Kai Aareleid - Korttitalo

Tämä kaupunki rankaisee minua yhteensattumilla. 

Tarinoilla, jotka aukeavat ja vievät minut takaisin. 

Epäilemättä Kai Aareleid puhuu synnyinkaupungistaan Tartosta, jonka idyllisissä kortteleissa ja vanhoissa puutaloissa hänen juurensa ovat syvällä. Nyt Tartto on kuiskinut kirjailijan korviin haikean ja melankolisen perhetarinan, hataran ja huteran kuin Korttitalo. Viro-instituutin Nippernaateissa ihastuin jo Aareleidin herkkään ja keveään kerrontaan. Samaa ihastuttavaa runollisuutta tarjosi myös tämä uusi romaani. Nippernaatissa siteeratussa runossa Aareleid muisteli myös haikeasti lapsuuttaan:

elämä ei tuoksu enää niin kuin ennen / mutta monen asian / tuoksu on entisellään / vanhan puutalon rappu / tyhjä hillokellari / romahtanut leivinuuni / hylätty verstas / kylmä kappeli // suru ja muistot / tuoksuvat yhä / samalta

Tarton idylli oli 40-luvulla raunioina ja jännitteistä järkkynyt. On sodan syytä tai ansiota, että Tiina syntyi ja hänen vanhempansa päätyivät yhteen. Äiti Liisi oli jäänyt leskeksi tuoreen aviomiehensä kaaduttua, isä Peeter oli menettänyt rakkaansa poliittisten syiden takia. Isällä oli noina puutteen aikoina kadehdittava virka: alueen päävaraston johtajana perheelle sai toimitettua ruokaa, hyviä vaatteita ja jopa pieniä ylellisyyksiä. Kaikki tuntui niin onnelliselta, mutta vaimoaan parikymmentä vuotta vanhemmalla Peeterillä oli pakkomielle, joka vei hänet iltaisin pois kotoa ja lopulta tuhoon. Avioliitto alkoi rakoilla.

Ei, äiti. Minä en ole iso. Sanoin ensin, että olen vahva. Mutta en ole. Välillä haluaisin kovasti olla heikko. Nyt, äiti. Haluaisin, että sinä olisit äiti ja minä olisin tytör. Että vaikka sinulla on vaikeaa ja olet tehnyt, mitä olet, sinä olisit vahva, koska sinä olet iso, sinä olet minun äitini. Ei vielä pitäisi olla se aika, kun minä tuen sinua. Pidä sinä minua pystyssä.

Elämänjanoinen Liisi halusi aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä ikäisensä miehen kanssa. Hän jahtasi unelmaansa onnesta, mutta ei se onni uuden juovan miehen luota löytynyt. Pieni Tiina jäi isän luo ja iltaisin isän lähtiessä omille teilleen naapurien silmälläpidolle. Virolaiset ja venäläiset eivät aina tulleet kovin hyvin toimeen keskenään; tämä ilmeni myös koululaisten välisissä selkkauksissa. Mutta yksinäinen Tiina löysi parhaan ystävän ja ensirakkautensa Vladimirissa eli Vovassa, jonka yläluokkainen perhe oli saanut siirron Tarttoon isän ammatin vuoksi. Elämänikäiseksi tarkoitettu syvä sielunkumppanuus haihtui poliittisiin siirtoihin: Vovan perhe määrättiin muuttamaan takaisin Venäjälle - kauas, kauas Valkoisen meren taakse.

Vova. Tarvitsisin sinua. On vain yksi lohdutus: tunnen tämän pimeän paikan, kiitos sinun, olen ollut täällä ennenkin. Sinä opetit minulle, mitä on tulla jätetyksi. Sellainen tunne tämä onkin. Ei ole mitään pelättävää, on vain mentävä läpi. Sydän lukkoon ja läpi vain.

Aareleidilla on pehmeä ääni ja lämmin ote.  Kirjan sivuilta piirtyy neuvostomiehityksen aikainen Tartto; kirjan sivuilta piirtyvät riipaisevasti pienen Tiinan yksinäisyys, tunteet ja turvattomuus. Tiinan elämä oli huojuva korttitalo, jota hänen oli pääosin itse pidettävä pystyssä. Liikuttava tarina tytöstä, joka joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain ja ottamaan vastuuta, joka ei vielä hänen ikäiselleen kuuluisi. Mutta Tiinasta kasvoi vahva nuori nainen kaiken tämän poliittisen myllerryksen ja vanhempiensa itsekkäiltäkin tuntuvien päätösten keskellä. Hän on tytär, joka säilöö vanhaan konvehtirasiaan muistot isästään, sillä vanha isä oli heikkouksistaan huolimatta rakkaampi kuin äiti kaikessa itsekkyydessään.

Isäni. Minun rakkain isäni. Minun ainoa isäni. Ne ajatukset hakkaavat päässä, kloks, kloks, kloks, pistävät korvat lukkoon kuin kirjoituskoneen iskureiden lyönnit vasten paperin pintaa. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan: minun isäni, minun isäni, minun isäni. - Hän taluttaa äitiä kotia kohti. Hän on äitiä puoli päätä pidempi. Häntä ei taluta kukaan.

Korttitalossa on monia syvältä koskettavia kohtauksia, joista yksi on ehdottomasti se kuinka Tiina juoksee ja juoksee ahdistuksissaan läpi koko Tarton, kuin koko kaupungin kartan, isänsä hautajaisten jälkeen. Mitä ihmisestä jää,  Aareleid kysyy ja vastaa:

Pään painauma tyynyllä. Huulenmuotoinen tahra kupin reunassa. Kirja, jossa on kirjanmerkki ikuisesti samassa kohdassa. Tyhjentämättä jäänyt vesilasi. Ne ovat ihmisen todellisia jälkiä. Ja sitten se kaikki häviää, kirjoitamme "Loppu". Mutta jäljelle ei jää pimeyttä, jäljelle jää valo. Kaikki värit ovat yhdessä yksi: valkoinen. Valkoinen hiljaisuus peittää lopulta kaikki muistot.

Kai Aareleid 

Linnade põletamine 2016

Korttitalo

Suomentanut Outi Hytönen

Kansi Inari Savola

Schildts & Söderströms 2018

*****

Kirjastosta

_______________

Näin Aareleid esittelee itsensä

Rakas Viro -lukuhaaste juhlistaa Viron 100-vuotista itsenäisyyttä

AARELEID TURUN KIRJAMESSUILLA:

pe 5.10. 11.50–12.15 Eino-lava: Korttitalo
pe 5.10. 14.40–15.15 Auditorio: Suomalais-virolainen runokavalkadi
pe 5.10. 17.00–17.20 Agricola-lava: Vaietut perhetarinat. Kai Aareleidia ja Venla Hiidensaloa haastattelee Juha Hietanen.
______

Kai Aareleid Helsingin kirjamessuilla 

sunnuntaina 28.10. Klo 16.00-16.30 Hakaniemi