Me uskomme tuntevamme läheisemme, sisaruksemme ja vanhempamme läpikotaisin, mutta ehkä näin ei olekaan. Tämän tosiasian äärelle joutuvat sisarukset Anna-Leena, 48 ja Henrik, 45 äitinsä kuollessa. Perintö kertoo äidin jäämistön selvittelystä perunkirjoituksineen kaikkineen, mutta myös kaiken sen pinnanalaisen ja väärintulkitun penkomisesta, minkä olemme vanhemmiltamme ja lapsuuskodistamme perinnöksi saaneet.
Sisarukset eivät ole koskaan tulleet toimeen keskenään: aina on ollut kateutta ja tunne siitä, että juuri tuo toinen on isälle ja äidille rakkaampi. Tämä asioiden kokemisen ja lapsuusmuistojen erilaisuus tulee hienosti esiin kun tarina etenee vuoroin Anna-Leenan, vuoroin Henrikin näkökulmasta. Sisarusten isä kuoli jo liki kolmekymmentä vuotta sitten ja riita isän perinnöstä rikkoi suhteet vuosikausiksi. Mitään yhteydenpitoa ei ole ollut, vaikka lähekkäin asutaankin. Mutta nyt on pakko.
Riitaisat sisarukset käyvät kumpikin yksinään setvimässä äidin asuntoa, yhtä aikaa tuon niljakkeen kanssa ei haluta paikalle osua. Iso kiistakapula syntyy taas: äidin sinisten vihkojen pino! Äiti on kuulemma luvannut nämä päiväkirjansa siskolle, mutta osansa haluaa Henrik myös. Eivätpä osanneet sisarukset aavistaa mikä tyrmistyttävä sokki heitä äidin päiväkirjoissa odotti! Eikä vain yksi vaan useampi.
Pidin Perinnöstä valtavasti. Ensiksikin siksi, että se kertoi ihan tavallisista ihmisistä, sinusta ja ainakin minusta. Uskon, että liki jokainen lukija löytää teoksesta runsaasti samastumispintaa. Suhteet sisaruksiin eivät aina ole niin auvoisia, vaan hiertymää riittää. Teini-ikäisten lasten vanhemmat taas tuskailevat samaan tapaan kiukkuilevien ja angstaavien lastensa kanssa. Eikä ole ollenkaan harvinaista, että perinnönjakoriidat rikkovat sisarusten suhteet loppuelämäksi.
Tontti kuorii tämän yhden perheen elämäntarinan kerros kerrokselta kuin sipulin. Sisältä paljastuu kitkeryyttä ja katkeruutta, surua ja hirveyksiä, naurettavuutta ja typeryyttä - niinkuin elämässä osamme on. Kuvaus on nautittavan aidon oloista ja todentuntuista; Tontti ei silottele eikä kiillota - ihailtavaa.
Onnettomuutta ja piiloteltuja salaisuuksia perheessä riitti. Juuri kuolleella äidillä oli omat inhimilliset puutteensa, mutta en minäkään ryhdy moralisoimaan. Kaiken kokemansa vääryyden ja kaltoinkohtelun keskellä hän yritti selvitä ja suojella lapsiaan - mm. salaamalla yhden pelottavan asian, joka olisi voinut vaikuttaa Anna-Leenan ja Henrikin lapsen saantisuunnitelmiin. Kenties äiti meni tekemisissään ja salailuissaan liian pitkälle, mutta hän toimi minusta bona fide - nurkkaan ajettuna, oman aikansa kasvattina, tärkeänä vaikuttimenaan häpeä ja kulissien pystyssä pitäminen.
Perintö oli minusta loistava loppukäänteisiin saakka. Loppuratkaisussa oli omaan makuun hiukan liikaa onnea. Tontti halusi kenties osoittaa, että vuosikausien riidat voi jättää taakse ja että rankoistakin sokeista voi selvitä hengissä. Tähän tarinan sisarukset tarvitsivat yllättävän henkilön - ehkä yksinkertaisen, mutta jonka sydän oli kultaa.
Riitaisat sisarukset käyvät kumpikin yksinään setvimässä äidin asuntoa, yhtä aikaa tuon niljakkeen kanssa ei haluta paikalle osua. Iso kiistakapula syntyy taas: äidin sinisten vihkojen pino! Äiti on kuulemma luvannut nämä päiväkirjansa siskolle, mutta osansa haluaa Henrik myös. Eivätpä osanneet sisarukset aavistaa mikä tyrmistyttävä sokki heitä äidin päiväkirjoissa odotti! Eikä vain yksi vaan useampi.
Pidin Perinnöstä valtavasti. Ensiksikin siksi, että se kertoi ihan tavallisista ihmisistä, sinusta ja ainakin minusta. Uskon, että liki jokainen lukija löytää teoksesta runsaasti samastumispintaa. Suhteet sisaruksiin eivät aina ole niin auvoisia, vaan hiertymää riittää. Teini-ikäisten lasten vanhemmat taas tuskailevat samaan tapaan kiukkuilevien ja angstaavien lastensa kanssa. Eikä ole ollenkaan harvinaista, että perinnönjakoriidat rikkovat sisarusten suhteet loppuelämäksi.
Tontti kuorii tämän yhden perheen elämäntarinan kerros kerrokselta kuin sipulin. Sisältä paljastuu kitkeryyttä ja katkeruutta, surua ja hirveyksiä, naurettavuutta ja typeryyttä - niinkuin elämässä osamme on. Kuvaus on nautittavan aidon oloista ja todentuntuista; Tontti ei silottele eikä kiillota - ihailtavaa.
Onnettomuutta ja piiloteltuja salaisuuksia perheessä riitti. Juuri kuolleella äidillä oli omat inhimilliset puutteensa, mutta en minäkään ryhdy moralisoimaan. Kaiken kokemansa vääryyden ja kaltoinkohtelun keskellä hän yritti selvitä ja suojella lapsiaan - mm. salaamalla yhden pelottavan asian, joka olisi voinut vaikuttaa Anna-Leenan ja Henrikin lapsen saantisuunnitelmiin. Kenties äiti meni tekemisissään ja salailuissaan liian pitkälle, mutta hän toimi minusta bona fide - nurkkaan ajettuna, oman aikansa kasvattina, tärkeänä vaikuttimenaan häpeä ja kulissien pystyssä pitäminen.
Perintö oli minusta loistava loppukäänteisiin saakka. Loppuratkaisussa oli omaan makuun hiukan liikaa onnea. Tontti halusi kenties osoittaa, että vuosikausien riidat voi jättää taakse ja että rankoistakin sokeista voi selvitä hengissä. Tähän tarinan sisarukset tarvitsivat yllättävän henkilön - ehkä yksinkertaisen, mutta jonka sydän oli kultaa.
Jarkko Tontti
Perintö
Otava 2018
*****
Kirjastosta
_______________
Teoksesta Aamulehti, Kirjarouvan elämä
Bloggaukseni kirjailijan Jacasserista
sunnuntaina 28.10. Klo 15.30-16.00 Punavuori
Jo pelkästään tästä sinun Jarkko Tontin Perinnön esittelystä löytyy paljon sellaista, johon on helppo samastua. En malta odottaa, että saan kirjan luettavakseni.
VastaaPoistaOli tosi virkistävää lukea välillä ihan tavallisista ihmisistä!
PoistaWow lovely.
VastaaPoista