Anu Rinkinen - Metallivaahto

"Itsensä parantava betoni" ja metalli yhtä "kuohkea kuin kermamousse" voivat kuulostaa fantasialta tai tieteissepitteeltä mutta ovat kouriintuntuvaa todellisuutta. Ne ovat tämän maailman kalustoa siinä missä salaperäiset neutriinot tai salamyhkäiset valokuidut älykkääksi tai epäluuloiseksi saatetun maankamaran alla. Mitä ne meistä tekevät ja mitä me teemme niillä?

Tällaisiin kysymyksiin johtaa älykäs mutta koskettava ja tuokioittain suorastaan puistattava uusi säetaideteos. Se tarkkaa luonnollisia prosesseja ja teknisiä järjestelmiä, jotka ympäröivät ja jäsentävät elämäämme milloin sitä mahdollistaen ja helpottaen, milloin uhaten ja yksiulotteistaen.

METALLIVAAHTO käyttää toistoa eri tavoin yhtenä pääasiallisista runokeinoistaan mutta virtaa eteenpäin ihmeteltävän kauniisti. Sen rakkauslaulut kaikuvat jostain kosmoksen ja maailman valtajärjestelmien rusentavien mahtien, rakenteiden ja käytäntöjen aukoista.

Olen lukenut kokoelman Budapest on konvehti, josta pidin todella paljon. Rinkisen runo(ja) myös Kiamars Baghbanin toimittamassa antologiassa Rajattomia kuvitelmia.

Anu Rinkinen - Metallivaahto

Ntamo 2022
____________________

Erimerkkiset ionit vetävät toisiaan puoleensa. 
Samanmerkkisesti varautuneet ionit 

hylkivät toisiaan.

Metallivaahto keskittyy enimmäkseen ihmisettömiin olemisiin ja tulemisiin. Luonnon makro- ja mikrotapahtumien tai teknologisten prosessien tutkiminen sujuu kuitenkin vääjäämättä inhimillisin mittapuin, niiden kuvaaminen meidän kädellislajimme merkkijärjestelmin, eikä meitä tai kokemuksiamme saa irtikään aineen jäsentymisestä ja voimien yhteisvaikutuksista.

Rinkinen tavoittaa kolmannessa alkuperäisrunokokoelmassaan enimmäkseen toteavan mutta paikoin kammottavan äänilajin. Teknisen hallinnan ja sen riskien asiayhteydet kasvavat hetkittäin kuin varkain pelkistä kiteytymisen tai liukenemisen ilmiöistä. Tuloksena on maata järistävää runoa, jossa teot ja kaipaukset limittyvät tutkimus- ja tuotekehittelybulletiinien puhuntaan. Rinkinen on kirjoittanut hurjimman ja kauneimman teoksensa, joka omillaan virratessaankin uudistaa säetaiteen kriittistä relevanssia. 

Esikoiskokoelmaa Nainen on irrottautunut maasta (Enostone 2002) seurasi toimitettu ja suomennettu valikoima sisilialaista nykyrunoutta: Valkosoihtujen tasangolle (2004/2012). Toinen originaalirunoteos Budapest on konvehti arvioitiin Parnassossa ”arkailemattomaksi” ja ”virkistäväksi” sekä ”poltetta ja lumoa” ynnä ”suoraa puhetta” sisältäväksi kirjaksi. 

Uudellamaalla ja Sisiliassa asuvan runoilijan tekstejä on ilmestynyt myös antologioissa Sanojen saloilla (Uudenmaan kirjoittajat 1994), Runon viiniä (Gummerus 2000), Mot Mot Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja (WSOY 2001), Tulevaisuuden kuiskaavat tuulet. Runoja parhaaseen nuoruuteen (Katharos 2003), Kiilan albumi (2005), Rajattomia kuvitelmia (Caisa 2010) ja Olet täyttänyt ruumiini tulella. Eroottisen runouden antologia (WSOY 2017). Lisäksi Rinkisen kirjoituksia on julkaistu Tuli&Savu-, Lumooja-, Kulttuurivihkot- ja Nuori Voima -lehdissä. Hän on suomentanut runoja myös koonnoksiin Italian runoutta 1900-luvulta (Lauttasaari Press 2004) ja Miten paljon teistä täältä näkyy. Italialaista nykyrunoutta 1960--2000 (Nihil Interit 2006). 

Kai Aareleid - Lue minua #runosunnuntai

me molemmat tarvitsemme

hieman valheita

me molemmat haluamme

muistaa jotain

unohtaa jotain

me molemmat haluamme

tule ja rakasta minua

Viime vuonna luin Kai Aareleidilta proosa- ja lyriikkaotteita Viro-instituutin Nippernaati 2:sta ja pidin kovasti hänen pehmeästä äänestään. Kun romaani Korttitalo ilmestyi suomeksi, luin sen tietysti heti tuoreeltaan, ja se olikin minulle yksi viime vuoden parhaista lukuelämyksistä. Sama ihastuttava tyyli jatkuu tässä kirjailijan ensimmäisessä suomeksi julkaistussa runokokoelmassa Lue minua. Aareleidin ääni tuudittaa ja hellii.

Tähän kokoelmaan on valittu runoja kahdesta eri kokoelmasta: Naised teel / Naisia tiellä (2015) & Vihm ja vein / Sade ja viini (2015). Suomennoksista vastaa kirjailija itse. Runot on ryhmitelty seuraavien otsikoitten alle: Bukharalainen yösoitto, Läheisyydestä, Kafka ja kaasutin, Porto, Porto, Sagö ja Hitaita hetkiä. Useimmat runot puhuvat rakkaudesta; erottavasta välimatkasta, lähtemisestä, jäämisestä ja eroista. Kun tytöstä kasvaa aikuinen nainen, ajatukset ja tunteet rakkaudesta muuttuvat. Aareleid pukee nämä tunnot sanoiksi koskettavasti ja herkästi. Rakkausrunojen ohella runoilija puhuu luonnosta, merestä ja vuodenajoista; elokuista ja kesän loppumisesta.

Meri on olennainen elementti. Monesti valtameri erottaa rakastavaiset, mutta meri lohduttaa myös: rannalla tuntee olevansa lähempänä rakastettuaan, välimatka ikäänkuin kuroutuu. Runominä tuntuu matkustaneen paljon ja saapuminen ja lähteminen toistuvat. Haikeus on kuitenkin lempeää ja asiallisen toteavaa, ei raastavaa: ... sillä minä lähden ja sinä jäät / eikä tämä tule muuttumaan...

Pääsemme runoilijan matkassa myös kaupungin kovaan yöhön, jossa nainen ottaa omansa ihmissutena. Mutta hän maksaa kovan hinnan: ... tässä on ainoastaan yksi heikko kohta / jokaisen kerran jälkeen / sydän / on jäätynyt taas lisää.  Naisen osa on usein miehelle alisteinen ja hänen on opeteltava odottamaan. Aamuyön sudenhetkinä, valvottuina öinä runominä kuuntelee reittikoneita taivaalla ja tietää niiden perusteella, mitä kello on. Mutta lohdullista on, että yö loppuu aina:

yö loppuu aina

sitä ei usko

mutta yö päättyy

synkkyys lakkaa

pimeys katkeaa

hämärä hajoaa

päivä on levällään edessäsi

yö loppuu aina

Osassa Kafka ja kaasutin on ihania ja kirpaisevia ensirakkauden muistoja. Elämä näyttää arvaamattomuutensa ja kauniin haikeutensa, kun vuosien jälkeen tyttö ja poika kohtaavat toisensa kadulla. Toinen pitää kädestä pientä poikaansa, toinen tytärtään. He eivät pysähdy, mutta toisen huulilla on yhä tallella se molempien ensisuudelma. Voiko ensirakkaudesta ja elämän mutkista kauniimmin puhua! Minua viehätti kovasti myös runo Filipendula ulmaria. Noissa biologiksi aikovan pojan lausumissa sanoissa tyttö kuuli villiä eroottista latausta: ... niissä kahdessa sanassa oli / hulluutta / salaisuuksia / lupauksia / vieraita reittejä... Mutta ei pojasta biologia tullutkaan; pojasta tuli pankkiiri, joka näkyy joskus televisiossa: ... tämä sama suu / sanoo nyt muita sanoja / tämä sama suu. Minusta sanat sama suu kuulostavat valtavan eroottisilta!

Kun nyt odotamme suurin toivein unelmiemme kesää, ehkä Aareleidin säkeet innostavat meitä tarttumaan napakammin kesän jokaiseen hetkeen, sillä valoisat alkukesän yöt muuttuvat nopeasti pimeiksi elokuun illoiksi ja sitten tulee syksy - ja kurjet lähtevät taas:

sinikellopelto

sinertää laajempana kuin ikinä muistan

heinän ja kaiken kukkivan tuoksu

tämän maan kesien tuoksu

ja soiden kurjet taas täällä

kurjet taas

...

lehmukset tuoksuvat

kesä

mutta pian

kaikki elokuut loppuvat samalla tavalla

kaikki elokuut loppuvat

kaikki elokuut

kaikki

Kai Aareleid on eittämättä kirjailija ja runoilija minun makuuni. Hän sanoo terävät ja särmikkäätkin ajatuksensa kauniin pehmeästi. Mutta kauneudessa ei ole minkäänlaista makeilevuutta, vaan juuri sopivaa ytimekkyyttä. Aareleidin runot ovat helposti lähestyttäviä ja elämyksellisiä. Suositan kokoelmaa lämpimästi, sillä uskon että se on eri-ikäisille ja eri elämäntilanteissa oleville naisille mieluinen. Onpa ihanaa, että saamme hänet toukokuussa vieraaksi HelsinkiLitiin!

Kai Aareleid - Lue minua
Suomentanut Kai Aareleid
Kansi Göran de Kopior
Kannen kuva Maurice Brazil Prendergast, Beach No. 3 (n. 1913)
Ntamo 2018

Kirjastosta
_______________
Helmet-haaste: 37 (pienkustantamon julkaisu)
Seinäjoen kaupungin maahaaste: Viro
Muissa blogeissa: Mummo matkalla

"Lue minua on pakahduttavan kaunista rakkauslyriikkaa ja kirkasta nykykirjallisuutta. Näiden säkeiden minä tuntuu yltävän itseensä yhtä varmasti kuin toiseenkin.”. - Ntamo

Tartossa 1972 syntynyt virolainen kirjailija, kääntäjä ja toimittaja Kai Aareleid on Helsingin Teatterikorkeakoulusta valmistunut dramaturgi. Aareleid on palkittu muun muassa Viron Kulttuurirahaston proosapalkinnolla (2012) ja käännöspalkinnolla (2018), lisäksi hän on ollut Virumaa-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana kahdesti. Kirjoittamisen ohella hän kääntää kaunokirjallisuutta pääasiassa espanjan, suomen ja englannin kielistä. 

Anu Rinkinen - Budapest on konvehti #runosunnuntai

Joka päivä täytyy katsoa mitä näkee pilvissä.

Ihastuin Anu Rinkisen yhteen runoon viime vuonna lukiessani Kiamars Baghbanin toimittaman runoantologian Rajattomia kuvitelmia (2010), tokikaan enää en muista kuinka monta runoa siellä runoilijalta oli. Kaukokaipuuta sydämessä luin Rinkisen uusimman runokokoelman Budapest on konvehti. Se vie monenlaisiin lehahteleviin ajatuksiin ja tunnelmiin ja tietenkin Italiaan, sillä Italia ja erityisesti Sisilia ovat runoilijan sielunmaisemaa. Rinkinen on myös toimittanut ja suomentanut valikoiman sisilialaista nykyrunoutta: Valkosoihtujen tasangolle (2004/2012). Itseasiassa tämä antologia oli minulla viime kesänä jo lainassakin, mutta en silloin ehtinyt paneutua siihen.

Budapest on konvehti leijailee seitsemässä, teemoiltaan erilaisessa osiossa, jotka ovat: Outous, Äitiys, Yhteisö, Raide- ja lentoliikenne, Italia, Jumala ja Hulluus. Teoksen ilmava ladonta sopii hienosti runoihin, sillä ne ovat keveän ja eteerisen välähtäviä, vaikka runoilija pohtii myös vakavia asioita. Hän myös kritisoi - tai vähintäänkin ihmettelee - sekä yleismaailmallisia että kotimaan ilmiöitä. Sisilia-suomennokset, runojen juna- ja lentomatkat viittaisivat siihen, että hän matkustaa aina kun voi - ja potee sitten hiilijalanjäljestään pikkuisen huonoa omatuntoa: 

Pilvien autiomaa, viisto kylmä valo. Täällä me olemme 

etäisyydessä, yksin, ihmiskunnan ja hajoavan luonnon yllä.

Kuin pääskyt, intuitiivisesti ymmärrämme määränpään: kun

maankamara tulee kohti, kiinnitämme turvavyöt.

...

Pilvet vetäytyvät kuin väkijoukko.

Ja ikkunasta sen näen: kastuneen Lissabonin,

jonka ylle suuri Jeesus levittää kätensä.

Siellä syttyy ikkunoita, ikkunoihin koteja.

Hurmaavassa Italia-sikermässään Rinkinen kutsui minut välimerellisiin tunnelmiin - kiitos! Runot ovat aitoja ja itse elettyjä minikuvaelmia peri-italialaisista näyistä: on mielettömän kuumaa, aurinko porottaa, yrtit tuoksuvat ja kirkonkellot kutsuvat messuun. Antiikin rakennusten äärellä ajatus harhailee vuosituhansien ja -satojen taakse ja pompahtaa takaisin nyt olevaan - olen tämän itsekin monesti kokenut. Runoissa tulee hienosti esiin vahvojen katolisten perinteitten ja nykyelämän ristiriitaisuus: 

Kirkkaana kuolleiden päivänä he antavat lapsilleen luita

ja ajavat mersuilla messuun. Äitien haikeat hajuvedet kohoavat

katedraalin kattoon,

rukousten putoavat kivet, kuka kumartuu poimimaan:

uskooko täällä kukaan enää mitään?

Äitiydestä kertovia runoja luin sydän syrjälläni - niin osuvia ja rehellisesti ilmaistuja äidin tuntoja! Meissä naisissa elää joku älytön hyvän äidin kiiltokuvaihanne, mutta arki lapsen kanssa on rankkuudessaan kiiltokuvasta kaukana: Joskus mä olen niin väsynyt, että mun pitää miettiä laitanko ruokaa vai pidänkö nyt tätä vauvaa sylissä. Joskus mä en jaksais siirtää maitotölkkiä pöydällä... // Ammeessa kelluvia ankkoja, lusikoita ja vasta pestyjä kakkoja. Avioeroja, avoeroja, ihmisten välisiä eroja...

Osiossa Yhteisö, on kaksi pitkää runoa. Toinen kertoo rehtorista ja farssimaisesta työyhteisön hyvinvointitutkimuksesta - luullakseni tavallista nykyään meilläkin. Tutkimus tehtiin haastattelematta henkilökohtaisesti ketään, sillä: He eivät tutki yksittäistapauksia vaan työpaikkaamme organisaationa, yhteisönä. Yksilön tunteilla ja kokemuksilla ei ole väliä. Toinen runo pohtii ihmisoikeuksien kirjavuutta eri maissa. Tuntuu kuin tämä pohdinta perustuisi joihinkin uutisoituihin väkivallantekoihin: ... ja se mikä on oikein ja mikä väärin on poliittisten hienovaraisten neuvottelujen tulos... // ... ihmisoikeuksia voi verrata kieleen, joka maalla ja maakunnalla omansa...

Osiossa Jumala runoilija inttää ja haastaa, käy kauppaa Jumalan kanssa, sillä joku on sairastunut vakavasti; vanha isä on sairaalassa ja istuu pyörätuolissa; pienhiukkaset aiheuttavat paljon ennenaikaisia kuolemia: Taas istun tässä, sinun kanssasi, tämän pöydän ääressä, näetkö, kädet yhdessä kuin viimeinen lepo. Sain kiinni jonkinlaisesta carpe diem -ajatuksesta: eiköhän meidän oikeasti pitäisi tarttua käsillä olevaan päivään, kun huomisesta emme tiedä? Osiossa Hulluus runoilija yltyy hulluttelemaan riehakkaasti kuin lastenloruissa dam dadeli du... - juu juu dudeli duddu...

Budapest on konvehti peilaa hienosti nykyihmisen elämän eri puolia ja ristiriitoja; meillä on toiveita ja haluja, mutta lopulta kaikesta taitaa määrätä ja elämästämme säätää joku jumaluus tai kohtalo. Monet runot puhuttelivat minua terävillä havainnoillaan ja ironiallaan, mutta ihastuttava runomatka Italiaan jäi päällimmäiseksi ja mieli keveäksi! Otetaan lopuksi vielä tämä näky:

... Äijät pelaavat kulunutta korttia keskipäivän
pyörtyneessä tuulessa, sänget ja sätkät ja hymyt, syvät
otsarypyt, vaimot pilkkovat keittiöissään sipulia sugoon.
Kiehuvassa vedessä tärisee nyrkillinen spagettia, 
kuumuudessa pehmenevät aivot, sipulin limaiset kynnet,
läimäytetyn punakat tomaatit, valttikortit
jonossa leikkuulaudan tantereelle, sisälmyskylpyyn, kypsät.
Korttien lätke ja auringon kylki.
Tulemme olemaan kauan kuolleita.

Anu Rinkinen - Budapest on konvehti
Ulkoasu Göran de Kopior
Kannen kuva Bartolomeo Cavarozzi (n. 1615-1618), MoMa New York
Ntamo 2018
****
Kustantajalta - kiitos!
_______________
Helmet-haaste: 41 (alle 100 sivua)

Anu Rinkinen on runoilija, joka työskentelee kirjallisuuden ja kirjoittamisen parissa myös opettajana, vapaana toimittajana ja suomentajana. Anu on elänyt jo parikymmentä vuotta Italian ja Suomen kulttuurien sekoitteessa. Perheen toinen koti on Sisilian etelärannikolla Gelassa.

 ❤︎

KURKKAA MYÖS:

SusuPetalin runo yksinäisyydestä, Omat unet

Tuijan bloggaus Eeva Kilven kokoelmasta Kiitos eilisestä
EstherHelmiän runo Elämää se on tämäkin

Kivikuu - Kristiina Ehin #runosunnuntai

Toimittanut Anu Laitila

Kivikuu on kokonaan kaksikielinen suomalais-virolainen runoantologia, joka esittelee kolme virolaista nykyrunoilijaa. He ovat vuonna 1964 syntyneet Hasso Krull ja Veiko Märka sekä Kristiina Ehin, joka on syntynyt vuonna 1977. Antologian on toimittanut Anu Laitila. Keskityn bloggauksessani Kristiina Ehiniin.

Antologian esipuheessa Laitila sanoo, että Ehin on tarttolainen, lyyristen ja herkkien kuvien kirjoittaja. Hän kuului Erakkond- / Erakkokunta-nimiseen runoilijaryhmittymään, jonka jäsenistä olen tutustunut mm. Aare Pilveen ja Mathuraan. Ehin on opiskellut folkloristiikkaa ja kääntää runoutta englannista, suomesta ja sloveniasta. Lisäksi hän on muusikko, joka laulaa ja soittaa Viron suosituimpiin kuuluvassa Naised köögis -yhtyeessä. Hän kirjoittaa myös laulujen sanoja sekä omalle yhtyeelleen että muille.  Tämän antologian runoissa Ehiniä puhuttaa susi-teema, kaupunkinäkymät, virolainen identiteetti ja rakkaus. Siteeratut runonäytteet on suomentanut Katja Meriluoto. Tulossa on runokokoelma suomeksi, suomentajana Sanna Immanen.

kun kuolemme lähdemme kuolleitten maahan
miettimättä kuinka - me tiedämme minne
me näemme silmiemme taakse
 ja sydämemme sivujokiin
...
               kuuma kuuma päivä
kasteisen aamun ja viileän illan leukojen välissä
  sinun henkäyksesi kuihduttaa minut kuivattaa minut
    polttaa minun pohjoisia poskiani

        linnut linnut
 linnut jokien yllä hautojen yllä
   linnut päivänkakkaroiden ja kiviportaiden yllä
linnut luotojen ja latvojen, linnut lakeuden yllä -
                     linnut linnut
                   ja niiden ää-ä-ni
***

olla yhtä aikaa piano ja pianisti
     nukahdan syttyviä tähtiä laskiessani
               yksi, kaksi...
olla yhtä aikaa kaktus ja Viro
                pistävä rakkaus
joka erottaa minut Euroopasta
              joka hetki on kaivo
              syvä ja kirkas
***

jumala ja elämä ovat yhtä
näen sen koirani silmistä
joka aamu näen sen tulppaaneista
kun avaan silmäluomeni
kuulen sen mustarastaiden laulusta
ja äitini äänestä
kun otan kuulokkeet korvilta
kuulen sen hiljaisuudesta
...
jumalani herää kanssani hetekassa
jumalani tulee kanssani pesulle
jumalani näkee äkkiä palasen taivasta
rappukäytävän ikkunasta
ja hengittää sisään
...

Kivikuun kaksi miesrunoilijaa ovat tyyliltään toista maata. Veiko Märkaan ja Hasso Krulliin tutustun ehkä myöhemmin. Krullilta on suomennettu teos Meter ja Demeter (2009). Pidin Kristiina Ehinin kauniista säkeistä; hienoa että tulee uusi suomennos.

Kuva: Itä-Savo

Kivikuu
Toim. Anu Laitila
Useita suomentajia, Ehinin runot Katja Meriluoto
ntamo 2012

Kirjastosta
_______________

Antologiasta Kiiltomato / Ville Ropponen, Omppu
Ehinin elämästä mielenkiintoinen juttu / HS

Ehinin äiti on Ly Seppel, runoilija ja kääntäjä; isä Andres Ehin oli Viron kuuluisimpia surrealistisia runoilijoita.

1990-luvulla perustettuun runoilijoiden Erakkond-ryhmään kuuluivat Ehinin ohella Kalju Kruusa s. 1977, Aare Pils s. 1976, Lauri Sommer s. 1973, Mathura s. 1973, Andreas Kalkun s.1977, Kadri Tüür s. 1975 ja Mehis Heinsaar s. 1973.

Kristiina Ehin on kirjoittanut Virolle juhlavuoden kunniaksi syntymäpäivälaulun.

YouTube - Naised Köögis - Eesti sünnipäevalaul

#runo18-haaste 

❤︎
SusuPetalin runo Avoin valehdeltu elämä

Lukuhaaste Rakas Viro juhlistaa Viron 100-vuotista itsenäisyyttä. 

Sami Liuhto - Canti di Assisi #runosunnuntai

Liuhdon Heroiini vaikutti minuun yllättävän vahvasti. Mutta olen makuuttanut Canti di Assisia yli puoli vuotta siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole uskaltanut tarttua siihen. Kirja on komea, kovakantinen, paksu, punainen ja pelottava. Minun aivoissani ei ole ripaustakaan tämän runoteoksen lukemiseen vaadittavaa analyyttisyyttä, kammoan numeroita ja sanaruudukkoja; aivoni eivät osaa hahmottaa palindromeja, eivätkä ymmärrä Liuhdon omituisia sanajonoja. 'Olin ulalla, ulapalla ja kaikilla U-alkuisilla selittämättömyyksien aalloilla' kuten bloggarikollega Tuija viikko sitten Kangaskosken Pääkalloneuvotteluissa.

Takakansi kertoo että runominä on kirjailija Liuhto itse, joka sekoilee ja matkailee Italiassa, etenkin Assisin kaupungissa vuonna 2014. Loputtomiin ja kekseliäästi luotuihin sananeliöihin tuon saapasmaan kaupungit lyövät oman leimansa. Matkailijalla on pakkomielle Casa Malapartesta Caprin saarella. Sinne matkustus sumentuneilla aivoilla on hyvin monimutkaista, turistitkin ärsyttävät ja vouhkaavat. Pyhä Fransiscus Assisilainen puuhasteli sitä sun tätä noilla tienoilla: lauloi auringon / siivosi kirkot luuti / pöllysi Spelloon asti. Ezra Poundin Pisan Cantos kuumottaa ja kiehuu runominän päässä.

Sanon runominän sanoja muokaten Sananeliö ain't my kinda poem, certainement. Pyydän anteeksi, arvoisa runoilija. Koska aivoni eivät taivu neliöihin eivätkä ruudukoihin, keskityn jatkossa enimmäkseen kirjoitettuun sanaan, mutta lukijan iloksi julkaisen postauksessa pari sananeliökollaasia.

Enpä tiedä löytyykö Liuhdon visuaalisten ynnä muiden keinojen valikoimasta vielä jotain, jota ei ole käytetty Canti di Assisissa. Tässä on vaikka mitä: loputtomasti sana- ja numeroneliöitä, ylä-, ala- ja keskiviitteitä; viittauksia muuhun kirjallisuuteen, katkonaisia, loputtomiin juoksevia lauseita ja niitä palindromeja joita en ymmärrä. Jotkut tekstiblokit ovat niin pientä fonttia, että ne lienevät lähinnä visuaalisuuden vuoksi. Sekavaa vuodatusmaista kerrontaa näiden välissä:

Ehkä kirjoitan tästä matkakertomuksen johonkin hyvinmaksavaan lehteen. Kuten tunnettua en enää anna kynäni töitä ilmaiseksi jakoon, sillä rahvaan kuuluu maksaa kauneudesta ja maksaminen on rahvaalle aina hyvin vaikeaa...... Onpa miellyttävä puinen mäki tuossa, tahdon asua täällä...... Casa Malapartesta tulee malapartelainen seikkailu, missä ei ole järjen hiventäkään. Järven. Oligomineraali. Narni. Rouva istui viereen......Mitä jos kirjoittaisin sunnuntaina matkastani hupaisan selosteen? Esittelisin siinä poetiikkaani, kertoisin metrorunoista, neliöistä ynnä muusta. Sellainen viiden liuskan hölötys.

Näin jatkuu runoilijan harhainen ajatus ja matka. Runoretki Casa Malaparteen väsyttää hänet siinä määrin, että  hän pohtii jotta tokkopa rasituksesta toipuukaan. Jossain vaiheessa runoilija joutuu Sveitsiin ja sanoo pitävänsä sveitsiläisistä kun on yhden tavannut. Kotimatka on kimurantti juttu, sillä lentokentän portit vaihtuvat ei'eitistä joksikin muuksi ja koneessa pikkulapset itkevät, pelkäävät ja itkevät.

Julkaisemisella ei ole väliä, kirjoittamisella on, kokonaisuudella, jatkumolla, kohta ollaan maassa...... Valoja näkyy......Olen tarpeeksi hermostunut jo nyt. Helvi Hämäläisen kommentti Aronpurosta, Selosta & Saarikoskesta olisi hyvä liittää johonkin......

Canti di Assisi on jo runogenrensä puolesta marginaalikirjallisuutta, mutta sen tyyli viskaa sen marginaalin marginaaliin. Se on sääli. Kokoelma on ilottelevan kokeileva ja älykäs eikä sen arvoa vähennä yhtään se, ettei se minulle avautunut. Ei voi kuin ihailla sitä, miten Liuhdon aivot toimivat ja raksuttavat.  En laskenut sana- ja numeroruudukoiden määrää enkä uskalla tehdä diagoosia; onko kyse pakkomielteisestä neuroosista vai vaan vahvasta persoonallisesta viehtymyksestä. Kustantamon sivulla sanotaan - ilmeisen sarkastisesti tai ironisesti tai vaan vitsinä, että runoilijan aivosolut ovat kadonneet. Mutta eihän se niin mene, muitakin mielipiteitä on:

1)

Kirjallinen neliö, kuutio ja ristikko. Totaalisuuden ylittävä mestariteos pakkoneuroottisen realismin alalla. Canti di Assisin jälkeen suomalainen kulttuuri ei voi palata entiseen. Allekirjoittanut jää odottamaan mahdollisuutta palkita teos korkean profiilin kirjallisuuspalkinnolla. - Maaria Ylikangas, insinöörin rouva

2)

Sanassa on kaikki. Mutta sanassa on kaikki vain koska sanojen ja kirjainten välissä ei ole mitään. Sanat ja kirjaimet ilmestyvät tyhjästä. Ilman tyhjyyttä ei ole tekstiäkään. Sami Liuhto osaa ladata molemmat. - Karri Kokko

3)

Tuli ja savu puolestaan tuumi näin.

4)
Kokoelmasta Reijo Valta.

Sami Liuhto

Canti di Assisi

Ntamo 2016

Omasta hyllystä

Runosunnuntaissa tänään mukana:

Luovasti vinossa / Esther Helmiä 

Harmaasusi / Harri Markoff  
SusuPetalin kuvaruno

❤︎

Sami Liuhdon taudinkuvan esityksiä löytyy runsaasti Youtubesta.

Klikkaa vaikkapa tähän riemastuttavaan ja tarttuvaan  - Peut-être qu'un jour!