä pitäen. Vasta lopussa selviävät kaikki ne henkilöhahmoja kalvaneet jännitteet, joista Kurtto antaa aiemmin aavistuksen.


Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat **** Otava 2017 
Jos Punainen kylä olisi ihminen, se olisi vanha mies. Se kulkisi toinen jalka ontuen ja selkä kumaralla. Se haalisi luokseen aarteita, piilottelisi niitä helmoihinsa ja työntäisi suuhunsa, kielensä alle, kuroisi kiinni rikasta ystäväänsä ja kiristelisi leukojaan ja hätyyttelisi köyhyyttä jaloistaan. Se olisi väsynyt yrittämisestä mutta nälkäinnen ja janoinen. Ahneet silmät ja ovela salaisuuksia piilotteleva suu.
Sandu kirjoittaa tavattoman runollisesti ja herkästi. Annoin ihastuttavan tarinan viedä ja sukelsin tähän kuin satuun. Kauneuden ja hiotun tekstin lomasta pilkahtelivat Ceaușescun ajan absurdiudet ja maan nykyisetkin ongelmat. Sain aavistuksen miltä tuntuu sekä lähtijöistä että niistä jotka jäävät. Miltä tuntuu köyhyys ja millaista on maahanmuuttajan arki.


Antti Tuomainen - Kaivos ***** Like 2015
Tuuli yltyi. Lumi tanssi valokeiloissa aina vain levottomammin, raskaammin, kuin laahus, jota se kannatteli, kävisi koko ajan painavammaksi ja hankalammaksi liikuttaa. (...) Lumi suli kasvoille ja tuuli vihmoi ihoa. Hengittämisestä tuli huohotusta, hiki valui selässä. Jalkojen jatkuva nostaminen kävi reisilihaksiin. Niitä alkoi pakottaa ja eteneminen kävi askel askeleelta raskaammaksi.
Kaivoksen taitavan draaman kuorrutti ympärillä leijaileva suomalainen lumimaisema sekä pohjoisessa että Helsingissä. Viima ja puhuri kangistivat minunkin jäseniäni ja katselin Jannen rinnalla hotellihuoneen ikkunasta, jonka takana pimeässä leijaili paitsi lunta, myös uhka. Niin hienoa!


Onnea Finlandia-voittajille!
Tietokirjallisuus: Riitta Kylänpää - Pentti Linkola, ihminen ja legenda
Lasten- ja nuortenkirjallisuus: Sanna Mander - Avain hukassa
Kaunokirjallisuus: Juha Hurme - Niemi

Yhtään en ole näistä vielä lukenut! Niemeä jonotan kirjastosta...

Kuukauden luetuimmat postaukset:
Kärjessä Mielenterveysviikon Hulluussarjakuvat / Viivi Rintanen.
Muut neljä: Piilotetut graafikot, Affinity Konar - Elävien kirja, 
Dan Brown - Alku, Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat, Anneli Kanto - Lahtarit ja 
Ville Eloranta & Jaakko Leino - Sanaiset kansiot.

Hyvää joulunodotusta kaikille lukijoilleni!

27. marraskuuta 2017

Roope Sarvilinna - Osuma


Sarvilinnan toinen romaani Osuma on mystinen ja fragmentaarinen ajan ja muistojen palapeli. Se on täynnä symboliikkaa ja ajan liukumia. Mutta sodasta ja sen mielettömyydestä on kyse, siitä miten sota tuhoaa ihmisen: 1990-luvulla Bosnia, 1930-luvulla Espanja, II maailmansodan jälkeinen Eurooppa, nyt vaikkapa Syyria. Kirjailija ei selitä, vaan lukija saa ihan itsekseen etsiä ja sovitella toisiinsa sopivia paloja. Osuuko, ei osu, ehkä sittenkin... Ei ole aavistustakaan onnistuinko omani kokoamisessa. Ehkä kirjailijan idea onkin antaa kullekin lukijalle tulkinnan vapaus.

Silkinharmaaksi muuttunut vanha Anders muistelee elämäänsä. Aika on pysähtynyt ja hän on jäänyt yksin. Sotilastehtävissä vietetyt kuukaudet ja vuodet ovat vainonneet häntä kautta vuosien painajaisissa ja keskellä arkipäivääkin. Etenkin se yksi kohtalokas, jolloin ystävä jäi tantereelle. Menneeseen ovat jääneet matkat ympäri maailman ja elämää sivunneet ihmiset, on vain yksinäisyys ja erkkerin tuoli.

Pala #1: Sarvilinnan kieli on kuin modernia proosarunoa. Kaunista, hienostunutta, hiottua ja salattua. Mutta eihän runojakaan tarvitse selittää puhki, voi vain uppoutua tekstiin ja kuulostella sen soljuntaa. Muutama sitaattinäyte Sarvilinnan tyylistä alla.

Pala #2: Andersin muisti ja muistot. Anders rakastui rynnäkkökivääriin jo sotaväessä. Kiväärin purkamisessa, öljyämisessä ja uudelleenkokoamisessa hän näki täsmällisyyden, toimintavarmuuden ja täydellisyyden, jotka kulminoituivat laukaisussa. Ystäviensä Matin ja Peterin kanssa hän lähti sotaan, palkkasoturiksi, ilmeisesti Bosniaan. Yksi heistä ei palannut ja Anders kelaa tätä tapahtumaa unissaan, pujahtaapa se hänen mieleensä myös kesken klassisen musiikin konsertin. Andersista tuli kulturelli ja menestynyt taidevälittäjä, mutta hän kelaa sotaansa aina vaan.

Ei Andersilla ollut nuoruutta. Anders oli syntynyt tappajaksi. Hän oli humala ja äänet välipäivinä, valppaus, sinnikkyys, tavoitteellisuus, jyrkkä polku ylös rinnettä, toinen polku sitä alas, toistuvat liikesarjat ja tehtävän jälkeinen väsymys.

Pala #3: Sundsvallista kotoisin oleva ruotsalaistyttö Mona rakastui Andersiin opiskeluaikoina. Hän seurasi miestä Helsinkiin ja mukautui tämän elämään. Anders lähti ja palasi, lähti taas. Ja Mona odotti. Mona sulki silmänsä totuudelta, ei halunnut tietää. Mutta ei päässyt Andersin menneisyyttä pakoon, silmillehän se levähti.

Muisti sopeuttaa. Mona tiesi sen. (...) Omaan muistiin ei välttämättä voinut luottaa. Todennäköisesti se vedätti. (...) Hyväkäytöksinen mies, natsi, sivistynyt natsi, taideharrastaja, natsi, miellyttävä herrasmies, taidenatsi, harmaantunut hyväryhtinen varakas mies, natsi...

Pala #4: Jakob Israel Koistinen Lea vaimoineen viittaa Vanhan testamentin kertomukseen Jakobista. Siksikö, että matkarakastajan kyseenalainen moraali esiintyy jo Raamatussa? Vanhan testamentin Jakobin missiona oli siittää ja täyttää maa, hänellä oli vaimoja ja poikia. Sarvilinnan Jakob siittää myös, syntyy tyttöä tytön perään; miehellä on lukuisia vaimoja - oma vaimo, toisen miehen vaimo ja liuta jalkavaimoja ympäri Suomen. Mies ostaa matkalaukut pullolleen pieniä mekkoja ja rakastaa jokaista tytärtään. Jakob Israel puhuu pohjalaisista arvoistaan ja tehtävästä, jonka lahkosaarnaaja hänelle suviseuroissa antoi. Vaimo Lea hyväksyy Jakobin suuren tehtävän ja rakastaa, siinä sivussa muitakin.

Pala #5: Isbah oli Jakob Israelin muualta, ehkä Syyriasta tai jostain Lähi-Idästä, adoptoitu tytär. Isbah toimi Monan assistenttina, mutta pukeutui huntuun ja lähti synnyinmaahansa islamistiseen uskonsotaan. Eri jumala vai sama, onko maailmassa ylipäätään eri jumalia vai vain yksi? Andersin poissa ollessa Mona löysi läheisyyttä ja rakkautta Jakobin sylistä. Tätä Anders ei kestänyt, vaan yllytti Matin moottoripyöräjengeineen uhkailemaan.

Tulkitsin niin, että Anders traumatisoitui sotatoimissaan erittäin vaikeasti. Tuo trauma ja yksi ainoa osuma seurasi häntä koko ikänsä. Mikään ei sen jälkeen tuntunut oikein miltään. Anders vanheni pääsemättä irti. Ilman Monaa.

He olivat eläneet hetken. Silloin kun aika oli. Kirjaston hyllyjen välissä. Muistiinpanovihko välissään. (...) Aika hupeni ja muuttui liikkeeksi. Kunnes Monalla ei ollut sitä. Jäljelle jäi joitakin muistiin porautuneita hetkiä. Anders vilkaisi kelloa, oli aivan hiljaista, mikään ei liikkunut. Istuttuaan tuoliin hän nukahti heti.

Osuma on äärimmäisen taidokasta ja hiottua kieltä, mutta vaikeaselkoinen se on. Andersin ja Monan elämän tragiikan jotenkin ymärsin, mutta Jakob Israelin osuudet menivät yli. Tämän siviiliammatiltaan olkakirurgin haasteellinen romaani on lehdistössä määritelty sanoin Postmoderni on liian kulunut määritelmä. 


Roope Sarvilinna
Osuma
Tammi 2017
****
Kansi Markko Taina
Kustantajan lukukappale - kiitos

26. marraskuuta 2017

Kevään 2018 kirjat & piilotetut graafikot


Tutkailin kustantajien ensi kevään uutuusluetteloita. Jokunen on tullut paperisenakin kotiin. Ulkoasultaan minua on viehätttänyt eniten Jenni Noposen suunnittelema Gummeruksen uutuusluettelo. Se on tyylikkäästi taitettu, mukavalta tuntuvaa, laadukasta mattapaperia ja kansikuva melkein vie jalat alta. Kansikuvassa ja muussakin markkinoinnissa Gummerus käyttää helmikuussa ilmestyvän Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani teoksen upeaa kantta. Kannen on suunnitellut graafikko Sanna-Reeta Meilahti, joka esitteli itsensä meilissä lyhyesti näin:

Olen 43-vuotias kuvittaja-graafikko, jonka erikoisosaamista ja mielipuuhaa ovat kirjat ja kirjan kannet.

Sanna-Reeta on suunnitellut kannet myös kahteen muuhun lukulistaltani löytyvään teokseen: Anna-Liisa Ahokumpu - Viktor Stanislauksen yksitoista sinfoniaa & Minna Eväsoja - Soshin, aloittelijan mieli. Lisää Sanna-Reetan kansia löytyy täältä. Ihailen kirjojen kansitaidetta, erityisesti minuun vetoaa graafinen ilmaisu: yksi tyylikkäimmistä on blogiaikanani ollut Jussi Karjalaisen suunnittelema Sinun jälkeesi, Max (Teos 2009), jonka luin vasta vuosi sitten.  Me kirjabloggarit emme taida yleensä listata kansigraafikkoja, mieleeni tulee vain Lumiomena, joka niin tekee. En minäkään ole listannut, mutta nyt aloitan! Jos nimittäin vain löydän, sillä usein suunnittelijan nimeä saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Ehkä joskus koittaa se päivä kun graafikon nimi merkitään yhtä selkeästi kuin suomentajankin! Listasin minua kiinnostaviin kevään uutuuskirjoihin myös kansigraafikon nimen, mutta kaikkiin en löytänyt.

Keväällä ilmestyy tavattoman paljon sekä kotimaisia että käännettyjä dekkareita. Poimin listalleni niistä muutaman, myös jokusen runokirjan ja sitten sekalaista. Kaikki luettelot eivät vielä ole ilmestyneet, mutta nämä ainakin kiinnostavat. 

GUMMERUS


Anniina Tarasova - Venäläiset tilikirjani  2/18
Kansi Sanna-Reeta Meilahti


Minna Eväsoja - Shoshin, aloittelijan mieli 3/18
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Mike Pohjola - Sinä vuonna 1918 1/18
Kansi Jenni Noponen
Anna-Liisa Ahokumpu - Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa 1/18
Kansi Sanna-Reeta Meilahti

MINERVA



Pierre Lemaitre - Verihäät 5/18
Kansi Taittopalvelu Yliveto
Atso Haapanen - Sisällissodan 1918 unohdetut taistelut 4/18
Kansi Taittopalvelu Yliveto

OTAVA

Jukka Viikilä - Suomalainen vuosi 3/18
Saila Susiluoto - Metropolis 1/18
Jörn Donner - Vesi on verta sakeampaa 2/18


SCHILDTS & SÖDERSTRÖMS


Hiromi Kawakami - Sensein salkku 1/18
Kansi Satu Kontinen

TAMMI

Riina Katajavuori - Maailma tuulenkantama 1/18
Kansi Marko Taina
Sara Stridsberg -Unelmien tiedekunta 2/18
Kansi Sanna-Reeta Meilahti

WSOY

Risto Ahti - Ensimmäinen rakkaus 2/18
Nele Neuhaus - Susihukka 4/18

Oletko sinä jo miettinyt mitkä uutuuskirjat kiinnostavat?

25. marraskuuta 2017

Helena Numminen - Lillin villit seikkailut


Kuvitus - Harri István Mäki

Lilli on pieni kultatukkainen tyttö, joka viettää paljon aikaa sängyssään. Hän ei osaa kävellä, vaikka iän mukaan jo pitäisi. Oma huone on kuitenkin rakas paikka: siellä on paljon kirjoja, joitten uumenisssa asuu Lillin pieni ystävä lukutoukka Luki-Luki. Ikkunasta näkyy vehreä vaahtera, jonka latvustossa lymyävät veikeä orava Pomppu ja keltanokkainen mustarastasherra Mustis. Lilli tykkää itsekin lukea, mutta hauskinta on kuunnella äidin lukemia satuja. Ainoa asia mikä Lilliä ärsyttää ja hiukan nolottaakin on se, että sänky on edelleen pinnasänky. Äiti nimittäin pelkää että Lilli putoaa, siksi laidat.

Lilli teeskentelee aina iltasadun jälkeen muka nukahtavansa. Mutta ehei, ei hän nuku, sillä yöt ovat seikkailujen aikaa. Silloin Lilli ja hänen kolme pientä ystäväänsä suuntaavat suuriin seikkailuihin, pinnasänky muuttuu ilmalaivaksi, jolla lennähdetään hetkessä maailman ääriin. Kerrankin tupsahdettiin hiekkaerämaahan, jossa tavattiin pelottavia partasuita, joiden olkapäillä keikkuivat koreat papukaijat. Aamuksi Lilli-seikkailija palaa taas sänkyineen omaan huoneeseen tuhisemaan eikä äiti aavista yön tapahtumista yhtikäs mitään, ja sekös Lilliä naurattaa.


Sitten koittaa päivä, jolloin Lilli joutuu sairaalaan. Hänen jalkojaan leikataan taas, jotta kävely onnistuisi. Tuntuu kipeältä ja yksinäiseltä. Mutta kun sairaalahuoneen ikkuna jää illalla raolleen Pomppu, Mustis ja Luki-Luki ryntäävät oitis ystävänsä luokse. Uutta potilasta odottava tyhjä sänky menee ihan mullin mallin kun siinä pompitaan ja riemuitaan koko yö. Aamuhoitajan ihmetellessä Lilli pysyy visusti vaiti.

Lillin huonetoveriksi ilmaantuu minipieni tyttö, Viivi Roosa. Tytöt ystävystyvät ja seuraavana yönä päätetään seikkailla yhdessä. Mutta voi, milläs nyt lennetään, sillä sairaalasängyt ovat lentämiseen liian painavia? Apuun rientää punatukkainen lääkäri Käpy, joka tyttöjen suureksi iloksi työntää syrjään mielikuvituksettoman aikuisuutensa. Käpy tarjoaa lentämiseen moottorinsa kadottanutta punaista rättisitikkaansa. Ja eikun lentämään! Rättärikin vallan riehaantuu kun se on saanut uuden merkityksen elämälleen. Huikean seikkailuyön jälkeisenä aamuna kaikki näyttää tuiki tavalliselta, mutta lääkäri Kävyn vaatteet ovat rypyssä ja lattialle tipahtelee Saharan hiekkaa, eikä Rolexiakaan enää näy hänen ranteessaan!


Monella lapsella on mielikuvitusystävä. Nuorimmalla pojallani oli Heikki, joka asui hänen sänkynsä alla. Lapsen mielikuvituksessa mikä olio tahansa voi ottaa tämän roolin. Lillin villit seikkailut on tarkoitettu 6-10 vuotiaille lapsille. Mielikuvituksellista kirjaa oli aivan ihana lukea. Itse tuumin, että me aikuisetkin voisimme joskus päästää sisäisen lapsemme irti ja mielikuvituksemme valloilleen. Joskus sairaus tai muu syy rajoittaa, mutta mielikuvitusta ei voi kahlita mikään. Kirjat, tarinat ja mielikuvitus ovat aina ulottuvillamme.

Lilli ja Viivi Roosa olivat erilaisia kuin useimmat muut samanikäiset. Lillillä oli kampurajalat, joita parannettiin leikkauksilla; Viivi Roosa taas pysyisi lyhytkasvuisena koko ikänsä. Mutta eivät he itseään surkutelleet. Molemmilla oli rakastava äiti, omat mielikuvitusystävänsä ja nyt toisissaan uusi oikea ystävä. En tunne lastenkirjallisuutta, joten en tiedä kuinka paljon erilaisuutta niissä käsitellään. Tässä näiden pienten tyttöjen erilaisuutta käsiteltiin lempeästi, sympaattisesti ja mielikuvitusta ruokkien. Nummisen teksti tuntui riittävän helpolta lapsenkin lukea ja István Mäen mustavalkoinen kuvitus oli hurmaavaa - kuin värittämään houkutteleva värityskirja, eikö vaan!



Kirjasta selviää mitä Lillin kauniille kutreille tapahtui - ja monta huikeaa seikkailua! Vink, vink joulupukki.

Helena Numminen
Kuvitus Harri István Mäki
Lillin villit seikkailut
Marketiimi 2017
***
Omasta hyllystä

24. marraskuuta 2017

Mielenterveysviikko - Hulluussarjakuvia


EI OMENA KAUAS PUUSTA - Eevi & Viivi  2017

Netin ihmeellisestä maailmasta löytyy vaikka mitä - myös mielenterveyden saralta. Törmäsin Hulluussarjakuvia-blogiin ja jumiuduin sen dramaattisiin kuviin. Blogia pitää nuori sarjakuvataiteilija Viivi Rintanen - kaikkien hullujen puolestapiirtäjä. Hän piirtää ja kuvittaa sarjakuvina jonkun toisen kokemuksia mielenterveydestään. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Viivin kuvista huokuu ahdistus, mustuus ja marginaalissa olo. Se miten vaikeaa on saada apua. Se miten toivottomalta välillä tuntuu.

Myös teksti ravistelee. Kuka nykyään uskaltaisi käyttää sanaa hullu tai hulluus? Tai sanoa me latvalahot? Ei missään tapauksessa soveliasta! Mutta itsensä hullujen joukkoon laskevalle ne ilmentävät sarkasmin sävyin sisäpiirin läppää ja me-henkeä. Blogi hätkähdyttää ja ravistelee - sen rajut sanat ja pysäyttävät kuvat. Välinpitämättömäksi ei voi jäädä. Uskon että Hulluussarjakuvat puhuttelevat erityisesti nuoria. Siksi otinkin yhteyttä Viiviin ja pyysin häntä blogivieraakseni. Annan nyt Viiville puheenvuoron ja kehotan lukijaa kurkkaamaan linkkeihin.

KADOKSISSA - A LOST MIND - SusuPetal & Viivi  2017

Olen Viivi, pian 27-vuotias sarjakuvataiteilija, kuvittaja, tuleva kuvisope ja vähän hullu. Kasvoin sarjakuvapiirtäjäksi kuvisopeopintojeni lomilla, jolloin työskentelin mielenterveysosaston siivoojana. Kokemus muutti elämäni, mistä piirsin omaelämäkerrallisen esikoissarjakuvani Mielisairaalan kesätytön (Suuri Kurpitsa 2015). Osastolla tajusin, mitä hulluus on: aina inhimillistä, joskus väistämätöntä ja itselleni omakohtaista. Minulla on ongelmia kehoni, syömisen ja itseni kanssa. 

Kirja on lainattavissa ainakin Helmet-kirjastoista

Tiedän, miltä kirvelevä, eristävä häpeä oman mielenterveyden puutteesta tuntuu. Lisäksi uumoilen mielen ongelmien koskettavan vähintään välillisesti jokaista elinaikanamme. Meitä latvalahoja myös tavataan kuunnella vähemmän - olemmehan järjiltämme. Näistä syistä tuntui, että piirtämistä aiheesta oli jatkettava.

Perustin Hulluussarjakuvia-blogin, johon piirrän minulle lähetettyjä tosia mielenterveystarinoita nettisarjakuviksi tarinankertojieni toiveiden mukaan. Blogi on yksinkertaisesti paikka, jossa puhumme itse puolestamme, ongelmiamme vääristelemättä, romantisoimatta ja vähättelemättä.

VIIMEINEN VUORONUMERO - THE LAST ONE IN THE QUEUE
Katja Lemberg & Kasvajat ry & Viivi  2017

Tähän mennessä olemme julkaisseet tarinoita esimerkiksi syvästä masennuksesta, byrokratian tragikoomisesta otteesta, miehen paniikkihäiriöstä, epävakaudesta, itsemurhasta ja muista tärkeistä, tabuista teemoista. Tule käymään, lukemaan ja kommentoimaan! :) Voit seurata blogia facebookissa (@hulluussarjakuvia) tai minua instagramissa (@viivi_rintanen), jos haluat tiedon uusista tarinoista tuoreeltaan. 

SUURUUDENHULLUUS - THE BRIDGE - Lasse Lindqvist & Viivi 2017

KADOKSISSA - A LOST MIND - SusuPetal & Viivi  2017
Jos haluat vaikuttaa tuleviin Hulluussarjakuviin, lähetä minulle mailia osoitteeseen hulluussarjakuvia@gmail.com. Tarkemmat tarinainkertojan ohjeet löydät täältä ja tietoa blogin toimintafilosofiasta täältä. Pidetään yhtä! :)


Kiitän Viiviä blogivierailusta ja toivon, että hänen dramaattiset kuvansa
järkyttävät sopivasti sinuakin, ja piirtävät mielenterveytensä kanssa kamppailevien
ahdistuksen, yksinäisyyden ja avunsaannin vaikeudet
meidän paremmin voivien tietoisuuteen.

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin mielenterveysviikon haaste jatkuu.
Kurkkaa sinne, kommenttiosiosta tulee löytymään paljonkin linkkejä aiheesta. 

23. marraskuuta 2017

Mielenterveysviikko


Oleksää koska tahtonu olla joku muu?
E. Hee sanova mut tahtovat kyl.

Haluan osallistua Eniten minua kiinnostaa tie -blogin mielenterveysviikon haasteeseen. Kannattaa kurkata tuonne, kommenttiosiosta tulee löytymään paljonkin linkkejä aiheeseen. Itse nostan esiin muutaman aiemmin lukemani kirjan. 

Nauru ja ilo pysyttelevät kaukana silloin kun mieli on musta. Mutta Heli Laaksosen Sulavoi kääntää itsepintaisia suupieliä hymyyn! Sulavoin runot ovat oikeita hyvänmielen runoja, täynnä pulppuavaa iloa. Ne ovat apean mielen karkotukseen mitä parhainta lääkettä. Itse olen lukenut Laaksoselta vain Sulavoin, mutta tässä linkki Wikipediaan. Pulu uis ja Peippo vei pitäisi ottaa talven pimeillä lukuun!


Kun ei jaksa keskittyä, selkokirja voi olla avuksi. Selkokieleksi on jo kirjoitettu tai mukautettu runsaasti kirjoja. Kurkkaa Selkokeskuksen sivuille, sieltä löytyy paljon kiinnostavaa. Itse olen lukenut selkoksi kaksi teosta - Tuija Takalan selkorunokirjan Onnen asioita ja Eppu Nuotion Peiton paikan selkomukautuksen.

Vertaistukea löytyy monista lähteistä, myös kirjoista joissa kirjoittaja kertoo omista kokemuksistaan. Itse olen lukenut nämä masennuksesta kertovat teokset: 


Pauliina Vanhatalo - Keskivaikea vuosi
Opin ettei masennusta voiteta lopullisesti vaan sen kanssa eletään. 
Että masennustaipumuksen kanssa voi tulla toimeen. 
Että tunteita ei tarvitse pelätä. 
Mitä tahansa ne sitten ovatkin, hyviä tai huonoja, ne menevät ohi.

SusuPetal - Pellen muotokuva ja Sairaalapäiväkirja - suositan kumpaakin. 
Pakastin oli parempi keino säilöä tunteet. 
Hän katsoi tyytyväisenä pakastearkkuaan. 
Pienet, värikkäät muovilaatikot olivat täynnä tunteita, 
joita hän oli vuosien aikana pakastanut. (...) Hän tiesi, että jonain päivänä hänen pitäisi alkaa tyhjentää pakastinta. 
Ehkä hän avaisi punakantisen laatikon 
ja kokeilisi miltä ilo tuntuisi.

Kenenkään mielenterveys ei ole automaattisesti ja sataprosenttisesti turvassa. Aina voi sattua jotakin. Itse olen kokenut työuupumuksen sekä pari keskivaikeaa masennusta diagnooseineen ja sairaslomineen. Mustalla hetkellä ei uskoisi, mutta se hetki voi mennä myös ohi, kuten Vanhatalo yllä olevassa sitaatissa sanoo. Ei pidä eristäytyä ja käpertyä itseensä - vaikka kuinka vastahakoiselta tuntuisi ja pelottaisi, kontakti toisiin kantaa. 


Toivon Sinulle ja minulle voimia, valoa ja lämpöisiä ajatuksia
marraskuun pimeyteen ja talven kaamokseen. 
Uskalletaan pitää itsestä ja lähimmäisestä huolta.

21. marraskuuta 2017

Heikki Valkama - Pallokala


Valkama tuntee Japanin kuin omat taskunsa, onhan hän asunut maassa lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän tuntee myös sikäläisen ruokakulttuurin sekä muidenkin maiden gastronomiset suuntaukset,  fine diningit ja ravintolamaailmat, sillä monitoiminen mies on ehtinyt päätoimittamaan myös Ruoka & Matka -lehteä. Pallokala on Valkaman esikoisteos, jonka kustantaja sanoo olevan gastrodekkari, painotus vahvasti ensimmäisellä osalla.

Riku Mäki, japanilaisittain Maki, on New Yorkissa opiskellut suomalainen huippukokki. Bisnesselämässä hän on saavuttanut kaiken mitä Suomessa ylipäätään voi saavuttaa. Yksityiselämässä on mennyt heikommin, sillä vaimo Lauran kanssa tiet ovat eronneet. New Yorkin opiskeluaikojen paras ystävä, japanilainen Kenta järjestää Rikulle pääsyn keisarilliseen kokkikilpailuun Tokioon. Kyseessä on megaluokan mediahappening, johon nyt saavat osallistua myös ulkomaiset kokit omassa sarjassaan.

Tulkikseen Riku saa kauniin ja siveän Shizukan, jonka suuntaan miehen sydän alkaa läpättää. Treffeille pääsy ei kuitenkaan ole japanilaisessa kulttuurissa niin helppoa kuin kotimaassa. Kisan aluspäivät ovat täynnä tohinaa, mutta vihdoin ensimmäinen päivä koittaa. Nopeana poikana Riku ehtii 12 kilpailijasta alkupaloineen ensin valmiiksi. Mutta voi kauhistus: kun tuomaristo on maistellut hänen alkupalojaan, kaikki tuupertuvat maahan ja kaksi heistä kuolee. Koko maa on sokissa ja tapausta ryhtyy selvittelemään poliisi Matsuzaka nuorine apureineen. Tähän näyte huippukokki Riku Mäen kulinaarisesta visiosta:

Hän tarjoilisi kuusi alkupalaa: lohta omatekoisella tillisinapilla kaviaarin kera, lohta kananmunankeltuaisen kanssa japanilaistyylisenä ginmi-sushina, johon kuului suolainen, vaaleanpunainen retiisivaahtokarkki, lohenmätiä kalaliemessä tutun muotoilijan tilaisuutta varten suunnittelemalle lusikalle aseteltuna, lohta kevyesti liekitettynä seesamin ja avokadon kanssa villiyrteillä koristeltuna, makua tuovan sipuliliemikuulan kera, sekä graavattuna limechilillä japaninvaahteran muotoon leikatun saaristolaisleivän päällä, karpalopikkelsillä ja kaalipannakotalla höystettynä.

Jännärijuonen kannalta päästiin vauhtiin vasta kirjan loppupuolella kun Japanin järjestäytyneen rikollisuuden, yakuzan jonkun klaanin konnat olivat saaneet Rikun ja Shizukan vangikseen. Varsin vauhdikas Rikun pakomatka olikin, mutta kaikki selvisi lopulta kuten asiaan kuuluu. Dekkarijuoni kulki hissukseen, hautautuen gastronomian ja japanilaisen kulttuurin alle.

Kirjan parasta antia olikin ehdottomasti Valkaman syvä Japanin tuntemus, jota hän jakeli auliisti lukijalle. Minua kiehtoi Tokio arkkitehtuureineen ja japanilainen kulttuuri monine puolineen. Maailman vilkkaimmasta asemasta Shinjukusta (3 miljoonaa matkustajaa joka päivä) oli kiinnostavaa lukea myös, onhan se vilahdellut Murakamin teoksissakin. Japanilaista huippugourmetia edustavista Kaiseki-ravintoloista oli perusteellinen selvitys historioineen. Niistä muistan lukeneeni aikaisemmin Minna Eväsojan teoksesta Melkein geisha. Kaiseki-ruoka pyrki olemaan sekä maultaan että muodoltaan kaunista, harmonista ja maukasta. Ateria heijasti aina myös vuodenaikoja. Jaa, pitäisikö sanoa pari sanaa pallokaloista eli fuguista? Tuon myrkyllisen kalan kokkaus vaatii luvan, jota varten kokin on opiskeltava sen käsittelyä kolme vuotta. Pallokalan maksan ja naaraan munasarjojen sisältämä myrkky on suunnattoman tappavaa. Kalasta on jalostettu myös myrkytön laji, mutta ei sen syöminen ketään kiinnosta. Halutaan kokea vaara, tavallaan kulinarismin venäläinen ruletti.

Pallokala lisäsi kovastikin tietämystäni Japanista sekä gourmetkokkailusta ****. Japaniin aikovalle ja yleensä ruuasta kiinnostuneelle lämmin suositus. Riku Mäen mahdollisiin tuleviin seikkailuihin tosin toivoisin enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sillä nyt en oikein päässyt jännityksen lumoon **.

Helsinkiläinen Heikki Valkama (s. 1975) on toimittaja, kirjailija ja suomentaja. Imagen päätoimittajan tehtävistä hän on juuri siirtynyt Yleen. Vuosia Japanissa asunut Valkama on japanilaisen kulttuurin tuntija, hän on kirjoittanut ja luennoinut aiheesta monissa eri yhteyksissä sekä kääntänyt japanilaisia sarjakuvia.

Pallokalan gourmetominaisuuksiin on tutustuttu myös täällä:

Heikki Valkama
Pallokala
Tammi 2017

Kustantajan lukukappale - kiitos

20. marraskuuta 2017

Affinity Konar - Elävien kirja


Elävien kirja on vuonna 1978 syntyneen Konarin esikoisteos ja hän sanoo inspiraation lähteekseen ensisijaisesti tämän teoksen: CHILDREN OF THE FLAMES: Lucette Lagnado & Sheila Cohn Dekel. Konar on tutkinut aihetta runsaasti, ja kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo. Elävien kirja vie lukijan keskelle Auschwitzia ja Josef Mengelen kaksoskokeita. Mengele oli erityisen kiinnostunut identtisistä kaksosista, mutta hänen mielipuolisten kokeittensa uhreiksi kelpasivat monenlaiset luonnonoikut, kuten albiinot ja lyhytkasvuiset.

Stasha ja Pearl ovat 12-vuotiaita Puolan juutalaisia tyttöjä Lodzin ghetosta päätyessään Auschwitziin sodan loppupuolella vuonna 1944. Setä Mengele kiinnostuu heistä ja tytöt pääsevät asumaan  tämän (eläin)tarhaan. Tarhan asukit nukkuvat kerroksittain kapeissa laverikoloissa kuin eläintarhan asukit, mutta he välttyvät passittamiselta suoraan kaasukammioon ja saavat myös hiukan enemmän ruokaa kuin muut. Vastapainoksi he altistavat ruumiinsa ja mielensä Mengelen kokeille: injektioille, amputoinneille ja leikkauksille ilman nukutusta. You name it.

Tytöt kertovat tarinaansa vuorotellen. Heillä on harvinaisen läheinen henkinen yhteys, he tuntevat toistensa kivut ja ilman toista tuntevat olevansa vain puolikkaita. Viikot kuluvat, Mengele jatkaa kokeitaan, leirissä eletään miten kuten pystytään. Mutta sitten koittaa päivä, jolloin Pearl katoaa. Stashan tärkeimmäksi tehtäväksi muodostuu Pearlin kohtalon selvittäminen ja kosto: lapsekkaasti hän aikoo murhata Mengelen.

Kun venäläiset saapuvat Auschwitziin vuoden 1945 tammikuussa, natsit ovat jo varustautuneet heidän tuloonsa. Suurin osa Mengelen tutkimusaineistosta ja muusta todistusaineistosta poltetaan ja kynnelle kykenevät noin 60 000 vankia aloittavat ns. kuolemanmarssin. Leiriin jäi arviolta 7 000, jotka olivat liian huonokuntoisia kävelläkseen. Suurin osa ammuttiin. Stasha päätyy pakosalle seuranaan oman kaksosveljensä menettänyt Felix. Seuraa armotonta taistelua nälkää ja talven kylmyyttä vastaan halki sodan runteleman Puolan.

Teos alkoi aivan lumoavasti. Konar kertoi kaksosten suulla jo sikiöaikana syntyneestä tiiviistä yhteydestä ja siitä kuinka tytöt rakastivat äitiään, kadonnutta lääkäri-isäänsä ja kekseliästä ja hyväntahtoista isoisäänsä. Paljon lupaavan alun jälkeen Konar siirtyi minusta liian fantasiapainotteisille linjoille. Tällöin tarina alkoi hangoitella kovasti vastaan, ja olin jättää kirjan monesti kesken. Koin, että tällä aiheellaan ja satumaisen kauniilla kirjoitustavallaan Konar kalasteli lukijoilta empaattisuuspisteitä - onhan empatiaa toki tunnettava? Kyllä tunnenkin, mutta tämä fiktio ei vedonnut minuun. Todelliset keskitysleireistä selvinneet ovat myös julkaisseet paljon muistelmiaan. Ehkä aiheesta on syytä puhua nuoremmille sukupolville myös fiktion keinoin, mutta en kokenut Konarin tapaa onnistuneeksi.

Kirjailijan teksti on kautta linjan kaunista ja runollista, mutta mielikuvituksellisia fantasia-aineksia oli liikaa. Stashan 'kuolemanmarssilla' ne vaan lisääntyivät: oli loistavaa valkoista hevosta, järjetöntä suolakaivokseen uskaltautumista, romuttuneessa museossa ja talossa seikkailua, keisarinleikkausta tarvitsevaa romaninaista... Myös loppu oli kliseinen ja siirappisen onnellinen. Hanna Tarkan suomennos on soljuva ja onnistunut, Konar on myös erittäin hyvä kirjoittaja ja aihe tärkeä. Kirja on kerännyt paljon myönteisiä arvioita, mutta soraääniäkin on kuulunut.

Itse en pitänyt lainkaan siitä, että natsien julmuuksista tehtiin epäuskottava fantasiasatu. Onko tahdikasta ja juutalaisten muistoa kunnioittavaa toimia näin? Minusta ei.

Elävien kirjaa on luettu runsaasti blogeissa. Tässä muutama arvio - ole hyvä:
Amman kirjablogi, KirjabrunssiKirsin kirjanurkka, Opus ekaRakkaudesta kirjoihin

Affinity Konar
Mischling 2016
Elävien kirja
Suomentanut Hanna Tarkka
Wsoy 2017
**
Kirjastosta

18. marraskuuta 2017

Ben Lerner - Lähtö Atochan asemalta


Atocha on Madridin hulppea rautatieasema, ja se on syy miksi kiinnostuin tästä kirjasta. Itse Lerneristä en tiennyt mitään, mutta hän kuuluu olevan arvostettu ja palkittu kotimaassaan Yhdysvalloissa. Tämä Lernerin esikoisromaani kertoo nuoresta kvasirunoilijasta Adam Gordonista, joka on jollain ihmeellisillä sepittelyillä onnistunut keplottelemaan itselleen vuoden stipendin Madridiin. Mitä ilmeisimmin hän on liioitellut myös espanjan osaamistaan, sillä ei hän osaa. Puhe koostuu pelkistä substantiiveista tai infinitiivissä olevista verbeistä. Missio on ylevä: hänen on määrä tehdä tutkimusta Espanjan sisällissodan ja myös Francon ajan runoilijoista, joista hän tuntuu tuntevan vain Lorcan.

Tässä pitkässä, erään espanjaa sujuvasti puhuvan ystäväni laatimassa vastauksessa selostettiin minulle täysin tuntemattoman Espanjan sisällissodan merkitystä kirjoittajasukupolvelle, jonka jäsenistä olin lukenut tuskin ketään: aioin kirjoittaa pitkän, tutkimuspainotteisen runon, jossa kartoittaisin sodan perintöä, väitin. Vastaus oli kieliopillisesti huomattavan monimutkainen, se kuvaili projektini merkittävyyttä konditionaalissa, menneen ajan subjunktiivissa ja futuurissa.

Yllä olevassa piilee aika sarkastinen heitto, sillä subjunktiivi on liki jokaisen espanjaa opiskelevan painajainen. Entäs hänen suuri runoutensa sitten. Se koostuu käännöksistä, joissa hän omavaltaisesti vaihtaa jonkun sanan vaikkapa muistiinpanoistaan löytyvään sanaan. Tähän tapaan: taivaan holvin alla > cielon holvin alla > sellon holvin alla / avaan Lorcan umpimähkään... Hyvin avantgardistista ja taiteellista, eikö totta. Alkoholinhuurut ja hashispöllyt eivät riitä pitämään paniikkeja loitolla, lisäksi tarvitaan valkoisia pillereitä. Paljon.

Adam vuodattaa ja vyörytttää tajunnanvirtaansa sivu sivun perään. Pradon taidemuseossa hän hämmentyy, kun yksi katselija intoutuu valtaviin nyyhkytyksiin Kristuksen kärsimyksen edessä. Tämä saa Adamin funtsailemaan taiteellisen kokemuksen olemusta ylipäätään. Adamin runonlausuntailta jatkaa sama absurdia linjaa: ei kukaan Adamin runoista mitään ymmärtänyt, mutta he teeskentelivät niiden olevan suurta taidetta. Aina keskusteluissa Adam tyytyy vain pariin sanaan, jotta keskustelijoille syntyisi hänestä syvällinen ja henkevä vaikutelma. Adam jatkaa tätä imagopeliään, mutta pelkää koko ajan paljastuvansa sisäisesti ontoksi.

Kyvyttömyyteni liikuttua runoista liikutti minua, ainakin hiukan: tapa, jolla minä ja espanjankielinen runo jäimme käsittämättömiksi toisillemme muistutti siinä määrin tapaa, jolla minä ja englanninkielinen runo jäimme käsittämättömiksi toisillemme, että tuntui kuin espanja olisi tällä alueella ollut äidinkieleni.

Adamin päihdepöllyinen, sinne tänne heilahteleva ajatuksenvirta oli kyllä hulvatonta ja Lerner vuodatti loistavasti. Adamin paniikkikohtauksiin altista persoonaa oli tosin vaikea ymmärtää. Hänellä oli tarve suoltaa mielettömiä valheita kerätäkseen naisilta myötätuntoa. Muka kuollut äiti ja muka fasisti-isä syvensivät ilmeisesti hänen traagisen runoilijan hahmoaan. Adam onnistuu uimaan Salamancan hienosto- ja älymystöpiireihin. Ensimmäinen espanjalaisrakastettu Isabel vaihtuu tasokkaampaan Teresaan, joka myös kääntää hänen runojaan espanjaksi.

Minua kiinnosti Espanja miljöönä: Madrid, sen älykköpiirit ja elämänmeno, Toledo, Granada ja Barcelona; myös espanjalaisten suuret mielenosoitukset kaduilla minkä tahansa asian puolesta. Adamin huonon espanjan kielen aikaansaamat hullut tilanteet huvittivat myös. Hän selitteli hauskasti mitä toinen sanoi tai kenties sanoi. Itse hän tyytyi vain muutamaan sanaan, jotta hänen kiinnostavuutensa ja älyllisen potentiaalinsa mahdollisuus säilyi. Keskustelukumppanin tehtävä oli sitten täydentää Adamin sanat älykkäiksi ja henkeviksi runollisiksi lauseiksi.

Kyllä tässä nautittavat hetkensä oli ja päihdepöllyssä suolletut maaniset vuodatukset olivat hillittömiä, mutta... Reader why did I marry him -blogin Omppu sanoi, ettei tämä joka Jampan ja Jampattaren kirja ole. Luulenkin kuuluvani näihin Jampattariin. Lerner kyllä todisti osaavansa kirjoittaa, muutamat kohtaukset olivat järjettömän hyviä. Mutta mitäköhän jäi lopulta käteen... Ehkä tämä:

 Bajo el agua 
siguen las palabras.

 Sanat jatkuvat 
veden alla.

PS. Itse kääntäisin ehkä näin: Sanat jäävät veden alle. Toki nyanssi, ja ehkä englanninkielisessä tekstissä sanottiin jotenkin toisin.

Kustantajan sivuilta:
Lähtö Atochan asemalta häilyy komiikan ja tragiikan, itseinhon ja innoituksen välillä. Ben Lernerin älyllinen irrottelu saa aikaan nopealiikkeistä ja koukuttavaa proosaa taiteen, itsereflektion ja todellisuuden suhteista.

Ben Lerner
Leaving The Atocha Station 2011
Lähtö Atochan asemalta
Suomentanut Artturi Siltala
Siltala 2017
***
Lukukappale kustantajalta - kiitos

17. marraskuuta 2017

Mauri Kunnas - Koiramäen Suomen historia




Koiramäen Suomen historia on lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas, eikä syyttä. Kirja on mahtava Suomen historiakatsaus kaikenikäisille. Lapsille sen tekevät mieluisaksi hurmaavat & yksityiskohtaiset kuvat ja hauskat pikkusattumukset. Sisäaukeamalla on heti alkuun pikkutarkka, oikeastaan luupilla luettava Koiramäen sukupuu. Keskiympyrästä löytyy vuonna 1810 Tyrväällä syntynyt Koiramäen isäntä Fransi Yrjönpoika eli Pransi emäntineen. Hänestä sitten sukupuun haarat laajenevat huikaisevasti kehä kerrallaan 1400-luvulle asti.

Eerik XIV (1533 - 1577) kosi monia ylhäisiä naisiamutta sai kaikilta rukkaset. 
Lopulta hän otti kuningattarekseen tavallisen aatelittoman hovineidin 
Kaarina Maununtyttären. 
Tämä oli ainoa, joka sai Eerikin rauhattoman mielen tyyntymään.  


Mutta tästä lähtien aina kun Kallen korvista alkoi nousta savua, 
Kaisa ripusti ukkonsa aitan orrelle puntarin koukkuun viilenemään. 
Kun Kalle lähti sotimaan nuijasotaan (1596 - 1597)
hän otti aseekseen vaimonsa rakkaan puntarin.

Taas kerran tulee muistutetuksi siitä, että historiamme on ollut yhteistä sekä Ruotsin kuningaskunnan että Venäjän keisarikunnan kanssa. Kirjassa käsitelty historian aikajana ulottuu vuodesta 1510 vuoteen 1855. Ehkä seuraavassa kirjassaan Kunnas ottaa käsittelyyn 1800-luvun lopun ja Suomen itsenäistymisen alkutaipaleen?

Minusta lapsille, ja itsellenikin, hyvin kiinnostava oli Suomen kaupunkeja esittelevä aukeama. Vuonna 1229 perustettu Turku on aukeaman vanhin, vuonna 1848 perustettu Joensuu nuorin. Tämän aikajanan sisälle mahtuu 29 muuta kaupunkia, kaikki keskittyneet Etelä-Suomeen. Erittäin havainnollinen on myös historian aikajanan käärmeen lailla luikerteleva polku, jossa selkeästi luetellaan historiamme tärkeimmät merkkipaalut. Sieltä ne löytyvät: kuninkaat, tsaarit, sodat ja nälänhädät; Lutherit, Agricolat ja noitavainot.

Kustaa III (1746 - 1792) kumarteli, huitoi ja keikaroi, ja yleisö oli ihastuksissaan. 
Mutta kartanon vanha kukko ei katsonut hyvällä mokomaa keekoilua.  

Suomalainen kasvitieteilijä Pietari Kalm (1716-1779) oli Carl von Linnén oppilas.
Hän kävi mm. Niagaran putouksilla. Hänen ansiotaan on se, että meillä kasvavat 
vaikkapa villiviini, tuoksuvatukka ja orapihlaja.

Helsingin kirjamessuilla Kunnas kertoi työstäneensä tätä teosta vuodesta 2008 lähtien, pitkä prosessi siis. Koiramäen Suomen historia on valloittava, havainnollinen ja hauska. Juttuja lukiessa ja kuvia katsellessa tulee hyvälle tuulelle. Kirjasta on iloa moniin lukutuokioihin lapsen kanssa, sillä 350 vuotta historiaa ei heti painu lapsen mieleen ja kuvituksesta löytyy joka kerta uusia hauskoja yksityiskohtia. Soisin joulupukin ymmärtävän tämän kirjan hyvyyden, niin että se löytyisi mahdollisimman monen lapsen lahjapaketista.

Tykästyin täysillä Kunnaksen riemastuttaviin kuviin ❤︎

Koiramäen Suomen historiaa on luettu myös täällä: Kirjasähkökäyrä, Kirjojen pyörteissäTuijata,

Mauri Kunnas
Koiramäen Suomen historia
Otava 2017
****
Omasta hyllystä

16. marraskuuta 2017

Karo Hämäläinen, Alexander Stubb - Alex



Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuuden saavuttanut Alex on ensi vuonna pyöreät 50 vuotta täyttävän Stubbin tähänastisesta elämästä ja urasta kertova kirja. Vauhdikas elämä jatkuu, huikea ura jatkuu, ties mitä mielenkiintoista tulevaisuus tuo, mutta kyllä tähänastisessa urassakin on riittänyt menoa ja meininkiä. Alex on yhtä vauhdikas ja ilotteleva kuin tämä kansainvälisyyden kyllästämä ja avoimuutta kuuluttava EU-fani. Kotimaan päivänpolitiikka on nyt jäänyt taakse hurjine myllytyksineen ja asemapaikka vaihtunut Luxemburgiin Euroopan investointipankin varapääjohtajuuteen sekä Martti Ahtisaaren Crisis Management Initiativen hallituksen puheenjohtajajuuteen.

Haluan ensiksikin kiittää Hämäläistä ja Stubbia siitä, että kirja ei todellakaan ole mitään puisevaa poliittista jargonia vaan se on mukaansa tempaavasti kirjoitettu, modernein ja rennoin twistein. Monet pienet itseironisetkin lausahdukset ja nyanssit toivat hymyn huulille. Alex on runsaista nimistä ja faktatiedoista huolimatta miellyttävälukuinen. Lukija pääsee kurkistamaan Stubbin lapsuuteen, josta hän imi intohimonsa urheiluun ja kansainvälisyyteen. Koulussa ehkä eniten kiinnostivat kielet, ja sehän tottakai kuuluu. On voinut tuntea ylpeyttä suomalaisuudestaan kerrankin, kun tankeroenglanti on loistanut poissaolollaan Stubbin esiintymisissä.

Furmanissa minusta tuli kolmen pointin mies: Kirjoitin kaikki koevastaukset niin kuin nykyisin pidän luennot: ensin intro, sitten kolme pointtia ja lopuksi yhteenveto. Aina samalla tavalla.

Jos haluaa tietää millaista EU:n toiminta on sisältä päin, kannattaa ehdottomasti tarttua Alexiin. EU alkoi kiinnostaa Stubbia jo opiskelujen aikana punaniska-alueella Etelä-Carolinassa ja EU oli myös väitöskirjan aihe. Neljä vuotta meppinä EU:n ytimessä ja senkin jälkeen tiiviisti siinä kiinni avaavat lukijalle sisäpiiritietoa Eurooppamme kulisseista. Tuleva vaimo Suzannekin löytyi Bruggen 'Love' College of Europesta, kohta jo muutettiin Brysseliin, josta tuli koti. Stubbin luonteeseen on aina kuulunut heittäytyä kulloiseenkin tehtävään intohimoisesti ja kaikkensa antaen. Flitets lampa on palanut työpöydällä yömyöhään aika usein.

Minusta ei koskaan pitänyt tulla poliitikkoa. Ajattelin meppiyttä pysyvänä ammattina.

Neljä vuotta meppinä (2004-08) Brysselissä oli uurastusta innostavassa EU-euforiassa aamusta iltaan - DINK - double income, no kids. Toki tämä rumba johonkin totutti, mutta ei siihen mitä oli tulossa. Seuraavien vuosien elämänsuunnan sinetöi puhelimesta kuulunut: Jyrki tässä moi. Katainen tarjosi Stubbille ulkoministerinpaikkaa - ohi eduskunnan, ohi puoluekoneiston, koska Ilkka Kanerva oli tekstiviestikohunsa syövereissä. Ulkoministeriaikaan (2008-11) mahtui monia kriisejä: heti kärkeen Espanjan bussiturma, äidin kuolema, Georgian sota, YK:n turvaneuvostopaikan haku, Ahtisaaren Nobel-palkinto, Helsingin Etyj-kokous... Ulkoministerin ohjelma oli niin hektinen, että lukijaakin huimasi.

Muutamille olin varmasti raikas tuulahdus, muutamille kauhistus.

Kotimaan politiikkaan tuntemattomuudesta singahtanut Stubb jatkoi kiihdytystään: vuorossa oli Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerin virka (2011-14). Tämä tiesi rankkoja, joskin kiinnostavia vienninedistämismatkoja ympäri maailman ja tutustumista yrittäjyyden olemukseen. Kataisen hallitus kulki kiistasta kiistaan, kriisistä kriisiin ja pääministeri Katainen joutui lujille.  Muistan itse noilta vuosilta hänen uupuneet kasvonsa, kun häntä höykytettiin mediassa päivästä toiseen. Lopulta Katainen luopui puolueen puheenjohtajuudesta ja pääministeriydestä - oli Stubbin vuoro tarttua puikkoihin. Pääministeriyttä ja puolueen puheenjohtajuutta kesti seuraavan vuoden (2014-15). Se oli tuplapesti, vaativa pesti. Hallitusyhteistyötä ei suinkaan helpottanut SDP vastavalittuine tuoreine puheenjohtajineen.

Puheenjohtajaksi valituksi tuleminen oli poliittisen urani pelottavin hetki.

Tästä vuodesta muodostui Stubbin elämän rankin. Kriisiä kriisin perään, twitterkohua, shortsikohua - media & some hyeenoina kimpussa. Uhkaa ja hyökkäyksiä, jopa perheen turvallisuus oli vaarassa. Hallitusyhteistyössä demarit panivat kapuloita rattaisiin kaikin tavoin, oman puolueenkin sisällä ilmeni outoa liikehdintää. Stubb juoksi oravanpyörässään ja oli palaa loppuun. Pelastukseksi koituivat hänen paljon parjattu avoimuutensa ja läheiset ystävät. Tätä lukua oli miltei tuskallista lukea. Kyllähän sen tietää, että poliitikon virka on koiranvirka, mutta että vihapuhe saa näin rajuja muotoja Suomessakin, on vaikea hyväksyä.

Jussi Vatanen Stubbin mustassa yössä

Herään taas aamuyöstä. En saa unta. Päässä pyörii vain yksi asia: työ.

Marraskuun Kirja vieköön! -illassa Jussi Vatanen tulkitsi sieluun käyvästi Stubbin kokemuksen mustasta hetkestään. Hoidettavien tehtävien listat jatkuivat loputtomiin, joka puolelta tuli lunta tupaan, mediassa velloi kohu kohun perään. Ja sitten yksi huolimattomasti lausuttu prosenttiluku hallintarekistereistä merkitsi suurta kohua ja lopun alkua. Seuraavana keväänä puoluekokouksen lähestyessä kuhina ja kohina omassakin puolueessa yltyivät > Stubb hävisi puheenjohtajavaalin Petteri Orpolle.

Alex on erinomainen EU:ta ja Suomen sisäpolitiikan armottomuutta valaiseva elämäkerta. Näiden asioiden parissa työskentelevät panevat itsensä 110-prosenttisesti likoon, mutta likaista peliäkään ei kaihdeta. Ihmetyttää miten Stubb kesti, tai ylipäätään miten kukaan poliitikko kestää ja jaksaa. Ulospäinsuuntautuva, verkostoituva ja perusoptimistinen luonne on kannatellut Stubbia myrskyissä: rakastava perhe ja paljon läheisiä & tukevia ystäviä. Lisäksi tietysti terveet elämäntavat mottona: Uni, ruoka ja liikunta. Näistä kolmesta pointista Stubb on aina pitänyt huolta: pyrkinyt nukkumaan 8 tuntia yössä ja syömään kevyesti kala-ja kasvispainotteisesti. Hänen liikuntansa on luku sinänsä. Se on ollut tavoittteellista ja ajoittain kovaakin: lätkää, golffausta, pyöräilyä, lenkkeilyä, punttia, maratonia, triathlonia... Hurjaa - maltillisemmat liikuntarutiinit omaavaa suorastaan pyörryttää!

Alex on vetävä kurkistus kansainväliseen ja kotimaan 2000-luvun politiikkaan. Elävästi kirjoitettu, moderni,  avoin ja rehellisen tuntuinen. Erityisesti mieleeni jäi pääministerivuoden raakuus ja rankkuus. Yhteistyö Hämäläisen ja Stubbin välillä on tuottanut mieliinpainuvan poliitikon elämäkerran. Epätavallisen kyllä, mutta päähenkilönsä näköisen.

Alexander Stubb s. 1.4.1968: 
Bachelor of Arts / Furman University 1993, Master of Arts / Brugge College of Europe 1995, filosofian tohtori / PhD / London School of Economics 1998 - väitöskirjan aihe Euroopan unionin joustava yhdentyminen; Europarlamentaarikko 2004–08, ulkoministeri 2008–11, Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri 2011–14, pääministeri 2014–15, valtiovarainministeri 2015–16, Euroopan investointipankin varapääjohtaja 2017...

Karo Hämäläinen, Alexander Stubb
Alex
Otava 2017
****
Omasta hyllystä

15. marraskuuta 2017

Alex Schulman - Unohda minut


Schulmanien ruotsalaisessa julkkisperheessä oli kolme 70-luvulla syntynyttä poikaa: Niklas, Alex ja Calle. Isä Allan oli syntyjään suomenruotsalainen, vaimoaan 30 vuotta vanhempi. Vanha isä näille toisen avioliittonsa pojille siis, luonteeltaan pikkutarkka, aikatauluja noudattava adhd-luonne. Äiti Lisette oli kaunis, säkenöivä, älykäs ja valovoimainen. Hän oli lasten elämän keskus, hän oli ihana ja rakastava, kunnes kaikki muuttui.

Äidin aina vain syvenevä alkoholismi varjosti veljesten lapsuutta, mutta tämä on keskimmäisen Alexin tarina. Tärkeintä Alexille oli äidin juomisen salaaminen. Se oli salattava millä hinnalla hyvänsä:  pienenä kavereilta, nuorena tyttöystäviltä, jopa ensimmäiseltä vaimolta. 30 vuoden salailu päättyi vasta äidin kuoltua, kun Alex räjäytti perheen suuren salaisuuden julki. Ahdistuksesta syntyi kirja Glöm mig - Unohda minut, joka palkittiin Bonnierin Vuoden kirja -palkinnolla.

Tämä on rankka, omakohtainen aihe. Kerronnassa on välähdyksiä myös lapsuuden onnellisista hetkistä äidin kanssa. Äiti oli pojan maailman keskus, tuki ja turva. Schulman kuvaa äidin persoonallisuuden vähittäistä muuttumista: päiväkausien sulkeutumista makuuhuoneeseen suljetun oven taakse, poissaoloja töistä, kiukunpurkauksia ja ärsyyntymisiä. Äidistä tuli töykeä, ilkeä ja arvaamaton. Häneen ei voinut luottaa. Pieni Alex pelkäsi ja oli varuillaan joka hetki; hän tulkitsi ennusmerkkejä: oliko äiti selvä, oliko juonut, ja kuinka paljon. Hän pelkäsi mm. äidin sammumista savuke kädessä. Ei pelko turha ollut, äidin aamutakin hihat olivat jo tupakan jättämiä reikiä täynnä.

Virtahepo asui talossa, mutta teeskenneltiin että sitä ei ollut. Äidin juominen oli suuri tabu. Se tyypillinen kuvio: piiloteltiin, salattiin ja mahdollistettiin äidin juominen. Nuorena aikuisena veljekset jopa joivat äidin kanssa, koska siten oli helpompi kestää. Lopulta vuosikausien ahdistus ilmeni Alexissa rajuina paniikkikohtauksina. Hän romahti täysin.

Minua ihmetytti, että isä Allan ei puuttunut vaimonsa juomiseen. Oliko hän jo liian vanha ja väsynyt? Jäi se kuva, ettei hän myöskään puhunut poikiensa kanssa asiasta, vaan hyssytteli: äiti on nyt huonona, pitää olla hiljaa. Alkoholi toki maistui isällekin. Halusin myös saada selityksiä tai syitä äidin juomiselle, ja hiukan niitä kirjasta löytyikin. Äidin isä oli ollut tuottelias ja kuuluisa kirjailija Sven Stolpe, joka lähetti tyttärensä jo hyvin nuorena sisäoppilaitoksiin, pois kotoa. Ehkä Lisette etsi vanhemmasta puolisosta isähahmoa; ehkä tällä lapsuuden rakkaudettomuudella ja hylkäämisen kokemuksella oli vaikutusta alkoholismin kehittymiselle.

Vihdoin veljekset saivat yli kuusikymppisen äidin vieroitushoitoon ja tämä ehti elää raittiina parisen vuotta ennen kuolemaansa. Schulman kirjoittaa koskettavasti traagisesta lapsuudestaan ja sen hänelle aiheuttamista vaikeuksista nuorena aikuisena. Näen tämän terapiakirjana, jonka kirjoittaminen oli hänelle pakko: piti kirjoittaa ulos kaikki se ahdistus ja suru, jotta ylipäätään voisi jatka elämää. Schulman teki tämän kauniisti haluten muistella myös onnellisia hetkiä ja äidin hyviä puolia.  Ymmärrän ruotsalaisen lukijakunnan kiinnostuksen, olihan tämä uskomaton paljastus Schulmanien julkkisperheestä.

Yksi kirja lisää siitä, miten alkoholismi tuhoaa läheisten ja etenkin lasten elämää. Schulman ei ilmeisesti perheen julkisen roolin vuoksi uskaltanut mennä AA-yhteisön autettavaksi. Alkoholistien läheisillehän on Al-Anon ja nuorille Alateen.

Kirjan on lukenut myös Reader why did I marry him?

Alex Schulman
Glöm mig 2016
Unohda minut
Suomentanut Raija Rintamäki
Nemo 2017
***
Lukukappale kustantajalta - kiitos

14. marraskuuta 2017

Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat


Vasta kun päärynät kasvavat poppelipuissa...

Näin satuili Ceaușescu juuri ennen kukistumistaan, ja satuili varmasti paljon muutakin. Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi juuri valittu Valas nimeltä Goliat vie lukijan Romaniaan ja sukuun, jossa tarinankerronnan perinne on vahva. Miellän Romanian vampyyrien, Draculan ja Transsylvanian maagiseksi maaksi; mutta myös köyhäksi, itäblokin leiriin kuuluneeksi valtioksi, jolla oli rasitteenaan  parikymmentä vuotta tuo järkyttävä diktatuuri. Suomalais-romanialaisen Sandun päähenkilössä Albassa on paljon häntä itseään: elämää kahden kulttuurin ja kahden kielen välissä, juurettomuutta ja juurtumista, omien juurien etsimistä ja hyväksymistä, sekä lapsuuskoti, jossa kirjoilla ja kirjallisuudella on tärkeä sija.

Minulle tämä romaani avautui kerronnaltaan tavattoman kauniina SATUNA. Saduissa on aina hyviksensä ja pahiksensa, niin tässäkin. Pahiksen roolia kantoi etenkin isoisä Susi salaisen poliisin univormussa ja Pavelin kohtalo tunnollaan. Pahiksena näyttäytyivät myös köyhyys ja Romanian poliittinen järjestelmä. Alba liikuskelee tässä sadunoloisessa kauneudessa ja kauheudessa, yrittää selvittää itselleen omaa ja vanhempiensa, isovanhempiensa, suvun ja koko pienen köyhän romanialaiskylän menneisyyttä ja nykyisyyttä. Häntä eivät sido ajan lainalaisuudet, vaan hän voi solahtaa läsnäolevana menneisyyteen, vaikkapa nuorten vanhempiensa ensi tapaamiseen, jota katselee hellästi tulevaisuudesta.

Jos Punainen kylä olisi ihminen, se olisi vanha mies. Se kulkisi toinen jalka ontuen ja selkä kumaralla. Se haalisi luokseen aarteita, piilottelisi niitä helmoihinsa ja työntäisi suuhunsa, kielensä alle, kuroisi kiinni rikasta ystäväänsä ja kiristelisi leukojaan ja hätyyttelisi köyhyyttä jaloistaan. Se olisi väsynyt yrittämisestä mutta nälkäinnen ja janoinen. Ahneet silmät ja ovela salaisuuksia piilotteleva suu.

Kolmikymppinen Alba toimii tulkkina romanikerjäläisten asioissa Helsingissä. Hänellä on myös jo kauan ollut romanialainen filosofirakastettu, jonka kanssa kohdataan ja eletään yhdessäkin, kunnes tiet taas eroavat koska mies ei sittenkään kykene jättämään kotimaataan. Tarina alkaa kun iäkäs isoisä Susi kuolee Bukarestin lähellä sijaitsevassa köyhässä kotikylässä. Yhdysvaltoihin ja Suomeen asettuneet Suden pojat perheineen kiiruhtavat hautajaisiin ja lapsuudenkotiinsa. Vainajan kolme päivää kestäviin ruumiinvalvojaisiin saapuu silmiinpistävän vähän kyläläisiä, sillä miehestä ei siellä pidetty. Alba kohtaa hilseilevässä ja pahoin homehtuneessa talossa leiskuvanpunatukkaisen isoäitinsä Flavian, tämän serkun Gabriellan (aikoinaan pienen hetken Bokassan vaimo!) ja 'amerikkalaistuneen' setänsä Costelin vaimoineen ja tyttärineen.

Neuvostoliitossa tutkijoiden ei tule asettaa lähdeluettelossa siteerattuja tekijöitä aakkosjärjestykseen, vaan tärkeysjärjestykseen: ensimmäisenä Marx, toisena Engels ja kolmantena Lenin, sitten vasta muut. Romaniassa ensimmäisenä tulee olla Ceaușescu... Ja nyt Mihai Popescun lähdeluettelosta puuttuu se kaikkein tärkein. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänelle huonoin mahdollinen arvosana.

Kylässä lapsuusmuistot virtaavat hyökyinä Alban mieleen, unenomaisina ja nostalgisina, mutta myös ristiriitaisina. Isoisä Susi oli särkenyt vaimonsa sydämen toistuvilla naisjutuillaan ja toiminut salaisen poliisin pimeissä tehtävissä. Äiti ja isä olivat joutuneet odottamaan kauan vihkilupaa, koska diktaattorin hallinto oli vainoharhainen. Isoäiti Flavia taas oli paistatellut ihailun kohteena ulkomailla asuvien poikiensa lähettämien tavaroiden turvin. Tämän suosion ansiosta isoäidin talossa oli aina ruokaa, vaikka muilla ei ollutkaan. Elämä Romaniassa oli tuolloin, ja on edelleen, köyhää ja korruptoitunutta. Ortodoksikirkko pitää huolen omistaan, ja rahoistaan. Marxin ja Jeesuksen patsaat kylän raitilla eivät välitä tuon taivaallista.

Sandu kirjoittaa tavattoman runollisesti ja herkästi. Annoin ihastuttavan tarinan viedä ja sukelsin tähän kuin satuun. Mutta kauneuden ja hiotun tekstin lomasta pilkahtelivat Ceaușescun ajan absurdiudet ja maan nykyisetkin ongelmat. Sain aavistuksen miltä tuntuu sekä lähtijöistä että niistä jotka jäävät. Miltä tuntuu köyhyys ja millaista on maahanmuuttajan arki - niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa. En tiedä miten fiktion ja faktan osuudet omaelämäkerrallisesti jakautuvat, mutta helisevän kaunis tämä Valas nimeltä Goliat on. Tunnelmaltaan maaginen & lumoava. Toivotan onnea ja menestystä Finlandia-kisassa!

Kuva: Marjo Tynkkynen

Cristina Sandu (s. 1989) liittyy tällä teoksellaan vuoden upeiden esikoiskirjailijoiden joukkoon. Hän on kotoisin Helsingistä ja asuu tällä hetkellä Englannissa ja on opiskellut kirjallisuustiedettä Helsingissä ja Edinburghissa.


Muualla: Anun ihmeelliset matkatMitä luimme kerran, Reader why did I marry him?

Cristina Sandu
Valas nimeltä Goliat
Otava 2017
****
Lukukappale kustantajalta - kiitos