17. syyskuuta 2021

Katja Kallio - Tämä läpinäkyvä sydän


Kävelit minua kohti kantolumella kevyenä kuin pikkulintu. Komeus roikkui kasvoillasi 
väsyneenä ja nälkäisenä. Kun liikahdin juostakseni pakoon, kohotit anovasti kätesi.
 
Näin kohtaa minäkertoja Beata ensimmäisen kerran neuvostovanki Ivanin Katja Kallion tavattoman hienossa rakkausromaanissa Tämä läpinäkyvä sydän. Beatan perhe - tytär Agnes, äiti, isä ja siskot Sylva ja Harriet - palaa alkuvuodesta 1942 takaisin kotiinsa Hankoon, jonka he joutuivat jättämään kaksi vuotta aiemmin, kun Hanko luovutettiin Neuvostoliitolle. Veli Cyrus on rintamalla, samoin Harrietin mies Johan. Nyt alue ja talot on puhdistettu miinoista ja elämää yritetään aloittaa uudestaan.

Hankoon on tuotu venäläisiä, lähinnä ukrainalaisia, sotavankeja tekemään monenlaisia töitä, luomaan lunta ja purkamaan miinoja. Hangon Tulliniemessä on myös saksalaisten suuri kauttakulkuleiri Lager, jonka  kautta kulkee jopa tuhansia saksalaisia päivittäin pohjoisen rintamille tai kotiinsa lomille. Beatan isä kalastaa ja äiti löytää töitä siivoojana, sisar Harriet on rikkaissa naimisissa ja nuorin sisko Sylva päätyy lottana töihin saksalaisten leiriin. Beatalle ei vain löydy töitä, sillä hän on häpeän merkitsemä naisihminen, aviottoman lapsen äiti, jota on tyttären syntymästä asti hyljeksitty ja pidetty hulluna.

Kun minä tulin kaivolle, kaikki vaikenivat ja katsoivat kun astuin minua varta vasten levitetylle hiljaisuudelle.
 
Beata on yksinäinen ja onneton, katkerakin, kiinni tyttäressään.  Hän kiinnittyy pakkomielteisesti niihin rakkauden tunteisiin, joita tuntee pitkäripsistä sachersilmäistä Ivania kohtaan. Beata tekee tikusta asiaa ja kulkee kaupungilla, jotta näkisi edes vilauksen miehestä. Hän auttaa laivalta saapuneita, leiriin matkalla olevia saksalaissotilaita, joilta saa palkkioksi säilykkeitä ja tupakkaa - myös Ivanille. Rakastuminen viholliseen on vaarallista. Se on maanpetos.
 
Vähitellen valtasit mieleni kokonaan. Odotin, että ilmestyisit pihan perälle ja pelkäsin mitä minulle silloin tapahtuisi, tai mitä tapahtuisi sinulle. Niin vähä riittää maanpetokseen.
 
Katja Kallio tekee sota-ajan Hangon arjen ja tunnelmat eläviksi. On suomalaista sotaväkeä, tuhansittain saksalaisia ja sitten useita vankileirejä. Ja hän tekee sen satumaisen kauniilla ja ilmaisuvoimaisella kielellä, johon Alina Tomnikovin ääni istui erinomaisesti. Beata kertaa pitkässä kirjeenomaisessa tekstissään Ivanille outoa rakkaustarinaansa ensikohtaamisesta alkaen ja kysyy aina välillä Muistatko? - hellyyttä äänessään. Hän haluaa kertoa miehelle kaiken itsestään ja Agneksen isästä, myös Suomen ja Venäjän yhteisestä historiasta, isovihasta ja sisällissodasta.
 
Taivas ylettyi sinä päivänä mahdottoman korkealle, ja aurinko säteili meille kauniina ja etäisenä kuin leuhka tyttö.
 
Tämän oudon ja kauniin, ehkä yksipuolisen, rakkaustarinan rinnalla sota kulkee vääjäämättä kohti loppuaan. Saksa on häviämässä sodan. Sisko Harriet ei odota sodan loppua ja miehensä Johanin paluuta, sillä hän ei rakasta miestään. Johanin sisko Lovisa mutkistaa lesborakkaudellaan hänen elämäänsä. Pikkusisko Sylva rakastuu saksalaiseen Werneriin ja pari miettii lähtöä Saksaan. Mutta sitten Werner muuttaa mielensä: hän on saanut tietoonsa jotain sellaista, miksi ei halua ikinä palata kotimaahansa. 

Minun kateuteni oli sillä hetkellä suuri ja tiheä kuin pensas. Hädin tuskin näin Sylvaa sen takaa. Vain hänen kyntensä pilkottivat oksien lomasta kuin rubiinit, punaisina ja kalliina ja häijyinä.
 
Tämä läpinäkyvä sydän oli minulle yksi vuoden elämyksellisimmistä romaaneista. Katja Kallio kirjoittaa hengästyttävän upeaa proosaa ja ripottelee tekstiin runsaasti yksityiskohtia ja nyansseja. Mieleltään hauraan ja herkän Beatan rakkaustarina on vaikuttava ja koskettava kuvaus sota-ajan epätoivoisesta rakkaudesta. Erilainen ja kaunis, mutta jo ennalta tuhoon tuomittu. Beata teki kaikkensa pelastaakseen Ivanin, ja käytti hyväkseen myös Sylvan saksalaisen sulhasen apua. Mutta massiivinen sotakoneisto ei ota huomioon yksilöiden rakkautta tai tunteita. 
 
Minäkin olin haaveillut sinusta ja tulevaisuudesta, mutta koskaan minulle ei ollut tullut mieleenkään suunnitella, että matkustaisin kanssasi kotikaupunkiisi. / Minä haaveilin viidestätoista minuutista kanssasi metsikössä. Viidestä minuutista, minuutista! Tai siitä että olisin saanut lausua nimesi ääneen ja puhua sinusta jollekulle.

Romaanin historiallinen tausta:
Moskovan rauhassa 1940 Suomi joutui luovuttamaan Hankoniemen ja Hangon kaupungin Neuvostoliitolle merisotatukikohdaksi 30 vuodeksi. Alueen koko oli 115 neliökilometriä ja sillä oli 400 saarta. Alueelta evakuoitiin kaikki väestö, jota sillä hetkellä oli noin 3000 henkeä. Neuvostoliitto veti kuitenkin joukkonsa alueelta 1941. Joukot jättivät jälkeensä runsaasti miinoitteita, jotka hankaloittivat siviiliväestön paluuta Hankoniemeen. Moskovan välirauhassa 1944 Hanko jäi Suomelle, Neuvostoliitolle luovutettiin Porkkala. Moskovan välirauhassa venäläiset sotavangit määrättiin palautettaviksi Neuvostoliittoon, jossa heidän vangiksi jäämistään pidettiin sotarikoksena.
 
Bloggaukseni Katja Kallion Yön kantajasta.

Katja Kallio - Tämä läpinäkyvä sydän
Otava 2021
Äänikirjan kertoja Alina Tomnikov
___________________
 
Muissa blogeissa:
Kirjaluotsi   /   Tuijata

Katja Kallio (s. 1968) on ollut läpimurrostaan saakka maamme kiinnostavimpia kirjailijoita. Hän on kiitetty, tarkkavaistoinen ihmismielen kuvaaja, joka käsittelee tuotannossaan naisen ulkopuolisuutta ympäröivästä yhteisöstä. Moderneissa historiallisissa romaaneissaan, kuten Seilin mielisairaalasaarelle sijoittuvassa, useita palkintoehdokkuuksia saaneessa Yön kantajassa hän kuvaa epäsovinnaisten naisten kohtaloa suomalaisessa yhteiskunnassa.

15. syyskuuta 2021

Taina Latvala - Torinon enkeli


Eronneet ihmiset vihaavat joulua. 
Minusta tuli yksi heistä, yhtä äkkiä kuin syksy oli muuttunut talveksi.

Taina Latvalan Torinon enkeli kuvaa niitä oudohkoja tapahtumia, joiden pyörteisiin kirjailijan oloinen minäkertoja Italiassa joutuu. Hän on 37-vuotias ja pitkä parisuhde on katkolla, koska mies toivoo kiihkeästi lasta, mutta nainen pelkää ja epäröi. Hän kaipaa irtiottoa ja pakoa joulusta. Vapaa kirjailijaresidenssi löytyykin Torinosta ja Italia tuntuu luontevalta valinnalta siksikin, että nainen on opiskellut pari vuotta italiaa työväenopistossa, simppelit fraasit sujuvat.

Residenssin johtaja Lorenzo Moravia on oikea italialainen komistus. Mies valottaa teollisuuskaupunki Torinon asemaa hyvän ja pahan magian kohtauspisteenä ja kertoo, että aikaisemmat residenssikirjailijat ovat kokeneet asunnossa outoja. Sanoo, että naisen ei missään nimessä kannattaisi lukea heidän kirjoituksiaan vieraskirjasta. Mutta tietenkin nainen lukee! Vieraskirjasta löytyy suomalaisen kollegan Taina Latvalan ja Klaus Ove Knausgårdinkin viestit. Ajatella jos Knausgård on nukkunut samassa sängyssä! Hän lukee myös Lorenzon toimittamaa, suomeksikin julkaistua teosta Hyvän ja pahan voiman kaupunki / La città contesa tra il bene e il male (Gummerus 2018) ja etsii johdatusta elämän pulmiinsa umpimähkään avatuilta Uuden testamentin sivuilta.

Minä pelkäsin että kaikki menisi pilalle, jos minusta tulisi äiti, että katuisin kaulani poikki enkä koskaan enää saisi vanhaa elämääni takaisin. Pelkäsin, että kuolisin synnytykseen ja minut haudattaisiin arkussa syvälle kylmään maahan tai poltettaisiin tuhkaksi ja heitettäisiin mereen - mutta vielä enemmän pelkäsin, että jäisin eloon, että minusta tulisi katkera vanha akka ja että alkaisin vihata Samia, koska juuri hän oli myynyt minulle vauvaidean ja puhunut minut ympäri.
 
Nainen imee itseensä kaiken sen mystisyyden, josta on lukenut ja hänen ajatuksensa kiertävät kehää äidiksi tulemisen ajatusten ympärillä. Olisiko hänestä äidiksi, menettäisikö hän vapautensa, spontaanit menot ja rennot aamunsa? On jouluaatto ja Torinossa sataa lunta. Kaupunkikävelyllään nainen huomaa kadulla pienen tytön valkoisessa mekossa, hopeiset ballerinat jalassa. Eihän hän voi tyttöä kadulle jättää, joten nainen vie vaiteliaan tytön residenssiin ja tarjoaa tälle kuumaa teetä. Jouluaatosta alkaa tytön ja naisen muutaman päivän kestävä omituinen yhteiselo.

Nykyhetken kerrontatason välissä romaanin teksti vie takaumin kirjailijan hullaantumiseen nuoreen pohjanmaalaiseen Subaru-mieheen, jolla ei ole edes kirjastokorttia! Tästä oli tullut naiselle vuosiksi romanttis-eroottis-platoninen pakkomielle, vaikka hän oli ollut kihloissa Saminsa kanssa jo neljä vuotta. Takaumat vievät myös psykologin juttusille ja lapsuuteen, jota varjostivat isän satunnaiset ryyppyputket.

Kun sanon, että minulla oli hyvä ja turvallinen lapsuus, rajaan pois kaiken sen mitä en tahdo ajatella, olen kuin taidemaalari joka hyväksyy teokseensa vain tietyt värit, vain tietyn osan järvestä ja tietyn laiturin, sen jonka aurinko valaisee kauneimmin, ja taivaalla lentää kolme kyyhkystä, ei kaksikymmentä, taivaalla lentää kolme valkoista lintua, joiden varjot heijastuvat veteen. En puhu mitään traumasta, jota toistan teksteissäni.

Lähtökohtaisesti minua ei kiinnostanut potentiaalisen äitiyden pohdinta, mutta Latvala teki sen viihdyttävästi ja vetävästi, terävästi ja huumorilla. Hän sanoittaa vallan mainiosti kaikki ne päässä kieppuvat ristiriitaiset ajatukset, jotka tuon ikäistä lapsetonta naista saattavat painaa. Residenssivieraiden vieraskirjaan laaditut tekstit oli näppärästi laadittu ja myös lukijan vedätys mainio: mainittua Gummeruksen muka julkaisemaa teosta Hyvän ja pahan voiman kaupunki ei ole olemassakaan! Kun päässä on tuollainen maaninen vyyhti, ei ihme että nainen koki pienen Biancan niin elävänä. Vai olikohan tyttö sittenkin kummitus tai enkeli? Kait sekin maagisessa Torinossa olisi mahdollista... Loppukohtaus paikallisessa kirjakaupassa oli hieno. Siellä oli lukuilta ja Lorenzo luki eläytyen kirjailijan italiaksi käännettyä novellia, joka kertoi lapsen ja isän suhteesta.

Pelkäsin kahleita. Pelkäsin lihomista. Pelkäsin vastuuta. Pelkäsin ruuanlaittoa, soseita, vellilautasia, makaronilaatikkoja. // Kai minä halusin vain kirjoittaa, julkaista romaaneja ja tehdä teatteria, olin aina halunnut tehdä vain sellaisia asioita jotka todella sykähdyttivät sydäntäni, asioita jotka herättivät minussa aidon, kuplivan intohimon.

Taina Latvala - Torinon enkeli
Otava 2021
Äänikirjan lukija Mirja Heikkinen
______________________

Taina Latvala (s.1982) sai esikoisteoksestaan Arvostelukappale (2007) Kalevi Jäntin palkinnon. Romaaninsa Välimatka (2012) hän dramatisoi näytelmäksi Vaasan kaupunginteatteriin (2014). Ennen kuin kaikki muuttuu -teoksessaan Latvala tavoittaa tempoilevan sukupolvensa äänen.

14. syyskuuta 2021

Ett hem, ihastuttava kotimuseo Turussa


Ett hem Turussa on konsuli Alfred Jacobssonin ja hänen vaimonsa Hélènen kotimuseo. Pariskunta testamenttasi kotinsa Åbo Akademi -säätiölle ja museo avattiin yleisölle vuonna 1932  perheen alkuperäisessä kivitalossa Hämeenkadulla. Hämeenkadun talon tultua puretuksi museo siirrettiin vuonna 1965 keltaiseen empiretaloon Piispankadulle. Museossa on esillä Jacobssonien keräämiä taidekokoelmia, esineitä ja huonekaluja. 

Olimme mieheni kanssa ainoat vieraat, joten saimme asiantuntevan yksityisopastuksen museossa. Maalausten joukossa oli töitä lukuisilta Suomen kultakauden taiteilijoilta: Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela, Victor Westerholm ja sokerina pohjalla muutamia Elin Danielson-Gambogin ja Helene Schjerfbeckin töitä. Lämmin suositus Turussa vieraileville.


Hélène (1854–28) ja Alfred (1841–31) Jacobsson olivat tyypillinen varakas porvaripariskunta. Hélène oli kasvanut varakkaassa perheessä, ja hänet oli koulutettu ja kasvatettu hyväksi vaimoksi. Jacobssonit olivat mukana perustamassa myös Åbo Akademi -säätiötä vuonna 1917. Alfred oli menestyvä liikemies ja toimi monissa yhtiöissä, mm. Turun rautateollisuus, Höyrylaivayhtiö Bore, Turun kaakelitehdas, Turun Osakepankki ja vakuutusyhtiö Verdandi. Hélène ja Alfred menivät naimisiin vuonna 1877. Pari ei koskaan saanut omia lapsia, mutta he adoptoivat Ruotsista Kerstin-nimisen tyttären.


Kuva Mikkoau





Vasemmalla Elin Danielson-Gambogin muotokuva Kerstin-tyttärestä.


Elin Danielson-Gambogin muotokuva Jacobssonien sukulaistytöstä.
Olipa ihana nähdä tämä livenä!


Ruokasalin barokkia.




Nuoren Albert Edelfeltin kuutamoinen järvi oli upea.
Oppaan mukaan Edelfelt maalasi sen alle kolmikymppisenä.


Posliini- ja lasikokoelmien vitriinit täyttivät puoli huonetta.


Yksi Helene Schjerfbeckin varhaisimmista omakuvista, 
jonka Schjerfbeck piirsi vain 15-vuotiaana.

Museon nettisivulta löytyy paljon mielenkiintoista tietoa.

13. syyskuuta 2021

Marko Järvikallas - Sano jotain kaunista


En ole lukenut Marko Järvikallaksen kiitettyä esikoisnovellikokoelmaa Mihin täällä voi mennä, mutta kyllä Raymond Carveria, johon Helsingin Sanomien kriitikko häntä vertaa. Novelleissa on samaa karua realismia ja armottomuutta, mutta Carverilla ei taida olla aivan samassa mitassa Järvikallaksen mystisiä outouksia ja kummallisuuksia, eikä huumoria. Kokoelmassa on 10 novellia, joiden henkilöhahmot ovat usein jo valmiiksi yksinäisiä ja jollain tavalla reppanoita. Joku uusi kriisi tai vastoinkäyminen niksauttaa jotain heidän päässään ja saa heidät käyttäytymään sivullisen silmin järjettömästi. On tuskallisia parisuhde-eroja, mielenterveysongelmia, alkoholismia ja läheisen kuolemaa. Henkilöt suistuvat jonkinlaiseen pimeään painajaiseen tai toiseen todellisuuteen, jossa muuta käyttäytymisvaihtoehtoa ei ole.

Koin jännää ristiriitaa selkeän ja rauhallisen kerronnan ja novellien pimeiden käänteiden välillä, sillä aina se siellä on - jonkinlainen yllätys. Ehkä siinä juuri piili novellien lumo. Järvikallas näyttää, että normaalius on häilyvä käsite ja melkein kenet tahansa joku kriisi saattaa vinksauttaa pois tasapainosta. Mielen ja alitajunnan syövereistä saattaa kummuta kimmokkeita, joita emme voi vastustaa. 

Kannen peurapäinen poika tulee novellista Eksyneet, jossa isä ja vastahakoinen teini-ikäinen poikansa lähtevät eräretkelle. Isä on kerronnan valossa vähän maaninen tapaus, joka yrittää esittää miesten miestä enemmän kuin onkaan. Retkellä kaksikko tietysti eksyy topografikartoista ja kompasseista huolimatta. Litimärkinä he pääsevät suojaan autiotaloon, jossa täytetyt riistaeläinten päät tuijottavat heitä seinältä. Yöllä mielikuvitus tai uni tekevät pojalle tepposensa, mutta aamun valossa päät ovat taas kiltisti ja elottomina seinällä. Poika miettii osaavansa vastaisuudessa pitää parempaa huolta epävakaasta isästään.

Novelli Kaikki on taas hyvin kertoo naisesta, joka omii kuolleen identtisen kaksoissiskonsa Saanan identiteetin, miessuhteita myöten. Nainen muuttaa kuolleen siskonsa asuntoon eikä pane sitä myyntiin kuten veljelleen ja äidille lupasi. Hän leikkauttaa tukkansa siskonsa tyyliin ja alkaa käyttää tämän vaatteita. Mennessään tapaamaan siskonsa miesystävää tämän kotiin, hän kokee aikamoisen yllätyksen.

Aikuisen pojan yksinäinen äiti tuntee empatiaa rakkaudessa pettynyttä poikaansa kohtaan novellissa Alkukantaisia aavistuksia. Masennukseensa käpertynyt poika makaa raatona entisessä huoneessaan ja vasta kunnon käsirysy saa hänet tolkkuihinsa. Pihlasta ei puhuta, mikä on äidistä ikävää, sillä hän piti tytöstä. Pojan lähdettyä äiti pukeutuu pojan peiton alta löytämäänsä Pihlan upeaan mustaan mekkoon, jonka on kaventanut itselleen sopivaksi. Hän lähtee ravintolaan ja tuntee itsensä pitkästä aikaa haluttavaksi. Mutta ilta tuo vain haikeuden.

Hän istuu bussin etuosassa. Elokuvan kohtaus on sama: nainen matkalla jonnekin. Mutta takki on nyt ylös saakka kiinni napitettu. Kiihkeä odotus muuttunut haikeaksi toteamukseksi. Voiko elämä olla haikea toteamus? Jos, niin millainen? Millainen toteamus on hänen elämänsä?

Toimistotalon Palohälytys voi, outoa kyllä, saattaa yhteen kaksi ihmistä. Naapurit kertoo avioparista, joka addiktoituu videokameroihin. He nauhoittavat koiransa touhuja, naapurien visiittejä ja myös omia seksiaktejaan, jopa roolittaen ne. Parin eroottinen suhde nousee aivan uudelle tasolle. Novellissa Parantaja siskon poikaystävä pelastaa pienen pojan masentuneen isän tuomalla muutoksen perheeseen ja tuo lohtua (!?) yksinäiselle pojalle. Novellissa Huoltomies tavataan absurdi alkoholisoitunut pariskunta, jossa vaimo retkottaa sammuneena olohuoneen tuolissa huoltomiehen tullessa. Mies rakastaa vaimoaan eniten juuri tuollaisena.

Haen keittiön alakaapista muovipussin. Kerään oluttölkit Lauran päältä. Voisin käydä kaupassa. Muuttaa tyhjät tölkit rahaksi. Irrotan tupakka-askit varpaista. Laura on lakannut kynnet punaisiksi. Pidän niistä tuollaisina. Pidän vaimoni jaloista. Varpaista, sääristä, polvista.

Olen viime aikoina lukenut sekä novelleja että romaaneja, joissa on mystinen tai yliluonnollinen twisti. Alkuun vierastin tätä aspektia, mutta näköjään siihen tottuu. Järvikallaksen novelleissa oli hillitöntä absurdia huumoria ja ne olivat lohduttavia siinä mielessä, että emme me ihmiset niin rationaalisia ole kuin väitämme. Hienosti Järvikallas saa mahdutettua lyhyisiin teksteihinsä täysipainoiset tarinat ja syvään luotaavat henkilökuvat.
 
Kokoelman on lukenut myös Kirjasähkökäyrän Mai.

Marko Järvikallas - Sano jotain kaunista
Graafinen suunnittelu Mika Tuominen
Siltala 2021
___________________

Marko Järvikallas (s. 1970, Lahti) on helsinkiläinen kirjailija ja dramaturgi. Hän on valmistunut Teatterikorkeakoulusta teatteritaiteen maisteriksi. Järvikallas on kirjoittanut ja ohjannut useita näytelmiä, kuunnelmia ja tv-draamaa, sekä opettanut näyttämölle kirjoittamista. Hänen näyttämöteoksiaan on julkaistu kirjoina ja esitetty useissa Suomen teattereissa, sekä lisäksi mm. Ranskassa, Espanjassa ja Puolassa. Järvikallaksen vuonna 2020 julkaistu esikoisproosateos, novellikokoelma Mihin täällä voi mennä, oli arvostelumenestys. Helsingin Sanomat palkitsi sen esikoiskirjakilpailussa jaetulla toisella sijalla. Toinen novellikokoelma, Sano jotakin kaunista, julkaistiin elokuussa 2021. www.markojarvikallas.com

12. syyskuuta 2021

Runo syyssunnuntaiksi




KUULEN SYKSYN KUTSUVAN
- SusuPetal

Tartu kaksin käsin kiinni katoavaan kesään
ennen kuin auringon kilo haipuu talojen taakse,
ennen kuin metsä nukkuu hämärään. 

Avaa ikkuna, tunne vilvoittava tuuli,
anna valon vielä viipyä lattialla,
tanssi varjojen kanssa kunnes pimeys peittää huoneen. 

Viivytä kesän lähtöä,
maista elokuun kypsyttämää omenaa,
tunne kielelläsi haikeat jäähyväiset. 

Kerää muistoja, elä nyt,
poimi satoa ja
säilö kaikki se hyvä mitä tarvitset talveen. 

Hyvästele perhoset,
toivota tervetulleeksi pihlajien puna,
lyhtykukkien oranssi hehku. 

Kerää käsiesi maljaan syksyinen sade,
kylve kuun kimaltavassa hohteessa,
nukahda hymy huulillasi. 

Näe menneen kesän hehku alkavassa ruskassa,
säilytä lämmin ja toiveikas valo sydämessäsi,
sytytä syksylle ensimmäinen kynttilä.




Kuvat Kustavista ja Ruissalon kasvitieteellisestä puutarhasta.

10. syyskuuta 2021

Yoko Ogawa - Muistipoliisi


Kaikki minut mukaan luettuna pystyvät unohtamaan monenlaisia asioita kerrassaan mutkattomasti. Aivan kuin tämä olisi saari, joka voi sijaita vain leviävän tyhjyyden merellä.

Yoko Ogawan dystopia Muistipoliisi kertoo saaresta, jolla esineet ja asiat katoavat. Ruusut, linnut, hatut, valokuvat, lautat, kartat, kirjat ja kirjastot. Kun asiat ovat fyysisesti kadonneet, ne katoavat myös ihmisten mielistä. He eivät muista, mitä sana ruusu tarkoittaa tai miltä tuntuu tuoksu. Ihmiset menettävät katoavien asioiden myötä ammattinsa, mutta sopeutuvat ja etsivät itselleen uuden työn. Eräänä päivänä katoavat kalenterit, mikä tietää saarella ikuista lumentuloa ja ikuista talvea. Elintarvikkeista on pulaa ja lumivallien täyttämät kadut vaikeita kulkea.

Kun aamulla heräsin, hedelmät olivat alkaneet varista kaikista saaren puista yhtäaikaa. Töp, töp, töp, kuului kaikkialta. Erityisesti pohjoisilla vuorilla ja metsäpuistoissa ropisi kuin rakeita. / Ihmiset tajusivat menettäneensä taas yhden talvella tärkeän elintarvikkeen.

Saarella on kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka muistavat ja siksi he ovat suuressa vaarassa, sillä salainen poliisi järjestää yöllisiä ratsioita Gestapon malliin. Muistinsa säilyttäneet ihmiset yrittävät pakoilla ja hakeutua turvaan salaisiin turvataloihin, mutta salainen poliisi kyllä löytää heidät ennen pitkää.  Puhutaan myös DNA:n lukemisesta. Dystopian minäkertoja on nuori naiskirjailija, jonka muistavan taiteilijaäidin salainen poliisi vei jo viisitoista vuotta sitten. Nainen tuumii, että onneksi lintutieteilijäisä kuoli ennen lintujen katoamista, sillä isä ei olisi osannut muuta. Nainen asuu yksin talossaan meren rannalla ja työstää romaanikäsikirjoitusta kustannustoimittajansa R:n kanssa. Kun naiselle selviää, että R kuuluu muistajiin, hän rakentaa tälle vanhan perheystävän, papan, kanssa piilopaikan taloonsa. Kirjailijana ja kustannustoimittajana kaksikkoa pelottaa myös ajatus sanojen katoamisesta.

Kaikkien lintujen lennettyä pois tuli hiljaista kuin ilma niillä main olisi pidättänyt hiiskumatta hengitystään. Omistajat ottivat tyhjät häkit mukaansa ja palasivat kotiinsa. Tällä tavoin lintujen katoaminen tuli päätökseensä.

Salahuone on ahdas koppero, jossa mahtuu tuskin liikkumaan. Nainen vie R:lle ruokaa päivittäin ja he keskustelevat tekeillä olevasta käsikirjoituksesta, ja viettävät siellä myös papan syntymäpäivää. Muistinsa ja muistonsa säilyttänyt R yrittää saada kirjailijaa ja pappaa muistamaan kadonneita asioita, mutta turhaan. He ovat unohtaneet esimerkiksi huuliharpun ja musiikin, ja kuulevat vain outoja ääniä.

Kaikkien katoamisten lisäksi saareen iskee maanjäristys ja tsunami. Yhteiskunta on raunioina ja katoamiset vain kiihtyvät. Eräänä päivänä ihmiset alkavat menettää jäseniään, sama koskee myös kirjailijan adoptoimaa Don-koiraa. Kirjailijan romaanikäsikirjoituksessa miespuolisen konekirjoitusopettajan rakkaus naisoppilaaseensa saa yhä absurdimpia muotoja ja se heijastelee saaren tapahtumia. 

Teoksesta ei käy selville saaren sijainti eikä mikä taho totaalista valtaa käyttää. Muistipoliisi valvoo ja toteuttaa tämän tahon katoamisten suunnitelmaa. Lukija voi vetää monenlaisia johtopäätöksiä siitä missä ollaan. Totalitäärinen valta ja kirjaroviot voisivat kertoa Natsi-Saksasta ja juutalaisvainoista, Stalinin puhdistuksista tai Maon Kiinasta. Kirjailija, pappa ja monet muut vaarantavat oman henkensä, kuten vastarintaliikkeet monissa maissa toisen maailmansodan aikana. Inhimillisyys ei ole kadonnut. Ihmiset yrittävät auttaa vaaraan joutuneita, vaikka salaisen poliisin koneistolle on tuomittu häviämään.
 
Ogawan kerronta soljuu rauhallisesti ja vähäeleisesti kuohuttavista tapahtumista huolimatta. Muistipoliisin mukaan maailmassa ja elämässä mikään ei ole pysyvää; me olemme yhtä kuin yksityiset ja kollektiiviset muistomme, mutta lopulta katoamme fyysisestikin. Äänikirjan kuuntelijalle tarinan kulun ja romaanikäsikirjoituksen erottaminen toisistaan oli hankalaa. Painetussa kirjassa ne ovat eri fontilla. Hieno teos, joskin dystopia genrenä on itselle vieraampi kirjallisuudenlaji.

Muistin menettämisestä kertoo myös Ogawan vuonna 2003 ilmestynyt Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa - Muistipoliisi
Alkuteos Hisoyaka na kessho 1994
Suomentanut Markus Juslin
Kansi Tyler Comrie
Tammi 2021
Äänikirjan kertoja Susa Saukko
_______________
Muissa blogeissa:

Ajaton kertomus vallasta, ihmisyydestä ja muistojen merkityksestä. Muistipoliisin hallitsemalla saarella asia toisensa jälkeen häviää sekä todellisuudesta että ihmisten mielistä.  Muistipoliisi on eleetön ja voimakas kertomus siitä, mitä unohtaminen tekee ihmisyydelle. 

Yoko Ogawa (s. 1962) on Japanin arvostetuimpia kirjailijoita. Hän on julkaissut yli 40 teosta, joista tunnetuimmasta, Professorista ja taloudenhoitajasta, on tehty myös elokuva. Muistipoliisi on ollut kansainvälinen menestys ja ehdokkaana muun muassa International Booker Prize- ja National Book Award -kirjallisuuspalkintojen saajaksi.

8. syyskuuta 2021

Olli Sarpo - Vajantoja


Lukutaitopäivään sopinee Olli Sarpon kielioppisarja, joka on nyt täydentynyt trilogiaksi. Kolmas osa Vajantoja esittelee pienten ihmisten pieniä elämiä. Se on kirjailijan sanoin: Sepitteellinen sarja luonnoksia ihmisistä telineillään, sattumalta valikoituneessa vaiheessa oman draamansa kaarella. Tarinakokoelmassa on kolmisenkymmentä tarinaa, joiden ihmisillä on joku puute eli vajanto. Vajantohan on suomen kieliopin sijamuoto, nykyään useimmin abessiiviksi kutsuttu - rakkaudetta, roolitta, näkymättä, surutta etc. Trilogian toisen osan Sisäolennoista olen lukenut aiemmin. Muistini mukaan tarinat siinä olivat lyhyempiä ja keveämpiä. Vajantoja pureutuu syvemmin ja vakavammin ihmisten kohtaloihin, onneen tai kärsimykseen - mutta aina lämmöllä ja rakkaudella.

Tarinoiden lähtökohta on kutkuttava. Kirjassa on muutama vanha mustavalkoinen ryhmäkuva ihmisistä eri tilanteissa - ehkä sukupotretti häistä tai hautajaisista tai työporukan kokoontumisesta. Tarinat alkavat siten, että Sarpo ottaa tarkastelun alle jonkun valokuvan henkilön ja sepittää tälle elämänkohtalon: miten hänen elämänsä on kulkenut, mitä on juuri nyt. Ensimmäinen vajanto kertoo, miksi kauppalan tilintarkastaja, kauppias Lars Knutö elää unelmatta ja se alkaa näin:

Mies kuusissakymmenissä, toinen vasemmalta keskirivissä. Miehellä on yllään liituraitaiset, leveälahkeiset housut, tumma puvuntakki ja harmaasävyinen kravatti. Päässään miehellä on musta baskeri.
 
Sarpo on kirjoittanut hienon ja koskettavan tarinakokoelman ihmisten elämänkohtaloista. Hän sanoo olevansa kompastelevien ja vähäväkisten puolella ja kirjoittaa preesensissä, jotta asiat kirjautuisivat täsmällisesti. Hänen mielestään imperfekti on mennyttä eikä sen totuudesta voi olla sataprosenttisen varma. Monet tarinat tuntuvat vievän menneille vuosikymmenille, 1950-luvulle kenties, mutta tarinoita on nykyajastakin. Tarinoiden ohella lukija saa pienen historiakatsauksen: mitä me suomalaiset olemme kokeneet - köyhyyden, huutolaiset, sodan ja laman.

Hienoa on myös se, että monen tarinan hahmot linkittyvät toisiinsa. Ne putkahtelevat esiin jossain myöhemmässä tarinassa, lukijan on vain oltava tarkkana. Valokuvasta Sarpo sanoo, että se on illuusiota. Se antaa katsojalle saman vapauden, mikä kirjailijalla on hahmojensa luonnissa: Katsoja voi liikutella heitä kuin marionetteja. Ja itseään ilahduttaakseen sijoittaa heidän elämänsä mihin tahansa aikakauteen, tai niin halutessaan piirrellä yhtä henkilöä ajankulun useampaan kerrokseen.
 
Tunsin sympatiaa niitä lapsia kohtaan, joilta ymmärtämättömät vanhemmat veivät unelmat ja hellyyttä sitä pientä poikaa kohtaan, joka ei tiennyt, miten olisi soveliasta osoittaa surua ottoisoisänsä hautajaisissa. Pidin kovasti Vaaliruhtinas Knappin tarinasta ja Re-re-reesus, Ru-rumalan po-pojasta, vain joitakin kohtaloita mainitakseni. Viime mainitussa tarinassa selviää myös valokuvien arvoitus, se miksi ja kuka on mustannut tussilla joitakin kasvoja ja mitä valokuvat mustaajan mielestä symboloivat.
 
Kuvassa keskellä, selkeästi sijoittumatta liikehtii omituisen näköinen pikkupoika. Näyttää siltä, että tyyppi on lennähtänyt tyhjästä Linnakiven ja Hollanderin taakse, kädet miesten olkapäillä. Valokuvaajan ammattitaidosta huolimatta kuvattava on liikahdellut niin että hän on kuvassa epäselvänä häiveenä. Menossa tai tulossa.
 
Mainittakoon tässä, että kirkkoherra Kaino Rauha Linnakivi elää rohkenematta toteuttaa syvintä itseään ja Herr Hans Hollander valmistaa köyhyydestään ja maksuhäiriömerkinnästään huolimatta Saksan Ludwigshafenissa korkeluokkaista käsintehtyä valokuvapaperia, jota unelmatta elävä Lars Knutökin myy paperikaupassaan Suomessa. Kirjailija Katajan pohdinta kirjailijuudesta, herkkyydestä ja välimerkeistä oli myös hyvin osuvaa.
 
Vajantoja on hienosti ideoitu, taidokas ja mielenkiintoinen teos, jonka soisin monen lukijan löytävän.

Olli Sarpo - Sisäolennoista

Olli Sarpo - Vajantoja. Sepitteellisiä luonnoksia ihmisistä telineillään
Kansi Jussi Karjalainen
Reuna 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Vajanto on kielioppimme sijamuoto, puhekielessä niukasti tai ei lainkaan käytetty. Vajanto ilmaisee jonkin puuttumista. Olli Sarpon trilogian kuopus piirtelee vapaalla kädellä väkeviä kuvia ihmisten ja olentojen puutteenalaisesta elämästä. Kielettä tai kieliopitta ei olisi Vajantoja - lohdullista kirjaa riemastuttavista puutteista. Vailla puutteita elämästä puuttuisi se kirpeys, joka pitää meidät liikkeessä ja pyörän pyörimässä. Vajantoja puuttuu paitsi puutteisiin myös puutteidensa kanssa painiviin vajavaisiin ihmisiin, eläimiin, ilmiöihin. Trilogian aiemmat osat Olemisen tapaluokkia ja Sisäolennoista.

7. syyskuuta 2021

Ilona Tomi - Kaikkein oudointa täällä


Olen ajatellut, että julistan kaikki eläimet minun omaisuudeksi. Minulta niitä voi ostaa, kuka haluaa. Kun ne on jonkun omia, 
niillä alkaa olla väliä. Ei maksa paljon. Haluaisitko ostaa 
minulta vaikka ilveksen tai karhun? Tai perhosen? 
Perhosia minulla on aika paljon.

Noin pohtii koulupsykologin juttusille lähetetty lapsi niminovellissa Kaikkein oudointa täällä. Lasta surettaa, ettei kukaan välitä auton alle liiskautuneista siileistä ja muista eläimistä. Ilona Tomin novellikokoelma vie kaupunkiin, jossa tapahtuu kummia ja arkijärjen ylittäviä asioita. Aivan kuin saduissa. En rohkene kovinkaan syvälliseen tulkintaan, sillä annoin vain lumovoimaisen ja soljuvan tekstin viedä ja koskettaa. Kokoelmassa on 25 novellia, joista ensimmäinen esittelee sen kehyksen, mihin tapahtumat sijoittuvat:

Kaupunkini on hyvin viehättävä. Se sijaitsee meren rannalla, sen läpi virtaa joki, ja sen keskellä on puisto. Se on kaunis ja tarkoituksenmukainen kaupunki, vaikka itse sanonkin. Kaupungin asukkaat juoksentelevat sinne tänne toimittamassa touhukkaasti asioitaan, ihan niin kuin heidän kuuluukin. Pikku ihmisteni puuhailua on mukava seurata. Voisin tarkkailla heitä loputtomiin, mutta rakensin kaupungin planeetalle, eikä planeetalla ole mitään, mikä kestäisi ikuisesti.

Kaikki tuntuu hyvin tavalliselta ja normaalilta, eikö vain. Mutta kaupungissa on taloja, jotka lennähtävät myrskyllä ilmaan ja ne on sidottava paksuilla köysillä kiinni maahan.  Viime aikoina kaupungissa on ollut rajuja myrskyjä ja tuhoisia tulvia, aivan kuten meidän omalla planeetallammekin. Maailmanpuu on kaadettu, samoin puiston vanhat vaahterat. Koko kaupunki on uudistusten ja myllerysten kourissa, sitä on vaikea tunnistaa entisekseen. Tomi kertoo asukkaiden monenlaisista kohtaloista. Keskiössä ovat naiset, joiden elämän kaareen mahtuu monta nahanluontia: tulista rakkautta, äitinä oloa, jätetyksi tulemista ja vanhuuden raihnaisuutta.  Voisi ajatella, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, sillä vääryyttä kokenut nainen kostaa aina kokemansa.

Pikkupiian ja karhun traaginen rakkaustarina toi mieleen jonkun kalevalaisen runon nojautuessaan mytologiseen kansanperinteeseemme. Karhullahan oli kymmeniä kiertonimiä eikä sen oikeaa nimeä saanut lausua: Ohto, Korven herra, Metsän kulta, Otavan poika, Kontio, Itse Metsä... 

Karhu tietää kyllä, mitä ihmisen kohtaamisesta seuraa. Nahka nyljetään, lihat syödään, luut haudataan. Lopuksi kallo nostetaan korkeimpaan männyn latvaan. Se tietää kyllä tuon kaiken, mutta tälle se ei voi mitään, ei tälle pikkupiialle, joka on sen tahtonut luokseen ja maalannut sen kuvan Kallion kupariseen kylkeen omalla verellään.

Oman tulkintani mukaan monet tarinat peilasivat naisen elämänkaarta ja naisen monia rooleja, erityisen koskettavaa oli vanhenemisen kuvaus. Novellissa Kolme muistoa vanha nainen yrittää etsiä rakkaimpia muistojaan uudistusten myllertämässä kaupungissa. Hän löytää muistot nuoruuden rakkaudestaan, vauvana kuolleesta lapsestaan ja tädistään. Hän ajaa bussilla Kalevankankaan hautausmaalle ja pudottaa muistonsa avoinna olevaan hautaan, ensin niitä hellästi silitettyään.

Täällä se on! Muisto viruu pubin edessä, hauraana, reunoistaan hapertuneena. Se hengittää vielä! Hän poimii sen hellästi kämmenelleen ja sujauttaa takkinsa taskuun. Onneksi on lämmin päivä. Näin hatara otus olisi voinut paleltua pakkasessa. Kuinkahan kauan se on lojunut tuossa jalkakäytävällä? Ovat nakanneet sen tylysti siihen.

Minä havaitsin paljon huolta maailman tilasta ja ilmastonmuutoksesta. Oli metsäpaloja Australiassa, hukkuneita venepakolaisia merellä ja koronapandemian alkusyykin Wuhanissa selvisi. Novellit ovat ehkä aikuisten satuja, mutta jokaiseen niistä kätkeytyy joku opetus ja ne herättävät paljon ajatuksia. Oli kiehtovaa liikkua itselleni vieraammassa genressä, mikä toi lukemiseen haastetta, mutta myös antoi ja liikautti sisintä.

Ilona Tomi - Kaikkein oudointa täällä
Kannen maalaus Viljami Heinonen
Kannen suunnittelu Kari Jokinen
Warelia 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Ilona Tomin nettisivu

Mikä on kaikkein oudointa tässä kummallisessa, kauhistuttavassa ja kauniissa todellisuudessamme? Kirjassa Kaikkein oudointa täällä oudoin ilmiö on se, miten me kohtelemme eläimiä. Kaikkein oudointa eivät ole leijuvat ja myrskyjen mukaan tempautuvat talot, tai nainen, jonka vanhan kehon läpi on murtautumassa nuoria soluja niin, että hän vapisee, tai se, miten sokea kankaankutoja näkee kaikki värit huumaavan elävinä silmissään. Oudointa on se, että jos kukaan ei omista eläintä, sillä ei ole mitään väliä. Pieni koululainen on keksinyt ratkaisun tähän outouteen nimitarinassa Kaikkein oudointa täällä.

Ilona Tomi on julkaissut aiemmin kolme romaania, viimeisimpänä fiktiivisen dystopian "Muuria ei ole" (Warelia 2020). Tomi on kirjoittanut myös lastenkirjoja. Kirjoittamisen ohella Tomi toimii opettajana.

5. syyskuuta 2021

Antti Rönkä - Nocturno 21:07


Antti Röngän uutuusteos Nocturno 21:07 kertoo häpeästä, jota 13-vuotias Antti kokee masturboinnistaan ja heräävästä seksuaalisuudestaan. Tarkka kellonaika heijastelee sitä jyrkkää rajaa, joka jakaa hänen elämänsä aikaan ennen = viattomaan lapsuuteen ja jälkeen = syvään syyllisyyteen, huonommuuteen ja häpeään. Romaani on fiktiota, mutta lukuisissa haastatteluissa Rönkä on valottanut sen runsasta autofiktiopuolta.

Melkein jokainen tähän romaaniin tarttuva lukija on jo tutustunut tuohon samaiseen Anttiin ja hänen haavoittuvuuteensa koulukiusaamisesta kertovassa kirjassa Jalat ilmassa sekä kuuluisan kirjailijaisän kirjoittavaan poikaan teoksessa Silloin tällöin onnellinen. Lukiessa ajattelin nuorta ja epävarmaa Anttia jo tietämäni valossa: herkkä ja pitkänhuiskea poika, joka ei istu rehvastelevien testosteronia uhkuvien urheilijapoikien joukkoon. Antti on introvertti ja ulkopuolinen, epävarma ulkonäöstään ja kelpaavuudestaan; hän soittaa pianoa, rakastaa Chopinia ja unelmoi rocktähteydestä. Päästäkseen pelottavasta heteromiehen seksuaalisuudesta hän olisi mieluummin homo tai aseksuaali.

Perimmäinen kysymys lienee, miten kasvaa mieheksi valkoisen heteromiehen kliseisessä maailmassa, jos ei ollenkaan istu kuvaan, vaan on herkkä pianoa soittava kirjoittajapoika? Ympäristössä seksuaalisuus tunkee kavereiden puheista ja lööpeistä, television musiikkivideoista ja -kanavista, joita Antti katsoo kotona yksin ja salaa, vanhempien seurassa kun ei ikinä ilkeäisi. Hän väittää, että ei tietoisesti valitse ao. kanavia, kunhan katsoo mitä sattuu muka tulemaan. Varta vasten valiten olisi noloa katsella pyllyään pyörittäviä vähäpukeisia tyttöjä. Eräänä iltana se sitten tapahtuu kelloradion näyttäessä aikaa tarkasti ja armottomasti: katsottuaan Shakiran videon Hip’s don’t lie hän ryntää huoneeseensa ja klo 21:07 Antti on masturboinut ensimmäisen kerran.

Antti häpeää ja tuntee itsensä likaiseksi. Vannoo, ettei koskaan enää, mutta ei voi vastustaa herännyttä nuoren pojan seksuaaliviettiään. Katse seuraa naisia ja tyttöjä, seuraa uusia kertoja, piilotettuja kalsareita ja lisää häpeää. Joulustakaan mummon läsnäollessa ei voi nauttia puhtain sydämin ja joka paikassa pelottaa, jos se taas tapahtuisi. Koulukavereiden haukkumasanan runkkari hän omii tarkoittamaan itseään eivätkä kaverien hyväksyvät letkautukset auta asiaa; eivät myöskään isän ja äidin neutraali suhtautuminen. Antti on hävettävä ja likainen, piste. Hyi helvetti Antti!
 
Sanat ”miehen näkökulmasta” kaikuvat ikävästi mielessäni, ne kuulostavat rasvaisilta ja vanhanaikaisilta, sikamaisilta. ”Naisen näkökulma” olisi parempi, naisen seksuaalinen herääminen kuulostaa raikkaalta ja herkältä, puhtaalta ja viattomalta. Luonnolliselta. Rauhalliselta. Pehmeältä. / Heteromiehen seksuaalisuus on uhka, peto, jota pitää kaitsea ja kesyttää, varsinkin sen pikkupojan mielestä, joka havahtuu alushousuissaan leviävään märkään limaan.
 
Kirjan toisessa aikatasossa Antti on muuttanut pois lapsuudenkodista ja jo julkaissut kirjailija, mutta tuo häpeällinen masturboiva nuoruuden Antti vainoaa häntä edelleen. Kirjaston kirjallisuusillassa häneltä kysytään uuden kirjan teemaa. Heteromiehen seksuaalisuus teemana on arveluttava. Siinä on jotain rumaa, vaarallista ja pelottavaa, likaista. Nuoren tytön seksuaalinen herääminen olisi sen sijaan teemana kaunis, se avautuisi kuin kukka timelaps-videolla. Antti haluaisi tappaa kouluaikaisen itsensä, puhdistua murhaamalla, muuta keinoa ulospääsyyn häpeästä hän ei näe.

Mieheksi kasvaminen ei käy kompleksiselta minäkertojalta tuosta vaan. Lehtihaastatteluissa Rönkä kertoo nyt kymmenen vuotta myöhemmin nykyisestä terveemmästä ja sallivammasta suhtautumisesta itseensä ja seksuaalisuuteensa. Täysin sinut sen kanssa hän ei ole vieläkään ja arvelee syyksi erityistä herkkyyttään. Rönkä on rohkea ja taitava nuori kirjailija, sillä ei monikaan rohkenisi avata syvimpiä tuntojaan tällä tavalla! Nocturno 21:07 oli avoin ja koskettava. Tekstiä kevensi tietty vino huumori ja itseironia.

Antti Rönkä - Jalat ilmassa
Antti Rönkä, Petri Tamminen - Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä - Nocturno 21:07
Gummerus 2021
____________________

Kelloradion digitaalinumerot näyttävät 21:07. On kaunis kesäilta, mutta Antti tietää, että hänen siihenastinen elämänsä on päättynyt. Hän ei ole pystynyt vastustamaan kiusausta, vaan on masturboinut. Miten hän voisi enää koskaan syödä vanhempiensa kanssa saman pöydän ääressä? Hän on saastunut ja hänen on tunnustettava vanhemmilleen, millainen lapsi heillä on. Seksuaalinen häpeä leimaa Antin nuoruutta ja saa erilaisia itseinhon muotoja. Silti hän ei voi kontrolloida seksuaalisia halujaan, joita hänen ikätoverinsa pitävät täysin luonnollisina. Romaanin toisessa tasossa minäkertoja seuraa Antin häpeäpainia. Minäkertoja ymmärtää, että hänen on tapettava kaikkea häpeävä puoli itsessään voidakseen olla vapaa.

4. syyskuuta 2021

Tuire Malmstedt - Lasitarha


Olen ollut hyvin ihastunut Isa Karos -sarjaan, mutta nyt palkittu dekkaristi Tuire Malmstedt on toistaiseksi jättänyt Isan, sillä Lasitarha avaa uuden dekkarisarjan ja esittelee uuden rikostutkijaparin. Kolmevitonen Elmo Vauramo on palannut synnyinkaupunkiinsa Jyväskylään Helsingin rikospoliisin kovien vuosien jälkeen. Mies on entinen rokkari, joka villien bändivuosien jälkeen meni poliisikouluun ja nyt rokkikukosta on enää jäljellä pitkät hiukset. Autistisen oloinen, vaitelias Matilda Metso toi mieleeni Stieg Larssonin Lisbeth Salanderin. Nainen on kasvanut pohjoisessa ottolapsena ja joku hänen menneisyydessään hiertää, mutta tarkemmin asiaa ei sarjan ensimmäisessä osassa avata.

Työparin ensimmäiseksi jutuksi tulee kadonneen Lennin tapaus. Poika katosi leikkipuistosta eikä juttu tunnu edistyvän. Kirkuvat lehtiotsikot palauttavat kuuroutuneen entisen musiikinopettaja Liljan mieleen hänen oman elämänsä tragedian: perheen Henri-poika katosi 25 vuotta sitten ja juttu jäi selvittämättä. Pojan kohtalo vaivaa edelleen Liljaa päivin ja öin, ja hänen on aivan pakko yrittää selvittää Henrin kohtaloa vielä kerran. Avukseen ja viittomakielen tulkikseen hän saa pitkäaikaisen ystävänsä Vivianin. Dekkarin kerronta painottuu Henrin tapaukseen, sillä se tuntuu liittyvän jollain lailla pikku Lennin katoamiseen.

Lukija saa seurata Liljan ja Vivianin tutkimuksia ja myös Vauramon sisäistä painia. Jyväskylän uudella rikostutkijalla on omat syynsä tuntea ahdistusta ja syyllisyyttä, sillä kadonnut Henri oli hänen luokkatoverinsa ja paras kaverinsa. Vauramo oli mukana sillä koulun luontoretkellä, jonka aikana Henri katosi. Tapaus hyllytettiin parin vuoden jälkeen, kun silminnäkijöitä eikä johtolankoja ollut. 

Vivianin kanssa Lilja haastattelee Henrin tunteneita ihmisiä ja tekee vihdoin tuttavuutta naapurissa asuvan iäkkään Jalmarin kanssa.  Mies tuntuu mukavalta ja Lilja viihtyy hänen seurassaan, sillä hän tarvitsee irtiottoa pahasti dementoituneesta miehestään Leosta. Kun Leo on unohtanut viittomatkin, parilla ei ole yhteistä kieltä. Vauramo tutkii Henrin tapauksen vanhoja papereita ja haastattelee retkibussin kuljettajaa, joka löytyykin poliisin arkistosta yhden traagisen onnettomuuden tiimoilta. Hänkö sieppasi Henrin? Malmstedt tarjoaa lukijalle vinkkejä monista mahdollisista epäillyistä, mutta onnistui torpedoimaan ainakin minun päättelyketjuani.

Dekkarijuoni käynnistyy hyvin verkkaisesti, mutta sitten kun traaginen tapahtumavyyhti alkaa keriytyä auki, se tapahtuu vauhdilla ja lukija saa hämmästyä totaalisesti moneen otteeseen. Mikä tai ketkä olivat pikkupoikien katoamisten taustalla - ulkomaalaisen isän lapsenryöstö, kansainvälisten rikollisliigojen adoptiobisnes, lapsikauppa ja pedofiilit? Minusta esimerkiksi pedofiilirinki tuntui todennäköiseltä, sillä selvittämättömiä pikkupoikien katoamistapauksia löytyi lopulta useampi; he olivat kadonneet jäljettömiin aina seitsemän vuoden välein.

Malmstedt kehitti lukijaa mainiosti eksyttävän ja hyvin monimutkaisen, vuosikymmenien taa ulottuvan tapahtumaketjun, jossa traumatisoituneiden ihmisten sairas mieli yllytti heitä julmiin tekoihin. Lisää jännitystä toivat mustina lennähtelevät lepakot ja ilmeisesti jonkun vangitun pikkupojan kaameat kirjeet juonikulun välissä. Vauramo & Metso selvittivät lopulta ensimmäisen juttunsa & kadonneiden poikien kohtalot ja Vauramon oma syyllisyys Henrin katoamisesta hellitti edes hiukan. Juttu oli miehelle sen henkilökohtaisuuden vuoksi uuvuttava, ehkä nyt Vauramolla on enemmän aikaa nuorelle Irinalle, jota hän tohti julistaa rakastavansa - tekstiviestillä!

Bloggaukseni Isa Karos -sarjasta:

Tuire Malmstedt - Lasitarha (Metso & Vauramo #1)
Kansi Tuomo Parikka
Aula & Co 2021
Ennakkokappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Tuire Malmstedt (s. 1974) on pieksämäkeläinen kirjailija ja kieltenopettaja.  Tähän mennessä hän on julkaissut kolme teosta Isa Karos -sarjassa. Dekkariseura palkitsi hänen ensimmäisen teoksensa Pimeä jää (2018) vuoden parhaana esikoisdekkarina. Kirjailijan neljäs teos Lasitarha on uuden Metso & Vauramo -sarjan avausosa.

3. syyskuuta 2021

Kristiina Wallin - Vaikeampaa on olla näkemättä unia


Kristiina Wallinin esikoisromaanissa Vaikeampaa on olla näkemättä unia proosa lähenee runoutta. Tyyli on minulle tuttua Wallinin aiemmista teoksista, mm. kirjeenvaihtokirjoista Hannimari Heinon kanssa. Teksti on kevyttä ja leijailevaa, unenomaista ja pohtivaa; sen takana olevasta tunnevyyhdestä on vaikea saada kiinni. Juonessa on mystisiä tai sadunomaisia piirteitä. Konkreettinen teemakin romaanissa on: tytär Veera yrittää selvittää neljänkymmenen vuoden jälkeen, mitä tapahtui kun hänen äitinsä Ursula katosi.

Kun joku katoaa, muiden on päätettävä, onko hän elossa vai kuollut: puhutaanko hänestä preesensissä vai imperfektissä.

Ursulan perheessä päätös jäi häilymään. Veera oli ymmällä ja isä mykistyi suruunsa. Kukaan ei selittänyt tytölle äidin lähtemiseen liittyviä syitä eikä katoamiseen liittyviä tapahtumia. Olihan äidin käytös muuttunut oudoksi, mutta silti tuntui hylkäämiseltä. Vaietut salaisuudet ja muistojen sirpaleet jäivät leijumaan irtonaisina ja hajallaan tytön mieleen. Jäi myös kaipuu, ja vihan tunteet, jonkinlainen limbo.

Sanon tämän nyt heti, suoraan ja selittelemättä: sinä petit meidät. Kuulostaa pahalta, ikään kuin se olisi sinun vikasi.

Nykyhetkessä Veera on kansainvälisesti tunnustettu jäkälätutkija ja isä Johannes hoivakotiin puhumattomaksi käpertynyt vanhus. Vuodenvaihteessa 2015 - 2016 uupunut Veera lähtee muutamaksi viikoksi johonkin ulkomaan kaupunkiin saadakseen vihdoin koottua repaleisista muistoistaan ehjän kuvan. Veera haluaisi uskoa, että äiti on jossain elossa, ja etenkin että tämä kaipaa tai on kaivannut tytärtään. Äidittä kasvanut on kaivannut äitiä koko elämänsä. 

On alkutalvi vieraassa kaupungissa, leijailee lunta ja Veera on tipahtanut hiljaisuuteen kuin jonnekin maailman reunalle. Hän aikoo kirjoittaa, ensisijaisesti äidilleen, mutta ei tarkoita tekstiä julkaistavaksi. Mukaansa Veera pakkaa muutaman äidin lempikirjan ja perheen vanhoja kaitafilmejä, joita katsoo pienessä vuokratussa kaksiossa, haahuilee kaupungilla ja seuraa ikkunasta vastapäisessä talossa papukaija olkapäällään istuvaa vanhaa rouvaa.

Nykyhetken kerronnan lomassa on äiti Ursulan kerrontaa vuosilukuineen - joulukuu 1975, tammikuu 1976 & epilogi. Vieraan kaupungin kirjastossa Veera lukee Simone de Beauvoirin romaania sota-ajasta ja Ursulan osuuksissa Anna Ahmatova polttaa runojaan annettuaan säkeet ensin jonkun ystävänsä ulkoa opeteltaviksi.

Romaanin kerronta on unenomaista, kuten Veeran muistot, joita on vaikea saada loogiseen järjestykseen. Veera on näkevinään äidin ohikulkijoissa ja äidiltä näyttävä kuiskaaja kutoo keltaista villalankaa ja välähdyttää mieleen muistoja. Veeran sydämessä on asunut vuosikymmenten ajan hämmennys,  epätietoisuus, viha ja äidin kaipuu. Mietin sitä, miten paljon Veera menetti isän ja ympäristön vaikenemisen ja salailun vuoksi. Lapsen suojeleminen vaikeilta asioilta ja asialliselta tiedolta riisti häneltä liikaa. Vaikeampaa on olla näkemättä unia kertoo isän rakkaudesta, ympäristön normeista, häpeästä ja tarpeesta suojella tytärtä, mutta myös äidin rakkaudesta tyttäreensä. Oli kohtalon julma oikku, että tytär jäi yksin ajatuksineen ja epätietoisuuteen. Pidin siitä, että perheen kokema tragedia avautui vähitellen. Romaani on hyvin taiteellinen ja koskettava, ja Wallinin runollinen teksti pääosassa.

Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu suupielistä, painoväri. Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa. Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa. Pelkään, että minäkin katoan.

Hannimari Heino, Kristiina Wallin - Matkakirjeitä
Kristiina Wallin - Valon paino
Kristiina Wallin, Hannimari Heino - Puutarhakirjeitä

Kristiina Wallin - Vaikeampaa on olla näkemättä unia
Kustantamo S&S 2021
____________________

Kuuntelen vuosia / kuuntelen poissaoloasi. Olet mykkä alue minussa, mutta kirjoitan silti. Etäisyydestä huolimatta olemme samaa. Olemme kahden erillisyyden muodostama ykseys; sykähtelevä kuvio.

Kun Veera oli lapsi, äiti katosi. Nyt Veera kirjoittaa aikaan uponneista fragmenteista tarinaa, joka tekee näkyväksi muistin omalakisen mekaniikan. Vähitellen piirtyy esiin kuva perheestä, jonka jäseniä ei edes rakkaus suojellut eksymästä toisiltaan. Veera rakentaa säikeitä lapsuuteen rinnallaan keltaista villalankaa neulova kuiskaaja ja naapuritalon Papukaijarouva. Wallinin kieli on tiheää ja kerroksellista. Se kuroo näkyvää ja näkymätöntä kertomukseksi ajasta, muistamisesta ja identiteetistä. Kun sanat alkavat kasvaa jäkälää, vuodet luopuvat lineaarisuudestaan.