Haruki Murakami - Vieterilintukronikka

Ehkäpä maailma onkin kuin pyöröovi, joka vain pyörii ja pyörii ympäri? Kenties se, mihin osastoon päätyy, riippuu ainoastaan eteenpäin astumisen ajoituksesta. / Loogista jatkumoa ei systeemissä liiemmälti ole. Ja jatkumon puuttuessa myöskään valinnoilla ei todellisuudessa ole merkitystä. Ehkä se, etten kykene paikantamaan nyrjähdystä kahden maailman välillä, johtuu juuri siitä...

 

Haruki Murakamin Vieterilintukronikka ilmestyi alunperin Japanissa kolmessa osassa vuosina 1994-95. Romaanilla on kulttiteoksen maine ja nyt Tammen Keltainen kirjasto tuo sen suomalaiselle lukijalle Antti Valkaman suomennoksena ja lähes 900-sivuisena järkäleenä. Minäkertoja ja tarinan päähenkilö on yksinäinen ja yksikseen viihtyvä kolmekymppinen Toru Okada, jonka salarymanin arki mullistuu hänen jätettyään työnsä lakifirmassa. Toimittajana ja kuvittajana työskentelevä vaimo Kumiko on hyväpalkkainen, joten miehen työttömyys ei juuri tunnu parin arjessa. 

Pari on ollut naimisissa kuusi vuotta ja he elävät hyvin eristynyttä elämää, myös jotenkin erillään toisistaan. Ei ystäviä eikä kiinteitä perhesuhteita. Kotina on Torun sedältä vuokrattu pieni omakotitalo jossain Tokion esikaupunkialueella. Nyt naisen ja miehen roolit ovat kääntyneet päälaelleen: Kumiko elättää ja tekee pitkää päivää, Toru kokkaa ja siivoaa, käy kaupassa ja kiikuttaa vaimon vaatteet pesulaan. Ainoat harrastukset miehellä ovat musiikki, kirjat ja uiminen.

Torun elämään alkaa ilmaantua outoja ihmisiä ja käsittämättömiä tapahtumia. Ensin katoaa Kumikon isoveljen Noborun mukaan nimetty kissa, ja kohta Kumikokin. Samoihin aikoihin Toru alkaa saada vihjailevia seksintäyteisiä puheluita tuntemattomalta naiselta ja kissaa läheiseltä kujalta etsiessään hän ystävystyy nuoren teinitytön Mein kanssa, jonka mielessä pyörivät kuolemaan liittyvät ajatukset. Jännitystä lisää kujan päässä oleva autiotalo, jonka kaikkien asukkaiden elämä on päättynyt traagisesti. Autiotalon pihalla on lintupatsas ja syvä kuivunut kaivo, josta muodostuu teokseen yksi tärkeä elementti. Ja ympäristön puista kuuluu griiii, griiii, kun vieterilinnut virittävät maailman vietereitä.

 

Vieterilinnut asettuvat lähiseudun puihin ja vähän kerrallaan virittävät maailman vietereitä. Siitä lähtee nirskuva ääni. Jos ne eivät tekisi niin, maailma pysähtyisi. Kukaan ei kuitenkaan ole siitä tietoinen. Kaikki kuvittelevat, että maailmaa pitää liikkeessä jokin paljon uljaampi, monimutkainen ja valtava järjestelmä. Mutta ei se niin ole.

Torun elämään ilmaantuvia oudohkoja henkilöitä ovat lisäksi selvänäkijäsisarukset Malta ja Creta sekä vastikään kuolleen selvänäkijä Hondan ystävä sota-ajoilta, luutnantti Mamiya. Luutnantti Mamiya kertoo julmista kokemuksistaan sota-ajan Mantšuriassa. Tämä sivujuoni kääntää katseen Japanin sotaisaan historiaan, sillä Japani perusti Kwantung-armeijan tuella Mantšukuon nukkevaltion vuonna 1932 ja sinne muutti paljon siirtolaisia Japanista. Hävittyään Neuvostoliitolle toisessa maailmansodassa Mantšukuo lakkasi olemasta ja japanilaisten oli palattava vuosien jälkeen emämaahan. Myöhemmin romaaniin ilmaantuva nainen nimeltä Muskotti oli kasvanut Mantšukuossa ja asunut pienenä sikäläisen eläintarhan alueella, koska isä oli eläintarhan eläinlääkäri. Eläintarhan isojen kissaeläinten kohtalo sodan aikana oli julma. Ehkä romaanissa kerrottu perustuu tositapahtumiin.

Romaani alkaa melko ’tavallisena’, mutta pian ilmaantuu murakamimaisen surrealistisia käänteitä. Toru on kiltti ja hyvä ihminen, poliitikoksi päätyvä vaimon veli Noboru hänen vastakohtansa, häikäilemätön ja paha. Toru saa vaimoltaan äärimmäisen tylyn ja loukkaavan kirjeen, mutta siitä huolimatta hän haluaa auttaa rakastamansa naisen pois vaihtoehtoisesta todellisuudesta. Siinä onnistuakseen Torun on mietiskeltävä kaivon pohjalla, kuljettava seinien läpi ja taivallettava klaustrofobisissa pimeissä käytävissä.

 

Aamunkoiton tähtien tarkkailu kaivon pohjalta oli varsin erilaista kuin tähtitaivaan katselu vuorelta, mutta myös se oli erikoinen kokemus. Rajatun ikkunani kautta saatoin tuntea, että oman tietoisuuteni ja näkemieni tähtien välillä oli jokin luja yhteys. Koin vahvaa läheisyyttä niiden kanssa. Todennäköisesti vain minä, joka istuin pimeän kaivon pohjalla, kykenin havaitseman nuo tähdet. Annoin niille erityisen paikan sydämessäni, ja vastapalvelukseksi ne ikään kuin tarjosivat minulle voimaa ja lämpöä.

Romaani on todella hyvin rakennettu; yksityiskohtia, sivujuonia ja henkilöitä on paljon ja ne kytkeytyvät saumattomasti kokonaisuuteen. Pituudesta huolimatta jännitys pysyy hyvin yllä, sillä lukija palaa halusta tietää, mistä on kyse ja miten tämä päättyy. Kansigraafikko Jussi Kaakinen on kuvannut kanteen vieterilinnun ja pesäpallomailan, jolla on tärkeä rooli teoksessa. Mikä mielikuvitus Murakamilla onkaan - neljäs viiden tähden teos häneltä!

Bloggaukseni Murakamin teoksista:

Pimeän jälkeen

Tanssi tanssi tanssi 

Komtuurin surma 

Rajasta etelään, auringosta länteen 

Miehiä ilman naisia 

Suuri lammasseikkailu 

Maailmanloppu ja ihmemaa ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

1Q84 ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Sputnik-rakastettuni 

Värittömän miehen vaellusvuodet 

Kafka rannalla  ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Norwegian wood

 

Haruki Murakami - Vieterilintukronikka
Alkuteos Nejimakidori kuronikuru 1994-95 (engl. The Wind-Up Bird Chronicle)

Suomentanut Antti Valkama

Kansi Jussi Kaakinen
Tammi 2021
____________________

Toru Okadan vaimo on poissa tolaltaan, sillä heidän kissansa on kadonnut. Muutenkin vaimo tuntuu etääntyvän Torusta päivä päivältä. Ehkä juuri siksi Toru päättää olla kertomatta kummallisista puhelinsoitoista, joita hän on alkanut saada. Niiden soittaja tuntuu tietävän hänestä kaiken. Vähä vähältä Torun siisti, moitteeton ja arkisen harmaa elämä alkaa purkautua. Edessä on yliluonnollisesti sävyttynyt matka, jolla oppaina toimii vaihteleva joukko hahmoja, joista jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan.