Anne Stern - Luces y sombras en Berlín, Hulda Gold #1

Berliiniläisen Anne Sternin kirjat ovat olleet Saksassa bestsellereitä. Hän kirjoittaa kirjoissaan vahvoista naisista 1900-luvun alkuvuosikymmenillä ja tapahtumapaikkana on kirjailijan kotikaupunki Berliini. Kirjailijan kotisivuilla on esitelty jo yhdeksän romaania. Fräulein Gold. Schatten und Licht / Luces y sombras en Berlín kertoo tomerasta ja pelottomasta 26-vuotiaasta Hulda Goldista, joka tekee pidettynä kätilönä kotikäyntejä raskaana olevien köyhien naisten koteihin. Hulda ei ole juutalainen, vaikka nimestä voisi niin päätellä.

Berliini, 1922. Yhdessä kaupungin monista slummeista asuva ensisynnyttäjä  Lilo on järkyttynyt, koska hänen naapurinsa Rita on löydetty hukkuneena kanavasta. Lehdistö väittää tapausta traagiseksi onnettomuudeksi tai itsemurhaksi, mutta ensisynnyttäjän mukaan Rita ei ollut itsetuhoinen.  Rita Schönbrunn oli jo keski-ikäinen nainen, joka oli menettänyt elämässään kaiken ja elättänyt itsensä viime vuosina prostituoituna. Hänen miehensä ja poikansa kuolivat sodan aikana Espanjan tautiin ja Rita menetti sairaanhoitajan työnsä mielisairaalassa tekemänsä virheen takia. Tapausta selvittää rikostarkastaja Karl North, jolla on oma iso traumansa ja myös Hulda ryhtyy tonkimaan tapausta omin nokkineen ja kohtaa sodanjälkeisen Berliinin varjoissa monia vaaratilanteita.

20-luvun Berliini on pimeä ja köyhä. Ihmiset näkevät nälkää ja elävät ahtaasti; katulapsia on paljon. Kansallissosialistinen aate tulee näkyviin erityisesti siinä, miten mielisairaanhoitajat ja lääkärit puhuvat potilaistaan. He väittävät, että puolet kansasta on menettänyt järkensä eivätkä lääkärit usko I maailmansodan rintamilla kauhuja kokeneiden sotilaiden posttraumaattisiin oireisiin, vaan väittävät näiden teeskentelevän.

Ajankuva kirjassa on hieno. Berliinin synkkyys ja goottisuus tulee iholle ja sen kautta ymmärtää natsiaatteen nousun. Epäoikeudenmukainen Versaillesin rauha on kostettava ja Saksa nostettava uuteen nousuun. Karl Northin ja Huldan välille kehittyy orastava rakkaus, mutta mikään sentimentaalinen naistenkirja ei ole kyseessä. Stern kirjoittaa mukaansa tempaavasti ja historiaa tuntien Berliinistä ja empaattisesti ihmisten surkeista elämänkohtaloista. Espanjankielinen äänikirja viihdytti minua mukavasti joululahjoja paketoidessa ja muita jouluvalmisteluita tehdessä. Jos Hulda Gold -sarjaa ilmestyy vielä englanniksi tai espanjaksi, luen mielelläni lisää!

Anne Stern - Luces y sombras en Berlín

Alkuteos Fräulein Gold. Schatten und Licht

Storyside 2021
Äänikirjan lukija África Luca de Tena
____________________

Hulda Gold ist Hebamme, clever, unerschrocken und im Viertel äußerst beliebt. Im berüchtigten Bülowbogen, einem der vielen Elendsviertel der Stadt, kümmert sich Hulda um eine Schwangere. Die junge Frau ist erschüttert, weil man ihre Nachbarin tot im Landwehrkanal gefunden hat. Angeblich ein tragischer Unfall. Aber wieso interessiert sich der undurchsichtige Kriminalkommissar Karl North für den Fall? Und weshalb fühlt sich Hulda von ihm so angezogen? Sie stellt Nachforschungen an und gerät dabei immer tiefer in die Abgründe einer Stadt, in der Schatten und Licht dicht beieinander liegen.

Teemana DDR x 3

MARION BRASCH, MAXIM LEO & EUGEN RUGE

 

Luin vastikään Meri Valkaman hienon esikoisteoksen Sinun, Margot, joka kertoo DDR:stä. Muhkea teos on ansaitusti yksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista. Aihe kiinnostaa ja keskustelussa Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmäläiset antoivat lisää kirjavinkkejä. Olen lukenut nämä kolme autofiktiivistä teosta, joista jokainen avaa hiukan eri kantilta itäsaksalaista todellisuutta. Postauksessa teokset ovat kirjailijan sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Marion Brasch - Ja nyt hiljaisuus ****

Alkuteos Ab jetzt ist Ruhe 2012

Suomentanut Arja Rinnekangas

Lurra Editions 2014

Nyt te olette kaikki poissa. Se on surullista, mutta siinä on myös jotain hyvää: nyt en voi enää kadottaa teitä, sillä olen jo menettänyt teidät. Laitoin kaksi jäljellä olevaa ruusua vanhempieni haudalle. Rakastan teitä, sanoin. Ja nyt hiljaisuus.

Näihin lauseisiin päättyy toimittaja Marion Braschin (s. 1961) teos Ja nyt hiljaisuus. Koskettavan romaanin näkemys on lapsen ja nuoren kasvavan tytön, jonka perhe elää etuoikeutettua elämää Itä-Berliinissä. Isän korkea poliittinen asema suo vapauksia, joita tavallisilla kansalaisilla ei ole. Brasch sanoo lehtihaastatteluissa, että voi nyt kertoa kaiken, koska on perheestään ainoana jäljellä. Itävaltalainen äiti Gerda kuoli syöpään tytön ollessa vasta teini ja juutalaisesta isästä Horstista tuli DDR:n apulaiskulttuuriministeri, mies huipulla. Marionin kaikista kolmesta veljestä tuli isää ja sosialistista järjestelmää kritisoivia taiteilijoita.  Perhe repeytyi rajusti kahtia ideologian vuoksi.

Perheen tragediaa selittävät Marionin veljien elämänkohtalot. Runoilijaveli Thomas kritisoi julkisesti Tsekkoslovakian miehitystä 1968, sillä seurauksella, että isä ilmiantoi poikansa Stasille ja tämä joutui vankilaan. Isälle toisinajattelija perheessä oli kova paikka ja tiesi myös siirtoa vähempiarvoiseen virkaan. Myöhemmin Thomas loikkasi länteen, alkoholisoitui ja sortui huumeisiin. Klausista tuli ohjaaja ja näyttelijä, joka teki kolmikymppisenä itsemurhan alkoholilla ja lääkkeillä.  Peteristä tuli radiotoimittaja, dramaturgi ja kirjailija. Myös hän kuoli nuorena. 

Marion kuvaa avoimesti vaikeaa suhdetta isäänsä ja ikävää veljiään kohtaan, joista joutui jo varhain eroon. Jännitteet ja puhumattomuus hiersivät poikien ja isän välejä. Itäsaksalaisesta elämästä saa kirjassa hyvän kuvan ja myös Marionin päättäväisyydestä, sillä tyttö ei kelpuuttanut isän suhteilla saatuja asuntoja. Kirjassa on paljon myös Marionin kasvamista nuoreksi naiseksi, rakastumista ja uraa radiotoimittajana. Nämä nuoren tytön asiat keventävät traagista perhetarinaa. Liikuttava ja surullinen perhetarina.

_____________________________________________________________

Maxim Leo - Talviuni Berliinissä ****

Alkuteos Haltet euer Herz bereit. Eine ostdeutsche Familiengeschichte 2009
Suomentanut Ilona Nykyri
Ajatus kirjat / Gummerus 2010

Menin muurin murtumisen jälkeisenä maanantaina länsiberliiniläiselle poliisiasemalle Kreuzbergiin ja anoin länsipassia. Se oli varotoimi. Halusin, että minulla olisi jotain johon vedota, jos muuri pantaisiin taas kiinni.

Maxim Leon (s. 1970) Talviuni Berliinissä on myös hyvin autofiktiivinen teos, ja kirjassa on valokuvia perheenjäsenistä. Keskiössä on hänen kummallinen perheensä ja sekä isän- että äidinpuoleisten isoisien tarinat. Maximin äidinisä Gerard oli varakas ja juutalaista syntyperää. Hän pakeni natsiaikana Ranskaan, jossa toimi vuosia vastarintaliikkeessä. Työläistaustainen isänisä Werner ei ollut juutalainen, mutta joutui saksalaisena sotilaana venäläisten vangiksi ja palasi parisen vuotta sodan päättymisen jälkeen. Molemmat olivat kiihkeitä kommunisteja, jotka vihasivat natsismia ja halusivat hävittää koko käsitteen DDR:stä.

Toisaalta sekä Maximin isä että äiti olivat syntyneet lännessä, eivätkä voineet täysin hyväksyä isiensä ja DDR:n ideologiaa. Työläistaustaisesta isä Wolfista tulee taiteilija, varakkaasta äiti Annesta toimittaja ja myös puolueen jäsen. Kumpikaan vanhempi ei hyväksynyt sitä, että puolue vääristeli räikeästi ja järjettömästi totuutta. Kummallakin oli satunnaisia ​​kahnauksia Stasin kanssa, mutta he vältyivät pidätyksiltä. Wolfin ja Annen poika Maxim ymmärsi jo pienestä pitäen, että koulussa ja pioneerileirillä totuus on yhtä ja kotona jotain muuta. 

Kun muuri murtui ja DDR lakkasi olemasta, Maximin perheessä tunnelmat olivat ristiriitaiset. Elämä DDR:ssä oli ollut köyhää, mutta rauhallista ja asunnot edullisia. He osasivat toimia siinä järjestelmässä, mutta avautunut länsi oli outo, äänekäs ja kallis, eivätkä entiset pelisäännöt enää päteneet. Maxim sanoo, että muurin murtumista voisi verrata pitkän vankilassa olon jälkeiseen vapautumiseen. 

Maximin perhe molempine kommunisti-isoisineen ja järjestelmää kritisoivine vanhempineen kuvaa hyvin sitä, miten sukupolvien kehitys DDR:ssä meni. Vanhoille kommunismiin kiinnittyneille järjestelmän romahdus oli järkyttävän suuri pettymys ja tragedia, nuoremmille helpotus. Maximin mukaan itäberliiniläiset olivat ikään kuin talviunessa, ulkoisesti kuolleita mutta unelmia täynnä – kunnes koitti kevät ja rajun muutoksen aika.

_____________________________________________________________

Eugen Ruge - Vähenevän valon aikaan ****

Alkkuteos  In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011)

Suomentaneet Liisa Ryömä, Robert Ryömä

Atena 2012

Hulluus alkoi vähän ennen aamukahdeksaa. Oli sunnuntai. Oli hiljaista. // Se oli sellaisen eristyneen paikan hiljaisuutta, joka on uinunut yli neljännesvuosisadan rajavartioasemien varjossa, vailla kauttakulkuliikennettä, rakennustöiden melua, vailla nykyaikaisia puutarhakoneita.

Tämä on näistä hurjin kuvatessaan perheenjäsenten yhteentörmäyksiä. Eugen Rugen (s. 1954 Uralilla) esikoisromaani Vähenevän valon aikaan sai Deutscher Buchpreisin ilmestymisvuonnaan.  Se on neljän sukupolven löyhästi autofiktiivinen tarina, jossa henkilöitä on paljon ja joskus on vaikea tietää kuka kukin on. Saksankielisestä Wikipediasta löytyy henkilögallerian tarkka kuvaus. Romaanin aikajänne on pitkä ulottuen 1950-luvulta 2000-luvulle ja tapahtumat liikkuvat Itä-Berliinissä, Meksikossa ja Neuvostoliitossa. Suvun isovanhemmat Wilhelm ja Charlotte Powileit olivat vannoutuneita kommunisteja, jotka joutuivat vuosiksi natsiaikaa pakoon Meksikoon. He saavat Moskovasta uuden tehtävän ja palaavat 1950-luvun alussa Itä-Saksaan osallistuakseen uuden uljaan valtion rakentamiseen.  

Charlotten pojat aikaisemmasta liitosta, Kurt ja Werner Umnitzer, olivat joutuneet Stalinin vankileireille Siperiaan sodan aikana. Uralilla Kurt  tutustuu vaimoonsa Irinaan ja heille syntyy siellä poika, Alexander. Perhe palaa aikanaan DDR:ään, missä Kurtista tulee maan arvostetuimpia historioitsijoita, Irina tuhlailee ja alkoholisoituu. Suvun kapinoitsija Alexander, venäläiselle äidilleen Sasha, lähtee keski-iän kynnyksellä vakavasti sairastuttuaan isovanhempiensa jäljille Meksikoon.  Neljäs polvi on Alexanderin poika Markus, joka oli pikkupoika isoisä Wilhelmin täyttäessä 90 vuotta..

Romaanin tapahtumat kulminoituvat vuoteen 1989 ja Wilhelmin 90-vuotispäiviin lokakuun ensimmäisenä. Päivänsankaria tulevat onnittelemaan puolueen johtoporras ja päivän tapahtumista oman näkemyksensä kertovat vuorollaan kuusi tärkeintä henkilöhahmoa. Tämä romaani on rehevä, vauhdikas ja todella nautittava, suuresta henkilömäärästään huolimatta. Wilhelmin syntymäpäivän tapahtumat ovat hulvattomia ja herkullisesti kuvattu. Alexanderin oleskelu Meksikossa tuntui minusta irralliselta, siitä miinus.

Romaanin pohjalta on filmattu myös samanniminen elokuva, joka keskittyy Wilhelmin syntymäpäivään. Atenasta kerrottiin, että Eugen Rugenin toisen romaanin, isovanhemmistaan Wilhelmistä ja Charlottesta tarkemmin kertovan Hotelli Metropolin suomennossuunnitelma on valitettavasti kariutunut. 

Benedict Wells - Yksinäisyyden jälkeen

Yksinäisyyden jälkeen kuvaa kolmen sisaruksen sijoiltaan järkkyneitä elämiä hauraan, hitaasti kehittyvän rakkaustarinan rinnalla. Romaani välittää ainutlaatuisella herkkyydellä ja kirkkaalla, koskettavalla otteella sen mitä tarkoittaa oman elämänpolun löytäminen – ja kuinka sitä etsiessään voi säilyttää toivon rinnallakulkijan kohtaamisesta.

Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin teos Yksinäisyyden jälkeen oli kerrassaan upea ja koskettava teos. Markus Niemi tulkitsi erinomaisesti minäkertoja Julesin tuntoja. Pojan perhe oli aivan tavallinen müncheniläinen perhe, jonka turvalliseen elämään syntyi ensimmäinen särö isän menettäessä työpaikkansa. Pian vanhemmat kuolivat auto-onnettomuudessa ja kolmen orvoksi jääneen lapsen elämä mullistui täysin.

Kirjan minäkertoja Jules on lapsista nuorin, vanhempien kuollessa vasta 11-vuotias; Marty pari vuotta vanhempi ja sisko Liz hänkin vasta varhaisteini. Kaikki kolme päätyvät internaattikouluun eri luokille, minkä johdosta he alkavat etääntyä toisistaan. Reippaasta ja elämäniloisesta Julesista tulee hiljainen ja vetäytyvä. Ainoa koulukaveri, joka saa häneen kontaktin on punatukkainen Alva, joka on myös kokenut elämässään menetyksen.

Jules rakastuu Alvaan, mutta tämä tekee ilkeän tempun ja nuorten tiet eroavat. Seuraa uusia seurusteluyrityksiä, jotka kariutuvat toinen toisensa jälkeen ja sisarusten yhteys katkeaa. Marty uppoaa työntekoon ja menestyy IT-alalla, mutta kaunis Liz on elämänsä kanssa hukassa: lyhyitä suhteita, abortteja ja huumeita. Omaa paikkaansa etsivä Jules yrittää sitä sun tätä, alkaa lopulta kirjoittaa elämästään ja ajattelee Alvaa. Heidän tiensä kohtaavat kolmikymppisinä, jolloin Alva kutsuu Julesin kotiinsa Alpeille vähän niin kuin kirjailijaresidenssiin. Alva asuu syrjäisessä talossa itseään kolmekymmentä vuotta vanhemman miehensä, venäläisen kirjailijan A. N. Romanovin kanssa. Jules asettuu taloksi, kuukaudet kuluvat, Romanovin Alzheimer pahenee eivätkä Alva ja Jules voi vastustaa rakkauttaan. Romanovin kuolema on traaginen ja kuukaudet sitä ennen hyvin jännitteisiä. Vihdoin Jules ja Alva saavat toisensa, perustavat perheen ja saavat kaksoset, tytön ja pojan. Onni on sanoinkuvaamattoman täyttä, mutta sitten julma kohtalo puuttuu taas peliin.

Romaanin rakenne on kerroksellinen. Julesin tarina alkaa välähdyksellä sairaalasta, jossa hän herää koomasta jouduttuaan vakavaan moottoripyöräonnettomuuteen ja alkaa kerrata mennyttä elämäänsä. Julesin mieleen nousee myös torjuttuja muistoja. Mm. se miten vihainen oli isälleen eikä suostunut sanomaan edes hei tämän lähtiessä viimeisen kerran kotoa. Mikä valtava syyllisyys onkaan painanut pienen pojan sydäntä.

Yksinäisyyden jälkeen on kirkasta ja rauhallista proosaa, jota kuuntelin ilolla, vaikka tapahtumat surullisia olivatkin. Julesin ja Alvan rakkaustarina on kaunis, joskin traaginen. Iloitsin myös siitä, että aikuisina sisarukset löysivät toisensa uudelleen ja sekä Marty että Liz antoivat kaiken tukensa veljensä vaikeassa elämäntilanteessa, tekivät jopa tulevaisuuteen tähtääviä ei niin tavallisia asumisjärjestelyitä.

Kustantaja kertoo, että teos perustuu omaelämäkerrallisiin tapahtumiin. Wikipediasta luin, että Wells joutui käymään koulunsa sisäoppilaitoksissa vanhempien erottua, joten ainakin elämän täydellinen muuttuminen lapsena ja yksinäisyyden tunteet ovat omakohtaisesti koettuja. Todella upea ja vaikuttava romaani, joka soljui eteenpäin kuulaasti ja rauhallisesti, ja mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Wells ei raskauttanut lukijaa ylenpalttisilla yksityiskohdilla, vaan juoni ja käänteet olivat keskenään hienossa tasapainossa. 

Benedict Wells - Yksinäisyyden jälkeen
Alkuteos Vom Ende Der Einsamkeit 

Suomentanut Raimo Salminen
Aula & Co 2021
Äänikirjan kertoja Markus Niemi
____________________

Benedict Wells (s. 1984) on sveitsiläis-saksalainen kirjailija, jota pidetään nuoren polven kirjallisena lupauksena. Yksinäisyyden jälkeen on ensimmäinen Wellsiltä suomennettu romaani. Teos on käännetty 37 kielelle, ja sitä on myyty yli 1,5 miljoonaa kappaletta. Se voitti ilmestyessään Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon, ja kirja on saanut myös muita palkintoja ja ehdokkuuksia. Se on niin omaelämäkerrallinen, että sitä voi luonnehtia avainromaaniksi.

Norman Ohler - Hitlerin tabut

Saksalaisen Norman Ohlerin tietokirja Hitlerin tabut ilmestyi suomeksi jo 2016, mutta vastikään siitä on ilmestynyt äänikirjaversio. Raija Nylanderin erinomainen suomennos ja lukijana loistava Karoliina Kudjoi varmistivat hienon kuunteluelämyksen, jos nyt tällaisesta kirjasta voi niin sanoa. Kirjan alkuosa keskittyy Pervitinin käyttöön kaikissa natsien asevoimissa ja loppuosa potilas A:n tilanteeseen ja Hitlerin henkilääkärin Theodor Morellin kyseenalaisiin hoitoihin ja kuvottaviin lääkebisneksiin.

Saksalaisessa Temmlerin lääketehtaassa kehitettiin vuonna 1938 Pervitin, metamfetamiini, joka oli käsikauppalääkkeenä vapaasti saatavissa apteekeista. Se tehosi kipuun kuin kipuun, vähensi ahdistuneisuutta ja lisäsi vireyttä. Lääkettä oli saatavissa sekä tabletti- että injektiomuodossa. Natsijohtajat keksivät, että tässäpä oiva lääke lisäämään joukkojen taistelutahtoa: miehet kävivät kuin koneet piripäissään, näläntunne katosi ja he pystyivät taistelemaan nukkumatta 2-4 vuorokautta. Pervitiniä jaettiin kaikille sotilaille, miljoonia ja taas miljoonia pillereitä. Alkuun 1939/40 natsiarmeija etenikin hämmästyttävästi: salamannopeasti vallattiin Puola ja Ranska, mutta sitten Hitler ja muu natsijohto tekivät kohtalokkaita virheitä itärintamalla.

Vatsavaivoista ja stressistä kärsinyt vegetaristi Hitler löysi henkilääkärikseen Theodor Morellin jo vuonna 1936. Morellin hoivissa potilas A:n vatsakrampit helpottivat ja ihottuma parani, ja pikkuhiljaa Morellista tuli koko natsieliitin lääkäri. Sotaonnen käännyttyä vuonna -41 hermostunut ja väsynyt potilas A tarvitsi yhä rankempia hoitoja. Morell douppasi uutterasti potilastaan, niin että pian meni 80 erilaista lääkettä ruiskeina suoraan suoneen tai lihakseen: lääkenimellä Eucodal oksikodonia, kokaiinia, vitamiiniruiskeita ja Morellin omituisia teuraseläinten sisäelimistä valmistettuja hormoniruiskeita. Ohler sanoo, että Morell oli valtakunnan ruiskemestari ja käytettävisä 24/7. Jokaiseen pieneenkin kipuun tai hermostukseen Hitler halusi tohtorin tervehdyttävän ruiskeen. Esimerkiksi vuonna -43 tapaamisessaan  Natsi-Saksasta irtautumista miettivän Mussolinin kanssa potilas A esiintyi huumepöllyssä, yliampuvasti ja vaahtosi kolme tuntia. Ohler on tutkinut Morellin tarkkoja muistiinpanoja eri puolilla Saksaa sekä Washingtonin parissa arkistossa. Muistiinpanoissa toistuvat merkinnät ’ruiske kuten tavallisesti’ tai vain x.

Ohler esittää vakuuttavasti Hitlerin fyysisen terveyden murentumisen seuraavina sotavuosina. Vuoteen -40 Hitler oli ollut hyvässä kunnossa ja ikäistään nuoremman näköinen. Murhayrityksen ja itärintaman tappioiden jälkeen Hitler eristäytyi pimeisiin bunkkereihinsa ja lopetti julkiset puheensa. Kestopäihtynyt elimistö oli sekaisin, vatsa ei toiminut, oli sydänvaivoja, kouristuksia ja vapinaa. Hitler vanheni silmissä ja painui kumaraan. Ruiskeita oli annettu niin paljon, että potilas A:n suonet olivat vaurioituneet ja vapina sitä luokkaa, ettei natsitervehdyskään kunnolla onnistunut.

Sodan loppuvaiheessa huumeriippuvaisen potilas A:n kauhunhetket koittivat, kun diileri Morell tarjosi ei oota. Britit pommittivat raivoisasti Saksan kaupunkeja, mm. Dresdenin maan tasalle. Maan lääketehtaita oli myös pommitettu eri puolilla ja potilas A:n tarvitsemien lääkkeiden tuotannossa oli katkoksia. Ärsyyntynyt ja vieroitusoireista kärsivä Hitler erotti henkilääkärinsä, huusi ja raivosi - ampui lopulta itsensä, ja 100 000 uskollista natsia toimi samoin.

Kirja oli jäätävää kuunneltavaa ja erittäin vetävästi kirjoitettu; karmeita yksityiskohtia oli paljon. Esimerkiksi Sachsenhausenin keskitysleirissä Berliinin lähellä toimi kengänpohjien testausyksikkö, joka testasi eri materiaalien kestävyyttä. Vangeille annettiin kokaiinia ja Pervitiniä ja pantiin heidät kävelemään pakkaus selässä rataa, jossa oli erilaisia pintakäsittelyjä. Tämän pilleripartion ’voittajaksi’ selvisi vanki, joka käveli yhtä mittaa 4 vuorokautta ja 96 km. Sodan loppuvaiheissa teinipoikia värvättiin laivastoon taistelemaan Atlantilla Seehund-sukellusveneissä. Kokaiinipurukumia jauhavat pikkupojat olivat niin pöllyssä, etteivät tienneet sodan jo loppuneen; nousivat lopulta ylös Amsterdamin satamassa ja antautuivat.

Norman Ohler - Hitlerin tabut

Alkuteos Der Totale Rausch 2015

Suomentanut Raija Nylander

Like 2016

Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi

_______________

Kun Saksa hyökkäsi Ranskaan 1940, sen sotilaat olivat ottaneet 35 miljoonaa annosta Pervitiniä eli metamfetamiinia. Huumetta sai vapaasti apteekeista, ja siitä tuli natsivaltiossa koko kansan hupi. Pannessaan toimeen viimeisen sotaponnistuksen 1944 Hitler läheisimpine työtovereineen ei ollut päivääkään selvin päin. Perusteellisesti dokumentoitu tietokirja kulkee kuin trilleri.

Norman Ohler (s. 1970) on saksalainen kirjailija. Hän on laatinut myös elokuvakäsikirjoituksia muun muassa Wim Wendersin ja Dennis Hopperin kanssa ja saanut useita palkintoja.

Annette Hess - Tulkki

Kiitetty saksalainen käsikirjoittaja Annette Hess vie esikoisromaanissaan Tulkki lukijan seuraamaan Frankfurtissa pidettyjä Auschwitz-oikeudenkäyntejä. Prosessi oli pitkä ja kesti vuoden 1963 lopulta elokuuhun 1965. Keskiössä on nuori puolan kielen tulkki Eva Bruhns, joka joutuu tulkkaamaan todistajalausuntoja, koska puolalainen tulkki ei saa viisumia. 60-luvulla toisesta maailmansodasta on kulunut vasta vajaa 20 vuotta ja elossa on paljon sekä natseja että heidän uhrejaan. Maassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri: holokaustista ei puhuta ja kaikki haluavat peitellä omia sota-ajan tekemisiään.

Eva on vaalea ja kaunis, rotupuhdas arjalainen nuori nainen, mutta natsien rotuopeistakin tietysti vaietaan. Frankfurtin kaupunginsairaalassa vastasyntyneiden osastolla työskentelevä vanhempi sisar Anegret on sen sijaan lihava ja yrittää syömishäiriöllään hallita ahdistustaan. Vanhemmat Ludwig ja Ethel pyörittävät vaatimattomalla alueella sijaitsevaa ravintolaa Deutsches Haus ja perheeseen kuuluu myös iloinen pikkuveli Stefan ja tämän pieni koira Purzel. Eva seurustelee rikkaan ja hyvin konservatiivisen Jürgen Schoormannin kanssa, jonka perheellä on hulppea moderni palatsi Taunus-vuorilla ja menestyvä postimyyntiliike.

Oikeudenkäyntien kuluessa Eva järkyttyy sydänjuuriaan myöten, sillä hän ei ole aiemmin tiennyt mitään holokaustista eikä Auschwitzista. Annette Hessin oikeudenkäyntikuvaukset ovat riipaisevia ja tulevat iholle. Tuossa nuo pönäkät ja hienosti pukeutuneet syytetyt istuvat ylimielisinä ja kieltävät kaiken. En tiennyt mitään, en ollut tuolloin paikalla, leirin pohjapiirros on väärin, he sanovat. Oikeudenkäyntien loppuvaiheessa sekä syyttäjätaho että syytetyt matkustavat Auschwitziin paikan päälle ja Eva saa selvyyden dejà-vu -tuntemuksilleen. Hänen perheellään on yllättävä kytkös leiriin ja nuoruutensa ehdottomuudella Eva tekee pesäeron vanhempiinsa, koska nämä valehtelevat ja muuttaa pois kotoa.

Evan ja Jürgenin seurustelu ja kihlaus eivät suju onnellisissa merkeissä, sillä Jürgenillä on jotain mennyttä tunnollaan. Sovittaakseen nuoruuden pahan tekonsa hän halusi opiskella teologiaa, mutta Walter-isän dementoiduttua pojan oli pakko siirtyä perheyrityksen johtoon. Mitä isä tarkoittaa jatkuvasti toistamallaan lauseella ’Minusta ette saa mitään irti’? Myös dresdeniläinen Ethel äiti on kokenut sodan pommituksissa kovia.

Tulkki peilaa tuoreenoloisella otteella sodanjälkeisen sukupolven tuntoja ja saksalaisten kollektiivista syyllisyyttä. Eva tosin oli syntynyt vuonna 1939 ja sisko 1935, mutta lapsiahan he sodan aikana olivat. 60-luvulla elettiin myös kylmän sodan, rautaesiripun ja Berliinin muurin aikaa, jolloin esim. viisumien saanti Puolaan oli hyvin vaikeaa. Saksalaisen naisen asema tulee myös hyvin esiin Jürgenin hallitsevuudessa. Hän haluaa kontrolloida morsiantaan ja määrätä tämän tekemisistä, eikä halua tulevan vaimonsa käyvän ansiotyössä. Tämän päivän näkövinkkelistä tuntuu uskomattomalle, että sulho menee tapaamaan oikeuden puheenjohtajaa sanoen, että Eva lopettaa tulkkaushommat, koska hänen hermovarustuksensa ei kestä.

Kuuntelin kirjan äänikirjana eikä tarina lähtenyt aluksi lentoon. Annoin sitten kuitenkin Tulkille toisen mahdollisuuden ja siitä olen iloinen. Romaani on erinomainen hieman naiivia loppuratkaisua lukuunottamatta. En myöskään erityisemmin lämmennyt kanadalaisen juristin David Millerin kiihkeälle hahmolle enkä Anegretin oudoille puuhille. Erilaisesta näkökulmasta natsismia tutkiva Tulkki on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kirjan loppusanoissa Hess sanoo käyttäneensä paljon Fritz Bauer Instituutin laajaa nettiaineistoa.

Annette Hess - Tulkki

Alkuteos Deutsches Haus 2018

Suomentanut Pirkko Roinila

Kansi Martti Ruokonen

Wsoy 2020

Äänikirjan lukija Maija Lang

_______________ 

 Kirjojen kuisketta    /   Leena Lumi   /   Maailmankirjat 

Frankfurt, 1963. Eva Bruhnsin asiat ovat hyvin. Vanhempien majatalo menestyy, töitä riittää puolan kielen tulkkina, ja poikaystävänkin pitäisi pian kosia. Mutta kun Eva päätyy tulkkaamaan todistajanlausuntoja sotaoikeudenkäynnissä, hän kuulee ensi kertaa sanan Auschwitz. Tulkki käsittelee Euroopan historian mustinta kipupistettä sodanjälkeisen sukupolven näkökulmasta ja luotaa perheen murrosta, naisen asemaa ja syyllisyyden taakkaa.

Annette Hess (s. 1967) on Saksan kiitetyimpiä nuoren polven käsikirjoittajia, jonka lähihistoriaa käsittelevät televisiosarjat ovat olleet järjestään menestyksiä Saksassa, ja joista Weissensee on esitetty myös Suomessa nimellä Rakkautta Berliinin muurin varjossa. Tulkki on hänen esikoisromaaninsa, joka julkaistaan yli 20 kielellä. Hessin sujuva, teeskentelemätön proosa herättää arjen pienet yksityiskohdat eloon.

Andreas Schlieper, Heike Reinecke - Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

Andreas Schlieperin ja Heike Reinecken teos Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä on hauska teos, joka on varmasti viihdyttävää luettavaa jokaiselle kissojen ystävälle. Kirjailijat ovat ottaneet mukaan kolmekymmentä kuuluisaa henkilöä, jotka ovat olleet enemmän tai vähemmän hullaantuneita kissoihinsa. Kirjailijat ovat kuvanneet kissoja teoksissaan ja taiteilijat taiteessaan. Henkilökattaus on niin monipuolinen, että jokainen voi löytää itseä kiinnostavan kuuluisuuden. Mukana ovat kirjailijoista mm. Haruki Murakami, Ernest Hemingway, Herman Hesse, T. S. Eliot, Patricia Highsmith, Charles Bukowski ja Doris Lessing; taiteilijoista mm. Frida Kahlo, Paul Klee ja Franz Marc.  Mukana on toki paljoin muitakin nimiä: Winston Churchill, Isaac Newton ja jälkisanoissa listataan vielä vaikka kuinka monta kissanystävää, jotka eivät mahtuneet kirjaan.

Kirjan luvut rakentuvat niin, että lukija saa tietoa henkilön kisahulluudesta ja samalla lyhyen katsauksen hänen elämäänsä. Sitaatteja on paljon ja ne tuovat näkökulmahenkilön lähemmäksi. Voisi sanoa, että esim. Hemingwayn kissahulluus meni aika lailla överiksi. Hänellä oli jopa kuusikymmentä kissaa ja hän rakennutti Kuuban fincalleen niille oman asuintornin. Hemingway jalosti monivarpaisia eli polydaktylisiä kissoja. Tänä päivänä Hemingwayn koti Yhdysvaltojen Key Westissä on avoinna yleisölle ja siellä majailee edelleen nelisenkymmentä kissaa!

Paul Klee: Kissa ja lintu 1928, MOMA

Itse innostuin tutkimaan enemmänkin taiteilijoita, jotka rakastivat kissoja. Yksi heistä on saksalainen Franz Marc (1880-1916), joka perusti Der Blaue Reiter -ryhmän. Hän on kuuluisa sinisistä hevosistaan ja muistakin värikkäästi ja kubistisen oloisesti kuvatuista eläimistään. Saksalais-sveitsiläinen Paul Klee (1879-1940) kuului myös Sinisiin ratsastajiin. Hänen näkemyksensä kissasta on hauska: ajatus linnuista täyttää kissan koko aivot!

Länsimaisessa symboliikassa musta kissa enteilee pahaa, se suorastaan edustaa pahuutta, paholaista, kuolemaa, tai vähintäänkin kahlitsematonta himoa. Keskiajalla mustaa kissaa pidettiin noitien seuralaisena, ja monelle tulee yhä tukala olo, kun sellainen ylittää tien - varsinkin jos se juoksee vasemmalta oikealle.

Frida Kahlo: Omakuva orjantappurakauluksen kanssa 1940

En tiennytkään, että Frida Kahlon (1907-1954) isä oli saksalainen. Kahlon osuudessa Schlieper ja Reinecke puhuvat mustasta kissasta, jota länsimaissa pidetään paholaisen ilmentymänä. Yhdessä Kahlon symbolistisessa omakuvassa taiteilijan olkapäillä istuvat apina ja musta kissa. Musta kissa on Meksikossa myös onnea tuova rakkauden amuletti. Kahlon pään ympärillä lentelevistä perhosista on erilaisia tulkintoja - niiden on arveltu symboloivan muutosta tai kristillisesä mielessä jopa ylösnousemusta tai atsteekkien kulttuurin sielua.

En muistanutkaan, että Truman Capoten (1924-1984) teokseen löyhästi perustuvassa elokuvassa Aamiainen Tiffanylla esiintyi oranssi kollikissa. Elokuvassa se on nimetön, mutta oikeassa elämässä kissaa esitti Orangey, monen muunkin elokuvan kissatähti. Sille myönnettiin vuonna 1962 PATSY-palkinto - Picture Animal Top Star of the Year. Tässä Youtube-linkissä Audrey Hepburn halaa litimärkää Orangeytä. Orangeyn kerrotaan hoitaneen työnsä eritäin ammattimaisesti: se pysyi kuvauspaikalla silloinkin, kun kuvaukset kestivät tuntikausia, mutta poistui studiolta heti niiden päätyttyä.

Tässä muutamia makupaloja tästä hauskasta kirjasta. Itse opin paljon ja viihdyin! Kirja ei ole tutkimus, vaan viihteellinen tietokirja. Lopussa on henkilöittäin luettelo niistä teoksista, joista sitaatit on poimittu.

Andreas Schlieper, Heike Reinecke - Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä
Alkuteos Legendäre Katzen und ihre Menschen 2019
Suomentanut Heli Naski
Kansi Eevaliina Rusanen
Bazar 2020
Kirjastosta
_______________

Andreas Schlieper (s. 1951) ja Heike Reinecke (s. 1961) ovat kirjaileva pariskunta, joiden tuotantoon kuuluu rikoskirjallisuutta ja tietokirjoja. 

Jenny Erpenbeck - Päivien loppu

Jenny Erpenbeck ottaa teoksessaan Päivien loppu teemakseen koko kuohuvan 1900-luvun ilmiöt ja ismit, ja löytyyhän noilta sadalta vuodelta ammennettavaa. Monisäikeinen romaani tarkastelee ihmisyyttä, kohtaloa ja Eurooppaa 1900-luvulla muovanneita tapahtumia: ensimmäinen ja toinen maailmansota, juutalaisten pogromit ja kohtalo natsismin aikana, kommunismi, DDR ja Neuvostoliitto. Kirjailija leikkii kaikkivaltiasta ja osoittaa, miten pienestä elämän käänteet voivat olla kiinni. Mitä jos tapahtuukin näin eikä noin? Näillä käänteillä hän luo samalle juutalaiselle naiselle viisi erilaista elämän kulkua, romaanin viisi eri ’kirjaa'. Niiden välissä olevilla intermezzoilla hän kääntää historian ja henkilönsä elämän kulun.

Todellinen henkilö, joka piiloutuu näiden naisenelämien taustalle on Erpenbeckin oma isoäiti, juutalaiseen sukuun syntynyt Hedda Zinner (1905-1994). Romaanin naiset kulkevat elämissään isoäidin reittiä Brodysta Berliiniin, sitten Wieniin, Moskovaan ja taas Berliiniin. Ensimmäisessä kirjassa juutalaiselle äidille ja kristitylle isälle syntyy tyttölapsi vuonna 1902 Brodyssa Lembergin lähellä. Vanhempien eri uskonnot aiheuttavat jo tuolloin suuria vaikeuksia: on pogromia ja silmitöntä juutalaisvihaa. Tyttö kuolee kahdeksan kuukauden vanhana ja surun murtama äiti suree häntä juutalaisin menoin. Isä ei kestä surua ja tapahtunutta, vaan lähtee siirtolaiseksi Amerikkaan, kuten moni Euroopasta tuolloin. Erpenbeck kuvaa hienosti, miten karusti ja lihakarjana siirtolaisia kohdeltiin Ellis Islandilla.

Mutta entä jos tyttö olisikin jäänyt eloon? Toisessa kirjassa tytön perhe asuu Wienissä ja tyttö kuolee 17-vuotiaana ensimmäisen maailmansodan lopulla väkivaltaisesti. Kolmannessa kirjassa hänestä tulee Moskovaan natseja paennut kommunisti ja kirjailija, joka kirjoittaa kommunalkassa selontekoaan stalinisteille ja on epätoivoisen tietämätön jo vangitun aviomiehensä kohtalosta. Nainen pidätetään ja karkotetaan Siperiaan työleirille, jossa kuolee. Neljännessä kirjassa ollaan taas DDR:ssä ja viidennessä nainen kuolee iäkkäänä vanhainkodissa yhdistynyttä Saksaa ihmetellen.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, mutta vyöryviä tapahtumia oli äänikirjalle liikaa. Meri Nenonen luki hienosti ja selvästi, mutta minusta tämä pitäisi lukea kirjana, jotta voisi rauhoittua välillä ja palata tekstiin. Romaanin idea saman naisen vaihtoehtoisista elämistä on varsin jännittävä ja Erpenbeck kertoo oman sukunsa tarinaa ja kuvaa omaa DDR:äänsä sisältäpäin. Vakuuttavasti ja vimmalla. Jo aiemmin kirjailijalta lukemassani teoksessa Mennä, meni, mennyt päähenkilö Richard on hyvin hämmentynyt muurin murruttua ja elämän muututtua radikaalisti. Tässäkin päähenkilö ihmettelee länttä ja yhdistynyttä Saksaa. Miten on mahdollista, että koko yli 40 vuotta toiminut valtio lakkautettiin ja kaikki mihin oli ikänsä uskonut mitätöitiin?

Erpenbeck kirjoittaa minusta tässäkin jämptin saksalaisesti ja todella napakkaa ja huolellista tekstiä, ja suomennos tuntui laadukkaalta. Intermezzoissa kirjailija osoittaa ne pienet, mitättömiltä tuntuvat seikat, joilla voi olla valtava vaikutus yhden ihmisen - ja miksei koko kansakunnankin kohtaloon. Päivien loppu on vaikuttava teos, vaikka tarinan vauhti oli kova ja poliittiset yksityiskohdat tuntuivat paikoin liian monimutkaisilta.

Jenny Erpenbeck - Päivien loppu
Alkuteos Aller Tage Abend 2012
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Äänikirjan lukija Meri Nenonen
Tammi 2020
_______________

Jenny Erpenbeckiä (s. 1967 Itä-Berliini) on luonnehdittu yhdeksi aikamme ajankohtaisimmista kirjailijoista. Erpenbeck on syntyisin Itä-Berliinistä, ja hän on opiskellut kirjansidontaa ja musiikkiteatteria. Kirjailijantyön lisäksi hän on toiselta ammatiltaan oopperaohjaaja. Mennä, meni, mennyt -romaanista tunnettu Erpenbeck on voittanut lukuisia saksalaisia ja kansainvälisiä kirjallisuuspalkintoja.

Jenny Erpenbeck - Mennä, meni, mennyt

Koko Eurooppa oli pakolaiskriisin takia täysin sekaisin kun Jenny Erpenbeckin teos Gehen, ging, gegangen - Mennä, meni mennyt ilmestyi vuonna 2015. Pakolaiskriisi oirehti jo edellisenä vuonna. En tiedä kuinka kauan Erpenbeckillä tämä teos oli työn alla, mutta ilmestymisen ajoitus oli napakymppi.

Kirjan päähenkilö on eläköitynyt klassisten kielten professori Richard. Hän on syntynyt ja kasvanut Itä-Berliinissä ja edelleenkin, 25 vuotta muurin murtumisen jälkeen, miehellä on vaikeuksia suhtautua länteen ja yhdistyneeseen Saksaan - hän tuntuu olevan yhtä eksyksissä kuin afrikkalaiset turvapaikanhakijat, joihin hän kohta tutustuu. Vaimo on kuollut, nuori rakastajatar hylännyt ja mies elelee yksin talossaan järven rannalla. Kaupungilla Richard näkee afrikkalaisten pakolaisten nälkälakon eikä tapahtumaa suuremmin huomioi. Sitten myöhemmin Richard törmää heidän protestileiriinsä Oranienplatzilla. Turvapaikanhakijoilla on ollut leirinsä keskellä kaupunkia jo kaksi vuotta ja Richard alkaa käyttää aikaansa heidän jututtamiseensa. Itse asiassa hän suorittaa eräänlaista tutkimusta näiden miesten kotimaista, menneisyydestä ja pakolaisuuden kulusta - ja huomaa oman tietämättämyytensä, niin sivistynyt mies kuin onkin.

Erpenbeck on itsekin syntynyt Itä-Berliinissä (1967) ja itä jotenkin menneisyyteen jämähtäneen Richardin silmin oli todella kiinnostavaa luettavaa. Mutta en voi sanoa pitäneeni Richardista. Hän on mies, joka on elänyt elämänsä ottamatta kantaa mihinkään, kulkenut silmälaput silmillä ja elänyt kaiken ulkopuolella omalla saarekkeellaan. Nuoren rakastajattarensa mies mainitsee hyvin usein, pitkän avioliiton ongelmat jäävät rivien väliin lukijan tulkittaviksi. Vaimo joi ja haastoi riitaa; aivan kirjan lopussa syy tähän selviää Richardin ällistyttävästä puheenvuorosta.

Richard uppoaa monen afrikkalaisen turvapaikanhakijan elämään, haastattelee heitä, opettaa yhdelle pianonsoittoakin, opettaa heille saksaa ja hoitaa heidän kanssaan jopa paperisotaa. Hienosti Erpenbeck rinnastaa hyvin toimeentulevan eurooppalaisen ja afrikkalaisen, joka ei todellakaan voi miettiä mihin kulutushyödykkeisiin rahaa käyttäisi. Afrikkalaisella rahaa ei ylipäätään ole. Turvapaikanhakijoiden toivoton tilanne tulee hyvin selväksi. Vaikka Saksassa on avoimia työpaikkoja vaikka kuinka, ilman työlupaa turvapaikanhakijoita ei voida palkata. Useimpia heitä odottaa maastakarkotus, vaikka väliaikainen oleskelulupa olisi myönnettykin: heidät karkotetaan työttömyyden riivaamaan Italiaan, sillä sinne heistä useimmat ensimmäiseksi päätyivät.

Richardin kiinnostus turvapaikanhakijoiden tilanteeseen erottaa muka ystävät oikeista ystävistä. Yksi elämänikäinen ystäväpariskunta menettää ystävästatuksensa, mutta jäljelle jää monia, jotka tarjoavat afrikkalaisille turvapaikanhakijoille katon pään päälle, vaikkakin väliaikaisen. Erpenbeckin kerronta tuntui minusta jotenkin hyvin jämptiltä ja hyvin saksalaiselta. Olisin toivonut enemmän tunnetta traagisiin kohtaloihin. Ehkä sitä oli, mutta minuun se ei yltänyt. Kieltämättä ajatuksia herättävä teos - eikä EU:ssa pakolaiskysymystä olla vieläkään ratkaistu.

Jenny Erpenbeck - Mennä, meni, mennyt
Alkuteos Gehen, ging, gegangen 2015
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Kansi Laura Lyytinen
Tammi 2019
Kirjastosta
_______________

Kirjaluotsi, Mummo matkalla, Kirsin Book Club

Brunhilde Pomsel, Thore D. Hansen - Sihteeri

He liikkuivat vielä ihan vapaasti.

Mutta vähitellen... yhtä tai toista ihmistä ei enää näkynyt.

Sihteeri perustuu vuonna 2016 valmistuneeseen itävaltalaiseen dokumenttielokuvaan Ein Deutsches Leben - A German Life, jossa Brunhilde Pomsel (1911-2017) kertoo elämästään natsivallan ytimessä. Dokumentti on kuvattu mustavalkoisin lähikuvin ja iäkkään Pomselin uurteiset kasvot ovat hyvin dramaattiset. Hän antoi luvan julkaista parituntisen monologinsa kirjana kuolemansa jälkeen. Työhön tarttui saksalainen toimittaja-kirjailija Thore D. Hansen. Näin syntyi Sihteeri.

Pomsel varttui Berliinin hyväosaisten asuinalueella Südendessä eikä siellä näkynyt natsiräyhääjiä eikä juuri köyhiäkään. Juutalaiset olivat ihmisiä siinä kuin muutkin saksalaiset. Tilanne kärjistyi nopeasti Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933, Pomselin ollessa 22-vuotias. Nopeassa tahdissa tulivat juutalaislait, kristalliyö ja juutalaisia alettiin siirtää keskitysleireille. Pomselin mukaan kukaan ei kylläkään tiennyt, mistä oli kyse.

Hänellä oli juutalainen tyttöystävä Eva joka katosi, ja myöhemmin selvisi, että Eva oli saanut surmansa Auschwitzissa. Pomsel työskenteli juutalaisen tohtori Goldbergin sihteerinä kunnes pääsi töihin radioon. Taitavana pikakirjoittajana käsky kävi sitten Joseph Goebbelsin sihteeristöön propagandministeriöön. Pomselin mukaan ministeriön sihteerit eivät nähneet mitään huippusalaista, sillä Goebbelsilla oli omat privaattisihteerinsä.

Vapaata sanaa ei enää ollut.

Kaikkea valvottiin ja salakuunneltiin.

Pomsel sanoo vähät välittäneensä politiikasta, häntä ajoi oma etu. Palkka propagandaministeriössä oli huippuhyvä ja hän viihtyi näissä elitistisissä ympyröissä. Pieniä ristiriitaisuuksia yli satavuotiaan Pomselin monologissa on. Hän kieltäytyy ehdottomasti tuntemasta syyllisyyttä ja väittää kivenkovaan, ettei tiennyt mitään natsien hirmutöistä. Hän sanoo, että hänen oli pakko ottaa tarjottu työ vastaan - natseille ei sanottu ei. Toisaalla kirjassa hän taas toteaa, että jos olisi tiennyt mitä todella tapahtuu, hän ei olisi ryhtynyt propagandaministerin sihteeriksi.

Minusta on turhaa miettiä onko Pomsel syyllinen johonkin vai ei. Mitäpä yksi pieni Pomseliini olisi voinut tehdä? Hän oli koneiston ratas kuten miljoonat saksalaiset. Natsismin valtavaa hyökyä on mahdoton ymmärtää; se eteni pieni aalto kerrallaan ja perustui pitkälti Goebbelsin taitavuuteen. Hänen luomansa propaganda ja sen koneisto olivat hirvittävän nerokkaita ja hirvittävän tehokkaita: Saksaa hallittiin pelolla ja vastustajat eliminoitiin muitta mutkitta. Hitlerin valtaannousulle Hansen esittää joukon syitä: I maailmansodan nöyryytykset, talouslama, massatyöttömyys ja nälkä. Kun joku lupaa auttaa kansaa ahdingossa, ilollahan se otetaan vastaan. Vasta myöhemmin selvisi Hitlerin sairas ajatusmaailma, mutta silloin oli jo myöhäistä. Fasismi eli muutoinkin vahvana tuolloin, oli Mussolinit, Francot ja idässä Stalinkin.

Kirjan päättää Hansenin 60-sivuinen essee Mitä Goebbelsin sihteerin tarina meille nykypäivänä opettaa, jossa hän analysoi nykymaailman oikeistopopulistisia liikkeitä verraten niitä Pomselin ja natsien aikaan. Hansen näkee nykymaailmassa paljon varoittavia yhtymäkohtia vuosiin juuri ennen natsien nousua valtaan: oikeistopopulistiset liikkeet Saksassa, Itävallassa ja Ranskassa; Britannian brexit, Yhdysvaltojen Trump; alati laajeneva nationalismi ja maahanmuuttovastaisuus. Yhtenä natsismia edistäneenä tekijänä hän näkee ihmisten tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden: hoidettiin vain omat asiat, ja oma etu ja leipä olivat prioriteettilistan kärjessä. Hansen sanoo, että me internet-ajan ihmiset emme voi vedota tietämättömyyteen ja kehottaa meitä lopettamaan välinpitämättömyytemme ja reagoimaan muullakin tavalla kuin peukuttamalla somessa. 

Tapa jolla Pomsel kertoi episodeja elämästään oli mukavan jutusteleva ja luin suurella mielenkiinnolla. Taas muistui mieleen Goebbelsin naisjutut ja ristiriidat avioliitossa natsivallan 'superäidin' Magdan kanssa. Suhteita oli lukuisia, mutta vakavin ehkä vuosia kestänyt suhde itävaltalais-tsekkiläisen Lída Baarován kanssa. Göbbelsit suunnittelivat jopa avioeroa, mutta Hitler ilmoitti että ei käy. Avioparin ja heidän lastensa loppu oli tyly. Hansenin essee on sinänsä ansiokas, mutta minusta aivan liian pitkä. Minusta sen olisi voinut tiivistää 20 sivuun.

Brunhilde Pomsel, Thore D. Hansen 

Ein Deutsches Leben 2017

Sihteeri

Suomentanut Raija Nylander

Gummerus 2018

***

Kirjastosta

_______________

Muualla: Aina joku kesken

Brunhilde Pomsel (1911-2017) liittyi natsipuolueeseen vuonna 1933, työskenteli natsien radioasemalla ja Joseph Goebbelsin sihteerinä vuodesta 1942 sodan loppuun asti.

Thore D. Hansen (s. 1969) on saksalainen journalisti ja kirjailija, joka on julkaissut useita tietokirjoja ja trillereitä.

Natsi-Saksan romahdettua Pomsel jäi neuvostojoukkojen vangiksi ja päätyi useille eri leireille Berliinissä. Pomsel pohtii kirjassa sukupolvensa syyllisyyttä: hän ei kokenut olleensa vastuussa tai edes tietoinen työpaikallaan tehdyistä hirmupäätöksistä.

Nele Neuhaus - Susihukka

Susihukka on neljäs lukemani dekkari Neuhausin Bodenstein & Kirchhoff -sarjasta. Kirjailija on tyylilleen uskollinen, siksipä aloitan muutamalla siteerauksella aiemmista blogipostauksistani:

Nyt kyllä rönsyiltiin liikaa. Kirjailijan mielikuvitus laukkasi sekä pää- että sivuhenkilöissä vähintään kahden kirjan verran. Tiivistys olisi tehnyt terää. -Joka tuulen kylvää 

Nelehausin henkilögalleria on laaja ja hän on kehittänyt heidän välilleen uskomattoman monimutkaisen riippuvuus- ja syy-seuraussuhteiden verkoston. -Lumikin on kuoltava 

Kirjan alussa kirjailija marssittaa tavattoman paljon uusia henkilöitä lukijan ihmeteltäviksi. Kesti aikansa tajuta kuka on kuka. -Syvät haavat

Samoissa runsaissa tunnelmissa mennään. Kerron monimutkaisesta juonivyyhdestä ylimalkaisesti hiukan. Rikostutkimuksen käynnistää Mainista löytynyt anorektisen laihan nuoren tytön ruumis, jossa on kauhistuttavan väkivallan merkkejä. Ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi eikä kukaan vainajaa kaipaa. Arkistosta nousee esiin samantyyppinen selvittämätön rikos 10 vuoden takaa. Pian Neuhaus nostaakin valokiilaan tämän vanhan rikoksen aikoihin pedofiliasta tuomitun ex asianajajan Rothemundin. Hän on mies joka menetti tuomionsa vuoksi aivan kaiken: työnsä ja asemansa, hienon talonsa, luksusautonsa ja koko perheensä. Mies asuu nyt henkipattona rähjäisessä vuokratussa asuntovaunussa. Onko Rothemund ollut nyt(kin) asialla?

Television ajankohtaisohjelmien häikäilemätön tähti Hanna Hertzmann astuu seuraavaksi kuvaan nenäkkäine punkkarityttärineen. Nainen suunnittelee kaikki katsojaluvut räjäyttävää paljastusohjelmaa pedofiliasta. Salaiseen suunnittelutiimiin kuuluu - yllättävää kyllä - edellä mainittu pedofiliasta tuomittu Rothemund, yksi kovan luokan moottoripyöräjengiläinen ja tunnettu psykiatri.  Suunnitelma menee jäihin kun Hanna hakataan henkihieveriin ja raiskataan äärimmäisen brutaalisti.

Neuhaus nostaa esiin uusia pedofiliaepäilyjä: myös Kirchhoffin ystävättären pienen tyttären epäillään joutuneen seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ja Hofheimin arvostettu huostaanotettuja lapsia hoivaava Päivänsäteet ry kätkee sekin menneisyyteensä kuvottavia luurankoja. Sälää lisää myös aiemmin hyllytetty rikospoliisi, kostonhaluinen Frank Behnke ja poliisikunnan menneisyydestä paljastuu uskomaton vehkeilyvyyhti, mikä vaarantaa jopa napakan Nicola Engelin uran.

Kaiken tämän keskellä lukija saa kurkistaa myös komisarioitten privaattielämään. Bodensteinin avioerosta on kaksi vuotta ja nyt hän on vihdoin muuttamassa vanhempiensa kartanon ajurintuvasta omilleen. Kirjan alkuosassa piipahtaa edellisestä osasta tuttu eläinlääkäri Inka, mutta häneen Neuhaus ei enää palaa. Pomo Bodenstein on edelleen nössö ja tietotekniikankin kanssa avuton.

Hofheimin rikospoliisin ehdoton tähti on skarppi Kirchhoff, joka elelee edelleen rakastuneena  Christophinsa kanssa tutulla tilallaan Birkenheimissä. Nyt heidän elämäänsä sulostuttaa ja monimutkaistaa Christophin pieni tyttärentytär, joka on saapunut lomalle Australiasta. Tuntuu että kaikki hahmonkehittelypanokset Neuhaus on käyttänyt Kirchhoffiin. Nainen onkin tunnollinen ja järkevä, ihan tavallinen nainen, jonka elämässä ura ja privaattielämä ovat hyvässä tasapainossa.

Aikamoinen soppa on siis Susihukkakin ja kirjan 556 sivuun rönsyjä mahtuu. Minua harmitti se, että Neuhaus antoi liian selvän vinkin pääpahiksesta, toki koko kuvio avutui vasta tarinan edetessä. Aiheeltaan pedofilia ja pedofiliaringit on tietysti hyvin vastenmielinen - miten tämä aihe voikin olla niin tapetilla nykyään? Neuhaus on tavattoman suosittu Saksassa. Siellä siis hänen perusteellinen kerrontatyylinsä puree ja kirjailija on löytänyt uskolliset faninsa. Itse olisin kaivannut hyvin kehitellyn juonen ja hyvän peruskerronnan lisäksi jotain säkenöivää briljanttiutta, jota en löytänyt. Mieleen tuli tyylillisesti tavallinen & junnaava.

Bodenstein & Kirchhoff -sarja:

#1 Eine unbeliebte Frau, 2006

#2 Mordsfreunde, 2007

#3 Tiefe Wunden, 2009 - Algunas heridas nunca se curan *** (Embolsillo 2014/2015)

#4 Schneewittchen muss sterben, 2010 - Lumikin on kuoltava **** Wsoy 2016)
#5 Wer Wind sät, 2011 - Joka tuulen kylvää *** Wsoy 2017)
#6 Böser Wolf, 2012 - Susihukka *** (Wsoy 2018)
#7 Die Lebenden und die Toten, 2014 (Elävät ja kuolleet)
#8 Im Wald, 2016 (Metsässä)

Nele Neuhaus
Böser Wolf 2012
Susihukka
Suomentanut Veera Kaski
Kansi
Wsoy 2018
***
Kustantajan lukukappale - kiitos
_______________

Toisen sanoin - Mit den Worten des anderen #runosunnuntai 2/2

Suomalais-saksalainen runoantologia,

toimittanut Merja Virolainen

Tämän runosunnuntain postaus on kaksiosainen.

Toisessa julkaisen muutaman talvisen ja minua koskettaneen runon

On niin kylmä ja niin ikävä

Olen aiemmin kertonut miten eksyin Helsingin kirjamessuilla 2017 vahingossa Goethe-Instituutin ohjelmaan. Estradilla lukivat tekstejään Kathrin Schmidt ja Ulrike Draesner. Myöhemmin luin Schmidtin romaanin Et sinä kuole. Draesnerilta ei löytynyt mitään Helmetistä, mutta löysin tämän suomalais-saksalaisen runoantologian, jossa molemmat kirjailijat ovat mukana.

• Saksalaiset runoilijat: Ulrike Draesner (s. 1962), Elke Erb (s. 1938), Kathrin Schmidt (s. 1958) ja Jan Wagner (s. 1971)
• Suomalaisiset runoilijat: Olli Heikkonen (s. 1965), Jukka Koskelainen (s. 1961), Timo Lappalainen (s. 1959) ja Merja Virolainen (s.1962)
• Antologia on tehty yhteistyössä Goethe-Instituutin kanssa

Neljä saksalaista ja neljä suomalaista runoilijaa ottivat käsittelyyn toistensa runoja – etsivät niille merkityksiä omalla kielellään simultaanitulkin välityksellä. Lähtökohtanaan heillä oli runojen raakakäännökset. Lopputulos on antologia, joka on paitsi hätkähdyttävää modernia saksalaista ja suomalaista runoutta myös tirkistys runouden kääntämisen monipuoliseen ja vaikeaan arkeen. Alkukielinen ja käännetty runo ovat nimittäin tässä teoksessa esillä rinnakkain. - Like

Antologiassa on kunkin kirjailijan lyhyt esittely, mikä oli hienoa. Runoja tässä yhteisproduktiossa on aika vähän ja kokoelma tuntuu hajanaiselta koska runojen aiheet ovat niin erilaisia. Draesnerin rankat runot kertovat keskenmenosta, Erbin lapsuusmuistoista, Schmidtin mm. sotamuseosta ja Wagnerin vihanneksista. Heikkosen runot olivat minulle tuttuja ja kertoivat Siperiasta, Koskelaisen ja Lappalaisen matkanteosta, ja Virolaisen tyttöydestä. En oikein päässyt sisään runoihin niitten heterogeenisyyden takia. Eniten saksalaisista oli mieleeni nuorin, Jan Wagner. Antologia on kuitenkin tutustumisen arvoinen sen vuoksi, että voi tutkia molempia kieliversioita. Omassa saksan kielessäni ei ole hurjasti hurraamista, mutta silti havaitsin kiintoisia eroja suomennoksissa vs saksannoksissa. Kokeilin huvikseni suomentaa oman version tästä Jan Wagnerin alkuperäisrunosta:

DAS LEXIKON DES ABERGLAUBENS

du mußt das rotschwänzchen vom dach verjagen.

stattdessen sitzt du mit dem kalten blick

des  fensters im rücken und hältst dich fest an jenem

dünnen haselnußzweig.

der himmel, ganz mit schwarzem tuch verhangen.

dahinter rollt man die fässer mit schwerem wein.

das langgezogene stöhnen der bäume, als schwanke

ein schafott in ihnen.

und du mit dem rücken zum fenster... vor der scheibe

klappt der blitz die weiße klinge aus

mit flinker hand. das rotschwänzchen, du hättest

es verjagen sollen.

- Jan Wagner

TAIKAUSKON SANAKIRJA

nyt sinun täytyy häätää leppälintu katolta.

sen sijaan istut ikkunan kylmä katse

selkäsi takana ja pidät lujasti kiinni

hennosta pähkinäpuun oksasta.

on taivas kokonaan mustan kankaan peitossa.

sen takana vieritetään tynnyreittäin raskasta viiniä.

puitten pitkään päässyt huokaus, kuin niissä keikkuisi mestauslava.

ja sinä selkä ikkunaan päin... ruudun edessä

salama vetää nopsalla kädellään esiin

valkean veitsen. leppälintu, sinun olisi pitänyt

se häätää.

- tulkinta Jukka Koskelainen

TAIKAUSKON SANAKIRJA

sinun täytyy hätistää leppälintu katolta.

sen sijaan istut siinä takanasi ikkunan kylmä katse

ja pidät kiinni tuosta ohuesta pähkinäpuun oksasta.

musta kangas on ripustettu koko taivaan ylle.

sen takana vieritetään tynnyreissä raskasta viiniä.

puut ovat voihkineet kauan, kuin oksillaan keinuisi mestauslava.

ja sinä selkä ikkunaan päin... ruudun edessä

välähtää nopeasti esiin taskuveitsen 

valkea terä. leppälintu, sinun olisi pitänyt

häätää se.

- riitta k

Jännittävää oli myös nähdä kuinka jotkut saksalaiset runoilijat kirjoittivat substantiivit moderniin tyyliin pienellä alkukirjaimella, sitaatissa näkyy tästä esimerkki. Olli Heikkosen runot olivat lukemastani kokoelmasta Jakutian aurinko, muita suomalaisia runoilijoita en ole vielä lukenut. Elina luki hiljattain Merja Virolaisen kokoelman Olen tyttö, ihanaa! Hänen postauksestaan selvisi kovasti ihmettelemäni Jususu! Olisi tosi mielenkiintoista jos löytyisi vastaavia antologioita tai ylipäätään runoja kahdella kielellä tulkittuina. Kun proosan kääntäjälläkin on haasteita, mitä runouden kääntäjä kohtaakaan!

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin aivan mahtavaa Suomennos slamia! Idea oli lainattu Poetry slamista ja lavalle astuivat konkarikääntäjät Kersti Juva ja Juhani Lindholm.

Slamin juonsi Poetry Connectionin Kasper Salonen, kaksikielinen kääntäjä ja myös lavarunoilija. Salonen on tehnyt gradunsa Arto Mellerin runojen englanninnoksista ja kääntää etupäässä runoja.

Oli kerrassaan nautinnollista kuunnella näitä työhönsä pieteetillä suhtautuvia kääntäjiä. Jokaista pientäkin nyanssia puitiin tarkoin. Jos jossain tulee vastaan Suomennos slam, mene ihmeessä kuuntelemaan!

"Lähes kaikki kääntävät kaikkien muiden tekstejä, mikä tuo teokseen elävyyttä ja notkeutta. Tätä tukee mainiosti alkutekstin ja käännöksen esittäminen rinnakkain. Rinnakkaisuus auttaa lukijaa muistamaan, ettei käännös ole alkuteksti, vaan jonkin ihmisen tekemä tulkinta. Vähänkin saksaa (suomea) taitavalle iloa on siitä, että voi vertailla myös eri kääntäjien tulkintoja saman runoilijan teksteistä." – Pekka Toikka, Kiiltomato.net

Muualla: Kiiltomato,

Toisen sanoin - Mit den Worten des anderen
Suomalais-saksalainen runoantologia
Toim. Merja Virolainen
Like 2003
***
Kirjastosta

Hyvää runosunnuntaita!

Reader why did I marry him? -blogin #runo18-haaste on taas käynnissä.  Tule mukaan, blogi ei ole osallistumisen edellytys! Tänä vuonna luetaan runoja kaikkialta maailmasta. 

Itse osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

Tänään mukana:
Tuijata luki Matti Kangaskosken Pääkalloneuvottelut

❤︎

Nele Neuhaus - Joka tuulen kylvää

Bodenstein & Kirchhoff  #5

Hofheimin rikospoliisi joutuu taas hurjaan pyöritykseen. WindPro-nimisen tuulivoimayhtiön juopotteluun taipuvainen yövahti Grossman on kierinyt portaat alas ja kuollut. Onko kyseessä tapaturma, kuolemantuottamus vai murha? Sanghain lemmenlomalta juuri palannut Pia Kirchhoff astuu remmiin rikospoliisin uuden vahvistuksen Cem Altunayn kanssa. Tuulivoimayhtiön toimitusjohtajalla Thiessenillä on jotain salattavaa ja lähelle kaavailtua tuulivoimapuistoa vastustaa iso kansalaisliike: adressiin on kerätty jo parituhatta nimeä.

Vihattu papparainen Ludwig Hirtreiter ei suostu myymään niittyään, vaikka se on ainoa mahdollinen tien paikka suunnitellulle tuulivoimapuistolle. Ei kolmesta miljoonasta eurostakaan, niinpä hänet posautetaan pois päiviltä. Epäilykset kohdistuvat vainajan kahteen konkurssikypsään poikaan ja tyttäreen sekä ennen kaikkea WindPro:lle kostoa hautovaan Jannis Theodorakikseen, kansalaisliikkeen johtohahmoon. Tämän tyttöystävä Ricky pitää Onnenlemmikki-nimistä eläinhoitolaa, jossa auttelee salaperäinen burnoutista toipuva Niki eli Annika sekä traumaattisia juttuja kokenut 16-vuotias Mark.

Aihe on sinänsä mielenkiintoinen: ilmastonmuutos, energiantuotanto ilman ydinvoimaa ja väärennetyt ilmastoraportit, joita sitten YK:ta myöten tuijotellaan. Edellisessä osassa Lumikin on kuoltava Nelehaus piti runsaan tarinansa langat nautittavasti käsissään, mutta nyt kyllä rönsyiltiin liikaa ja floppi tuli. Kirjailijan mielikuvitus laukkasi sekä pää- että sivuhenkilöissä vähintään kahden kirjan verran enkä oikein jaksanut hänen perin juurin yksityiskohtaista ja uuvuttavaa kerrontaansa. Nikan eli Annikan ilmastotutkijamenneisyydestä paljastui hurjia juttuja, mutta niin vain tuo vaimonsa jättämä von Bodenstein rakastui naiseen päätä pahkaa. Niin rikospoliisin päällikkö kuin onkin, mies vaikutti yksinkertaisesti toopelta. Poliisien sisäisen tarkastuksen kovat mafiaotteet tuntuivat myös epäuskottavilta.

Von Bodensteinin isäkin, vanha kreivi vaimoineen, pääsi tarinaan mukaan: murhattu Hirtreiter nimittäin testamenttasi tuon himoitun Papinniityn maapalan vanhalle ystävälleen. En jaksanut oikein innostua opettajansa hyväksikäyttämästä Markistakaan. Ymmärrän toki, että poika oli traumatisoitunut ja etsi rakkautta ja hyväksyntää sieltä mistä sai, kun vanhemmatkin touhottivat omia juttujaan. Tässä dekkarissa oli niin paljon naiveja piirteitä, etten osannut pitää niitä tahallisina sarkastisina heittoina.

Pia Kirchhoff pelasti kuitenkin tilanteen pomonsa Bodensteinin pyöriessä lemmestä sekaisena kuin kiimainen kolli. Jotain hyvää sentään: Kirchhoffin tilahan on saanut purkutuomion, mutta nyt ilmeisestikin löytyi uusi unelmien paikka naisen hevosille ja varsoille. Ja jos von Bodenstein toteuttaa uhkauksensa ja lähtee Berliiniin, naisesta luultavasti tulee yksikön pomo. Neuhaus jätti ilmaan niin ikään Nika-Annikan niskassa olleet murha- ja tuhopolttosyytteet, sillä nainen katosi luottavaisen von Bodensteinin silmien alta. 600 sivua, se on dekkarille paljon, tiivistys olisi tehnyt terää. En hihkunut tällä kertaa innostuksesta, mutta odotan silti toiveikkaasti keväällä ilmestyvää uutta osaa, #6 Susihukkaa.

Muualla: Kaksi sivullista, Luetut.net
Frau, signora & Bibi -haasteen yhdestoista.

Nele Neuhaus
Wer Wind sät 2011
Joka tuulen kylvää
Suomentanut Veera Kaski
Wsoy 2017
**
Kirjastosta

Nele Neuhaus - Lumikin on kuoltava

Bodenstein & Kirchhoff  #4

Altenheim on pieni kylä Frankfurtin kupeessa. Se tuntuu idylliseltä kuin nukkumalähiö, mutta kun kolmikymppinen Tobias Sartorius palaa kotiinsa istuttuaan 10 vuotta vankilassa alkaa tapahtua. Vuonna 1997, samoihin aikoihin kun prinsessa Diana kuoli, kylästä katosi kaksi kaunista nuorta tyttöä, 17-vuotiaat Stefanie ja Laura. Heidän ruumiitaan ei koskaan löydetty, mutta aihetodisteet riittivät tuomitsemaan Tobiaksen kaksoismurhasta. Hänen huoneensa ja autonsa takakontti olivat täynnä verta, hän oli riidellyt todistajien mukaan rajusti kummankin tytön kanssa. Mutta poika itse ei muista tapahtumista mitään, hänen muistissaan on musta aukko.

Kun hylätyllä lentokentällä nyt tehdään rakennustöitä, maanalaisesta säiliöstä löytyy ihmisluita. Kuolemansyyntutkija Henning, Pia Kirchhoffin ex mies, toteaa luiden kuuluneen toiselle kadonneelle tytölle. Tobiaksen äitikin tyrkätään rautatiesillalta alas ja hän loukkaantuu vakavasti. Vuosien takaiset jännitteet, epäilyt, katkeruudet ja kostonhalut ryöstäytyvät kylässä valloilleen. Tobias on perheensä ainoa lapsi ja hänen tuomitsemisensa on syössyt isän suositun ravintolan Kultakukon konkurssiin, vanhemmille on tullut myös avioero ja perheen maatila päätynyt kylän pohatan ja 'hyväntekijän' Claudius Terlindenin omistukseen. Tobias toivotetaan tervetulleeksi kotiin henkihieveriin mukiloimalla ja kotitalon seiniin maalataan solvauksia. Hänet halutaan häätää pois.

Pia Kirchhoff löytää vanhoista tutkimusraporteista epäselvyyksiä ja tutkii tapausta omalla ajallaan. Tarjoilijana toimiva goottityttö Amelie hurmaantuu komean Tobiaksen sinisistä silmistä ja alkaa nuuskia hänkin. Sitten Amelie katoaa ja kaikkien epäilyt kohdistuvat Tobiakseen. Taas nuori tyttö kateissa, heti kun tuo kylmäverinen murhaaja palasi! Tobiaksen syyttömyyteen ei tunnu uskovan kuin nuoruudenystävä Nadja, nykyisin maankuulu näyttelijätär.

Tämän enempää en aio juonesta kertoa, mahdotontakin se olisi. Nelehausin henkilögalleria on nimittäin laaja ja hän on kehittänyt heidän välilleen uskomattoman monimutkaisen riippuvuus- ja syy-seuraussuhteiden verkoston.  Sen verran raotan vielä, että varsin moni tiesi mitä kymmenen vuotta sitten oikeasti tapahtui, mutta salasi tietonsa omista vaihtelevista syistään. Neuhaus herättää dekkarissaan Altheimin kyläyhteisön hienosti eloon ja sen asukkaat tuntuvat aidoilta pikkumaisine inhimillisine piirteineen. Altenheimin hiljaisen julkisivun takana on kuohunut ja myllertänyt vuosikaudet: on teinipoikien toilailuja ja kännäämistä, tyttöjen veristä kilpailua poikien suosiosta, näteistä tytöistä tykkääviä aikuisia miehiä, silmitöntä vallanhimoa, järkyttävää sairaanhoitoa, kodinturvajoukkoja ja ties mitä. Kuulostaa sekavalta, mutta kumma kyllä Nelehaus sai kaiken pysymään koossa!

Lukiessani edellistä suomentamatonta osaa Syvät haavat, jäin väärään käsitykseen. Bodenstein on ollut Cosimansa kanssa aviossa jo yli 20 vuotta ja heillä on kaksi aikuista lasta ja pieni iltatähti Sophie. Nyt Bodensteinin avioliitossa myrskyää rajusti: vaimolla on suhde toiseen mieheen. Mies on onneton ja aivan murtunut. Mitenkähän jatkossa käy, ainakin toistaiseksi Bodenstein muutti takaisin lapsuuskotiinsa. Topakka Pia Kirchhoff jäi tässä osassa yksityisasioineen taustalle, pomon asioita ja poliisilaitoksen tulehtuneita suhteita ruodittiin enemmän.

Kiinnitin suomennoksessa huomiota samaan kuin Arja. Se-sanan käyttö ihmisistä särähti korvissani, vaikka mitä ilmeisemmin puhekieltä tavoiteltiin. Tuntui oudolta, saksalaisethan teitittelevät vähänkin vieraampia ihmisiä ja vaikea on kuvitella aina korrektin ja aatelisen Bodensteinin käyttävän vaimostaan vihaisenakaan sanaa se. Kelpo dekkari, jonka parissa viihtyy ja jossa ei liikaa mässäillä raa'alla väkivallalla. Juonikoukeroita oli ehkä liikaakin, mutta uskon että Neuhausin mielikuvitus suoltaa niitä seuraaviinkin osiin. Ei huolta siis. Neuhaus sai pienen Altenheimin elämään ja henkilönsä tuntumaan yhtä tutuilta kuin omat naapurit.

Seuraava osa #5 Joka tuulen kylvää jo tuossa odotteleekin - eikä ollut ollenkaan näin hyvä! Huhtikuussa ilmestyy uusi #6 Susihukka!

Muualla: Hemulin kirjahylly, Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä
Frau, signora & Bibi -haasteen kymmenes.

Nele Neuhaus

Schneewittchen muss sterben 2010

Lumikin on kuoltava

Suomentanut Veera Kaski
Wsoy 2016

****

Kirjastosta