Anu Rinkinen - Metallivaahto

"Itsensä parantava betoni" ja metalli yhtä "kuohkea kuin kermamousse" voivat kuulostaa fantasialta tai tieteissepitteeltä mutta ovat kouriintuntuvaa todellisuutta. Ne ovat tämän maailman kalustoa siinä missä salaperäiset neutriinot tai salamyhkäiset valokuidut älykkääksi tai epäluuloiseksi saatetun maankamaran alla. Mitä ne meistä tekevät ja mitä me teemme niillä?

Tällaisiin kysymyksiin johtaa älykäs mutta koskettava ja tuokioittain suorastaan puistattava uusi säetaideteos. Se tarkkaa luonnollisia prosesseja ja teknisiä järjestelmiä, jotka ympäröivät ja jäsentävät elämäämme milloin sitä mahdollistaen ja helpottaen, milloin uhaten ja yksiulotteistaen.

METALLIVAAHTO käyttää toistoa eri tavoin yhtenä pääasiallisista runokeinoistaan mutta virtaa eteenpäin ihmeteltävän kauniisti. Sen rakkauslaulut kaikuvat jostain kosmoksen ja maailman valtajärjestelmien rusentavien mahtien, rakenteiden ja käytäntöjen aukoista.

Olen lukenut kokoelman Budapest on konvehti, josta pidin todella paljon. Rinkisen runo(ja) myös Kiamars Baghbanin toimittamassa antologiassa Rajattomia kuvitelmia.

Anu Rinkinen - Metallivaahto

Ntamo 2022
____________________

Erimerkkiset ionit vetävät toisiaan puoleensa. 
Samanmerkkisesti varautuneet ionit 

hylkivät toisiaan.

Metallivaahto keskittyy enimmäkseen ihmisettömiin olemisiin ja tulemisiin. Luonnon makro- ja mikrotapahtumien tai teknologisten prosessien tutkiminen sujuu kuitenkin vääjäämättä inhimillisin mittapuin, niiden kuvaaminen meidän kädellislajimme merkkijärjestelmin, eikä meitä tai kokemuksiamme saa irtikään aineen jäsentymisestä ja voimien yhteisvaikutuksista.

Rinkinen tavoittaa kolmannessa alkuperäisrunokokoelmassaan enimmäkseen toteavan mutta paikoin kammottavan äänilajin. Teknisen hallinnan ja sen riskien asiayhteydet kasvavat hetkittäin kuin varkain pelkistä kiteytymisen tai liukenemisen ilmiöistä. Tuloksena on maata järistävää runoa, jossa teot ja kaipaukset limittyvät tutkimus- ja tuotekehittelybulletiinien puhuntaan. Rinkinen on kirjoittanut hurjimman ja kauneimman teoksensa, joka omillaan virratessaankin uudistaa säetaiteen kriittistä relevanssia. 

Esikoiskokoelmaa Nainen on irrottautunut maasta (Enostone 2002) seurasi toimitettu ja suomennettu valikoima sisilialaista nykyrunoutta: Valkosoihtujen tasangolle (2004/2012). Toinen originaalirunoteos Budapest on konvehti arvioitiin Parnassossa ”arkailemattomaksi” ja ”virkistäväksi” sekä ”poltetta ja lumoa” ynnä ”suoraa puhetta” sisältäväksi kirjaksi. 

Uudellamaalla ja Sisiliassa asuvan runoilijan tekstejä on ilmestynyt myös antologioissa Sanojen saloilla (Uudenmaan kirjoittajat 1994), Runon viiniä (Gummerus 2000), Mot Mot Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja (WSOY 2001), Tulevaisuuden kuiskaavat tuulet. Runoja parhaaseen nuoruuteen (Katharos 2003), Kiilan albumi (2005), Rajattomia kuvitelmia (Caisa 2010) ja Olet täyttänyt ruumiini tulella. Eroottisen runouden antologia (WSOY 2017). Lisäksi Rinkisen kirjoituksia on julkaistu Tuli&Savu-, Lumooja-, Kulttuurivihkot- ja Nuori Voima -lehdissä. Hän on suomentanut runoja myös koonnoksiin Italian runoutta 1900-luvulta (Lauttasaari Press 2004) ja Miten paljon teistä täältä näkyy. Italialaista nykyrunoutta 1960--2000 (Nihil Interit 2006). 

Anu Rinkinen - Budapest on konvehti #runosunnuntai

Joka päivä täytyy katsoa mitä näkee pilvissä.

Ihastuin Anu Rinkisen yhteen runoon viime vuonna lukiessani Kiamars Baghbanin toimittaman runoantologian Rajattomia kuvitelmia (2010), tokikaan enää en muista kuinka monta runoa siellä runoilijalta oli. Kaukokaipuuta sydämessä luin Rinkisen uusimman runokokoelman Budapest on konvehti. Se vie monenlaisiin lehahteleviin ajatuksiin ja tunnelmiin ja tietenkin Italiaan, sillä Italia ja erityisesti Sisilia ovat runoilijan sielunmaisemaa. Rinkinen on myös toimittanut ja suomentanut valikoiman sisilialaista nykyrunoutta: Valkosoihtujen tasangolle (2004/2012). Itseasiassa tämä antologia oli minulla viime kesänä jo lainassakin, mutta en silloin ehtinyt paneutua siihen.

Budapest on konvehti leijailee seitsemässä, teemoiltaan erilaisessa osiossa, jotka ovat: Outous, Äitiys, Yhteisö, Raide- ja lentoliikenne, Italia, Jumala ja Hulluus. Teoksen ilmava ladonta sopii hienosti runoihin, sillä ne ovat keveän ja eteerisen välähtäviä, vaikka runoilija pohtii myös vakavia asioita. Hän myös kritisoi - tai vähintäänkin ihmettelee - sekä yleismaailmallisia että kotimaan ilmiöitä. Sisilia-suomennokset, runojen juna- ja lentomatkat viittaisivat siihen, että hän matkustaa aina kun voi - ja potee sitten hiilijalanjäljestään pikkuisen huonoa omatuntoa: 

Pilvien autiomaa, viisto kylmä valo. Täällä me olemme 

etäisyydessä, yksin, ihmiskunnan ja hajoavan luonnon yllä.

Kuin pääskyt, intuitiivisesti ymmärrämme määränpään: kun

maankamara tulee kohti, kiinnitämme turvavyöt.

...

Pilvet vetäytyvät kuin väkijoukko.

Ja ikkunasta sen näen: kastuneen Lissabonin,

jonka ylle suuri Jeesus levittää kätensä.

Siellä syttyy ikkunoita, ikkunoihin koteja.

Hurmaavassa Italia-sikermässään Rinkinen kutsui minut välimerellisiin tunnelmiin - kiitos! Runot ovat aitoja ja itse elettyjä minikuvaelmia peri-italialaisista näyistä: on mielettömän kuumaa, aurinko porottaa, yrtit tuoksuvat ja kirkonkellot kutsuvat messuun. Antiikin rakennusten äärellä ajatus harhailee vuosituhansien ja -satojen taakse ja pompahtaa takaisin nyt olevaan - olen tämän itsekin monesti kokenut. Runoissa tulee hienosti esiin vahvojen katolisten perinteitten ja nykyelämän ristiriitaisuus: 

Kirkkaana kuolleiden päivänä he antavat lapsilleen luita

ja ajavat mersuilla messuun. Äitien haikeat hajuvedet kohoavat

katedraalin kattoon,

rukousten putoavat kivet, kuka kumartuu poimimaan:

uskooko täällä kukaan enää mitään?

Äitiydestä kertovia runoja luin sydän syrjälläni - niin osuvia ja rehellisesti ilmaistuja äidin tuntoja! Meissä naisissa elää joku älytön hyvän äidin kiiltokuvaihanne, mutta arki lapsen kanssa on rankkuudessaan kiiltokuvasta kaukana: Joskus mä olen niin väsynyt, että mun pitää miettiä laitanko ruokaa vai pidänkö nyt tätä vauvaa sylissä. Joskus mä en jaksais siirtää maitotölkkiä pöydällä... // Ammeessa kelluvia ankkoja, lusikoita ja vasta pestyjä kakkoja. Avioeroja, avoeroja, ihmisten välisiä eroja...

Osiossa Yhteisö, on kaksi pitkää runoa. Toinen kertoo rehtorista ja farssimaisesta työyhteisön hyvinvointitutkimuksesta - luullakseni tavallista nykyään meilläkin. Tutkimus tehtiin haastattelematta henkilökohtaisesti ketään, sillä: He eivät tutki yksittäistapauksia vaan työpaikkaamme organisaationa, yhteisönä. Yksilön tunteilla ja kokemuksilla ei ole väliä. Toinen runo pohtii ihmisoikeuksien kirjavuutta eri maissa. Tuntuu kuin tämä pohdinta perustuisi joihinkin uutisoituihin väkivallantekoihin: ... ja se mikä on oikein ja mikä väärin on poliittisten hienovaraisten neuvottelujen tulos... // ... ihmisoikeuksia voi verrata kieleen, joka maalla ja maakunnalla omansa...

Osiossa Jumala runoilija inttää ja haastaa, käy kauppaa Jumalan kanssa, sillä joku on sairastunut vakavasti; vanha isä on sairaalassa ja istuu pyörätuolissa; pienhiukkaset aiheuttavat paljon ennenaikaisia kuolemia: Taas istun tässä, sinun kanssasi, tämän pöydän ääressä, näetkö, kädet yhdessä kuin viimeinen lepo. Sain kiinni jonkinlaisesta carpe diem -ajatuksesta: eiköhän meidän oikeasti pitäisi tarttua käsillä olevaan päivään, kun huomisesta emme tiedä? Osiossa Hulluus runoilija yltyy hulluttelemaan riehakkaasti kuin lastenloruissa dam dadeli du... - juu juu dudeli duddu...

Budapest on konvehti peilaa hienosti nykyihmisen elämän eri puolia ja ristiriitoja; meillä on toiveita ja haluja, mutta lopulta kaikesta taitaa määrätä ja elämästämme säätää joku jumaluus tai kohtalo. Monet runot puhuttelivat minua terävillä havainnoillaan ja ironiallaan, mutta ihastuttava runomatka Italiaan jäi päällimmäiseksi ja mieli keveäksi! Otetaan lopuksi vielä tämä näky:

... Äijät pelaavat kulunutta korttia keskipäivän
pyörtyneessä tuulessa, sänget ja sätkät ja hymyt, syvät
otsarypyt, vaimot pilkkovat keittiöissään sipulia sugoon.
Kiehuvassa vedessä tärisee nyrkillinen spagettia, 
kuumuudessa pehmenevät aivot, sipulin limaiset kynnet,
läimäytetyn punakat tomaatit, valttikortit
jonossa leikkuulaudan tantereelle, sisälmyskylpyyn, kypsät.
Korttien lätke ja auringon kylki.
Tulemme olemaan kauan kuolleita.

Anu Rinkinen - Budapest on konvehti
Ulkoasu Göran de Kopior
Kannen kuva Bartolomeo Cavarozzi (n. 1615-1618), MoMa New York
Ntamo 2018
****
Kustantajalta - kiitos!
_______________
Helmet-haaste: 41 (alle 100 sivua)

Anu Rinkinen on runoilija, joka työskentelee kirjallisuuden ja kirjoittamisen parissa myös opettajana, vapaana toimittajana ja suomentajana. Anu on elänyt jo parikymmentä vuotta Italian ja Suomen kulttuurien sekoitteessa. Perheen toinen koti on Sisilian etelärannikolla Gelassa.

 ❤︎

KURKKAA MYÖS:

SusuPetalin runo yksinäisyydestä, Omat unet

Tuijan bloggaus Eeva Kilven kokoelmasta Kiitos eilisestä
EstherHelmiän runo Elämää se on tämäkin