Ilona Tomi - Kaikkein oudointa täällä

Olen ajatellut, että julistan kaikki eläimet minun omaisuudeksi. Minulta niitä voi ostaa, kuka haluaa. Kun ne on jonkun omia, 

niillä alkaa olla väliä. Ei maksa paljon. Haluaisitko ostaa 

minulta vaikka ilveksen tai karhun? Tai perhosen? 

Perhosia minulla on aika paljon.

Noin pohtii koulupsykologin juttusille lähetetty lapsi niminovellissa Kaikkein oudointa täällä. Lasta surettaa, ettei kukaan välitä auton alle liiskautuneista siileistä ja muista eläimistä. Ilona Tomin novellikokoelma vie kaupunkiin, jossa tapahtuu kummia ja arkijärjen ylittäviä asioita. Aivan kuin saduissa. En rohkene kovinkaan syvälliseen tulkintaan, sillä annoin vain lumovoimaisen ja soljuvan tekstin viedä ja koskettaa. Kokoelmassa on 25 novellia, joista ensimmäinen esittelee sen kehyksen, mihin tapahtumat sijoittuvat:

Kaupunkini on hyvin viehättävä. Se sijaitsee meren rannalla, sen läpi virtaa joki, ja sen keskellä on puisto. Se on kaunis ja tarkoituksenmukainen kaupunki, vaikka itse sanonkin. Kaupungin asukkaat juoksentelevat sinne tänne toimittamassa touhukkaasti asioitaan, ihan niin kuin heidän kuuluukin. Pikku ihmisteni puuhailua on mukava seurata. Voisin tarkkailla heitä loputtomiin, mutta rakensin kaupungin planeetalle, eikä planeetalla ole mitään, mikä kestäisi ikuisesti.

Kaikki tuntuu hyvin tavalliselta ja normaalilta, eikö vain. Mutta kaupungissa on taloja, jotka lennähtävät myrskyllä ilmaan ja ne on sidottava paksuilla köysillä kiinni maahan.  Viime aikoina kaupungissa on ollut rajuja myrskyjä ja tuhoisia tulvia, aivan kuten meidän omalla planeetallammekin. Maailmanpuu on kaadettu, samoin puiston vanhat vaahterat. Koko kaupunki on uudistusten ja myllerysten kourissa, sitä on vaikea tunnistaa entisekseen. Tomi kertoo asukkaiden monenlaisista kohtaloista. Keskiössä ovat naiset, joiden elämän kaareen mahtuu monta nahanluontia: tulista rakkautta, äitinä oloa, jätetyksi tulemista ja vanhuuden raihnaisuutta.  Voisi ajatella, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, sillä vääryyttä kokenut nainen kostaa aina kokemansa.

Pikkupiian ja karhun traaginen rakkaustarina toi mieleen jonkun kalevalaisen runon nojautuessaan mytologiseen kansanperinteeseemme. Karhullahan oli kymmeniä kiertonimiä eikä sen oikeaa nimeä saanut lausua: Ohto, Korven herra, Metsän kulta, Otavan poika, Kontio, Itse Metsä... 

Karhu tietää kyllä, mitä ihmisen kohtaamisesta seuraa. Nahka nyljetään, lihat syödään, luut haudataan. Lopuksi kallo nostetaan korkeimpaan männyn latvaan. Se tietää kyllä tuon kaiken, mutta tälle se ei voi mitään, ei tälle pikkupiialle, joka on sen tahtonut luokseen ja maalannut sen kuvan Kallion kupariseen kylkeen omalla verellään.

Oman tulkintani mukaan monet tarinat peilasivat naisen elämänkaarta ja naisen monia rooleja, erityisen koskettavaa oli vanhenemisen kuvaus. Novellissa Kolme muistoa vanha nainen yrittää etsiä rakkaimpia muistojaan uudistusten myllertämässä kaupungissa. Hän löytää muistot nuoruuden rakkaudestaan, vauvana kuolleesta lapsestaan ja tädistään. Hän ajaa bussilla Kalevankankaan hautausmaalle ja pudottaa muistonsa avoinna olevaan hautaan, ensin niitä hellästi silitettyään.

Täällä se on! Muisto viruu pubin edessä, hauraana, reunoistaan hapertuneena. Se hengittää vielä! Hän poimii sen hellästi kämmenelleen ja sujauttaa takkinsa taskuun. Onneksi on lämmin päivä. Näin hatara otus olisi voinut paleltua pakkasessa. Kuinkahan kauan se on lojunut tuossa jalkakäytävällä? Ovat nakanneet sen tylysti siihen.

Minä havaitsin paljon huolta maailman tilasta ja ilmastonmuutoksesta. Oli metsäpaloja Australiassa, hukkuneita venepakolaisia merellä ja koronapandemian alkusyykin Wuhanissa selvisi. Novellit ovat ehkä aikuisten satuja, mutta jokaiseen niistä kätkeytyy joku opetus ja ne herättävät paljon ajatuksia. Oli kiehtovaa liikkua itselleni vieraammassa genressä, mikä toi lukemiseen haastetta, mutta myös antoi ja liikautti sisintä.

Ilona Tomi - Kaikkein oudointa täällä

Kannen maalaus Viljami Heinonen

Kannen suunnittelu Kari Jokinen
Warelia 2021

Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Ilona Tomin nettisivu

Mikä on kaikkein oudointa tässä kummallisessa, kauhistuttavassa ja kauniissa todellisuudessamme? Kirjassa Kaikkein oudointa täällä oudoin ilmiö on se, miten me kohtelemme eläimiä. Kaikkein oudointa eivät ole leijuvat ja myrskyjen mukaan tempautuvat talot, tai nainen, jonka vanhan kehon läpi on murtautumassa nuoria soluja niin, että hän vapisee, tai se, miten sokea kankaankutoja näkee kaikki värit huumaavan elävinä silmissään. Oudointa on se, että jos kukaan ei omista eläintä, sillä ei ole mitään väliä. Pieni koululainen on keksinyt ratkaisun tähän outouteen nimitarinassa Kaikkein oudointa täällä.

Ilona Tomi on julkaissut aiemmin kolme romaania, viimeisimpänä fiktiivisen dystopian "Muuria ei ole" (Warelia 2020). Tomi on kirjoittanut myös lastenkirjoja. Kirjoittamisen ohella Tomi toimii opettajana.