Maggie O’Farrell - Hamnet

Maggie O’Farrellin romaani Hamnet kertoo William Shakespearin elämästä ja perheestä ja se on saanut inspiraationsa 11-vuotiaana vuonna 1596 kuolleesta William Shakespearin pojasta Hamnetista. O’Farrell sanoo, että tuon ajan Englannissa nimet Hamnet ja Hamlet olivat käytännössä synonyymeja. Shakespearen tai hänen poikansa elämästä ei ole paljon faktatietoja saatavissa, mutta se tiedetään, että Shakespeare avioitui 18-vuotiaana itseään 8 vuotta vanhemman Anne Hathawayn kanssa ja he saivat kolme lasta: Susannan sekä kaksoset Judithin ja Hamnetin. O’Farrell käyttää romaanissa Annesta tämän toista etunimeä Agnes ja Shakespearesta ilmausta ’nuori latinanopettaja.’

Nuoren latinanopettajan isä oli menestyvä, mutta päsmäröivä hansikaskauppias, joka oli suonut poikansa käydä kouluja. Nuori latinanopettaja hullaantui Agnesiin opettaessaan tämän veljille latinaa. Agnes oli eksentrinen yksinkulkija, äitipuolensa hyljeksimä tyttö, joka kulki kouluttamansa haukka hansikoidulla kädellään ja keräsi yrttejä rohdoiksi. Latinanopettaja rakastui suin päin, Agnes tuli raskaaksi ja naimisiin mentiin kiireellä. Appi oli isotteleva ja pojalleen ilkeä, niinpä Agnes ehdotti, että tämä laajentaisi hansikasbisnestään Lontooseen ja puoliso voisi toimia siellä isänsä edustajana. Vähänpä vaimo arvasi, miten Lontoo ja sen teatterimaailma nielaisisi miehen.

Romaanin sivuilla voi uppoutua keskiaikaiseen elämään. Stratford-upon-Avonin seuduilla on ollut mustaa surmaa eli paiseruttoa ja pieni Judith sairastuu äkisti. Äiti lähettää kiireellä sanan miehelleen, mutta Lontoosta on kotiin pitkä matka ja se on kuljettava ratsain. Kun isä saapuu kotiin, hän löytääkin Judithin sijasta kuolleena ainoan poikansa Hamnetin ja suru on pohjaton. Hamnet oli näet jekuttanut kuolemaa ja pukenut päälleen sisarensa vaatteet. Näin kuolema vei hänet ja sisko pelastui.

Hamnet voitti ilmestymisvuonnaan arvostetun Women’s Prize for Fiction -palkinnon ja se on ollut myyntimenestys. Kuuntelin kirjan äänikirjana, mutta ihastumista tai kovin pysyviä muistijälkiä se ei jättänyt. Ehkä tämä puhuttelee brittejä paremmin.

Kirjasta on blogannut myös Kirjaluotsi.

Maggie O’Farrell- Hamnet

Alkuteos Hamnet 2020
Suomentanut Arja Kantele
Kustantamo S & S 2022
Äänikirjan lukija Satu Paavola
____________________

Maggie OFarrell on syntynyt Pohjois-Irlannissa vuonna 1972, ja varttunut Walesissa ja Skotlannissa. Hän asuu Edinburghissa miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. 

Tove Ditlevsen - Kööpenhamina-trilogia

Tove Ditlevsenin (1917-1976) Kööpenhamina-trilogiasta on ilmestynyt suomeksi kaksi osaa Lapsuus **** & Nuoruus **** (Kustantamo S & S 2021 & 2022), suomentanut Katriina Huttunen. Kolmannen osan Gift ***** (Natur & Kultuur, 2021) kuuntelin ruotsiksi Ninni Holmqvistin uutena ruotsinnoksena. Kahdessa ensimmäisessä osassa Ditlevsen kertoo elämästään ja perheestään 18-vuotiaaksi, jolloin hänen mielestään aikuisuus alkaa. Elämä 20- ja 30-luvun kööpenhaminalaisessa työläiskaupunginosassa on köyhää ja näköalatonta, tasapäistävää ja masentavaa. Vesterbron lapset eivät välty näkemästä karkeita elämänilmiöitä, joita heille ei mitenkään selitetä: humalaisia, kapakoita, tappeluita, huoria, teiniäitejä ja perheriitoja ahtaissa asunnoissa. 

Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. // ... haaveilen aina että kohtaisin jonkun erityisen ihmisen joka kuuntelisi ja ymmärtäisi minua. Tiedän kirjoista että sellaisia ihmisiä on olemassa, mutta lapsuuden kadulla heitä ei ole ainoatakaan.

Pienestä pitäen Tove tahtoo runoilijaksi ja kirjoittaa rakkausrunoja runokirjaansa, vaikka isä sanoo, ettei tytöstä voi runoilijaa tulla ja äiti ja veli Edvinkin nauravat hänelle. Tove on älykäs tyttö, joka tekeytyy tyhmäksi pärjätäkseen karkeassa ympäristössä. Tove kokee, ettei häntä ymmärretä, että hän on liian erilainen ja liian outo. Hän oppii lukemaan ennen kouluikää ja kirjat tarjoavat pakopaikan.

Toven isä ei juo eikä heillä tapella, mutta perheen ennestäänkin vaatimatonta toimeentuloa hankaloittaa se, että isä saa usein potkut työstään vasemmistolaisuutensa takia. Isä on sosiaalidemokraattisen liikkeen agitaattori ja velikin käy isän kanssa kokouksissa. Äiti on kaunis ja nuori, ja tyytymärön elämäänsä, minkä purkaa tyttäreen, joka joutuu varomaan äitinsä vihastumisia. Äidillä ja Tovella on monimutkainen suhde: äiti lyö ja tylyttää, mutta joskus heidän välillään on yhteisymmärrys ja myötätunto. 

Ainoa ystävä on Ruth, joka johdattaa Toven pikkurötösten tielle, mutta teini-iässä ystävyys loppuu, koska Tove ymmärtää, että hän haluaa elämältään jotain enemmän. Tove odottaa kärsimättömänä lapsuuden loppua, sillä hän uskoo, että vasta silloin äitikin ymmärtää ja rakastaa häntä.

Haluaisin huoneen, jossa olisi neljä seinää ja suljettava ovi. Huoneen, jossa olisi sänky, pöytä ja tuoli, kirjoituskone tai lehtiö ja lyijykynä, ei enempää. Niin, ovi jonka saisi lukkoon. Mitään tästä en kuitenkaan saa ennen kuin olen kahdeksantoista ja voin muuttaa kotoa pois.

Tovesta kasvaa pitkä ja laiha nuori nainen, ei mikään kaunotar. Lukioon ei varojen puutteessa ole asiaa, vaan rippikoulun jälkeen on mentävä töihin. Muutama ensimmäinen työpaikka menee myttyyn, mutta kivipainon konttorissa Tove alkaa pyynnöstä kirjoittaa onnittelulauluja, joita pidetään hyvinä. Uuden ystävättären Ninan kanssa käydään tansseissa, unelmoidaan miehistä ja ystävättären yllytyksestä Tove pääsee vihdoin neitsyydestään, kliinisesti, ilman tunteita.

Tove odottaa suurta ja hullaannuttavaa rakkautta. 18-vuotiaana hän vuokraa itselleen pienen huoneen vanhempiensa vastusteluista huolimatta. Hänen vuokraemäntänsä on natsi, joka kuuntelee radiosta Hitlerin puheita. Unelma runoilijuudesta elää ja hän kuulee kirjallisuuslehden toimittaja Viggo F.:stä, joka julkaisee lehdessä nuorten runoilijoiden runoja. Viggo F. lupaa julkaista yhden Toven runoista. Hän on se henkilö, jota Tove on odottanut koko ikänsä! Runokokoelma Tytön mieli julkaistaan toisen maailmansodan kynnyksellä ja Tove asuu enimmäkseen Viggo F.:n luona (koska siellä on suihku!) ja äiti hoputtaa heitä naimisiin. Se että mies on 36 vuotta tytärtä vanhempi, ei merkitse. Se merkitsee, että mies on varakas ja pystyy elättämään.

Trilogian kolmas osa Gift on julkaistu englanniksi nimellä Dependancy / Riippuvuus. Jännittävää nähdä, miten sana gift (naimisissa, myrkky) käännetään suomeksi. Tässä osassa on Ditlevseniä ihailevan norjalaisen Vigdis Hjorthin esipuhe, jossa Hjorth sanoo, että Ditlevsenin Barndom oli hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Tove keskittyy tässä osassa kolmeen asiaan: miehiin ja avioliittoihinsa, huumeriippuvuuteensa ja kirjoittamiseen. Hjorth sanoo, että Gift oli aikoinaan suunnaton menestys, mutta myös hirveä skandaali, koska kaikki miehet esiintyivät kirjassa omilla nimillään.

Sedan sticker han, och i takt med att vätskan i sprutan försvinner i armen, sprider sig en aldrig tidigare upplevt salighet genom hela kroppen. Rummet vidgas till en strålande sal, och jag känner mig alldeles slapp, dåsig och lycklig som aldrig förr.  // Petidin, tänker jag, och namnet är som ett fågelläte. Jag bestämmer mig för att aldrig släppa taget om mannen som kan skaffa mig en så obeskrivlig, salig njutning.

Tove löysi Viggo F.:ssä lupauksen tulevaisuudesta ja meni naimisiin tämän lyhyen, lihavan ja impotentin miehen kanssa. Viggo F. esittelee Toven kirjallisille piireille, mutta pian Tovella on muita rakkaussuhteita (Piet, Ebbe, Carl). Tove kokee laittomia abortteja ja synnyttää kaksi lasta eri miehille. Kohtalokkain on Toven viimeinen abortti, jonka suorittaa sudenhampainen lääkäri nimeltä Carl, joka ruiskuttaa potilaansa suoneen petidiniä sillä seurauksella, että tämä jää koukkuun ensimmäisestä opioidiannoksesta. Tove eroaa Ebbestä ja menee Carlin kanssa naimisiin varmistaakseen keskeytymättömän huumeiden saannin ja he adoptoivat myös lapsen, jonka Carl on saanut toisen naisen kanssa. Alkaa viiden vuoden helvetti, jonka kuluessa Tovesta tulee auttamattomasti huumekoukussa oleva narkomaani, joka ei jaksa välittää lapsistaan eikä pysty enää kirjoittamaankaan. Tove makaa päivät vuoteessaan ja lastenhoitajan on tuettava häntä vessakäynneillä. Hoitoon päästessään Tove painaa vain 30 kiloa.

Ditlevsen kuvaa itseään säälimättömän rehellisesti ja avoimesti ja kertoo sydäntä raastavasti, miten hän käyttäytyi: hänelle merkitsi vain seuraava annos ja hän rukoili ja aneli Carlia sen saadakseen. Kuukaudet sairaalassa huumevierotuksessa saavat hänet tuntemaan itsensä taas terveeksi ja hän saa takaisin normaalin painonsa. Carlin jälkeen Tove rakastuu ensisilmäyksellä Victoriin ja on hyvin onnellinen, mutta addiktio ei ole kadonnut. Hän retkahtaa ja luisuu taas käyttäjäksi Victorin selän takana ajatellen, ettei pari pilleriä voi vaaraksi olla. Annokset kasvavat väistämättä ja asia paljastuu myös Victorille, joka yrittää kaikkensa Toven pelastamiseksi. Toven ja Victorin avioliitto on hyvin julkinen ja hyvin myrskyisä. Sen kulkua Hjorth avaa esipuheessaan. 

Ditlevsen ja Victor Andreasen vastanaineina 1951.

Jag tog fler och fler butalgin av rädsla för att bli sjuk om jag slutade. Jag tappade aptiten och gick ner i vikt, och Victor sa att jag såg ut som en gasell vars öde var att bli uppäten av lejonet. Jag tog tabletterna godtryckligt och oregelbundet och blev aldrig klok på hur få eller hur många jag behövde. Ibland fick jag lust att ringa till Borbeg (läkaren) och berätta alltihop för honom. Jag kände mig också frestad att berätta det för Victor, men på grund av en dunkel rädsla att förlora honom lät jag bli.

Tämä osa oli hyvin järkyttävä ja minusta trilogian puhuttelevin. Tove napsii salaa tabletteja, haluaa lopettaa, mutta ei pysty.  Kirjan lopussa hän myöntää itselleen, ettei hänen addiktionsa ikinä katoa.   Ditlevsen teki itsemurhan unilääkkeillä 1976. Äänikirjan lukijan Monica Einarsonin ääni sopi loistavasti tekstiin. Vavahduttava kuuntelukokemus.

Kristiina Wallin - Vaikeampaa on olla näkemättä unia

Kristiina Wallinin esikoisromaanissa Vaikeampaa on olla näkemättä unia proosa lähenee runoutta. Tyyli on minulle tuttua Wallinin aiemmista teoksista, mm. kirjeenvaihtokirjoista Hannimari Heinon kanssa. Teksti on kevyttä ja leijailevaa, unenomaista ja pohtivaa; sen takana olevasta tunnevyyhdestä on vaikea saada kiinni. Juonessa on mystisiä tai sadunomaisia piirteitä. Konkreettinen teemakin romaanissa on: tytär Veera yrittää selvittää neljänkymmenen vuoden jälkeen, mitä tapahtui kun hänen äitinsä Ursula katosi.

Kun joku katoaa, muiden on päätettävä, onko hän elossa vai kuollut: puhutaanko hänestä preesensissä vai imperfektissä.

Ursulan perheessä päätös jäi häilymään. Veera oli ymmällä ja isä mykistyi suruunsa. Kukaan ei selittänyt tytölle äidin lähtemiseen liittyviä syitä eikä katoamiseen liittyviä tapahtumia. Olihan äidin käytös muuttunut oudoksi, mutta silti tuntui hylkäämiseltä. Vaietut salaisuudet ja muistojen sirpaleet jäivät leijumaan irtonaisina ja hajallaan tytön mieleen. Jäi myös kaipuu, ja vihan tunteet, jonkinlainen limbo.

Sanon tämän nyt heti, suoraan ja selittelemättä: sinä petit meidät. Kuulostaa pahalta, ikään kuin se olisi sinun vikasi.

Nykyhetkessä Veera on kansainvälisesti tunnustettu jäkälätutkija ja isä Johannes hoivakotiin puhumattomaksi käpertynyt vanhus. Vuodenvaihteessa 2015 - 2016 uupunut Veera lähtee muutamaksi viikoksi johonkin ulkomaan kaupunkiin saadakseen vihdoin koottua repaleisista muistoistaan ehjän kuvan. Veera haluaisi uskoa, että äiti on jossain elossa, ja etenkin että tämä kaipaa tai on kaivannut tytärtään. Äidittä kasvanut on kaivannut äitiä koko elämänsä. 

On alkutalvi vieraassa kaupungissa, leijailee lunta ja Veera on tipahtanut hiljaisuuteen kuin jonnekin maailman reunalle. Hän aikoo kirjoittaa, ensisijaisesti äidilleen, mutta ei tarkoita tekstiä julkaistavaksi. Mukaansa Veera pakkaa muutaman äidin lempikirjan ja perheen vanhoja kaitafilmejä, joita katsoo pienessä vuokratussa kaksiossa, haahuilee kaupungilla ja seuraa ikkunasta vastapäisessä talossa papukaija olkapäällään istuvaa vanhaa rouvaa.

Nykyhetken kerronnan lomassa on äiti Ursulan kerrontaa vuosilukuineen - joulukuu 1975, tammikuu 1976 & epilogi. Vieraan kaupungin kirjastossa Veera lukee Simone de Beauvoirin romaania sota-ajasta ja Ursulan osuuksissa Anna Ahmatova polttaa runojaan annettuaan säkeet ensin jonkun ystävänsä ulkoa opeteltaviksi.

Romaanin kerronta on unenomaista, kuten Veeran muistot, joita on vaikea saada loogiseen järjestykseen. Veera on näkevinään äidin ohikulkijoissa ja äidiltä näyttävä kuiskaaja kutoo keltaista villalankaa ja välähdyttää mieleen muistoja. Veeran sydämessä on asunut vuosikymmenten ajan hämmennys,  epätietoisuus, viha ja äidin kaipuu. Mietin sitä, miten paljon Veera menetti isän ja ympäristön vaikenemisen ja salailun vuoksi. Lapsen suojeleminen vaikeilta asioilta ja asialliselta tiedolta riisti häneltä liikaa. Vaikeampaa on olla näkemättä unia kertoo isän rakkaudesta, ympäristön normeista, häpeästä ja tarpeesta suojella tytärtä, mutta myös äidin rakkaudesta tyttäreensä. Oli kohtalon julma oikku, että tytär jäi yksin ajatuksineen ja epätietoisuuteen. Pidin siitä, että perheen kokema tragedia avautui vähitellen. Romaani on hyvin taiteellinen ja koskettava, ja Wallinin runollinen teksti pääosassa.

Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu suupielistä, painoväri. Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa. Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa. Pelkään, että minäkin katoan.

Hannimari Heino, Kristiina Wallin - Matkakirjeitä

Kristiina Wallin - Valon paino

Kristiina Wallin, Hannimari Heino - Puutarhakirjeitä

Kristiina Wallin - Vaikeampaa on olla näkemättä unia
Kustantamo S&S 2021
____________________

Kuuntelen vuosia / kuuntelen poissaoloasi. Olet mykkä alue minussa, mutta kirjoitan silti. Etäisyydestä huolimatta olemme samaa. Olemme kahden erillisyyden muodostama ykseys; sykähtelevä kuvio.

Kun Veera oli lapsi, äiti katosi. Nyt Veera kirjoittaa aikaan uponneista fragmenteista tarinaa, joka tekee näkyväksi muistin omalakisen mekaniikan. Vähitellen piirtyy esiin kuva perheestä, jonka jäseniä ei edes rakkaus suojellut eksymästä toisiltaan. Veera rakentaa säikeitä lapsuuteen rinnallaan keltaista villalankaa neulova kuiskaaja ja naapuritalon Papukaijarouva. Wallinin kieli on tiheää ja kerroksellista. Se kuroo näkyvää ja näkymätöntä kertomukseksi ajasta, muistamisesta ja identiteetistä. Kun sanat alkavat kasvaa jäkälää, vuodet luopuvat lineaarisuudestaan.

Christy Lefteri - Aleppon mehiläistarhuri

Minä pelkään vaimoni silmiä. Hän ei näe ulos, eikä kukaan näe sisään. Katsokaa nyt, silmät ovat kuin kivet, harmaat kivet, meren hiomat kivet. Katsokaa häntä. Katsokaa, kuinka hän istuu sängynlaidalla, hänen yöpaitansa on valahtanut lattialle, hän pyörittelee Mohammedin marmorikuulaa sormissaan ja odottaa, että minä pukisin hänet. / Hänen naurunsa oli ennen kultaa, olisitte paitsi kuulleet myös nähneet sen. Katsokaa häntä, sillä luulen, että pian hän katoaa.

Christy Lefterin Aleppon mehiläistarhuri kertoo yksilötasolla, mitä Syyrian sisällissota tekee ja on tehnyt miljoonille syyrialaisille. Keskiössä on aviopari Nuri Ibrahim ja vaimonsa Afra. Ennen sotaa Afra oli taiteilija ja pienen Sami-pojan äiti. Nurilla oli kukoistava 500 mehiläispesän tarha serkkunsa Mustafan kanssa. Elämä oli keveää ja yksinkertaista, tulevaisuuteen luottavaa. Mutta sitten vandaalit tuhosivat Nurin ja Mustafan elämäntyön ja pommit Aleppon. Afra todisti jotain, mitä kukaan äiti ei halua todistaa ja koettu järkytys sokeuttaa hänet.

Tarinaa kertoo sydäntä raastavasti Nuri. Kaikki hajoaa ympärillä ja miehiä värvätään sotaan. Serkku Mustafa lähtee poikansa kuoltua pakomatkalle, mutta sokeutunut ja traumatisoitunut Afra ei halua lähteä. Pariskunta viivyttelee pakoaan liian pitkään, mutta vihdoin Afrakin ymmärtää, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Alkaa pitkä ja vaarallinen matka Välimerellä Turkin kautta Kreikkaan. Nämä maat ovat kaaoksessa pakolaistulvan alla.

Ibrahimit ovat onnekkaita siinä, että heillä on rahaa maksaa salakuljettajille paostaan ja silloin tällöin Nuri saa Englantiin päässeeltä Mustafalta sähköposteja, jotka ovat rohkaiseva oljenkorsi epätoivon keskellä. Serkku on päässyt Yokshireen ja aloittelee siellä mehiläistarhausta ja odottaa Nuria vaimoineen saapuvaksi.

Hyvin koskettavaa kirjassa on Nurin suhtautuminen vaimoonsa. Tämä ei puhu ja on traumatisoituneena täysin aloitekyvytön.  Mies pukee ja syöttää vaimoaan, yrittää piristää tätä lahjoilla. Hän ei pysty fyysisesti lähestymään vaimoaan, vain muistelemaan, miten kaunis ja elämäniloinen tämä oli ennen. Vaimonsa takia Nuri tekeytyy vahvemmaksi kuin onkaan, mutta sisältä hän on yhtä rikki ja saa posttraumaattiseen stressioireistoon liittyviä kohtauksia. Särkynyt mieli rakentaa oman pojan kuvajaiseksi elävältä tuntuvan Mohammedin ja Nurilta vie kauan aikaa huomata, että poika oli vain hänen mielensä tuote.

Meidän länsimaalaisten on helpompi ummistaa silmämme aikuisten hädältä, mutta lasten hätä raastaa. Pieni Mohammed kysyy Nurilta veneessä toistamiseen hukummeko me? Nuri tietysti kieltää, mutta poika inttää: entä ne pojat siinä veneessä silloin ja silloin? Christy Lefteri on itse kyproslaisten pakolaisten lapsi ja sai aiheen romaaniin toimiessaan vapaaehtoistyössä Ateenassa pakolaisleireillä. Koskettava ja liikuttava yksilötason pakolaistarina. Olen aiemmin lukenut Lotta Nuotion teoksen Yksi miljoonista. Modin pako Syyriasta, joka sekin oli ravisuttava.

Christy Lefteri - Aleppon mehiläistarhuri
Alkuteos The Beekeeper of Aleppo 2019
Suomentanut Leena Ojalatva
Kustantamo S&S 2021
Äänikirjan kertoja Ilkka Villi
___________________

Tuhansien muiden tapaan pariskunta vaeltaa Euroopan läpi etsiessään turvaa. Matkan vaarojen lisäksi Nuri ja Afra joutuvat kohtaamaan surunsa, joka uhkaa etäännyttää heidät toisistaan. Heidän vaikein tehtävänsä onkin löytää rikkinäisessä maailmassa takaisin toistensa luo. Kipeänkaunis, syvästi liikuttava romaani vie lukijan kokemaan inhimillisen todellisuuden kasvottomien uutisotsikoiden takana. Se on ajankohtainen kertomus ihmisen lannistumattomuudesta ja muistuttaa meitä myötätunnosta ja tarinankerronnan voimasta.

Christy Lefteri on isobritannialainen kirjailija ja kyproslaisten pakolaisten lapsi. Lefteri työskenteli vuosina 2016 2017 Unescon vapaaehtoisena pakolaiskeskuksessa Kreikassa, missä hän tapasi ja auttoi satoja pakolaisia, joista monia hän myös haastatteli.

Vigdis Hjorth & Guadalupe Nettel

Yhteispostauksessa lyhyesti kahdesta äänikirjasta, jotka sopivat tematiikaltaan yhteen. Norjalainen Vigdis Hjorth kirjoittaa aikuisen tyttären suhteesta äitiinsä. Meksikolainen Guadalupe Nettel sivuaa teemaa, joskin hän keskittyy enemmän yleisesti äitiyteen ja naisten väliseen ystävyyteen.

Vigdis Hjorth - Onko äiti kuollut *****
Alkuteos Er mor død 2020

Suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S 2021

Äänikirjan lukija Satu Paavola

Tämä on vimmainen tutkielma äidin ja tyttären tuhoutuneista väleistä ja tyttären pakkomielteisestä kaipuusta äidin luo. Kuvataiteilija Johanna aiheutti perheessään skandaalin kolmekymmentä vuotta sitten hylätessään oikeustieteen opintonsa ja tuoreen aviomiehensä ja lähtiessään Yhdysvaltoihin itseään vanhemman taideopettajansa matkassa. Yksikään perheessä ei ymmärtänyt Johannan toimintaa. Yhteyttä pidettiin jonkun verran, kunnes yhteydenpito hiipui lopulta kokonaan.

Se, että Johanna ei tullut isänsä hautajaisiin oli viimeinen pisara äidille. Hän ei halua olla missään tekemisissä tyttärensä kanssa ja sisko Ruth suojelee äitiään Johannalta, jonka taideteokset Äiti ja lapsi 1 ja Äiti ja lapsi 2 saivat äidin tuohduksiin. Äiti tulkitsi niiden olevan lapsuusperheen kuvausta, vaikka Johanna kuvasi yleisellä tasolla kuilua äidin ja lapsen välillä. Nyt Johanna on palannut Osloon järjestämään tulevaa retrospektiiviään ja äidistä tulee hänelle pakkomielle. Hän haluaisi kolmenkymmenen vuoden jälkeen puhua äitinsä kanssa, selvittää vihdoinkin välit, mutta tämä ei vastaa puhelimeen eikä suostu tapaamiseen. Johanna stalkkaa äitiään ja käyttäytyy kuin mielipuoli. Tekstin vimmaisuus ja toisteisuus kuvaavat hienosti tätä pakkomiellettä ja on tuttua myös Perintötekijöistä.

Äitinsä ja sisarensa elämästä mitään tietämätön Johanna vatvoo ja vatvoo heidän mahdollisia motiivejaan ja ajatuskulkujaan. Hjorth kuvaa loistavasti pakkomielteisten ajtusten kehää. Minusta tämä on häikäisevä romaani. Hjorthin kuvaus pakkomielteisestä Johannasta menee ihon alle. Kaikkensa yrittäneenä nainen vihdoin luovuttaa: kaikkia ihmissuhteita ei voi korjata, ei edes äiti-tytärsuhteita. 

Bloggaukseni Perintötekijöistä

Onko äiti kuollut on vavahduttava ja mukaansatempaava tarina ihmisen perimmäisistä tarpeista ja pettymyksistä. Romaani kysyy, miten menneen kanssa eletään, kun tilien tasaaminen tai tasaamatta jättäminen ei ole vaihtoehto. Onko äiti kuollut on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnoksi

__________________________________________________________________________________

Guadalupe Nettel - La hija única ****
Anagrama 2020

Äänikirjan lukija Guadalupe Nettel

Guadalupe Nettel (s. 1973) on monesti palkittu ja tuottelias meksikolainen kirjailija. Kuuntelin tammikuussa Nettelin teoksen Después del invierno / Talven jälkeen, joka vei kiehtovasti Pariisiin. Kirjailijan uusin teos La hija única / Ainoa tytär nivoo yhteen kolmen kolmi-nelikymppisen naisen elämät. Kertoja on sinkku ja feministi Laura, joka on palannut Pariisista Meksiko Cityyn. Hän suhtautuu kielteisesti lasten hankkimiseen ja on katkaissut jopa munanjohtimensa. Nyt paras ystävä Alina on kääntänyt kelkkansa ja odottaa puolisonsa kanssa ensimmäistä lastaan. Ollessaan kahdeksannella kuukaudella Alinalle kerrotaan, että sikiön aivot eivät kehity. Vauva olisi elinkelvoton ja kuolisi heti äidistä irtauduttuaan. Raskauden viimeinen kuukausi on tietysti tuskaisa, mutta tyttövauva jää eloon, vaikka se on vakavasti kehitysvammainen.

Laura kertoo myös seinänaapuristaan Doriksesta, joka elää yksin pienen poikansa kanssa. Naapurista kuuluu jatkuvasti äidin ja pojan riitoja ja Laura ihmettelee, mistä on kysymys. Lapsiin torjuvasti ja jopa vihamielisesti suhtautuva Laura ystävystyy äidin ja pojan kanssa ja huolehtii pojasta tämän äidin ollessa masennuksen syövereissä.

Nettel pohdiskelee syvällisesti äitiyttä ja sen epävarmuuksia, iloa ja huolta. Romaani kertoo myös näiden kolmen naisen syvästä ystävyydestä ja Lauran omasta haastavasta äitisuhteesta. Taustalla kuohuu macho Meksiko ja maan väkivaltaisuus. Erinomaista espanjan harjoitusta, sillä kirjailijan selkeään ja pehmeään ääntämykseen oli ilo upota.

«Nettel se ha convertido en un ejemplo del rostro más luminoso de la literatura latinoamericana contemporánea... La leo con admiración. Trato de aprender de su naturalidad y desparpajo» (Valeria Luiselli, Letras Libres).

Akwaeke Emezi, Mariana Enríquez, Ocean Vuong

Luettuja ja kuunneltuja on aika paljon bloggaamatta enkä ehdi laatia niistä kunnon arvioita. Siksi niputan tähän bloggaukseen kolme järisyttävää nuorten kirjailijoiden teosta eri puolilta maailmaa: Nigeriasta, Argentiinasta ja Yhdysvalloista. Kuuntelin nämä kirjat äänikirjoina. Lukijat olivat erinomaisia, mutta silti suosittelen niiden lukemista paperikirjoina. Kaikkien kirjojen teksti olisi nähtävä omin silmin, jotta voisi paneutua niiden hienouksiin ja vaikuttavuuteen, toisin kuin äänikirja mahdollistaa.

Akwaeke Emezi - Vivek Ojin kuolema ****

Alkuteos The Death of Vivek Oji 2020
Suomentanut Sari Karhulahti
Kosmos 2021

Äänikirjan lukija Jani Toivola

”Dramaattinen kertomus perheestä ja ystävyydestä, menetyksestä ja siitä, mitä emme pysty näkemään. Teos on ollut valtaisa arvostelumenestys, ja se nousi suoraan The New York Timesin bestseller-listalle. Teos on Emezin toinen julkaistu aikuisten romaani."

Akwaeke Emezi (s. 1987) on nigerialaistaustainen kirjailija ja videotaiteilija, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa. Emezi on ehtinyt menestyksekkään kirjailijanuransa aikana kahmia tunnustuksia, palkintoja ja ehdokkuuksia.

Emezi paljastaa eri henkilöiden kertomana, kuka Vivek Oji todellisuudessa oli ja mikä kaikki johti hänen kuolemaansa. Kirjan alussa äiti löytää ainoan poikansa alastoman ruumiin kotinsa terassilta. Hän on kauhuissaan ja haluaa yrittää ymmärtää mitä tapahtui. Tarinan edetessä käy riipaisevan selvästi ilmi, etteivät vanhemmat lainkaan nähneet poikaansa, eivät sitä kuka hän oli. Vivek oli erilainen eikä hänenlaistaan suvaittu. Sisäinen ristiriita oman identiteetin ja ympäristön painostavien odotusten ja suvaitsemattomuuden välillä aiheutti Vivekille omituisia muistinmenetyksiä ja tajunnanmenetyksiä. Isä oli miesten mies ja määräsi herkän pojan armeijaan, surullisin seurauksin. Vivek meni yliopistoonkin, mutta vakavasti masentuneen Vivekin oli palattava kotiin, hän laihtui eikä syönyt juuri mitään. Vivekin elämässä oli kuitenkin rakastettu, serkku, ja välittäviä ystäviä, jotka näkivät Vivekin ja yrittivät suojella häntä.

Vivekistä kerrotaan pääosin toisten suulla, mutta lopussa hän saa itsekin kertoa tarinansa. Ja serkku pelkää ja vapisee totuuden paljastumisen pelossa. Tarinan taustalla heijastuvat Nigerian nykytilanne, poliittiset levottomuudet ja ulkomaalaisten naisten turvaton asema nigerialaisten miestensä armoilla. Nigerwives-yhdistyksestä voi lukea lisää Wikipediasta.

Kartanon kruunaamaton lukija bloggasi kirjasta myös.

_________________________________________________________________________________

Mariana Enríquez - Mitä liekit meiltä veivät ****

Alkuteos Las cosas que perdimos en el fuego 2016

Suomentanut Sari Selander

Kansi Anna Morrison
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen

"Mitä liekit meiltä veivät on poliittisen historian ja pop-kulttuurin läpitunkemaa sukupolvikirjallisuutta. Väkevät, trillerimäiset tarinat jäävät kummittelemaan lukijansa mieleen pitkäksi aikaa.”

Mariana Enriquez (s. 1973) on argentiinalainen kirjailija, joka on julkaissut sekä novelleja että romaaneja. Tämän kokoelman novellit ovat hyvin rajuja ja edustanevat kauhugenreä mm. Lovecraftin hengessä. Järkyttävintä niissä on se, että useimmat novellit ovat saaneet inspiraationsa tositapahtumista. Teoksen lopussa suomentaja Sari Selander valottaa novellien taustoja mieleen jysähtävästi.

Novellit kertovat Buenos Airesin katulapsista, huumeenkäyttäjistä ja prostituoiduista sekä maassa yleisestä taikauskosta ja lähisuhdeväkivallan karmeista ilmentymistä. Naisten tappaminen polttamalla oli maassa varsinainen epidemia, mistä naiset saivat idean polttaa itse itseään. Monissa novelleissa vilahtaa kaikuja Argentiinan sotilasjuntan terroriteoista 1970-luvulla. Löysin Wikipediasta kirjan englanninnoksesta Things We Lost in the Fire novellien nimet:

The Dirty Kid

The Inn

The Intoxicated Years

Adela's House

An Invocation of the Big-Eared Runt

Spiderweb

End of Term

No Flesh Over Our Bones

The Neighbor's Courtyard

Under the Black Water

Green Red Orange

Things We Lost in the Fire

_________________________________________________________________________________

Ocean Vuong - Lyhyt maallinen loistomme ****

Alkuteos On Earth We’re Briefly Gorgeous 2019
Suomentanut Tero Valkonen

Kustantamo S & S 2021
Äänikirjan lukija Valtteri Turunen

"Kirjeessään lukutaidottomalle äidilleen poika uskaltaa paljastaa elämästään puolia, joista äiti ei tiedä mitään: hän kertoo rakkaudestaan kaltoinkohdeltuun Trevoriin, seksistä, huumeista, halustaan löytää kauneutta. Kertojan henkilökohtaisten kokemusten lävitse romaani laajenee käsittelemään amerikkalaisen nykytodellisuuden kipukohtia: maskuliinisuuden kriisiä, huumeongelmaa, väkivaltaa ja rasismia, rotua ja luokkaeroja.”

Ocean Vuong (s. 1988) on vietnamis-amerikkalainen runoilija, jonka esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme on riipaisevan intiimi kuvaus ensirakkaudesta, mieheksi kasvamisesta ja oman äänen löytämisestä.  Pikkukoiraksi kutsuttu parikymppinen poika kirjoittaa kirjettä lukutaidottomalle äidilleen. Äidin ja pojan kanssa elää myös isoäiti, jonka karu kohtalo Vietnamin sodan aikana Saigonin ilotaloissa tuo mieleen tuon sodan mielettömyyden. Sota on jättänyt myös äitiin posttraumaattiset jälkensä ja hän on hyvin väkivaltainen poikaansa kohtaan. Riipaisevaa oli lukea siitä, kun poika sanoo isoisänsä olevan jokainen amerikkalainen Vietnamin sodan veteraani. Isoisäkseen hän löytää heistä yhden, joka on kiltti ja ystävällinen. 

Marjatta mietiskeli taannoin kääntäjän mahdotonta tehtävää Vuongin taidokkaan tekstin äärellä. Lainaus hänen blogistaan:

"Mietin suomentajalle mahdottomia kohtia: 
 - I know. It's not fair that the word laughter is trapped inside slaughter. 
Miten suomenkielestä käännettäisiin toiseen kieleen esim. semmoinen, että ies on vangittu sanan mies sisään. Mahdottomuus!
- Only when I utter the word do I realize that rose is also the past tense of rise. That in calling your name I am also telling you to get up. I say it as if it is the only answer to  your question - as if a name is also a sound we can be found in. Where am I? Where am I? You're Rose, Ma. You have risen."