Menneen maailman maalari vie lukijan vuoteen 1949, Yhdysvaltojen miehittämään Japaniin ja kaamean tuhon kärsineeseen Nagasakiin, Ishiguron synnyinkaupunkiin. Pääosassa on liki kuusikymppinen sensei Ono, aiemmin arvostettu taidemaalari, joka päätyi sodan aikana maalaamaan propagandistisia sotajulisteita. Nyt hänet on hyllytetty eläkkeelle ja hänen taiteensa julistettu aikaan epäsopivana pannaan. Monet pitävät Onon tapaisia henkilöitä syyllisinä maan tuhoon ja kärsimyksiin. Sotaisasta musiikistaan tunnettu säveltäjäkin on tehnyt itsemurhan katumuksensa osoituksena. Onon omat tyttäretkin arvostelevat kärjekkäästi isäänsä.
Tässä hankalassa tilanteessa Onolla on ongelma: hänen pitäisi naittaa nuorin tyttärensä, jo 26-vuotta täyttänyt Noriko. Vuosi sitten tyttären järjestetty avioliitto oli jo näyttänyt selvältä, mutta sitten kaikki raukesi tyhjiin isän paheksutun menneisyyden vuoksi. Nyt hän tekee kaikkensa ja pyrkii suostuttelemaan itselleen kaunaa kantavat menneisyyden ihmiset antamaan hänestä positiivisia lausuntoja sulhasehdokkaan perheelle. Kihlajaispäivällisillä hän jopa tunnustaa julkisesti erehtyneensä. Huolestunut isä onnistuu näissä suostutteluhankkeissaan ja avioliitto solmitaan.
En ole varma mikä Ishiguron pääsanoma tässä kirjassa oli, vai oliko sellaista ylipäätään, mutta luulen että kirjailija puhuu menneisyyden muistamisen ongelmallisuudesta kuten tuoreimmassa teoksessaan Haudattu jättiläinen. Ihmiset valtaa unohduksen sumu.
Häpeällisiä menneisyyden erehdyksiä ja tekoja on tuskallista muistaa, siksi ne halutaan aktiivisesti unohtaa. Menneen maailman maalarissa tämä unohduksen sumu ilmenee mm. siinä, että vuoden kuluttua kummatkin tyttäret odottavat onnellisina perheenlisäystä ja kieltävät tyystin Onon menneisyyden ja sotaisat propagandamaalaukset. He käyttäytyvät ikään kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan ja isä olisi ollut puhdas rauhan pulmunen koko ikänsä. Unohduksen sumu on vallannut koko yhteiskunnan. Maassa ihannoidaan nyt kaikkea amerikkalaisten miehittäjien tuomaa: liikeyritysten amerikkalaishenkistä uutta johtoa, joka on korvannut entiset Japanin imperialismia ajaneet johtajat. Omituiselta adhd-lapselta vaikuttava tyttärenpoika Ischirokin ihannoi kaikkea amerikkalaista Kippari-Kallea ja karjapaimenia myöten.
Itselleni Japanin militarismi ja laajentumishalut Aasiassa ovat kuitenkin hyvin kaukaisia asioita, jotka ovat painuneet unohduksen sumuun jota Ishiguro hätistää pois. Kirjan ansioksi lasken sen, että se innosti muistelemaan mennyttä ja googlettelemaan II maailmansodan Japania sivuavia tapahtumia, kuten Pearl Harbouria, keisari Hirohitoa, Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommeja. Tutkailin netistä myös japanilaisia militaristisia propagandajulisteita. Otaksun että japanilaista ja amerikkalaista lukijakuntaa kirja koskettaa enemmän. Muistiini tuli Isabel Allenden suomentamaton teos El amante japonés, jossa kerrotaan Yhdysvaltojen japanilaisille organisoimista internaatioleireistä. Maiden välit olivat erittäin tulehtuneet ja Yhdysvalloissa pelättiin keltaista vaaraa. Traagisinta näissä leireissä oli se, että useimmat internoidut olivat olleet sukuineen Yhdysvaltain kansalaisia vuosikaudet.
Menneen maailman maalari on kiinnostava kurkistus sodanjälkeiseen Japaniin ja silloin vallinneisiin mielipiteisiin, järjestetyn avioliiton traditioihin ja äärimmäisen kohteliaaseen kanssakäymiseen jopa perheenjäsenten kesken. Ishiguron tyylin koin viitteelliseksi ja hienovaraisen japanilaiseksi, mutta en löytänyt valitettavasti lähellekään sitä lumoa kuin Ishigurolta aiemmin lukemastani teoksesta Ole luonani aina.
Tässä hankalassa tilanteessa Onolla on ongelma: hänen pitäisi naittaa nuorin tyttärensä, jo 26-vuotta täyttänyt Noriko. Vuosi sitten tyttären järjestetty avioliitto oli jo näyttänyt selvältä, mutta sitten kaikki raukesi tyhjiin isän paheksutun menneisyyden vuoksi. Nyt hän tekee kaikkensa ja pyrkii suostuttelemaan itselleen kaunaa kantavat menneisyyden ihmiset antamaan hänestä positiivisia lausuntoja sulhasehdokkaan perheelle. Kihlajaispäivällisillä hän jopa tunnustaa julkisesti erehtyneensä. Huolestunut isä onnistuu näissä suostutteluhankkeissaan ja avioliitto solmitaan.
En ole varma mikä Ishiguron pääsanoma tässä kirjassa oli, vai oliko sellaista ylipäätään, mutta luulen että kirjailija puhuu menneisyyden muistamisen ongelmallisuudesta kuten tuoreimmassa teoksessaan Haudattu jättiläinen. Ihmiset valtaa unohduksen sumu.
Häpeällisiä menneisyyden erehdyksiä ja tekoja on tuskallista muistaa, siksi ne halutaan aktiivisesti unohtaa. Menneen maailman maalarissa tämä unohduksen sumu ilmenee mm. siinä, että vuoden kuluttua kummatkin tyttäret odottavat onnellisina perheenlisäystä ja kieltävät tyystin Onon menneisyyden ja sotaisat propagandamaalaukset. He käyttäytyvät ikään kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan ja isä olisi ollut puhdas rauhan pulmunen koko ikänsä. Unohduksen sumu on vallannut koko yhteiskunnan. Maassa ihannoidaan nyt kaikkea amerikkalaisten miehittäjien tuomaa: liikeyritysten amerikkalaishenkistä uutta johtoa, joka on korvannut entiset Japanin imperialismia ajaneet johtajat. Omituiselta adhd-lapselta vaikuttava tyttärenpoika Ischirokin ihannoi kaikkea amerikkalaista Kippari-Kallea ja karjapaimenia myöten.
Itselleni Japanin militarismi ja laajentumishalut Aasiassa ovat kuitenkin hyvin kaukaisia asioita, jotka ovat painuneet unohduksen sumuun jota Ishiguro hätistää pois. Kirjan ansioksi lasken sen, että se innosti muistelemaan mennyttä ja googlettelemaan II maailmansodan Japania sivuavia tapahtumia, kuten Pearl Harbouria, keisari Hirohitoa, Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommeja. Tutkailin netistä myös japanilaisia militaristisia propagandajulisteita. Otaksun että japanilaista ja amerikkalaista lukijakuntaa kirja koskettaa enemmän. Muistiini tuli Isabel Allenden suomentamaton teos El amante japonés, jossa kerrotaan Yhdysvaltojen japanilaisille organisoimista internaatioleireistä. Maiden välit olivat erittäin tulehtuneet ja Yhdysvalloissa pelättiin keltaista vaaraa. Traagisinta näissä leireissä oli se, että useimmat internoidut olivat olleet sukuineen Yhdysvaltain kansalaisia vuosikaudet.
Menneen maailman maalari on kiinnostava kurkistus sodanjälkeiseen Japaniin ja silloin vallinneisiin mielipiteisiin, järjestetyn avioliiton traditioihin ja äärimmäisen kohteliaaseen kanssakäymiseen jopa perheenjäsenten kesken. Ishiguron tyylin koin viitteelliseksi ja hienovaraisen japanilaiseksi, mutta en löytänyt valitettavasti lähellekään sitä lumoa kuin Ishigurolta aiemmin lukemastani teoksesta Ole luonani aina.
Muualla: Donna mobilen kirjat, Kirjanurkkaus, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Olen juuri lukenut haasteellisen fantasia-allegorian Haudattu jättiläinen, josta bloggaan kun ajatukseni ovat järjestäytyneet. Haastan itseäni vielä ainakin näillä: Pitkän päivän ilta ja Yösoittoja.
Ishiguron teokset:
Silmissä siintävät vuoret, 1983 - A Pale View of Hills, 1982
Menneen maailman maalari, 1988 - An Artist of the Floating World, 1986
Pitkän päivän ilta, 1990 - The Remains of the Day, 1989
The Unconsoled (1995) - ei suomennettu
Me orvot, 2002 - When We Were Orphans, 2000
Ole luonani aina, 2005 - Never Let Me Go, 2005
Yösoittoja, 2011 - Nocturnes, 2009
Haudattu jättiläinen, 2016 - The Buried Giant, 2015
Kazuo IshiguroOlen juuri lukenut haasteellisen fantasia-allegorian Haudattu jättiläinen, josta bloggaan kun ajatukseni ovat järjestäytyneet. Haastan itseäni vielä ainakin näillä: Pitkän päivän ilta ja Yösoittoja.
Ishiguron teokset:
Silmissä siintävät vuoret, 1983 - A Pale View of Hills, 1982
Menneen maailman maalari, 1988 - An Artist of the Floating World, 1986
Pitkän päivän ilta, 1990 - The Remains of the Day, 1989
The Unconsoled (1995) - ei suomennettu
Me orvot, 2002 - When We Were Orphans, 2000
Ole luonani aina, 2005 - Never Let Me Go, 2005
Yösoittoja, 2011 - Nocturnes, 2009
Haudattu jättiläinen, 2016 - The Buried Giant, 2015
An Artist of the Floating World 1986
Menneen maailman maalari
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Markko Taina
Tammi 1988
***
Kirjastosta
Saankohan tämän pukilta, kun minua kiellettiin ostamasta kirjaa? Kiinnostaa ainakin joskus lukea, vaikkei tämän aikakauden Japanin tapahtumat ole kovin hyvin päässäni.
VastaaPoistaEivät olleet minunkaan päässäni, mutta google auttaa aina. Melko hurjia nuo propagandajulisteet, joissa lapset heiluttelivat Japanin, Mussolinin Italian ja Hitlerin hakaristilippuja joskus 30-luvulla. Vähäeleinen tarina, ei lumonnut siten kuin Ole luonani aina.
PoistaTämä oli aikoinaan ensimmäinen lukemani kirja Ishigurolta, ja pidin kovasti tematiikasta ja vähäeleisestä tyylistä. Minuun vetoaa kovasti Ishiguron tapa käsitellä muistamista, syyllisyyttä ja ihmisen kykyä valehdella itselleen. Rakkaimpien Ishigurojeni (Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta) rinnalle tämä ei kuitenkaan yllä.
VastaaPoistaAivan, nuo teemat tuntuvat askarruttavan Ishiguroa. Ole luonani aina oli elämyksellinen.<3 Onpa mukava kuulla että Pitkän päivän ilta vetosi myös sinuun - se on itsellä vielä lukematta. Rauhallista joulunaikaa Liisa.
PoistaAloitin tämän eilen, onkin ainoa suomennettu Ishiguron kirja jota en ole vielä lukenut. Nautin ainakin kielestä ja tunnelmasta.
VastaaPoistaJännittävää toki oli piipahtaa tuon ajan Nagasakissa ja ajatella entisiä. Ei sytyttänyt minua kuten Ole luonani aina, kuulemma ainoa Japaniin sijoittuva Ishiguro. Odotan mielenkiinnolla tunnelmiasi Katja.
PoistaHaudattu jättiläinen pitäisi kohta saada julki, siinä onkin haastetta!
Myös Silmissä siintävät vuoret sijoittuu Japaniin - tosin takaumissa. :)
Poista