Nilla Kjellsdotter - Kivipuiston tyttö #1 & I rättvisans blod

Pseudonyymillä Nilla Kjellsdotter kirjoittava Oravaisissa asuva Pernilla Österberg (s. 1987) livahti Ruotsin dekkarimarkkinoille ryminällä. Esikoisdekkari I rättvisans blod (2021) nousi Ruotsissa myyntimenestykseen ja pian suuret ruotsalaiset kustantajat kilpailivat suomalaisesta esikoisdekkaristista. Seurasi tarjouskilpailu ja kustantaja vaihtui Norstedtsiin. Nillalla on nyt taskussaan sopimus kolmesta dekkarista, jotka Gummerus julkaisee suomeksi. Ilmeisesti itsenäisenä pidetty esikoisdekkari ei ole julkaisuohjelmassa. Murhia Pohjanmaalla -sarjan avaa juuri ilmestynyt Kivipuiston tyttö, seuraavat kaksi ilmestyvät ruotsiksi 2023 / Himmelsgården ja 2024 / Tills natten är slut.

Sarjan etsivä on vajaa nelikymppinen rikoskonstaapeli Mija Wadö, joka on sinkku ja erakkomainen työnarkomaani. Hän ei ehdi hoitaa arkisia asioitaan eikä ostaa ruokaa jääkaappiin. Mija on kuitenkin ripeä otteissaan ja inhimillinen, eikä voi sille mitään, että kymmenen vuotta nuorempi Ronnie vetää seksuaalisesti. Ei todellakaan pitäisi sekaantua nuoreen alaiseen! Sitäpaitsi Ronnie on lähtenyt Tampereelle vuoden kestävään poliisikoiraohjaajakoulutukseen ja myös Mijalle tärkeä Hasse, entinen työpari, on pitkällä sairaslomalla. Muutokset henkilökunnassa painavat Mian mieltä ja nuuskaa kuluu.

On alkusyksy, lunta tuiskuttaa ja pakastaa. Oravaisten Kivipuistosta löytyy luurangonlaiha teini-tyttö, joka on pahasti kylmettynyt. Puolialaston tyttö ei kerro mitään itsestään psykiatrisella osastolla eikä poliiseillekaan. Kukaan ole ilmoittanut häntä myöskään kadonneeksi. Tytön ranteissa tosin näkyy pitkäaikaisen sitomisen merkkejä, joten jotain julmaa nälkiintynyt tyttö on varmasti joutunut kokemaan.

Toinen tragedia liippaa dramaattisesti myös varakasta Heseliuksen sukua., sillä toinen tunnetuista diabetestutkijaveljeksistä, keski-ikäinen David Heselius, löytyy kotoaan kuolleena. Kuolema vaikuttaa ensisilmäyksellä luonnolliselta, mutta outoa on se, että miehen koti on siivottu kliinisen puhtaaksi. Eikä se lopulta luonnollinen kuolema olekaan, vaan harkittu murha.

Kjellsdotter pitää kerronnallaan ja hyytävällä juonellaan lukijan tiukasti hyppysissään! Paikallisväriä on paljon ja seutua tuntevalle dekkari tarjoaa varmasti runsaasti tapahtumapaikkojen bongaushetkiä. Kivipuistosta löytyneen tuntemattoman tytön kohtalo järkyttää Mijaa ja tuo mieleen omia traumaattisia muistoja. Hänellä on syynsä heittää roskiin äidin lähettämät postikortit. 

Useimmissa dekkareissa naiset ja nuoret tytöt ovat uhreja, tässäkin heitä on. Minua kuvotti, mitä kaikkea varakkaat, sairaiden viettiensä viemät yhteiskunnan tukipilarit ovat kykeneviä tekemään. Nilla Kjellsdotter on hyvin kiinnostava uusi dekkaristituttavuus, sillä pidin kovasti kirjailijan otteesta. Tässä oli jännittävästi kansainvälistä tuntua.  Mijankin persoona syventynee seuraavissa osissa ja ehkä hän oppii vähän höllentämään työnarkomaniaansa. Mijan nuuskaaminen kyllä pisti silmään, mutta tapa oli ilmeisesti tarttunut häneen Ruotsissa vietetystä lapsuudesta.

Kuuntelin ruotsiksi myös Kjellsdotterin ihka ensimmäisen esikoisen, I rättvisans blod (Lind & Co 2021). Se tarjosi jonkun verran taustaa Mijan, Ronnien ja Hassen henkilöistä, mutta ei mitään sellaista mikä olisi pakko tietää.  Dekkarin murhatutkinta alkaa kun pienten lasten äiti löytyy murhattuna kotipihaltaan. Epäilyksenalaiseksi päätyy aviomies, jonka kaikki tietävät pahoinpitelevän vaimoaan. Pian toinenkin samaa ikäluokkaa oleva nainen löytyy murhattuna. Onko liikkeellä sarjamurhaaja, entä tuleeko uhreja lisää? Mikä on mahdollisesti näitä naisia yhdistävä tekijä? 

Kysymyksiä on paljon ja Mija kollegoinen painii visaisen tapauksen kanssa. Kjellsdotter sanoittaa viiltävän upeasti karmivia kotiväkivaltatilanteita, joilla dekkari alkaa. Tapauksen juurisyyt juontuvat kaukaa menneisyydestä. Jännittävä ja hyvin rakennettu, mutta minusta Kivipuiston tyttö oli paljon parempi, ja se on lupaavaa se!

Gummerus kertoo kirjasarjan julkaisusta

Nilla Kjellsdotter - Kivipuiston tyttö #1

Alkuteos Flickan i Stenparken
Suomentanut Anna Heroja
Gummerus 2022
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn
____________________

Tove Ditlevsen - Kööpenhamina-trilogia

Tove Ditlevsenin (1917-1976) Kööpenhamina-trilogiasta on ilmestynyt suomeksi kaksi osaa Lapsuus **** & Nuoruus **** (Kustantamo S & S 2021 & 2022), suomentanut Katriina Huttunen. Kolmannen osan Gift ***** (Natur & Kultuur, 2021) kuuntelin ruotsiksi Ninni Holmqvistin uutena ruotsinnoksena. Kahdessa ensimmäisessä osassa Ditlevsen kertoo elämästään ja perheestään 18-vuotiaaksi, jolloin hänen mielestään aikuisuus alkaa. Elämä 20- ja 30-luvun kööpenhaminalaisessa työläiskaupunginosassa on köyhää ja näköalatonta, tasapäistävää ja masentavaa. Vesterbron lapset eivät välty näkemästä karkeita elämänilmiöitä, joita heille ei mitenkään selitetä: humalaisia, kapakoita, tappeluita, huoria, teiniäitejä ja perheriitoja ahtaissa asunnoissa. 

Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. // ... haaveilen aina että kohtaisin jonkun erityisen ihmisen joka kuuntelisi ja ymmärtäisi minua. Tiedän kirjoista että sellaisia ihmisiä on olemassa, mutta lapsuuden kadulla heitä ei ole ainoatakaan.

Pienestä pitäen Tove tahtoo runoilijaksi ja kirjoittaa rakkausrunoja runokirjaansa, vaikka isä sanoo, ettei tytöstä voi runoilijaa tulla ja äiti ja veli Edvinkin nauravat hänelle. Tove on älykäs tyttö, joka tekeytyy tyhmäksi pärjätäkseen karkeassa ympäristössä. Tove kokee, ettei häntä ymmärretä, että hän on liian erilainen ja liian outo. Hän oppii lukemaan ennen kouluikää ja kirjat tarjoavat pakopaikan.

Toven isä ei juo eikä heillä tapella, mutta perheen ennestäänkin vaatimatonta toimeentuloa hankaloittaa se, että isä saa usein potkut työstään vasemmistolaisuutensa takia. Isä on sosiaalidemokraattisen liikkeen agitaattori ja velikin käy isän kanssa kokouksissa. Äiti on kaunis ja nuori, ja tyytymärön elämäänsä, minkä purkaa tyttäreen, joka joutuu varomaan äitinsä vihastumisia. Äidillä ja Tovella on monimutkainen suhde: äiti lyö ja tylyttää, mutta joskus heidän välillään on yhteisymmärrys ja myötätunto. 

Ainoa ystävä on Ruth, joka johdattaa Toven pikkurötösten tielle, mutta teini-iässä ystävyys loppuu, koska Tove ymmärtää, että hän haluaa elämältään jotain enemmän. Tove odottaa kärsimättömänä lapsuuden loppua, sillä hän uskoo, että vasta silloin äitikin ymmärtää ja rakastaa häntä.

Haluaisin huoneen, jossa olisi neljä seinää ja suljettava ovi. Huoneen, jossa olisi sänky, pöytä ja tuoli, kirjoituskone tai lehtiö ja lyijykynä, ei enempää. Niin, ovi jonka saisi lukkoon. Mitään tästä en kuitenkaan saa ennen kuin olen kahdeksantoista ja voin muuttaa kotoa pois.

Tovesta kasvaa pitkä ja laiha nuori nainen, ei mikään kaunotar. Lukioon ei varojen puutteessa ole asiaa, vaan rippikoulun jälkeen on mentävä töihin. Muutama ensimmäinen työpaikka menee myttyyn, mutta kivipainon konttorissa Tove alkaa pyynnöstä kirjoittaa onnittelulauluja, joita pidetään hyvinä. Uuden ystävättären Ninan kanssa käydään tansseissa, unelmoidaan miehistä ja ystävättären yllytyksestä Tove pääsee vihdoin neitsyydestään, kliinisesti, ilman tunteita.

Tove odottaa suurta ja hullaannuttavaa rakkautta. 18-vuotiaana hän vuokraa itselleen pienen huoneen vanhempiensa vastusteluista huolimatta. Hänen vuokraemäntänsä on natsi, joka kuuntelee radiosta Hitlerin puheita. Unelma runoilijuudesta elää ja hän kuulee kirjallisuuslehden toimittaja Viggo F.:stä, joka julkaisee lehdessä nuorten runoilijoiden runoja. Viggo F. lupaa julkaista yhden Toven runoista. Hän on se henkilö, jota Tove on odottanut koko ikänsä! Runokokoelma Tytön mieli julkaistaan toisen maailmansodan kynnyksellä ja Tove asuu enimmäkseen Viggo F.:n luona (koska siellä on suihku!) ja äiti hoputtaa heitä naimisiin. Se että mies on 36 vuotta tytärtä vanhempi, ei merkitse. Se merkitsee, että mies on varakas ja pystyy elättämään.

Trilogian kolmas osa Gift on julkaistu englanniksi nimellä Dependancy / Riippuvuus. Jännittävää nähdä, miten sana gift (naimisissa, myrkky) käännetään suomeksi. Tässä osassa on Ditlevseniä ihailevan norjalaisen Vigdis Hjorthin esipuhe, jossa Hjorth sanoo, että Ditlevsenin Barndom oli hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Tove keskittyy tässä osassa kolmeen asiaan: miehiin ja avioliittoihinsa, huumeriippuvuuteensa ja kirjoittamiseen. Hjorth sanoo, että Gift oli aikoinaan suunnaton menestys, mutta myös hirveä skandaali, koska kaikki miehet esiintyivät kirjassa omilla nimillään.

Sedan sticker han, och i takt med att vätskan i sprutan försvinner i armen, sprider sig en aldrig tidigare upplevt salighet genom hela kroppen. Rummet vidgas till en strålande sal, och jag känner mig alldeles slapp, dåsig och lycklig som aldrig förr.  // Petidin, tänker jag, och namnet är som ett fågelläte. Jag bestämmer mig för att aldrig släppa taget om mannen som kan skaffa mig en så obeskrivlig, salig njutning.

Tove löysi Viggo F.:ssä lupauksen tulevaisuudesta ja meni naimisiin tämän lyhyen, lihavan ja impotentin miehen kanssa. Viggo F. esittelee Toven kirjallisille piireille, mutta pian Tovella on muita rakkaussuhteita (Piet, Ebbe, Carl). Tove kokee laittomia abortteja ja synnyttää kaksi lasta eri miehille. Kohtalokkain on Toven viimeinen abortti, jonka suorittaa sudenhampainen lääkäri nimeltä Carl, joka ruiskuttaa potilaansa suoneen petidiniä sillä seurauksella, että tämä jää koukkuun ensimmäisestä opioidiannoksesta. Tove eroaa Ebbestä ja menee Carlin kanssa naimisiin varmistaakseen keskeytymättömän huumeiden saannin ja he adoptoivat myös lapsen, jonka Carl on saanut toisen naisen kanssa. Alkaa viiden vuoden helvetti, jonka kuluessa Tovesta tulee auttamattomasti huumekoukussa oleva narkomaani, joka ei jaksa välittää lapsistaan eikä pysty enää kirjoittamaankaan. Tove makaa päivät vuoteessaan ja lastenhoitajan on tuettava häntä vessakäynneillä. Hoitoon päästessään Tove painaa vain 30 kiloa.

Ditlevsen kuvaa itseään säälimättömän rehellisesti ja avoimesti ja kertoo sydäntä raastavasti, miten hän käyttäytyi: hänelle merkitsi vain seuraava annos ja hän rukoili ja aneli Carlia sen saadakseen. Kuukaudet sairaalassa huumevierotuksessa saavat hänet tuntemaan itsensä taas terveeksi ja hän saa takaisin normaalin painonsa. Carlin jälkeen Tove rakastuu ensisilmäyksellä Victoriin ja on hyvin onnellinen, mutta addiktio ei ole kadonnut. Hän retkahtaa ja luisuu taas käyttäjäksi Victorin selän takana ajatellen, ettei pari pilleriä voi vaaraksi olla. Annokset kasvavat väistämättä ja asia paljastuu myös Victorille, joka yrittää kaikkensa Toven pelastamiseksi. Toven ja Victorin avioliitto on hyvin julkinen ja hyvin myrskyisä. Sen kulkua Hjorth avaa esipuheessaan. 

Ditlevsen ja Victor Andreasen vastanaineina 1951.

Jag tog fler och fler butalgin av rädsla för att bli sjuk om jag slutade. Jag tappade aptiten och gick ner i vikt, och Victor sa att jag såg ut som en gasell vars öde var att bli uppäten av lejonet. Jag tog tabletterna godtryckligt och oregelbundet och blev aldrig klok på hur få eller hur många jag behövde. Ibland fick jag lust att ringa till Borbeg (läkaren) och berätta alltihop för honom. Jag kände mig också frestad att berätta det för Victor, men på grund av en dunkel rädsla att förlora honom lät jag bli.

Tämä osa oli hyvin järkyttävä ja minusta trilogian puhuttelevin. Tove napsii salaa tabletteja, haluaa lopettaa, mutta ei pysty.  Kirjan lopussa hän myöntää itselleen, ettei hänen addiktionsa ikinä katoa.   Ditlevsen teki itsemurhan unilääkkeillä 1976. Äänikirjan lukijan Monica Einarsonin ääni sopi loistavasti tekstiin. Vavahduttava kuuntelukokemus.

Lina Bengtsdotter - Francesca / Charlie Lager #2

Lina Bengtsdotterin Charlie Lager -dekkarisarjan kakkososa Francesca ilmestyy näinä päivinä suomeksi (Otava), mutta hätäisenä luin sen ruotsiksi. Charlie palaa Gullspångiin, jossa edellisenä kesänä tutki Annabellen katoamista ja jossa hän sekoili sen verran, että hänet hyllytettiin jutusta. Nyt Tukholmassa käynnissä oleva tutkinta kahden nuoren virolaisen naisen murhista käy Charlien psyykelle ja pomo on passittanut hänet psykiatrin juttusille. Pomo inttää myös, että Charlien pitäisi pitää  rästissä olevia lomiaan. Kun lapsuudenystävä Susanne on avioliittonsa kanssa romuna, Charlie lähtee lapsuutensa maisemiin - tueksi ystävälleen ja tutkimaan 27 vuotta vanhaa nuoren tytön katoamistapausta, jota ei koskaan selvitetty.

Francesca sukeltaa suoraan ykkösosan henkilöihin ja maisemiin, joten sarjan lukeminen järjestyksessä on ehdoton juttu. Bengtsdotter kuvaa laajasti ankeaa Gullspångia, jonka kaikki asukkaat tuntuvat enemmän tai vähemmän syrjäytyneiltä ja alkoholisoituneilta. Kylän keskus on baari, jossa juopporemmit kokoontuvat ja jossa vietetään perinteikästä sadonkorjuujuhlaa. Paljon puidaan myös Charlien ystävän Susannen avioliittoa ja isän lähdön vaikutusta lapsiin.

Tuttu miljöö palauttaa Charlien mieleen omituisia muistikuvia äiti Bettystä ja lapsuuden tapahtumista, mutta hän ei osaa erottaa ovatko ne tapahtuneet oikeasti. Monissa muistikuvissa hän kulkee hämärissä kadonneen Francescan kotiin Gudhammariin. Äiti koputtaa ovelle ja anoo, mutta tyly ääni hätistää heidät aina pois. Charlie ei tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa, mutta tietää varmasti käyneensä nyt kummitustaloksi muuttuneessa kartanossa. On outoa, ettei kukaan Gullspångissa edellisenä vuonna maininnut vuosia sitten kadonnutta Francescaa; on outoa että pieneltä paikkakunnalta katoaa kaksi nuorta tyttöä. Onko tapauksilla jotain yhteistä?

Bengtsdotterin kerrontaratkaisu on jännittävä. Charlien ja Gullspångin nykyhetkeä valottaa kaikkitietävä kertoja, menneisyyttä Francescan päiväkirjat. Ääni menneisyydestä kertoo tytön elämästä ja skismasta vanhempien ja sisko Cécilen kanssa. Se kertoo elitistisestä Adamsbergin sisäoppilaitoksesta, johon Francesca ei ikinä kotiutunut ja josta hän on itsemurhayrityksen takia erotettu. Ääni kertoo sydänystävä Paulin itsemurhaksi kutsutusta kuolemasta, joka Francescan mielestä oli murha, mutta kukaan ei usko häntä.

Kakkososa syventää kuvaa alkoholiongelmaisesta Charliesta, joka edelleen vähän yli kolmikymppisenä kantaa ja oireilee järkyttävän lapsuutensa traumoja. Äiti Betty oli epävakaa ja alkoholisoitunut nainen, joka järjesti talossaan Lyckebossa kosteita juhlia juoppoystävilleen. Toki herää kysymys, miten ihmeessä Ruotsin lastensuojeluviranomaiset eivät puuttuneet aikoinaan Charlien elämään, eivätkä nykyisyydessä teini-ikäisen Saran elämään, jonka elämä on aivan yhtä surkeaa ja turvatonta.

Bengtsdotter kohtelee henkilöitään empatialla ja kirjoittaa sujuvaa, helposti ruotsiksikin luettavaa tekstiä. Kirjan paras anti on ehkä sosiaalisten epäkohtien, ihmisten vaikeuksien ja Gullspångin ankeuden kuvaamisessa, sillä jännittävyyttä sai odottaa teoksen loppupuolelle asti. Hienosti Bengtsdotter kuitenkin solmii mielikuvitukselliset langanpäät yhtenäiseksi tarinaksi ja jättää tukevan koukun seuraavaan osaan - eräs tärkeä kirjan henkilö makaa koomassa Karoliinisessa sairaalassa. Miten käy, herääkö hän?

Lina Bengtsdotter - Francesca
Kansi Elina Grandin
Forum 2018
***
Kirjastosta
_______________

Helmet-haaste: 2, 18, 40

Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Ruotsi

Francescan on lukenut ruotsiksi myös Lukemista-blogi
Gullspång on Bengtsdotterin lapsuuden kotipaikka. 
Hän on koulutukseltaan ruotsin ja psykologian opettaja.

Stig Hansén - Med och mot min vilja

Förbluffande vital åldring!

Det där skrev jag på skoj, enligt läkarens rapport ett par år sedan när Bisse bröt vristen. Förbluffande vital jo, men ordet åldring skulle jag aldrig använda om Bisse. Åldern har liksom förlorat sin betydelse med henne. Jag såg Bisse på scenen som gäst av Babas Kirja vieköön! -kvällen i Savoy med andra framstående finska kvinnor. Med sina 89 år tog hon publiken suveränt och alla var alldeles pähkinöinä såsom vi säger på finska. Vilken energi och styrka; hennes stark röst kunde höras i alla nyanser utan mikrofoner ända till sista raden.

Ibland har jag tänkt på att skriva en novellsamling, men sedan jag läst Alice Munro så tänker jag att allt är redan skrivet.

Bisse säger att hon är en skrivande människa, som har alltid skrivit, i synnerhet brev. Men att hon ska aldrig publicera något, inte några själv skrivna memoarer. Hon vågar inte. Lyckligtvis kom det till denna förtjusande dialogbok om hennes samtal med Stig Hansén. I boken pratar dessa två sinsemellan som bästa gamla vänner. Dialogen glider lätt och intressant i nuet, åter till ungdomsåren under krigstiden, till de första upplevelser och betydelsefulla personligheter vid Lilla Teatern och Svenska Teatern, till Sverige, Göteborg och Stockholm.

Många saker upprepas men läsaren får bara trivas och njutas. Bisses fem viktiga män är pappa Erik, första mannen, den så begåvade men stora machon Lasse Pöysti, nuvarande mannen Pöystiskans karl, den kloka och lugna skådespelaren Iwar Wiklander och sönerna Erik och Tom. Pappans betydelse var enorm, Bisse var pappas flicka. Pappans yrke som professionell soldat tog familjen runt om Finland. Under dessa barndomsåren lärde Bisse sitt flytande finska så att det är starkt även efter 30 år i Sverige. Hon lärde sig känna också den karelianska själen och att älska skogar och natur.

Bisse cyklar i Göteborg

Bisse säger att en av hennes stora brister är den enorma pratsamheten. Hon är interesserad av människor, men ännu behovet av ensamhet är stort. Hon tillbringar varje år 2-3 månader i ganska primitiva förhållanden på en liten ö nära Ekenäs. Där laddar hon ny energi och mediterar. Och kör tunga båtar! Hon resignerar inte under sin höga ålder, inte alls. Tvärtom är hon aktiv på scenen och håller på sina lyrikkvällar på tu man hand med pianisten Lowe Pettersson. Och hon cycklar - cycklar i Göteborg så att håret bara viftar i vinden!

Jag har aldrig kriser djupa nog för att den ön inte ska kunna rädda mig. Jag är där, tittar på horisonten och är en länk i en urgammal kedja. Ön är mitt hjärtas femte kammare.

Det pratas om allt möjligt och förstås mycket av teater och skådespeleri. Bisse har alltid letat efter det rätta tonfallet och det var mycket intressant att läsa härav. Hon säger vara svårregisserad, hon vill fråga och ifrågasätta. Och har alltid ensembles helhetsbild och dess gemensamma bästa fördel i tanken: inget gnällande, det ska vara bra och positiv arbetsatmosfär.

Pjäsen Fosterlandet nämns ofta. Den är skriven av svensken Lucas Svensson och regisserad av Anna Takanen, vars pappa var krigsbarn. Pjäsen presenterades först i Göteborg, sedan i Helsingfors år 2016 och till sist fördes den till Stockholm. Den var viktig och stor produktion och också barnbarnet Alma Pöysti framträdde i den. Pjäsen berättar om krigsbarn, finska barn som sändes till Sverige under kriget. Bisse själv var inte ett av dessa barn, hon stannade hemma med familjen.

Photo: Aorta

Hon tackar egentligen Vivica Bandler för sin karriär. Bisse tyckte att hon var ful, inte bra och man sade att hon var så vulgär. Hon hade slutit sin karriär och familjen Pöysti levde i ett litet hus i Vanda som var i förskräcklig skick, och de två lilla sönerna gjorde ett helvetets larm runtom. Så ringde Bandler en dag och sade Jag vill att du spelar en horas roll för mig. Så började Bisse på nytt och den vägen fortsätter ännu idag! I Vivica Bandlers memoarbok står det:

Kanske Birgitta Ulfsson kommer närmast det jag själv skulle ha gjort på scenen om jag varit skådis. Distansen som är en tillgång och ett hinder. Inlevelse blandad med självironi. Lusten att inte ge upp. Behovet av att se sig själv utifrån, att se sig själv som en del i sammanhanget - kanske var det nyckeln till lustkänslan, utbytet, samförståndet.

Bisse har haft många literära vänner, en av dem är Tove Jansson. Hon har spelat Moominmamman och läst för radion alla moomintexter tror jag. Hon säger att hon inte kan sjunga och att hennes röst är som en kratta. Men hennes tolkning av Höstvisa är så vacker, laddad med känslor och längtan. Lyssna till den själv här! På Youtube hittar man också många andra tolkningar och intervjuer av Bisse.

Bisse säger att Jag är sunt olycklig. Deprimerad är hon inte, kanske menar hon att hon har fötterna på jorden. Jag skulle skriva oändligt långt om denna fantastiska bok. Men läs själv. En mycket intressant, mångsidig berättelse om en exceptionell kvinnas liv och karriär.

Jag sköter det här nuet så bra jag kan och sedan ska jag fundera på vad ska jag göra resten av livet. Det kan inte vara så jäkla långt, men ändå! Det utslitna ordet privilegium gäller för mig, jag har fått ha ett jävla roligt liv.

...

Stig Hansén, född 1954 är författare och frilansjournalist på heltid sedan 1980. Han bokdebuterade 1982 och har skrivit reportageböcker, romaner, thrillers, novellsamlingar, debattböcker, pjäser, porträtt av politiska tänkare, musiker, journalister och skådespelare – och ett flertal böcker om konsten att skriva.

Bisse på scenen i Savoy 15.3.

Stig Hansén

Birgitta Ulfsson - med och mot min vilja

Förlaget 2017

****

Recensionexemplar - Tack Förlaget!

Förlåt mina fel, jag är inte tvåspråkig, men det kändes rätt att blogga på svenska.

Julkaistu suomeksi nimellä Mikä ettei? / Teos 2017. Tämä on aivan ihana muistelmateos, suosittelen. Oikeassa sivupalkissa on Google-kääntäjä, jos et lue ruotsia.

No niin. Tulipa tämäkin kokeiltua: Google ei käännä ruotsista suomeksikaan! Pahoittelen.

Jörn Donner - SuomiFinland

Kirjoitan, olen siis olemassa.

Tässä maassa on tuskin ketään, joka ei tuntisi Donneria: kymmenittäin kirjoitettuja kirjoja, kymmenittäin ohjattuja ja tuotettuja elokuvia, vuosikausia politiikassa, muutamassakin puolueessa. Donner on kulttuurielämämme ikoni, teräväsanainen mielipiteensä esilletuoja. Hän on katsellut tätä rakasta Suomeamme melkein koko sen itsenäisyyden ajan. Ei hiljaa ollenkaan, eikä ole vaiennut vieläkään. Vihainen nuori mies ennen, vihainen vanha mies nyt. Tasan viisikymmentä vuotta sitten hän kirjoitti teoksen Uusi maammekirja. Nyt oli uuden sarkastisen mielipidekirjan vuoro.

Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tilaisuudessa saimme mojovan näytteen Donnerin sarkasmista ja hänen terävästä huumoristaan. SuomiFinlandissa Donner pohtii kaikkea taivaan ja maan väliltä. Hän on huolestunut mm. suomalaisten miesten siittiöiden laadun huononemisesta ja siitä, että täkäläiset spermapankit käyttävät tanskalaisia siittiöitä. En ole täällä spermanluovuttajan ominaisuudessa, vaan kirjailijana. Ne ajat ovat olleet ja menneet, lohkaisi Donner tehdessään näyttävän sisääntulon Savoyn lavalle.

Itse en tunne Donneria niinkään kirjailijana, vaa hänen elokuvistaan ja tv-esiintymisistään. Hänen puhetyylinsä ja rento ja arrogantti esiintymisensä savuke suupielessä eivät ole jättäneet kylmäksi. Donner on antanut itsestään hyvin boheemin kuvan, mutta todellisuudessa hän on tiukan kurinalainen: työskentelee edelleenkin joka päivä seitsemän päivää viikossa. Ihailtavaa.

SuomiFinland on ohut kirja, liian kalliiksi kustantajan hinnoittelema, koska sen voi lukea vaikka vessassa! Kirjassa on 120 tiivistä sarkastista sivua, joilla Donnerin ajatus risteilee aiheesta toiseen. Hän on terävä, hänen kielensä loistavaa ja jokaisen aiheen lopussa huikea heitto. Maa ei makaa kovin hyvällä tolalla, tekstissä kuultaa pettymys ja pessimismi. Myös tyytymättömyys ja turhautuneisuus. Donner on kyllästynyt toisinajattelijan rooliinsa ja sanoo: Protestoiminen voi antaa hyvän omatunnon, mutta ei sillä merkitystä ole. Mutta ei hän protestoimista ole lopettanut. Ei suinkaan.

SuomiFinlandissa Donner ruotii politiikkaa ja maamme demokratiaa. Epäselväksi ei jää hänen antipatiansa Perussuomalaisia ja Timo Soinia kohtaan: Kun näen nämä kolme miestä, tulen huonovointiseksi ja minua alkaa oksettaa. Miehet olivat Sipilä, Stubb ja Soini, mutta sitten Stubb sai potkut puolueestaan ja tilalle tuli Orpo. Siis SOS. Pelastukoon ken voi.
Donner ryöpyttää kovin sanoin hallitusta ja sen maahanmuutto- tai pikemminkin maasta poispotkimispolitiikkaa; sen kielitaidottomuutta ja sivistyksen puutetta. Välistä hän häpeää suomalaisuuttaan.

Donner tunnustaa lukevansa nykyään kuolinilmoituksia ja puhuu useaan otteeseen kuolemasta, vanhenemisesta ja sairauksistaan. Onko yhteiskunnan kannalta järkevää pitää hengissä suhteellisen iäkästä henkilöä, jolta parhaimmassakin tapauksessa on odotettavissa vain viitisen vuotta luovaa työtä yhteiskunnan hyväksi?

Ei ole eikä yhteiskunta pysty, sanoo Donner. Sairaanhoidon alueellinen eriarvoisuus on jo nyt totta ja tulee lisääntymään. Tulevaisuudessa on pakko ottaa myös potilaan ikä huomioon, hoitoresurssit eivät riitä kaikille. Hän tuntuu etsivän oikeutusta olla elossa tuntien olevansa hyödytön yhteiskunnalle. Tosin en osaa sanoa kuinka vakavissaan hän näissä pohdinnoissaan on.

Epäselväksi ei jää myöskään hänen Nato-kantansa ja huolensa Suomen geopoliittisen sijainnin vuoksi: Vår västra granne mår präktigt och bryr sig inte om oss, vår östra igen är labil och hotfull och lämnar oss inte ifred.

SuomiFinland on tiukkatekstinen ohut kirja. Donner mahduttaa siihen valtavan paljon ajatuksia ja mielipiteitä: ikärasismista, arkkitehtuurista, Kekkosesta, Mannerheimista, urheilusta, Euroopasta... Erittäin mielenkiintoinen puheenvuoro satavuotiaan Suomen nykytilasta. Ihailen kirjailijan älyllistä vireyttä ja kirjoittamisen paloa. Hän ei ole antanut iän eikä vakavien sairauksien lannistaa itseään, vaan on muuntanut Descartesin kuolemattoman Cogito ergo sumin omakseen muodossa:

Jag skriver, alltså finns jag till. 

Kirja vieköön Savoy 18.1.

Lukijalle huomioon: luin Donnerin kirjan ruotsiksi. Siteeraamani kohdat ovat omia vapaita käännöksiäni, ei sanasanaisia vaan toivoakseni niissä on säilynyt kirjailijan ajatus.

Jörn Donner

SuomiFinland
Förlaget 2017

****
Recensionsexemplar  - Tack Andrea, tack Förlaget!

Suomenkielinen versio, Otava 2017