Marianna Kurtto - Tristania

Tältä tuntuu olla kuollut, mies ajattelee. Tältä tuntuu olla onnellinen, mies ajattelee, avaa silmät ja näkee tähdet sykkimässä ikkunan takana kuin valosta veistetyt meduusat.

Kurtto vie runon lailla soljuvalla kielellään ja sadunomaisilla tunnelmillaan lukijan merkilliselle Tristanin saarelle keskelle eteläistä Atlanttia. Saari on niin pieni, että helposti uskoisi sen olevan kirjailijan mielikuvitusta. Mutta totta se on: pauhaavan meren ympäröimät 200 neliökilometriä, jossa jyrkät rotkot ja kalliot hankaloittavat kaikkea elämää. Asukkaita riittää vain yhdeksi pieneksi taajamaksi - Edinghburg of the Seven Seas, sillä heitä on vain runsaat 250.  Britannian hallinnoima saari ja sen asukkaat joutuivat mediamyllytykseen vuonna 1961, kun saaren tulivuori purkautui ja asukkaat jouduttiin evakuoimaan pariksi vuodeksi Kapkaupungin kautta Lontooseen.

Merkit olivat olleet ilmassa, eikä tämä ollut yllätys, vaikka tietenkin se oli: me elämme erikoisessa paikassa, mutta meille se on tavallinen, koti, eikä kukaan odota kodin keskelle kuilua, aukkoa keskelle päivien tasaista jonoa.

Elämä saarella on karua ja armotonta, mutta siihen on totuttu sukupolvien ajan. Useimmat eivät ole koskaan nähneet saaren ulkopuolista maailmaa, mutta heitäkin on. Jotkut levottomat ja rohkeat nousevat laivaan ja matkustavat emämaahan Englantiin; aremmat taas unelmoivat alati poispääsystä, helpommasta elämästä - ylipäätään jostakin muusta. Kurton tekstiin solahtavat kevyesti ja taidokkaasti eristyneisyydet ja kaipuut, rähjäiset talot ja vuotavat katot. On tyydyttävä - siihenkin että sopivia puolisoehdokkaita ei juuri ole ja että yhteys ulkomaailmaan on satunnaisesti saaren edustalla poikkeavien valtamerilaivojen varassa. Elämä on kalastusta, kalanhajua, kosteaa kuumuutta ja mustaa vulkaanista hiekkaa, jossa ei  kasva oikein mikään.

Edinghburg of the Seven Seas: Michael Clarke Stuff

Itseäni kiehtoi kovasti tämä häkellyttävän eksoottinen ja eristäytynyt saari, ja elämä siellä. Asukkaita uuvuttivat ympäristön asettamien haasteiden ohella pienen yhteisön sisäiset jännitteet. Kurton luupin alla on Lise ja hänen perheensä: poika Jon ja aviomies Lars, joka on poissa ja viihtyy Lontoossa floristirakastettunsa kanssa. Äiti ja poika tähyävät rantaan, ikävöivät ja toivovat. Luupin alla on myös Liseä hiukan nuorempi Martha, tämän puoliso Bert, veli Sam ja äiti Tilde. Tunteensa jäädyttänyt Martha kantaa sisimmässään montaa traumaa, isän kuolemaa ja äkäistä äitiä.  Kukin henkilöhahmo piirtyy lukijalle eri näkökulmista.

Pehmeän runolliset kielikuvat ja tarkat luonnon huomiot ovat pettäviä. Tummat tunnelmat ja kohtalonomaisuus luonnehtivat tätä ihmissuhdedraamaa. Mutta Kurtto saa kaiken silti tuntumaan keveältä ja karutkin kohtalot näyttämään kauniilta. Tristania on hieno ja monia ihmisyyden puolia luotaava esikoisromaani, jonka odotin olevan paljon vaikeampilukuinen kuin se olikaan. Tarina kulkee lukijaa jännityksessä pitäen. Vasta lopussa selviävät kaikki ne henkilöhahmoja kalvaneet jännitteet, joista Kurtto antaa aiemmin aavistuksen.

Mutta hetken me riitimme, kosketimme toisiamme kosketuksella joka löytyy yhtä harvoin kuin linnut törmäävät taivaalla.

Tristania on kertomus rakkaudesta, erehdyksistä ja syyllisyydestä; kirvelevistä epäilyistä ja mustasukkaisuudesta, joka yllyttää kostoon. Romaani kertoo erilaisuudesta, siitä kuinka ihonväri ja sivistys erottavat. Kuuluviin pääsee isänsä hylkäämän pienen pojan vetoava ääni. Lohdullista on se, että ihminen on sittenkin vahvempi kuin uskookaan: vaikka trauma tuntuu musertavan ja elämä romahtavan, se kuitenkin jatkuu. Ihminen sopeutuu ja jatkaa elämäänsä, jos ei nyt onnellisena, niin ainakin suhteellisen tyytyväisissä merkeissä.

Pakenin syyllisyyttä, mutten päässyt sitä pakoon, kannoin sitä selässä kuin suurta mustaa koiraa. (...) Muistan ilmeet, kaikki pojan ilmeet. Ne on peitettävä. Oranssilla maalilla.

Koin ironiseksi käänteeksi sen, että ne kaksi jotka aiemmin aina unelmoivat pääsevänsä pois Tristanilta, palasivat sinne ja perustivat uusioperheen. Ehkä minua eniten satutti lapsen jääminen jalkoihin aikuisen täyttäessä omia halujaan ja intohimojaan. Mutta tuomita ei voi, kuka ei olisi ollut hullaantunut rakastumiseen. Jokainen joutuu etsimään sovitusta selittäen tekonsa itselleen niin hyvin kuin osaa. Ehkä satutettu antaa anteeksi, ehkä ei.

Muistan miten joskus, sata tai tuhat vuotta sitten, äiti painautui pihalla kasvavaa omenapuuta vasten ja isä ikkunaa vasten, ja he katsoivat toisiaan. (...) Ja kun hän avasi ikkunan, äiti kulki sädettä pitkin sen alle ja kiipesi sisään, kuin olisi aina tehnyt niin. Tuoksui sokerilta. Tuoksui paljailta olkapäiltä.
...
Isäni on minulle arvoitus, hänen lähtemisensä ja tulemisensa. 

Lukukokemus Tristanian parissa oli kokonaisvaltainen, elämyksellinen, aika lailla mykistävä. Tuntuu että ei löydy sanoja tästä kirjoittamiseen, kuin tekisin Tristanialle jonkinlaista väkivaltaa kertomalla siitä omin tavallisin sanoin. Vangitseva tunnelma ei notkahtanut kertaakaan, vaan se kantoi alusta loppuun. Kurton teksti on pehmeää ja tuudittavaa kuin meren aallot; se on väliin viiltävää kuin merilintujen kirkaisut.

Tristan da Cunchasta Wikipediassa, Kuvia saaresta

Tristaniaa on ihasteltu mm. näissä blogeissa:
Kirjaluotsi, Lumiomena, Tekstiluola, Täysien sivujen nautinto

Marianna Kurtto
Tristania
Wsoy 2017
*****
Kustantajan lukukappale - kiitos