Espanjalaisen Antonio Muñoz Molinan uusin teos Tus pasos en la escalera (2019) - Askeleesi portaissa oli hyvin hämmentävä lukukokemus. Takakannen mukaan teos on psykologinen jännäri, mutta minusta se oli lähinnä vanhan miehen sekavia muistoja, ajatuksia ja havaintoja. Me he instalado en esta ciudad para esperar en ella el fin del mundo, sanoo minäkertoja, yli kuusikymppinen Bruno, joka on saanut potkut töistä. Tämä espanjalaissyntyinen mies on muuttanut New Yorkista Lissaboniin odottamaan maailmanloppua ja vaimoaan Ceciliaa saapuvaksi. Odotus venyy kuukausien mittaiseksi.
Bruno yrittää pakkomielteisesti rakentaa Lissabonin kodista New Yorkin kodin täydellisen kopion: samat huonekalut, sama järjestys huoneissa. Hän asuu uudessa kodissa yksin odottamassa, vain koira Luria seuranaan. Hän pitää kodin täydellisessä kunnossa siltä varalta, että maailmalla aivotutkijakonferensseissa matkusteleva huipputiedenainen Cecilia vihdoin saapuu. Asetelmassa miehen ja naisen roolit ovat hauskasti käänteiset: vaimoaan palvova Bruno hoitaa arkipäivän rutiinit, jotta vaimo voi tehdä uraa.
Odotuksen jatkuessa, kuukausien kuluessa Bruno eristäytyy yhä enemmän; mieleen palaavat vyyhtenä yhteiset vuodet New Yorkissa ja syyskuun 11. päivän isku. Täällä Lissabonissa Jeesus-patsaan yllä tauotta pauhaavat lentokoneet ja turistimassat ovat miehelle arjen riesa. Hän lopettaa täysin puhelimeen vastaamisen, lukee maanisesti kirjallisuutta ja antaa television uutiskanavien suoltaa katastrofia katastrofin perään. Maailmanlopun tunnelma yltyy.
Pikkuhiljaa Bruno alkaa aavistella, että häneltä on jäänyt jotain tärkeää ja ehdottoman olennaista huomiotta. Kaupungilla kävellessään hän eksyy tuon tuostakin eikä paniikissaan tiedä missä on. Siltä varalta, ettei osaa kotiin tai jos hänelle sattuu joku onnettomuus, mies asentaa Lurialle automaattisen ruoan ja juomaveden annostelusysteemin. Näin Luria selviäisi yksin kunnes apu tulee. Kotiin keräämillään ruokavarastoilla mies eläisi myös viikkoja katastrofin sattuessa. Ja johonkin katastrofiin Bruno tosiaankin varustautuu. Hän menee yhä pahemmin sekaisin, istuu mitään tekemättä ikkunan ääressä ja odottaa vaimoaan. Cecilia sitä, Cecilia tätä, mutta talon eteen pysähtyvistä takseista ei koskaan nouse vaimo - aina se on joku muu.
Tus pasos en la escalera on hyvin ja ansiokkaasti kirjoitettu, mutta jotenkin teemojen runsaus hukuttaa ne keskenään. Tiedenainen Cecilian lukuisissa lausumissa sivutaan muistia, muistoja ja pelkoja - sekä niiden rakentumista. Toistuvasti sivutaan ilmastonmuutosta ja ilmaston lämpenemisen hurjia seurauksia: hurrikaanit ja myrskyt ovat jo nyt lisääntyneet ja punkit (garrapatas) esiintyvät jo armeijoina. Bruno kertoo Cecilian iljettävistä rotta- ja apinakokeista, maahanmuutosta, työurastaan, ja osansa saa Trumpin Yhdysvallatkin.
Hay ahora mismo cincuenta mil subsaharianos en el norte de Marruecos esperando a saltar la valla o a encontrar contrabandistas que les aseguren una travesía del Estrecho. La Europa envejecida y asustada no querrá aceptar a tantos emigrantes.
Arvelin, että Bruno on sairastumassa Alzheimeriin mutta ei - hänellä oli todellisuustajunsa häiriytymiseen toinen syy. Ehkä on niin, että ihminen järkyttävän trauman jälkeen voi järjestää maailmansa ja mielikuvansa todellisuuden vastaisesti? Pelottava ajatus kieltämättä. Parasta minusta oli Lissabonin ja New Yorkin kuvaukset.
Bruno yrittää pakkomielteisesti rakentaa Lissabonin kodista New Yorkin kodin täydellisen kopion: samat huonekalut, sama järjestys huoneissa. Hän asuu uudessa kodissa yksin odottamassa, vain koira Luria seuranaan. Hän pitää kodin täydellisessä kunnossa siltä varalta, että maailmalla aivotutkijakonferensseissa matkusteleva huipputiedenainen Cecilia vihdoin saapuu. Asetelmassa miehen ja naisen roolit ovat hauskasti käänteiset: vaimoaan palvova Bruno hoitaa arkipäivän rutiinit, jotta vaimo voi tehdä uraa.
Odotuksen jatkuessa, kuukausien kuluessa Bruno eristäytyy yhä enemmän; mieleen palaavat vyyhtenä yhteiset vuodet New Yorkissa ja syyskuun 11. päivän isku. Täällä Lissabonissa Jeesus-patsaan yllä tauotta pauhaavat lentokoneet ja turistimassat ovat miehelle arjen riesa. Hän lopettaa täysin puhelimeen vastaamisen, lukee maanisesti kirjallisuutta ja antaa television uutiskanavien suoltaa katastrofia katastrofin perään. Maailmanlopun tunnelma yltyy.
Pikkuhiljaa Bruno alkaa aavistella, että häneltä on jäänyt jotain tärkeää ja ehdottoman olennaista huomiotta. Kaupungilla kävellessään hän eksyy tuon tuostakin eikä paniikissaan tiedä missä on. Siltä varalta, ettei osaa kotiin tai jos hänelle sattuu joku onnettomuus, mies asentaa Lurialle automaattisen ruoan ja juomaveden annostelusysteemin. Näin Luria selviäisi yksin kunnes apu tulee. Kotiin keräämillään ruokavarastoilla mies eläisi myös viikkoja katastrofin sattuessa. Ja johonkin katastrofiin Bruno tosiaankin varustautuu. Hän menee yhä pahemmin sekaisin, istuu mitään tekemättä ikkunan ääressä ja odottaa vaimoaan. Cecilia sitä, Cecilia tätä, mutta talon eteen pysähtyvistä takseista ei koskaan nouse vaimo - aina se on joku muu.
Tus pasos en la escalera on hyvin ja ansiokkaasti kirjoitettu, mutta jotenkin teemojen runsaus hukuttaa ne keskenään. Tiedenainen Cecilian lukuisissa lausumissa sivutaan muistia, muistoja ja pelkoja - sekä niiden rakentumista. Toistuvasti sivutaan ilmastonmuutosta ja ilmaston lämpenemisen hurjia seurauksia: hurrikaanit ja myrskyt ovat jo nyt lisääntyneet ja punkit (garrapatas) esiintyvät jo armeijoina. Bruno kertoo Cecilian iljettävistä rotta- ja apinakokeista, maahanmuutosta, työurastaan, ja osansa saa Trumpin Yhdysvallatkin.
Hay ahora mismo cincuenta mil subsaharianos en el norte de Marruecos esperando a saltar la valla o a encontrar contrabandistas que les aseguren una travesía del Estrecho. La Europa envejecida y asustada no querrá aceptar a tantos emigrantes.
Arvelin, että Bruno on sairastumassa Alzheimeriin mutta ei - hänellä oli todellisuustajunsa häiriytymiseen toinen syy. Ehkä on niin, että ihminen järkyttävän trauman jälkeen voi järjestää maailmansa ja mielikuvansa todellisuuden vastaisesti? Pelottava ajatus kieltämättä. Parasta minusta oli Lissabonin ja New Yorkin kuvaukset.
Seix Barral 2019
Kirjastosta
_______________
Olen lukenut kirjailijalta aiemmin teokset Kuun tuuli / El viento de la luna sekä Nada del otro mundo.
Tus pasos en la escalera es una novela de suspense psicológico en la que la memoria, la razón y el miedo son los elementos que determinan la realidad tangible. Sutil y progresivamente Antonio Muñoz Molina muestra que sometida a la lente de un microscopio, la realidad desvela fisuras que pueden derrumbar lo que con tanto cuidado nos hemos contado sobre nuestras vidas.
Muñoz Molina (s. 1956) on saanut muun muassa kahdesti kirjallisuuden valtionpalkinnon ja Ranskassa parhaasta käännösromaanista jaettavan Femina-palkinnon. Espanjan suurimman kirjallisuuspalkinnon Planetan hän sai romaanistaan Öinen ratsumies / El jinete polaco (1991).
