Kjell Westö, Mårten Westö - Vuodet

Piha jolla leikin lapsena vain

villiintyy, puksipuu ja orapihlaja ovat

nyt pujoa ja raitaa, liuskekivilaatat

ovat halkeilleet, minä harmaannun

ja pelkään solujen kapinaa…

Vuodet on Westön veljesten, Kjellin (s. 1961) ja Mårtenin (s. 1967), nostalginen kirjeenvaihto- ja esseekirja, joka tutustuttaa lukijan veljesten lapsuuteen, tärkeisiin muistoihin ja ajatuksiin hyvin monelta osa-alueelta. Suku on kotoisin Pohjanmaalta, mutta veljekset kasvoivat helsinkiläisiksi, juuriaan unohtamatta. Munkkivuori ja Munkkiniemi olivat heidän lapsuusmaisemaansa ja kasvuvuosina raja suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä oli tiukka. Haukkumanimi hurri raikui tuon tuostakin ja turpaan tuli helposti, jos aukoi päätään vääränkielisessä porukassa. Nyt kaksikielinen Helsinki on muisto vain. Isällä oli hyvä toimi Fazer Musiikilla ja perhe oli hyvin toimeentuleva porvarisperhe, joskin elämää varjosti äidin pitkäkestoinen masennus.

Kun kuljeskelen lapsuuteni kortteleissa nykyään, voin edelleen muistaa minua silloin kalvaneen huolen, huolen joutumisesta väärään paikkaan, väärälle reviirille, jossa oli riski joutua tappeluun koska puhui väärää kieltä. - Mårten

Veljeksistä Mårten on jäänyt suomenkieliselle lukijakunnalle, ainakin minulle, vieraammaksi. Hän on julkaissut novelli- ja runokokoelmia sekä toimii kääntäjänä. Kjellin romaaneista olen itsekin lukenut lähes kaikki, osan ennen blogiaikaa. Usein sanotaan, että saman perheen lapset muistavat lapsuutensa eri tavoin, niin on Mårtenin ja Kjellin tapauksessakin. Ainakin jos tarkastelee niitä aiheita, joita he haluavat ottaa tärkeinä esiin ja muutenkin heidän erilaiset luonteensa kuultavat tekstistä läpi. Elämässämme tapahtuu hirveän paljon ja monet tapahtumat ja muistot painuvat unholaan. Kjell puhuu tihentyneistä hetkistä, jolloin ajan lineaarisuus hälvenee, jolloin salama ikään kuin välähtää, ja vuosien tai vuosikymmenten erottamat näyt ovat yhtäkkiä mielessäni sa­manaikaisia. Jotkut näistä ajan tihentymistä säilyvät muistoissamme kristallinkirkkaina ja juuri näitä hetkiä molemmat ovat esseisiinsä valinneet.

Kuuden vuoden ikäero oli suuri teini-iässä ja veljekset sanovatkin tutustuneensa toisiinsa paremmin vasta aikuisina. Mårten näyttäytyy rauhallisemmalta ja harkitsevammalta ja minusta oli mukava lukea hänen kokkaus- ja puutarhaintohimoistaan. Kjell oli nuorena sanojensa mukaan temppuja tekevä ’ilveilijä’ ja keräsi vihamiehiäkin (Hufvudstadsbladetin case!),  mutta iän karttuessa isoveli on Mårtenin mukaan rauhoittunut. Yhteistä veljille oli / on rakkaus jalkapalloon ja muuhun urheiluun sekä musiikkiin, minkä olen saanut todistaa monista Kjellin romaaneista - viimeksi Tritoniuksesta. Molemmilla on kesäpaikka Nauvossa ja luonto on tärkeää: Kjell kalastaa, Mårten puutarhuroi.

Mikä minua oikein riivasi siihen aikaan, paitsi ilmiselvä narsismi? Lähtikö käytökseni epävarmuudesta sen suhteen, kuka oikeastaan olin? Hyvin mahdollista, sillä identiteettini oli horjuva monella tärkeällä akselilla - ujo-ekstrovertti, ylimielinen-nöyrä, jätkämäinen-androgyyni, porvarillinen-antiporvarillinen ja niin edespäin. - Kjell

Jo tuotantonsa perusteella koen Kjellin olevan ensisijaisesti vahva Helsingin kuvaaja. Itse muutin Helsinkiin vuonna 1969 ja oli kiinnostavaa lukea veljesten nuoruuden Helsingistä. Löysin monia omia muistoja, mutta vanhaa Fredriksbergiä en muista. Kavahdan sen nykyistä betonista mammuttimaisuutta, ja niin tuntuu tekevän Kjellkin.

Pasilan ruotsinkielinen nimi oli ennen Fredriksberg, nyt se on Böle. Jäljellä on vain muutama puutalo ilman puutarhaa, talot kyyhöttävät hytisten yl­leen kohoavien virastojen ja toimistorakennusten varjossa. // Pasilasta kirjoittaessani käytän tunteellista retoriikkaa, joka on ehkä tyypillistä nykyaikaistamisen ja purkamisvimman luvatun vuosikymmenen alussa eli vuonna 1961 syntyneelle ihmiselle. Kerron maalailevasti Pasilasta ja sen villiintyneistä puutarhoista ja vinoista katoista kuin kadonneesta ihmisenkokoisesta idyllistä…

Veljesten rakastama Helsinki on muuttunut, vanhaa on purettu, uutta rakennettu ja kaksikielisestä kaupungista on tullut monikielinen. He kirjoittavat kauniisti äidistään ja tomerasta mummustaan, rakkaudesta ja lapsista. Itsestäänselvästi myös kirjoittamisen ihanuudesta ja tuskasta sekä kirjailijapiirien keskinäisestä kateudesta (kustantamon Finlandia-tilaisuus 2006!). He kirjoittavat matkoista, Berliinin muurin murtumisesta ja miten he ovat kokeneet monet historian tapahtumat. Kirja oli mielenkiintoinen, avoimen ja rehellisen tuntuinen ja haikeakin kuvaus muistoista, elämän kulusta ja lähihistoriasta. Kannattaa kuunnella myös äänikirjaa, sillä kirjailijat lukevat tekstinsä itse.

Kjellin kirjat blogissa:

Tritonus

Westö & Itkonen - Levottoman ajan kirjeitä

Westö & Claire Aho - Helsinki 1968

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö, Mårten Westö - Vuodet
Alkuteos Åren
Suomentanut Laura Beck
Kannen kuva Tuuli Juusela
Otava 2022

Äänikirjan lukijat Kjell Westö, Mårten Westö
____________________

Esseen, kronikan ja novellin välimaastossa liikkuvissa teksteissään Kjell ja Mårten nostavat menneiltä vuosilta muistoja, niin yksityisiä kuin kollektiivisia, ja peilaavat niitä nykyhetkeemme ja sen kriiseihin ja vaatimuksiin.  

Patrik Ouředník - Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia

Oli myös ihmisiä, jotka odottivat 2000-lukua sanoen, että se oli uusi mahdollisuus ihmiskunnalle, ja että meidän tuli ottaa opiksi menneisyyden virheistä ja luoda uusi ihminen, joka vastaisi paremmin uutta aikaa. Ja kun ihmiset ottaisivat menneisyyden virheistä opikseen, ei tulisi enää mitään sotia, tauteja, tulvia, maanjäristyksiä, nälänhätiä ja totalitaarisia järjestelmiä, koska uusi ihminen oli dynaaminen, suvaitsevainen ja positiivinen.

Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia on tšekkiläisen Patrik Ouředníkin (1957–) vuonna 2001 julkaistu teos. Vain 150 sivullaan se kattaa omaperäisesti 1900-luvun tärkeimmät tapahtumat, ensimmäisen ja toisen maailmansodan, yhteiskunnallisen kehityksen ja tieteen saavutukset. Eri maiden ihmiset ja tiedeyhteisöt puuhastelevat ja väittelevät kirjan sivuilla, uskoen kukin lujasti omaan missioonsa. Tiiviissä paketissa kokonaisesta vuosisadasta lukeminen tuntuu kaoottiselta, mutta Ouředník viljelee myös paljon ironiaa ja huumoria.

2000-luvulle lähdettiin siis suurin toivein, mutta ensimmäisen sitaatin tulevaisuudenusko ei ole toteutunut. Meillä on ollut maailmanlaajuinen pandemia ja ilmastonmuutoksen aiheuttamia sään ääri-ilmiöitä ja katastrofeja. Ja nyt meillä on Ukraina. Luin Europeanan ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, mikä kumosi täysin sen kuvitelman, että menneestä olisi jotain opittu. Venäjä on mitätöinyt hyökkäyksellään kaikki kansainväliset sopimukset ja vaarantanut koko maailman turvallisuustilanteen. Tosin paradoksaalisesti yhdistänyt EU:ta ja kansainvälistä yhteisöä.

Viime vuosisadan pimeys tuntuu siis taas laskeutuneen Euroopan ylle. 1900-luvun diktaattoreista ja ismeistä muistamme Hitlerin, natsismin ja holokaustin, Neuvostoliiton vallankumoukset ja kommunismin, Stalinin gulagit ja puhdistukset, Italian Mussolinin ja Espanjan Francon sekä koleat kylmän sodan vuodet. Myöhemmiltä vuosilta muistamme Kosovon, serbit ja albaanit. Verta on vuodatettu, joukkohautoja täytetty ja kansanmurhia toimeenpantu. Tuntuu lohduttomalle, että edes Eurooppa ei kykene elämään rauhassa, sillä taas meillä on vallanhimon sokaisema diktaattori, joka tuhoaa mielivaltaisesti kaiken sen, mikä on hänen hämärien ja vainoharhaisten tavoitteidensa tiellä.

Ouředníkin kirja on mainio läpileikkaus Euroopan verisestä 1900-luvusta. Hänen kerrontansa ei noudata kronologiaa eikä oikeastaan teemaakaan, sillä viiltävimmät ja absurdeimmat teemat toistuvat tekstissä usein, etenkin Stalinin ja Hitlerin hirmuteot. Kirjan useimmin toistuva sana lienee lyhennys jne. Monilla yllättävillä huomioillaan ja yllätyksellisellä kulullaan Europeana hätkähdyttää ja saa miettimään, miten hullu Eurooppa oli (ja on) kaikesta valtavasta teknologian kehityksestä huolimatta.

Ja vuonna 1989 kommunismi romahti Euroopassa, ja monet olivat sitä mieltä, että demokratia oli voittanut lopullisesti, koska se oli voittanut ihmiskunnan historian kaksi verisintä järjestelmää, natsismin ja kommunismin. 

…

Ja ihmiset, jotka odottivat innoissaan 2000-lukua uskoen demokratian voittaneen lopullisesti, sanoivat, että tulevaisuudessa totalitaariset järjestelmät eivät voineet elää, koska totalitaarisen järjestelmän toimintatapana oli kontrolli ja informaation estäminen, eikä se enää onnistunut, koska internet mahdollisti kaikille maailman ihmisille ajatusten ja toiveiden salamannopean vaihtamisen avaruuden halki.

Miten naiveja olemme olleet.

Patrik Ouředník - Europeana. 20. vuosisadan lyhyt historia

Alkuteos Europeana: Stručné dějiny dvacátého věku 2001

Suomentanut Eero Balk

Siltala 2022

_____________________

Euroopan 1900-luku kaksine maailmansotineen, kansanmurhineen, kommunismeineen ja kolonialismeineen oli käsittämättömän väkivaltainen. Samalla kulttuurielämä kukoisti, raunioissa kehitettiin uraauurtavaa tiedettä ja luotiin ajankestävää taidetta. Europeana on samaan aikaan synkkä, vakava ja huvittava, ja se käyttää taitavasti sekä kauno- että tietokirjallisuuden keinoarsenaalia. Lajirajojen lisäksi teos rikkoo kronologian omintakeisella kerrontatekniikallaan. Reunahuomautukset ja -nostot kaikuvat taustalla ironisina iskulauseina.

Europeana on sirpaleinen, toisteinen ja absurdi kuten rikki revitty Eurooppa 1900-luvulla. Teoksessa yhdistyvät kovat faktat, kokeellinen muoto, väkivaltaiset aiheet ja loisteliaat kaunokirjalliset keinot.

Matias Riikonen - Iltavahtimestarin kierrokset

Siluettimaisen vastarannan yllä taivas leiskui oranssina, ja merenpinnassa kultahohde ja harmaansini sekoittuivat ihmeellisellä tavalla. Lokkeja lensi äänettömästi maiseman poikki. Jostain reunoilta, miltei kuin kuvan ulkopuolelta, merelle hiipi pimeys.

Matias Riikosen elegantti, esseistinen öisen Helsingin kuvaus Iltavahtimestarin kierrokset on omaelämäkerrallisen teossarjan ensimmäinen osa. Nyt tiedämme, että Tulenkantaja-palkinnolla palkittu ja Finlandia-ehdokkaana ollut Matara on jatkoa sille. Jo ensimmäisessä osassa tulee esiin se, että Jollaksen metsissä vietetyt kesät ovat olleet Riikosen poikavuosien parasta aikaa eikä niiden muisto ole yhtään himmentynyt. Poikajoukolla oli siellä roomalaisia esikuvia noudatteleva Mataran valtio, jossa taisteltiin armottomasti ja sääntöjä noudattaen vihollisia vastaan.

Kuuntelin Mataraa hiukan alusta ja sen luontokuvauksen tarkkuus ja runsas sanavarasto tekivät vaikutuksen. Ehkä luen teoksen joskus kokonaan. Romaani alkaa tavattoman upeasti tällä tiheällä kappaleella:

Askel painui maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivat, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli mättäiden, missä kimalaiset kiersivät kellomaiselta mustikankukalta toiselle, pyyhkäisi varpuja ja painui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, lehdet litistyivät, ja askel nousi. Se kulki kaaressa yli mättäiden, niin kuin aurinko kulki päivän mittaan yli metsän, painui alas varvikkoon, kuolleet lehdet antoivat myöten, ja askel nousi.

Olen asunut Töölössä lähes 15 vuotta, joten Riikosen kierrokset öisessä Helsingissä resonoivat hurmaavasti. Esseistinen pienoisromaani perustuu tarkasti muistivihkoon kirjatuille öisille havainnoille kolmen vuoden ajalta ja eri vuodenaikoina. Riikonen toimi vahtimestarina Topeliusskolanissa Taka-Töölössä ja sieltä hänen öinen reittinsä kulki melko samana Helsingin rantoja pitkin Kaivopuistoon. Yksinäinen yökävelijä tapasi reitillään öisiä kulkijoita, juhlivia nuoria ja juhlapukuisia aikuisia; joku rakennus tai kadunnimi innosti häntä laajempaankin pohdintaan.

Jatkoin Ullanlinnaan ja Eiraan, joita lähestyessä ilma alkaa aina viiletä kuin olisi saavuttamassa olemassaolon reunan. Kesäaikaan vilpoisuus tuntuu kuitenkin vain aavistuksena iholla, ja sillä on lähinnä rauhoittava vaikutus sen muistuttaessa, miten vähän yhtään mikään lopultakaan on olemassa. Autiot kadut ja unenomaiset jugend-linnat lepäävät pimeän meren sylissä.

Öisten katujen tunnelma on unenomainen ja taianomainen. Tuuli ujeltaa, lumisade viiltää kasvojen ihoa ja veneiden köydet kilkattavat. Hietaniemen hautausmaakin on täynnä elämää, vaikka se on elävistä tyhjä. Perseidien meteorisade saa Riikosen pelkäämään maailmanloppua, vaikka näkymä on satumainen. Yhtenä aamuna sankka merisumu piilottaa Lauttasaaren ja Espoon rantaviivan kokonaan näkyvistä. Riikosen esseitä lukiessa minulle tuli mieleen Carlos Ruiz Zafónin myyttinen ja mystinen Barcelona. Löysin samaa tunnelmaa, vaikka Helsinki ei yhtä goottiselta näyttäytynytkään. Iltavahtimestarin kierrokset oli vallan hurmaava pieni teos ja sen kieli kirkasta ja hiottua ❤︎

Mutta kirjat ovat pelkkiä partituureja, jotka lukijan täytyy joka kerta soittaa itse läpi. Aivan kuten tietty reittikin on vain viiva kartalla ennen kuin sen on itse kävellyt.

Matias Riikonen - Iltavahtimestarin kierrokset

Kansi Jussi Karjalainen

Teos 2019

____________________

Palkintoja ja palkintoehdokkuuksia kahminut Matias Riikonen (s. 1989) on käynyt Oriveden Opiston kirjoittajalukion ja opiskellut kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Aiemmat teokset: Nelisiipinen lokki (2012), Suuri fuuga (2017) ja Kiertorata (2017). 

Iltavahtimestarin kierrokset kirjaa tunnontarkasti ylös kohtaamiset ihmisten, eläinten ja ilmestysten kanssa. Vastaan tulee niin hylättyjä lapsia, kesähämärässä ilakoivia teinejä kuin roskalavalla uivia delfiinejä. Öisten katujen fantasmagoria liikkuu kuvista ja kuvauksesta esseemäiseen kerrontaan. Se vaeltaa samoilla rannoilla Mirkka Rekolan kanssa ja tutkii, mitä yhteistä on J. M. Barriella ja Eläinmuseon namusedällä. Se asettuu häilyvien ja ei-olemassaolevien olentojen puolelle ja muistuttaa, että pilvimaisemat ovat olennainen osa kaupunkikuvaa.

Helen Macdonald - Iltalentoja & H niin kuin haukka

Yksi suosikeistani äänikirjojen lukijoiden joukossa on Karoliina Kudjoi. Hänen lukeminaan molemmat Helen Macdonaldin kirjat, H niin kuin haukka ja Iltalentoja, olivat ihastuttavaa kuunneltavaa. Sujuvaa ja kaunista tekstiä ja tavattoman paljon tietoa luonnon ihmeistä. Uusilla kuuntelu- tai lukukerroilla löytää aina varmasti paljon uutta, niin paljon tietoa esseisiin kätkeytyy. Olen onnistunut näkemään kanahaukan pari kertaa läheltä, ja on se uljas lintu. Helen Macdonald (s. 1970) on englantilainen kirjailija, kuvittaja ja historioitsija, joka asuu mökissään Suffolkissa. Hän on tutkinut muun muassa ornitologian historiaa, sosiologiaa ja filosofiaa. 

Helen Macdonald - Iltalentoja *****

Alkuteos Vesper Flights 2020

Suomentanut Helena Ruuska

Gummerus 2021

Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi

Minulle tervapääskyt ovat yläilmojen olentoja, luonnostaan käsittämättömiä ja siksi pikemminkin enkeleitä. Toisin kuin muut linnut, ne eivät laskeudu koskaan maahan. / Mielestäni tervapääskyt ovat yhä kaikista maapallon olennoista avaruusoliomaisimpia.

... muuttolinnut suunnistavat monien vuorovaikutteisten kompassijärjestelmien avulla. Iltalennoillaan tervapääskyt pääsevät käyttämään niitä kaikkia. Tuossa panoptisessa korkeudessa ne pystyvät näkemään yläpuoleltaan hajanaiset tähtikuviot ja kalibroimaan samalla magneettiset kompassinsa, selvittämään sijaintinsa valon polarisaatiokuvioiden mukaan, jotka ovat vahvimmillaan ja selkeimmillään hämärällä taivaalla. / Tervapääskyt lentävät niin korkealle selvittääkseen tarkkaan sijaintinsa, tietääkseen, miten toimia seuraavaksi.

Iltalentoja-teoksen esseistä kaksi jäi minulle erityisesti mieleen. Kokoelman nimiessee kertoo kovasti vaarantuneista haarapääskyistä, jotka eivät laskeudu koskaan maahan - käsittämätöntä! Ja Pilvenpiirtäjä-esseessä Macdonald käy ornitologi A. Farnsworthin kanssa tarkkailemassa muuttolintuja New Yorkissa Empire State Buildingin katolla - mikä epätodennäköinen lintujen tarkkailupaikka. 

New York sijaitsee Atlantin yli kulkevalla muuttoväylällä, reitillä, jota myöten sadat miljoonat linnut lentävät joka kevät pohjoiseen pesimäpaikoilleen ja syksyllä taas takaisin. / Laululinnut ovat hyvin pieniä. On lähes sietämättömän liikuttavaa seurata niiden matkantekoa. Ne ovat kuin tähtiä, kekäleitä, hidasta valojuovatulta. // Valon ja heijastavan lasin harhauttamina ne törmäävät esteisiin, lentävät ikkunoihin, syöksyvät kieppuen maahan. Yksistään new Yorkissa kuolee joka vuosi yli satatuhatta lintua.

KUSTANTAJAN SIVUILTA:

Iltalentoja vie sienestämään ja rengastamaan Thamesin joutsenia. Tosiasiat tunnustavan ja empaattisen ajattelijan tekstit avaavat elävien lajien kiehtovaa maailmaa ja tämän hetken tärkeimpiä aiheita: ilmastonmuutosta, lajikatoa ja sen seurauksia. Heti ilmestyttyään englanniksi Iltalentoja nousi NY Timesin bestseller-listoille, ja se valittiin Time Magazinessa kymmenen parhaan tietokirjan joukkoon vuodelta 2020.

Helen Macdonald - H niin kuin haukka *****

Alkuteos H is for hawk 2014

Suomentanut Irmeli Ruuska

Gummerus 2016

Äänikirjan kertoja Karoliina Kudjoi

Tässä teoksessa Macdonald kertoo lapsuudestaan ja unelmastaan tulla haukankasvattajaksi. Unelma eli vuosikaudet ja vihdoin nelikymppisenä Macdonald alkoi toteuttaa unelmaansa. Hän oli musertua surusta isän kuoltua ja haukankasvatus muuttui pakkomielteeksi. Hän sai ostettua kymmenviikkoisen kanahaukkanaaraan, Mabelin, ja sulkeutui sen kanssa mökkiinsä Cambridgessa. Siitä se sitten lähti.

Macdonald puhuu kirjassa myös siitä, että kanahaukat olivat kuolemassa sukupuuttoon pesimälintuina Brittein saarilla 1800-luvun lopulla elinympäristön menettämisen ja riistanvartijoiden vainon vuoksi. Uudelleenistutukset ovat saaneet kannan elpymään hitaasti, ja vuonna 2017 lintuja oli arviolta viitisensataa. Kanahaukkakantaa uhkaa edelleen elinympäristöjen häviäminen.

KUSTANTAJAN SIVUILTA:

Kirja on kuin kaleidoskooppi, surua työstävän Helen Macdonaldin ja kanahaukka Mabelin tarinaan yhdistyy historioitsijan näkemys perinteiden ja nykyaikaisten luontokäsitysten kohtaamisesta. Tämä on kirja muistoista, luonnosta ja historiasta - siitä, kuinka löytää elämä ja rakkaus uudelleen läheisen kuoleman jälkeen; rehellinen kuvaus naisen yrityksestä kesyttää villi, jalo eläin, jonka kanssa hän etsii itselleen uutta vapautumisen tunnetta. Kirjasta tuli yllättävä bestseller ja klassikko Yhdysvalloissa ja Britanniassa: kirja sai arvostettuja kirjapalkintoja ja sen oikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan Japanista Brasiliaan ja Eurooppaan.

Valdur Mikita - Lingvistinen metsä

Valdur Mikitan Lingvistinen metsä on häkellyttävä ja lennokas teos, josta luulen ymmärtäneeni vain murto-osan. Kuuntelin Mikitan ja Urmas Vadin tekstitetyn videokeskustelun kirjasta täällä, ja kyllä se jotain avasi. Videolla Mikita epäilee, ettei teos avaudu oikealla tavalla muunmaalaisille ja hän suhtautui hiukan vastahakoisesti sen kääntämiseen. Vuonna 2013 viroksi ilmestynyt Lingvistiline mets oli Virossa  käsittämätön myyntimenestys ja se on koskettanut syvästi virolaista sielua. Lukiessa tuli tunne, että Mikita on joku etelävirolaisesta ikimetsästä ihmisten ilmoille putkahtanut šamaani, vaikka akateemisen koulutuksen on saanutkin. Mikita on koulutukseltaan sekä biologi että semiootikko ja se kuuluu teoksen esseissä. Alkuun kirjailija sanoo olevansa synesteetikko ja kertoo miltä se tuntuu; jatkaa sitten maapallon geologisilla aikakausilla ja ties millä - ja pudottaa minut aika lailla kärryiltä.

En meinaa millään päästä eroon tunteesta, että olen kyllä lukenut itseni tohtoriksi, mutta jonkin luonnon tekemän hirveän virheen seurauksena minulle on sattunut mystikon aivot. // Esseistiikka on kuin koelaboratorio, jossa alitajunnan hämäristä kiskotaan päivänvaloon jonkin tuntemattoman aihealueen alkuperäinen idea. Siinä piilee myös esseistiikan taika: vauhtia, rehevyyttä ja oivalluksen voimaa. Genrenä esseistiikka on kaikkein lähimpänä villiä ajattelua.

En tunne juuri lainkaan geologisia kehityskaaria, mutta vakuuttavasti Mikita kertoo mm. gambri- ja ordovikikausien maakerrostumista, joita on nähtävissä Viron törmärannikolla. Wikipediasta löytyy kuvia, ja todella hienolta näyttää: siellä eri kerrostumissa miljoonien vuosien takaiset fossiilit uinailevat. Suomessa ei samaa ole, vaikka välissä on vain kapea Suomenlahti. Hän tarinoitsee myös uraania sisältävästä dictyenoma-liuskeesta, joka oli äärimmäisen tärkeää Neuvostoliiton ydinohjelmalle miehityksen aikana ja kertoo myös muinaisista kraatterijärvistä. Kaalin kraatterista löytyy myöskin kuva Wikipediasta. Itämerensuomalaisina kansoina virolaisilla ja suomalaisilla on paljon yhteistä, mutta paljon myös erottavia tekijoitä. Mikita sanoo myös, ettei antiikin taruihin perustuva Kalevipoeg ole samanlainen kansalliseepos kuin meidän Kalevala ja että Viro jakautuu selvästi eri heimoihin ja erilaisiin alueisiin itään, länteen, pohjoiseen ja etelään.

Päitessä oleva ranta Sillamäen lähellä

Baltiansaksalaiset antoivat virolaiselle kulttuurille institutionaalisen ilmeen: laulujuhlat, eepoksen, kirjakielen ja jopa mytologian. Baltiansaksalaiset tekivät homo silvaticusista 1800-luvun kuluessa homo europeaensisin. Ristiriitamme ydin onkin siinä, että olemme yksi Euroopan vanhimpia alkuperäiskansoja ja silti kiinnostavin osa virolaisesta kulttuurista ei näytä koostuvan yhtään mistään. // Nykypäivän virolainen on tutkija ja samaani, markkinointijohtaja ja mystikko, bussikuski ja kansanparantaja. Jokaisella tavallisella virolaisella on vähintään yksi vaihtoehtoinen todellisuus nätisti sisään pakattuna.

Lingvistinen metsä on villi ja runsas teos, joka avaa Viroa ja virolaisuutta lennokkaasti ja pitelemättä. Mikita puhuu myös Suomesta ja Viron rajanaapureista Latviasta ja Liettuasta, mikä oli myös kiinnostavaa, koska tunnen noita maita huonosti. Viro on pieni maa, pieni kansakunta ja pieni kielialue, vielä pienempi kuin Suomi. Itsenäistymisen jälkeen maan kehitys on ollut huimaa, siksi virolainen on ymmällään ja tuskailee identiteettinsä ja itsetuntonsa kanssa. Mutta oikeastaan ei tarvitsisi, sillä virolaisilla (ja meillä suomalaisilla) on tallella henkiinjäämisen taito mahdollisen ekokatastrofin sattuessa.

Olen pohdiskellut, että meillä saattaisi olla käyttöä sellaiselle hypoteettiselle käsitteelle kuin keräilyindeksi. Se määriteltäisiin sen perusteella, montako prosenttia asukasmäärästä kykenisi jäämään eloon valtiosta riippumatta. Meidän ilmastossamme heitä olisivat maalla puulämmitteisissä taloissa asuvat vähäosaisemmat ihmiset, joilla on maata ja riittävästi kärsivällisyyttä ja taitoja hankkia itselleen ruokaa. Tällaiset kotitaloudet ovat käytännössä kadonneet järjestäytyneestä maailmasta. Virossa ja Suomessa niitä on vielä tuhansia, mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ne ovat vähentyneet huomattavasti. // Emme voi koskaan tietää, milloin tuota rinnakkaismaailmaa tarvitaan. Stephen Hawkingin sanoin ihmiskunta on astunut olemassaolonsa vaarallisimmalle vuosisadalle. 

 

Onhan tämä loistava teos, joskin minulle vaikeahko.  Kiitoksen ansaitsee myös suomentaja Anniina Ljokkoi upeasta suomennoksesta. Mikitan lennokkaan tekstin kääntäminen ei varmaankaan ollut helpoimmasta päästä.

Bloggaukseni Mikitan Kantarellin kuuntelun taidosta

 

 

Valdur Mikita - Lingvistinen metsä
Alkuteos Lingvistiline mets 2013
Suomentanut Anniina Ljokkoi
Ulkoasu Riikka Majanen
Sammakko 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
___________________

Mikitan haastattelu Aamulehdessä, josta myös kirjailijan kuva 

Semiootikko ja biologi Valdur Mikitan Lingvistinen metsä pureutuu virolaisen ja itämerensuomalaisen kulttuurin historiaan aina mannerlaattojen liikkeistä alkaen. Mikitan tekstit risteilevät eri aikakausissa, maan pinnanmuodostumissa ja metsätyypeissä. Hänellä on kyky nähdä yhteyksiä nykyajan kulttuuri-ilmiöiden, maantieteellisten sijaintien sekä myyttien ja historian välillä. Itämerensuomalaisilla on edellytykset selviytyä ekokatastrofista, koska meillä on jäljellä kivikautisen keräilijän elämäntavan piirteitä metsissä kulkiessamme, kiitos synestesian, saunan ja sienikorin.

Valdur Mikita (s. 1970) on etelävirolainen kirjailija ja semiootikko. Hän on kirjoittanut useita Virossa suuren suosion saavuttaneita, kaunokirjallisesti ansiokkaita esseekokoelmia, joissa käsitellään esimerkiksi identiteettiä, luontosuhdetta ja animistista maailmankatsomusta. 

Suvi Ahola - Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi

Eeva Joenpelto täyttäisi 100 vuotta kesäkuun 17. päivä, jos olisi elossa. Juhlavuoden kunniaksi on yleisöä ja kirjabloggaajia haastettu lukemaan Joenpeltoa ja myös Suvi Aholan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? juhlistaa tätä merkkivuotta. Ahola luki koko Joenpellon tuotannon: 26 teosta ja kasapäin lehtihaastatteluja - mikä valtava urakka! Kun ajattelee Joenpellon mittavaa tuotantoa, hän on todella sanonut paljon: Suomesta, naisista, miehistä, elämästä ja kirjailijuudesta. Karoliina Kudjoi oli loistava valinta ylvään ja ylpeänkin länsiuusmaalaisen kirjailijan sanojen tulkiksi. Aholan toiveena on ollut houkutella suomalaiset uudelleen Joenpellon lukijoiksi, minkä kirjailija on todella ansainnut.

Eeva Joenpelto pyrki läpi uransa ohjailemaan ja hallitsemaan julkisuuskuvaansa ja hän onnistui siinä varsin hyvin. Hän oli aikansa megajulkkis, suomalaisen kirjallisuuden grande dame ja kulttuurielämän vaikuttaja.

Joenpelto on itse vastustanut leimaa ”vahvojen naisten kuvaajana”, mutta sellainenkin hän kiistämättä on. / Suomalaisen miehen elämästä Joenpelto on kertonut varmasti yhtä monipuolisesti kuin naisten kokemuksista.

Olen lukenut ja blogannut Helena Ruuskan mainiosta Joenpellon elämäkerrasta Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija. Bloggauksessa keskityin paljolti kirjailijan yksityiselämään. Viime kesänä luin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen ties kuinka monennen kerran vuonna 1982 ilmestyneen teoksen Elämän rouva, rouva Glad. Siitä kirjoitin: "Joenpelto luo aivan mahtavan henkilökuvan rouva Gladista, pettymysten ja köyhän syntyperän pyrkyrimäiseksi muovaamasta naisesta. 1900-luvun alkuvuosien ajankuva poliittisine vääntöineen ja luokkaeroineen on myös hienosti kuvattu. Kuvottavaan nimismies Järviseen Joenpelto on ladannut kaikki heikon ja aatteeseensa fanaattisesti uskovan miehen piirteet. Elämän rouva, rouva Glad on laatuproosaa kuten tältä painosten kuningattarelta voi odottaakin.”

Kuunnellessani tätä Aholan kirjaa lukuisat sitaatit Joenpellon teoksista ja haastatteluista vilistivät korvissani. Varmasti paremman tuntuman saa paperikirjasta. Oikeastaan suosittelisin sellaista lukutapaa, jossa keskittyy ensin Aholan taustoittaviin esseisiin ja Joenpellon haastatteluihin ja vasta sen jälkeen paneutuu kirjasitaatteihin. Jos kaiken lukee järjestyksessä, teos tuntuu raskaalta ja sekavalta. Tässä kirjassa minua kiinnostivat erityisesti haastattelut, koska en seuraa enkä ole ikinä seurannut julkkisjuttuja. Varsin mielenkiintoinen oli Panu Rajalan pitkä kirjailijahaastattelu 70-luvulta, jossa Joenpelto purskauttaa ulos pahan olonsa, tunteensa ja vihansa erottuaan Jarl Hellemanista 27-vuoden avioliiton jälkeen: 

Tuo kesä siitä lähtien, kun olin sanonut, että minä en halua häntä nähdä, meni raivokkaassa työnteossa ja samalla se meni erittäin syvässä vihassa, siis minä aivan tietoisesti vihasin häntä. / Minä vihasin joka esinettä, mihinkä hän oli koskenut. Tämä oli aivan ylimaallinen, puhdistava viha, jonka lävitse minä kävin kolmen, neljän kuukauden aikana.

- Panu Rajalan kirjailijahaastattelu 1975, sivut 110-115

Mikä on määräävin piirre luonteessasi?

Ristiriitaisuus. Toisena päivänä olen herkkä ja turvaton, toisena sitkeä ja voimakas.

Millainen tahtoisit olla?

Levollisempi.

Mikä on huonoin puolesi?

Liika ehdottomuus. Ja usein hyvin armoton kieli.

Milloin olet onnellinen?

Tihkusateessa, savusaunan tuoksussa, keinutuolissa.

- totuusleikki Anna-lehdessä 1974, sivut 51-55

Varoituksen sanoja nuorelle naiselle, joka haaveilee luovan taiteilijan urasta, menestyksestä ja myös onnellisesta elämästä. Älä haaveile, älä ainakaan tuhanteen vuoteen. Sillä tasa-arvoinen et miehen kanssa ole. Miehelle julkisuus on odotettua, hyväksyttyä, naiselle ei. Ole mieluummin vähän hassahtava, hompsahtava, lyhyt, lihava, laiska, epäsiisti, vastuuntunnoton: onni saattaa olla sinun kun vain muistat katsoa mieheen ylöspäin.

- kolumni Anna-lehteen 1974, sivut 178-182

Lähimmäisenä kirjailija kai suuresti muistuttaa rekkakuskia. Hän on usein esteenä liikenteessä, aina epäluotettava ja piittaamaton. Ja hänellä on perävaunu täynnä tavaraa, jota hän sanoo materiaalikseen. Sitä hän yrittää kuljettaa tästä tuonne. Päämäärää ei lähinkään ihminen tajua, ei usein kirjailijakaan, tuo meno ja törmäily on vain ylen tärkeää. Ja mitä se materiaali on? Ns. elämänkokemusta, tietysti, puolikuntoisia keksittyjä ihmisiä, kansantaloutta, historiaa, kaupankäynnin tietoa, lehtileikkeitä, ajatusten alkuja.

- esitelmästä ”Kirjailija lähimmäisenä” 1977, sivut 182-187

Hyvä tarina elää aina, sanassa on inhimillisyyden ydin. Vain lukijoiden tähden kannattaa pitää huolta hyvin ja hätiköimättä tehdystä kirjallisuudesta. Lukijakuntaa varten ovat kustantajat, kirjakauppiaat, kirjailijat ja myös kirjailijoiden joskus saamat palkinnot.

- Finlandia-palkintopuheesta 7.12.1994, sivut 195-196 (Tuomari Müller, hieno mies)

Kaikesta huolimatta on noustava, päivä toisensa jälkeen tehtävä tehtävänsä. Se on ihmisen osa. Ja minulle tuottaa suurta mielihyvää luonto. Puut kasvavat, luonto viheriöi. Vaikka jokin puu kuihtuu, niin toinen on jo siinä vieressä nousemassa.

- haastattelusta Eeva-lehdessä 2001, sivu 262

Suvi Ahola - Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi

Kansi Martti Ruokonen
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi
_______________

”Ei ole yksinäisempää ihmistä kuin julkinen nainen.”

Eeva Joenpelto (1921–2004) oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista, Lohja-sarjan luoja sekä aikansa kirjallinen vaikuttaja ja megajulkkis. Hän oli painosten kuningatar, joka sai kaikki mahdolliset palkinnot ja tunnustukset, mutta menestyksen takana piili myös suurta tragediaa.

Tuija kokoaa Joenpelto-lukukokemukset koontiinsa Joenpellon syntymäpäivänä 17.6.2021

Silvia Hosseini - Tie, totuus ja kuolema

Tie, totuus ja kuolema on kirjoitettu vastakohtien kujalla. 

Teemat ovat isoja kuin maailma, mutta yritän polkea niihin ihmisen mentäviä reittejä.

...

Ilman painon tunnetta ei voi tietää, miltä tuntuu keveys. 

Ilman kuolemaa ei ole elämää. Eikä ilman pahaa voi olla hyvää.

Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelman Pölyn ylistys teemat olivat minulle vieraita, mutta silti Hosseinin tapa kirjoittaa ihastutti. Tästä uudesta kokoelmasta Tie, totuus ja kuolema sain paljon enemmän irti. Kirjailijan kirkas ja tyttömäisen (uskalsinpas!) innostunut ääni toi kirjailijan tekstin lähelle. Häntä oli suorastaan kiehtovaa kuunnella. Esseissään Hosseini avaa omaakin elämäänsä rohkeasti ja kaihtelematta. Pidin siitä, että kirjailijan ajatukset lennähtivät keveästi yksityisestä yleiseen ja toisin päin. 

Esseet jakautuvat otsikon kolmen sanan alle - tie, totuus ja kuolema. Matkustamisen ilosta lukeminen oli ihanaa ja puhutteli, koska yli vuoteen matkustamisen mahdollisuuskin on ollut poissuljettu. Hosseini tuo esseessään esiin myös matkustamisen ongelmallisuuden kuten korrektia on. Hän potee lentohäpeää ja sanoo, että tämä kirja ei olisi syntynyt ilman matkoja. Näin ollen se on iso hiilimöykky.  "Jos lennän, ostan aneita", sanoo Hosseini ja kertoo ekologisesta elämäntavastaan. Matkustamisen ilo merkitsee Hosseinille siirtymistä toisaalle ja siinä, että kokee ruumiillaan lämmön, tuoksut ja maut sekä silmillään kukat ja vihreyden, joita Suomessa ei silloin ole. Hosseini on kirjoittanut usein ulkomailla mm. Lorcan kotikaupungissa Granadassa ja muistelee tämän murhaa sisällissodan aikana 1936. Paseo de los Tristes / Surullisten katu on hänen mielestään Granadan kaunein katu eivätkä fasistimurhaajat pystyneet mitätöimään Lorcan merkitystä maailmalle. 

Etsivä löytää essee kertoo kirjailijan oleskelusta Sisiliassa ja muslimien suuresta vaikutuksesta Euroopan kulttuuriin, tieteeseen ja talouteen, mikä tuntuu nykyeurooppalaiselta helposti unohtuvan. Hosseini lukee Sisiliassa Andrea Camillerin Montalbano-dekkareita ja kertoo Terrakottakoirasta (Wsoy 2004) enemmänkin. Lukija saa tietää, että 1800-luvulla Sisilian sitrusvientnin noustessa arvaamattomaan kukoistukseen sitrusviljelijöiden maksamasta suojelurahasta sai alkunsa Sisilian mafia. Itse en ole Sisiliassa käynyt, mutta esim. espanjan kielessä on noin 4000 arabiasta juontuvaa sanaa (tässä suppea lista) ja maassa on erityinen mudejar-rakennustyyli, sekoitus kristillisistä ja muslimivaikutteista. 

Feminismi ei ole älykkyyden tai kiinnostavuuden synonyymi, 

eikä se ole kattava maailmanselitysmalli. 

Hosseini kritisoi joitakuita feministikirjailijoita heppoisesta feminismistä, ja mainitsee nimeltäkin erään suomalaisen kirjailijan. Hän puhuu pitkään Jack Kerouacin kulttiasemaan nousseesta ”miesteoksesta” Matkalla ja sanoo, että Kerouacin tyyppien tapaiset yhteiskunnan pohjalle pudonneet valkoisen työväenluokan edustajat ovat ajankohtaisia tänäänkin, sillä he mahdollistivat Trumpin presidenttiyden vuonna 2016.

Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma kääntää Jane Austenin klassikon puheeksi rahasta ja pääomasta. Yleensä romaania luetaan puhtaasti romanttisena rakkaustarinana ja sen yhteiskunnallinen puoli sivutetaan. Sääty ja luokka, asema ja tulot määrittivät Austenin ajan naisten elämää ja päätöksiä. Nykyäänkin perintövarallisuus määrittää elinmahdollisuuksia samaan tapaan kuin Austenin aikaan. Kiinnostava maininta oli se, että Ars Fennican vuonna 2019 voittanut Ragnar Kjartansonin lyhytelokuva The Visitors (2012) oli Hosseinista "tympeää aristokraattisen elämäntavan larppausta.” Itse äänestin Amos Rexissä voittajaksi toista teosta. Kuka minä olen on luettelomainen essee Hosseinista itsestään, hänen minuudestaan. Lukija ajattelee usein, että esseeminä tai romaanin minä on yhtä kuin kirjailija itse. Väärin. 

Subjektiivinen essee ei ole omakuva minuudesta. Se on minuutta liikkeessä.

...

Epäjohdonmukaisuus ei ole ihmisen heikkoutta, vaan osa hänen olemustaan. 

Iranilaisia kirjeitä -essee koostuu kymmenestä kirjeestä Teheranista tamperelaiselle rakastetulle ja ne olivat ihastuttavaa ja opettavaista kuunneltavaa minulle, jolle Iran on tuntematon ja pelottavakin maa. Hosseini kertoo monin huvittavinkin esimerkein, mitä on olla iranilainen muslimi: 

Elo Iranissa on välillä kuin absurdissa novellissa. 

Marraslinnut-esseessä Hosseini kertoo kauniisti pikkuveljensä kuolemasta, menetyksestä ja surusta, joka ei hälvene. Hän kirjoittaa myös osuvasti luonnehtien eri pikkulintulajeista, huumoria unohtamatta. Von Wrightien lintumaalauksista Hosseini ottaa esiin julman puolen: jotta linnut voitiin kuvata ja maalata, ne piti ensin ampua. Meillä ja muissakin kulttuureissa on paljon lintuihin liittyviä uskomuksia. Esimerkiksi  pihapiiriin ilmaantunut palokärki ennusti kuolemaa ja lapsuudesta muistan, miten äiti sitä hätäisenä hääti. Kirjallisuusesimerkit linnuista koskettivat. Ympäristömyrkyt tuhoavat lintujen lisääntymiskyvyn ja Suomessakin uhanalaisten lintulajien lista on pitkä. Monimuotoisuuden heikkenemisellä on seurauksia, joita ei vielä tiedetä. Miten käy ihmisen? Päättyykö ihmisen tarina kuin Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 (1969): 

Pyy-tii-huiit?

Aurinkokuningatar on ronski kakanhajuinen omakohtainen sairaskertomus perianaaliabsessista ja anaalifistelistä. Ne ovat erittäin kiusallisia ja kivuliaita vaivoja, jotka eivät tapa. Samasta vaivasta kärsi aikoinaan myös Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV, joten hivenen gloriaa Hosseini tuskalliseen vaivaansa löysi. Essee jatkuu ulosteen kulttuurihistorialla ja maininnalla, että ihmisulosteiden pilaama juomavesi tappaa ja sairastuttaa miljoonia ihmisiä maailmassa vuosittain. Paskajuttu, todellakin.

Pölyn ylistys

Säkeilyvaarassa Hosseinin runonalyysejä

Silvia Hosseini - Tie, totuus ja kuolema
Gummerus 2021
Äänikirjan lukija Silvia Hosseini
_______________

Esseitä kuolemasta ja elämästä ja matkoista niiden välillä.. Silvia Hosseinin toisessa esseekokoelmassa kuljetaan kohti väistämätöntä – muutaman mutkan kautta. Esseissä retkeillään maailmalle ja minuuteen, luetaan kirjallisuutta ja historiaa ja etsitään merkityksiä totuttujen totuuksien takaa. Kokoelmassa tarkastellaan ruumiillisuutta, feminismiä ja maskuliinisuutta, rahaa ja valtaa, kauneutta ja menetystä. Esseissä koetaan nautintoa ja kuplivaa iloa, mutta myös kipua ja kuristavaa surua. 

Vanessa Springora - Suostumus

Isät ovat tyttärille suojamuureja. Oma isäni on pelkkä tuulenhenkäys.

Vanessa Springoran omiin kokemuksiin perustuva Suostumus on malliesimerkki siitä, miten helposti haavoittuva nuori tyttö voi joutua alaikäisiä saalistavan pedofiilin uhriksi. Tämä tapahtui 80-luvun yltiövapaamielisessä Pariisissa, jossa #metoo:sta ei ollut tietoakaan. Tämän päivän näkökulmasta kaikki tuo tuntuu käsittämättömältä ja kuvottavalta. Mutta edelleenkään nuoret tytöt eivät ole turvassa netin saalistajilta, jotka ovat kehittäneet groomingin taiteeksi ja osaavat tekeytyä luotetuksi isähahmoksi tai välittäväksi ystäväksi, jota nuori yksinäinen tyttö on vailla.

V:n koti oli riitaisa. Öisin pieni tyttö kuunteli vanhempiensa riitoja, myöhemmin vasta 6-vuotiaana äitinsä ja tämän rakastajan öisiä ääniä. Kun äiti jätti mustasukkaisen aviomiehensä, elämä muuttui hyvin vapaaksi. Nuori kaunis äiti liikkui kirjallisuuspiireissä ja äitinsä rinnalla tyttö tunsi itsensä rumaksi, mutta eräissä kirjallisissa juhlissa kaikkien ihailema ja arvostama kirjailija G osoitti tytölle huomiota. Se oli kaikki mitä isänsä hylkäämä tyttö kaipasi - hänet oli valittu, hänet oli nähty. V täyttäisi kohta 14 vuotta, G 50.

Äidin ystäville meidän suhteemme on julkinen salaisuus, mutta lähipiirin ulkopuolella on oltava varovainen. Meidän pitää olla tarkkana. Olen kuin takaa-ajettu eläin. Vaanimisen kokemus herättää minussa vainoharhaisuutta, ja lisäksi tunnen kaiken aikaa syyllisyyttä.

G aloittaa pyörityksensä, lähettelee rakkautta hehkuvia kirjeitä ja odottaa tyttöä koulun portilla. Tyttö rakastuu ja joutuu miehen manipuloivaan valtaan. Platonisuus etenee nopeasti seksisuhteeksi. Springora sanoo, että aluksi äiti ei hyväksynyt hänen ja G:n suhdetta, mutta lopulta hyväksyi sen tytön varhaiskypsyyden ja jääräpäisyyden edessä. 70-80-lukujen Ranska oli hyvin liberaali seksin suhteen ja  monet arvostetut vasemmistointellektuellit allekirjoittivat lausumia, jotka puolustivat aikuisten miesten seksisuhteita alaikäisten kanssa (mm. Jean-Paul Sartre, Simoine de Beauvoir, Roland Barthes, ja tietysti myös G). V:n ja G:n suhteesta tehtiin jonkun verran ilmiantoja poliisille, mutta charmantti, älykäs ja kuuluisa G sumutti kerta toisensa jälkeen sinisilmäisen virkavallan - syytteitä ei nostettu.

Saako kirjallisuuden varjolla kaiken anteeksi?

Ei jää epäselväksi, että kirjan G on Gabriel Matzneff, tänä päivänä 84-vuotias mies, jota vasta nyt Springoran kirjan ansiosta syytetään pedofiliasta. Matzneff on monesti palkittu ja tuottelias kirjailija, joka julkaisi päiväkirjanomaisia (paljastus)teoksiaan kirja per vuosi tahdilla. V:n ja G:n suhteen loputtua Matzneff kirjoitti tunnistettavasti heidän suhteestaan ja siteerasi suoraan V:n kirjeitä. Eikä mitään ollut tehtävissä. Kaikkihan oli vain fiktiota.

Matzneff had long described performing acts of pedophilia and hebephilia in his work; his diary Un Galop d’Enfer, published in 1985, stated that whilst in the Philippines he would regularly have sex with underage boys. He wrote that "Sometimes, I’ll have as many as four boys — from 8 to 14 years old — in my bed at the same time, and I’ll engage in the most exquisite lovemaking with them."In 1990, during an appearance on the French talk show Apostrophes, he was confronted about this by Canadian writer Denise Bombardier. Nevertheless, he remained sheltered from any criminal prosecution for decades, and benefited from a large support within the French literary world. - Wikipedia

On selvää, että kaikki koettu löi leimansa Springoraan. Seurasi sekavaa elämää, anoreksiaa, psykoosia ja vuosien psykoterapiaa, ennen kuin tervehtyminen alkoi. Hän on syyllistänyt itseään siitä, että suostui suhteeseen. Oliko hän siis kanssarikollinen seksissä? Mutta lapsi ja aikuinen eivät ole tasavertaisia sopimuskumppaneita, siksi vastuu tässä ja vastaavissa tapauksissa on vain aikuisen. Näistä kokemuksista kertominen on vaatinut hirvittävän suurta rohkeutta. Ajan henki oli toinen, mutta Suostumuksen jälkeen ranskalainen yhteiskunta on vapissut ja katsonut itseensä. Lisäksi yhden nuoren naisen kokema laajenee yleiseksi: toivottavasti isät, äidit ja ympärillä olevat ihmiset osaavat katsoa ja nähdä mitä nuorten elämässä tapahtuu; ettei nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuisi niin helposti. Järkyttävä ja taidokkaasti kirjoitettu kirja.

Voi sitä poloista, oletko varma? Hän jumaloi sinua. // Sinulla oli seksisuhde G:n kanssa, minunko tässä pitäisi pyydellä anteeksi? 

V:n äiti

Vanessa Springora - Suostumus
Alkuteos Le Consentement
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Anna Makkonen
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Sanna Majuri
_______________

Sekaisin kirjoista   /   Tuijata  / Kirjojen keskellä

Vartija

Vanessa Springora (s. 1972) toimii johtajana ranskalaisessa Éditions Julliard -kustantamossa. Hänen esikoisteoksensa Suostumus ravisutti Ranskaa ja koko kirjallista maailmaa. Teoksen käännösoikeudet on myyty yli 20 maahan, se on voittanut palkintoja, ja siitä ollaan tekemässä elokuvaa. Kirjan ilmestyminen herätti yhteiskunnallisen keskustelun Ranskassa, ja seksin harjoittamista alaikäisen kanssa koskevia lakeja ollaan Ranskassa kiristämässä.

Virginia Woolf - Oma huone

Naisella on oltava rahaa ja oma huone, 

jos hän aikoo kirjoittaa fiktiota.

Tuo Virginia Woolfin (1882-1941) feministinen lausahdus sadan vuoden takaa on tunnettu ympäri maailman. Teos Oma huone perustuu kahteen esitelmään, jotka hän piti vuonna 1928 kahdessa Cambridgen yliopiston naisten collegessa. Esitelmissään Woolf rohkaisee nuoria naisopiskelijoita ajattelun vapauteen ja sanoo heidän olevan onnekkaita akateemisen koulutuksensa vuoksi. Hän itse jäi sitä paitsi, koska isä koulutti vain veljiä. Woolf väittää, että kirjallisuuden historiassa naiskirjailijoiden vähyys on seurausta pikemminkin mahdollisuuksien kuin lahjakkuuden puutteesta. Tädin perintö tarjosi Woolfille itselleen taloudellisen riippumattomuuden. 

Oma huone on hieno kaunokirjallinen esitys. Teksti on hurmaavan elävää, joskin kiinnittyy tiukasti silloiseen englantilaiseen yhteiskuntaan ja sen ajan brittiläisiin kulttuurihenkilöihin. Paljon jää siis ymmärtämättä suomalaiselta nykylukijalta. Mutta Woolfin pääpointti on kristallinkirkas: patriarkaatin hallitsemassa maailmassa naisilla ei ole ollut koulutusta eikä mahdollisuuksia luovaan työskentelyyn. Heillä ei ole ollut päätäntävaltaa omaan elämäänsä, vaan naisen tahto on ollut isän, veljen tai aviomiehen taskussa. Englannissa naiset saivat äänioikeuden 1918.

Älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista. 

Runous riippuu älyllisestä vapaudesta. 

Ja naiset ovat aina olleet köyhiä, 

ei ainoastaan kahden sadan vuoden ajan vaan aikojen alusta.

Woolf käy läpi naisten kirjoittaman kirjallisuuden historiaa ja pohtii yksityiskohtaisesti 1800-luvun naiskirjailijoiden merkitystä: Brontën sisarusten kapeaa elämänpiiriä sekä miesten nimillä kirjoittaneita George Eliotia (Mary Ann Evans) ja George Sandia (Amantine-Lucile-Aurore Dupin). Se, että naiset alkoivat ansaita rahaa kirjoittamisellaan, teki kirjoittamisesta ammatin. Woolf luo jopa fiktiivisen kirjoittavan siskon Shakespearelle ja leikittelee ajatuksella, että vaikka tämä olisi ollut veljeään lahjakkaampi, kuolemattoman kirjallisuuden syntymiseen ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Jane Austen ei piiloutunut miehisen pseudonyymin taa, vaan kirjoitti omana itsenään.

Yhdessä kohtaa, turvallisessa naisyleisössä Woolf sanoo törmänneensä ilmaukseen Chloe piti Oliviasta. Hän pyytää kuulijoitaan, etteivät nämä hätkähtäisi tai punastuisi, sillä tällaisia asioita tapahtuu piilossa yhteiskunnalta. Jossain englanninkielisessä jutussa vihjattiin, että Woolf olisi saapunut esitelmätilaisuuksiin paikalle rakastettunsa Vita Sackville-Westin kanssa. Ehkä totta, ehkä ei. Joka tapauksessa Woolfin ja Sackville-Westin syvä ystävyys ja kiintymys kestivät kaksikymmentä vuotta, aina Woolfin kuolemaan saakka. Woolfin Orlando kertonee jotain näiden kahden naisen suhteesta.

Teos oli mielenkiintoinen kuunneltava ja Kirsti Simonsuuren suomennos teki tekstille oikeutta. Tekstissä vilahti joitain ihastuttavia ja raikkaita sanontoja. Simonsuuren esittelyteksti kirjan lopussa avasi teosta lisää. Kyllä tämä feministisen kirjallisuuden klassikko kuunnella kannatti.

Virginia Woolf - Oma huone
Alkuteos A Room of One’s Own 1929
Suomentanut Kirsti Simonsuuri
Tammi 1980
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn

_______________

Maailmankirjat

Wikipediassa englanniksi

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen #12,

jota vetää Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi

Klassikkohaasteisiin aiemmin lukemani:

#11: Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad

#10: Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat

#9: Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

#8: Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

#7: José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

#6: Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3

Paula Hotti - Mustia syntejä. Kahvilaesseitä

Matkakirjailija Paula Hottin pieni esseeteos Mustia syntejä. Kahvilaesseitä vie lukijan hurmaaviin eurooppalaisiin kahviloihin. Käymme hänen kanssaan kahvilla Lontoossa, Dublinissa, Italiassa ja Berliinissä. Saamme kuulla Wienin 1900-luvun alun kahvilakulttuurista ja pariisilaisen kahvilan ideasta - die Idee an sich. Koti-Suomessa kahvittelemme Helsingin Kalliossa ja Kuopiossa sekä istahdamme torilla kahvikojuun. Esseissä on mukavasti kirjallisuusnäkökulma ja kun matkustaminen on taas mahdollista, voi piipahtaa espressolla jossakin Hottin esittelemässä kahvilassa. Helppoa, sillä kirjassa on kahviloiden nimien ohella myös niiden osoitteet. Hotti elävöittää esseitään kahvila-aiheisilla sitaateilla ja muutamalla mustavalkoisella Marcos Corréan piirroskuvalla. Lopussa on vielä viisi sivua vinkkejä teoksista, joihin kahvi jollain lailla liittyy.

Mustaa kuin piru, kuumaa kuin helvetti, 

puhdasta kuin enkeli, makeaa kuin rakkaus. 

- Charles Maurice de Talleyrand-Périgord

Kahvinjuonti ja kahvilakulttuuri ovat tietenkin kaksi eri asiaa, mutta me suomalaiset olemme kahvinkulutustilastoissa maailman kärkimaa vuodesta toiseen: kulutus henkeä kohden on noin 10 kg ja muissa pohjoismaissa 6-7 kg. Itse juon pari isoa kuppia suodatinkahvia aamuisin ja usein yhden vielä iltapäivällä. Matkoilla tilaan espresson tai cappuccinon. Elämä ilman kahvia sujuu huonosti!

Hotti kertoo myös kahvin ja kahviloiden historiasta. Kahvin kotina pidetään Etiopiaa ja Jemenistä muodostui varhainen kahvikaupan ja viljelyn keskus. Sieltä kahvi löysi tiensä Konstantinopoliin eli Istanbuliin ja kaupungin ensimmäinen kahvila perustettiin 1554, selviää historioitsija Ibrahim Peçevin kirjoituksista. Venetsiaan perustettiin Euroopan ensimmäinen kahvila 1645 ja sadassa vuodessa niiden määrä kasvoi yli kahdensadan. Kahvi alkoi valloittaa myös teenjuojien Britteinsaaria, kun ensimmäinen kahvila perustettiin Oxfordiin 1652. Oxfordin katuja tallasivat mm. Wilde, Huxley, Eliot, Auden ja Byron. Oxfordilaisen Samuel Pepysin päiväkirjoissa on lukemattomia mainintoja kahvista ja kahviloista. Hottin kuvitettu juttu The Grand Cafésta blogissaan.

Kahvista riippumattomista syistä jo nimen Oxford 

kuiskaaminen huokuu korviini historiaa, sivistystä, 

nokkeluutta ja terävää kynää. 

Kahvi kohtasi myös vastustusta, olihan se epäilyttävä muslimien ja arabien juoma. Katolinen kirkko oli alkuun sitä mieltä, että kahvi on paholaisen keksintö ja saatanasta. Mutta kahvin suosion kasvua ei estänyt mikään. Amsterdamin kasvitieteellisessä puutarhassa, Hortus Botanicucsessa, Hotti kävi ihastelemassa satoja vuosia vanhaa kahvipensasta. Siirtomaavallat perustivat orjatyövoimalla hoidettuja kahviplantaaseja siirtomaihinsa ja 1800-luvulle tultaessa kahvinviljely oli levinnyt ympäri maapallon. Portugalin entinen siirtomaa Brasilia on edelleen kahvintuottajamaiden kärjessä ja maan kahviplantaaseilla työskenteli tuolloin 5 miljoonaa orjaa.

Italian Triestessä toimii edelleen upea vuonna 1914 perustettu  Antico Caffè San Marco, jonka pöydissä kahvikupposiaan nautiskeli mm. Italiassa maanpaossa elävä James Joyce. Hotti siteeraa otteita triesteläisen nykykirjailijan Claudio Magrisin (s. 1939) teoksista:  

Kahvila on kirjoittamisen paikka. Olla siellä yksikseen kynän 

ja paperin, ehkä muutaman kirjan kanssa. Tarrautua pöytään 

kuin haaksirikkoutunut jonka yli laineet lyövät. 

Mainittava on vielä upea venetsialaiskahvila Caffè Florian, jossa Casanovakin kuuluu käyneen. Linkki vie Hottin kuvitettuun blogijuttuun, josta myös Casanovan aamiaisen kuva. Itselleni Wienistä tulee aina mieleen Sacher-kakku ja Mozartkugelit, jotka oikeastaan ovat peräisin säveltäjän synnyinkaupungista Salzburgista. Kaupungissa on tusinan verran historiallisia kahviloita kahvilakulttuurin kulta-ajalta, esimerkiksi Café Sacher (jonne Hotti väsyi jonottamaan!) ja Café Landtmann, joka on perustettu 1873 ja jonka asiakkaita olivat mm. Sigmund Freud ja Marlene Dietrich.

Olisin kaivannut kirjaan kuvia näistä upeista kahviloista, mutta toki ne googlaamalla löytää. Löysin tämmöisen yhdistyksen - European Historic Cafés Association, jonka nettisivuilla kerrotaan kuvin ja tekstein jäsenkahviloista. Sivulla kerrotaan mm. kuvan Caffè al Bicerinistä Torinossa. Suklaakahvin / bicerinin ohjeita löytyy netistä. Kahvilaesseitä lukiessa nousi matkakuume. Jospa ensi kesänä matkustaminen ulkomaille olisi jo mahdollista! Sitä ennen kahvitellaan kotimaan kahviloissa ja matkaillaan kirjallisuuden siivin vaikka Hottin kivoja kahvilaesseitä lukemalla.

Paula Hotti - Mustia syntejä. Kahvilaesseitä
Kansi Marcos Corréa
Avain 2020
Kirjastosta
______________
Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja ja keittiö, Kirjavinkit

Paula Hotti on opiskellut englantilaista filologiaa Helsingissä ja kirjallisuutta Jyväskylässä; kokkaillut Michelin-tähden ravintolassa Skotlannissa. Tällä hetkellä hän kääntää, kirjoittaa, juo kahvia ja pitää Sateenmuruja-blogia Lontoossa. 

Rebecca Solnit - Miehet selittävät minulle asioita

#naistenviikko

Tuijata. Kulttuuripohdintoja haastaa jo kuudetta kesää lukemaan ja postaamaan naisteemalla. 

Feministiset esseet istuvat loistavasti naistenviikkoon, mutta minulla oli ongelma.
Koin esimerkit liian amerikkalaisiksi ja tänä päivänä luettuina caset 
olivat vähän vanhentuneita jo, ilmestyihän teos alunperin jo 2014.

Rebecca Solnitin teos Miehet selittävät minulle asioita  on vilahdellut usein kirjablogeissa ja termiin miesselittäminenkin olen törmännyt usein. Naistenviikon kunniaksi tutustuin vihdoin tähän teokseen. Yhdeksässä, eri vuosina ilmestyneessä esseessään Solnit kertoo naisvihasta, sen pitkästä perinteestä ja viittaa usein omiin teoksiinsa. Yksi essee kertoo Virginia Woolfista. Teksti on tutkijan napakkaa ilmaisua termeineen, jota ei ole aivan helppoa maallikon seurata. En oikein päässyt tekstin imuun, mutta myönnän, etten kesähelteillä jaksanut kunnolla paneutua tähän.

Esseistä syntyy sellainen mielikuva, että Yhdysvalloissa naisten asema on hyvin huono ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on paljon. Siihen verrattuna me Suomessa eletään kuin lintukodossa, mutta seksuaalinen häirintä ja lähisuhdeväkivalta eivät toki ole tuntemattomia täälläkään. Hieno juttu, että meidän raiskauslakiamme ollaan nyt uudistamassa ja siihen tullee vapaaehtoisuus-pykälä. 

”Seksi ilman suostumusta on raiskaus. Suomen lainsäädäntö ei vastaa kansainvälisiä standardeja eikä ole linjassa esimerkiksi Istanbulin sopimuksen kanssa. Uhrien oikeusturvan takia olisi tärkeää muuttaa raiskausrikosten määrittely suostumusperustaiseksi. Tällä hetkellä lakia on mahdollista tulkita monella tavalla, ja eri tulkinnoissa suostumuksen merkitys vaihtelee. Uhreille tämä tarkoittaa sitä, että oikeuden toteutuminen on kiinni siitä, kuka lakia tulkitsee.” - tutkija Otava Piha 

Yhdysvaltojen joukkoampumistilasto on karmea ja Solnit painottaa, että tekijä on yleisimmin valkoinen mies ja ihmettelee, mikä kulttuurissa johtaa tähän ja myös korkeisiin raiskaustapauksiin. Vuonna 2018 maassa tapahtui yli 700 000 raiskausta.

Lähisuhdeväkivalta, miesselittäminen, raiskauskulttuuri ja seksuaalinen ylemmyydentunto ovat sanoja, joilla voimme määritellä uudelleen monen naisen päivittäin kohtaamaa maailmaa.

//

Tutkimuksen mukaan monissa raiskauksissa hyökkääjää motivoi ajatus siitä, että miehellä on oikeus harrastaa seksiä naisen kanssa riippumatta naisen toiveista.

//

Kyse on systemaattisesta kontrollista. Siksi entiset kumppanit murhaavat niin usein naisia, jotka ovat uskaltanet erota heistä. Siksi monelle naiselle suhde muistuttaa vankilaa.

Miehet selittävät minulle asioita on täynnä painavaa asiaa. Koin esimerkit kuitenkin liian amerikkalaisiksi ja tänä päivänä luettuina caset olivat vähän vanhentuneita jo.

Rebecca Solnit - Miehet selittävät minulle asioita

Alkuteos Men Explain Things to Me 2014

Suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2019

Äänikirjan lukija Satu Paavola

____________

Rebecca Solnit (s. 1961) on kirjoittanut useita teoksia, jotka käsittelevät esimerkiksi feminismiä, historiaa ja sosiaalisia suhteita. Miehet selittävät minulle asioita on tuonut amerikkalaisen Solnitin laajemman yleisön tietoisuuteen.

Osallistun näillä postauksilla Tuijatan Naistenviikko-haasteeseen:

19.7. Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo