9. huhtikuuta 2020

Unohtumattomia kirjeitä Suomesta - toim. Timo Kalevi Forss


Vuosi sitten ilmestyi Suomessa britti Shaun Usherin toimittama teos Kirjeitä jotka mullistivat maailmaa, josta innostuin kovasti. Nyt olemme saaneet suomalaisen vastineen, Timo Kalevi Forssin toimittaman Unohtumattomia kirjeitä Suomesta. Konsepti on sama: sata kirjettä, joista on lyhyt infoingressi ja sitten valokuva alkuperäisestä kirjeestä. 

Suomen historiasta johtuen mukana on paljon sotiamme  - sisällissotaa sekä talvi- ja jatkosotaa - käsitteleviä kirjeitä, niin korkean tason kuin tavallistenkin ihmisten lähettämiä. Kesä 1944 oli Suomelle dramaattista aikaa. Presidentti Risto Ryti vakuutteli yksityisessä kirjeessään uskollisuutta liittolaisellemme Saksalle ja Adolf Hitlerille. Rytin erottua presidentin tehtävästä hänen tilalleen presidentiksi valittu Mannerheim päätti irrottaa Suomen sodasta. Josef Stalin puolestaan ehdotteli YYA-sopimusta kirjeessään J. K. Paasikivelle vuonna 1948. Sota-aikojen painotus teki teoksesta ehkä vähän raskaan, ainakin nykyisessä maailmantilanteessa. Toisaalta kirjeistä huokuu se, että ennenkin sekä Suomella että meillä kansalaisilla on ollut valtavia haasteita ja on eletty dramaattisia aikoja. Kirjeet osoittavat, että elämä jatkuu ja maapallo jatkaa pyörimistään.

Jenny hyvä nyt on elämästäni kysymys
Älä siis viivyttele hetkeäkään Myy vaikka
kaikki mitä irti saat laita panttiin vaikka huonekalujamme
että saat rahaa mutta älä anna minun enää odottaa vaan heti toimit
//
Pikkuiselleni isän terveiset syntymäpäivänään
vieläköhän jumala suo että teidät nään
- Nälkään nääntymässä olevan Hugo Enbomin kirje Tammisaaren vankileiriltä vaimolleen Jennylle 21.6.1918

Varhaisin on Elias Lönnrotin kirje Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerille vuodelta 1835, jossa hän ehdottaa kansanrunokokoelmansa nimeksi Kalevalaa. Sitten on pari Aleksis Kiven kirjettä. Vuonna 1864 hän kirjoitti isälleen ja vuonna 1871 Charlotta Lönnqvistille. Näitä kolmea kirjettä lukiessa voi todeta, miten huikeasti suomen kieli kehittyi jo kolmessakymmenessä vuodessa! Lönnrotin kirjeen vanhahtavia ilmaisuja lukiessaan nykylukija joutuu ponnistelemaan, mutta Kiven kirjeet ovat jo aivan selvää nykysuomea.

Olen ennenkin törmännyt Suomen kultakauden taiteilijoiden lähettämiin kirjeisiin - ne ovat kerrassaan hienoja tuulahduksia maailmalta pieneen Suomeen. Kirjan sisäkansiin on painettu Albert Edelfeltin  vuonna 1890 Pariisista sisarelleen Bertalle lähettämä kirje - hurmaava täyteen ahdettuine teksteineen ja piirroksineen! Akseli Gallen-Kallela puolestaan vuodatti sydäntään norjalaiselle kollegalleen Carl Dørnbergerille tammikuussa 1889. Gallen-Kallela sanoo olevansa viinalakossa ja että hänellä on kaunis espanjalainen rakastajatar, mutta Maalaaminen on yhtä paskaa! Kirjeeseen on piirretty luonnos mm. Aino-triptyykistä. Kirjeessä Gallen-Kallela arvelee, ettei koskaan mene naimisiin, mutta avioitui jo seuraavana vuonna Marynsa kanssa. Wikipedian mukaan Akseli ja Mary olivat menneet salakihloihin jo 1887, ennen kuin sulho lähti taas Pariisiin!

2000-luvun kirjeitä on mukana mm. näiltä kirjailijoilta: Leena Krohn, Laura Gustafsson, A. W. Yrjänä, Sofi Oksanen ja Arno Kotro. Kirjeitä tai twiittejä on mukana seuraavilta poliitikoilta: Li Andersson, Alexander Stubb, Antti Rinne ja Sanna Marin, jonka kuuluisa kaupan kassa -twiitti 15.12.2019 kuului näin:

Olen tavattoman ylpeä Suomesta. Täällä köyhän perheen lapsi voi kouluttautua pikälle ja yltää elämässään moneen. Kaupan kassasta voi tulla vaikka pääministeri. Ilman duunareita ei Suomi selviäisi. Arvostan jokaisen työntekijän, ammatinharjoittajan ja yrittäjän työtä korkealle!

Unohtumattomia kirjeitä Suomesta antaa hyvän kuvan lähihistoriastamme ja lukija saa kurkistaa monen ihmisen yksityisiin ajatuksiin. Minua liikuttivat eniten tavallisten ihmisten kirjeet läheisilleen, kuten esim. edellä siteerattu nälkää näkevän punavangin kirje vaimolleen ja nuorten miesten kirjeet rintamalta kotiin. Painotus on siis historiastamme johtuen traaginen ja dramaattinen, iloa ja huumoriakin onneksi joukossa on. Varsin pirskahteleva on esimerkiksi Tove Janssonin kirje silloiselle miesystävälleen Aatos Wirtaselle vuodelta 1943. Tässä iloisessa kirjeessä on myös muumeja ennakoivaa kuvitusta ja  ensimmäiset muumisarjakuvat ilmestyivätkin Wirtasen päätoimittamassa Ny Tid -lehdessä vuonna 1947.


Postimuseossa Tampereella on samateemainen näyttely. Valitettavasti näyttelyyn ei pääse juuri nyt tutustumaan, mutta toivottavasti museot pystyvät taas pian avaamaan ovensa. Mutta paljon löytyy verkostakin! Kurkista vaikka tähän linkkiin tai eläydy vaikka nyt pääsiäisen aikaan Seela Sellan ja Esko Roineeen lukemiin kirjeisiin! Kuva: Tomi Aho, Postimuseo.

Unohtumattomia kirjeitä Suomesta - toim. Timo Kalevi Forss
Kansi Tuomo Parikka
Like 2020
Kirjastosta
________________


Timo Kalevi Forss (s. 1967) on helsinkiläinen tietokirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut mm. menestysteoksen Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (2017).

8. huhtikuuta 2020

Moa Romanova - Paniikkiprinsessa


Moa Romanovan (s. 1992) debyyttisarjakuva Paniikkiprinsessa ilmestyi Ruotsissa 2018 ja nousi arvostelu- ja myyntimenestykseksi. Albumi kertoo hänen omasta vaikeasta vuodestaan. Nuori Moa piirtää ja haaveilee taiteilijuudesta, mutta elämää varjostaa vaikea paniikkihäiriö ja häntä masentaa se, ettei oikein mikään tunnu sujuvan.

Ahdistuneena ja pelkoonsa käpertyneenä Moa mehustuu sotkuisessa pienessä kämpässään, jossa likaiset astiat ja vaateröykkiöt valtaavat alaa päivä päivältä. Netissä tulee surffailtua päivät pitkät, tottakai. Tinderistä löytyy 53-vuotias setäjulkkis, joka kehuu tyttöä kauniiksi ja sanoo ihailevansa tämän taidetta. Albumissa paperipussi päässä esiintyvä mies jää tuntemattomaksi, mutta haluaa Moan mesenaatiksi ja tarjoaa tälle viihtyisää huvilaa, jossa levätä. 

Moa haahuilee kaupungilla, tapailee muutamaa ystäväänsä ja käy psykologin luona juttelemassa paniikkihäiriöstään. Hän yrittää myös etsiä työtä, mutta mitään ei löydy. Albumissa muumimammaksi kuvattu äiti kutsuu käymään, mutta ei Moa kauaa jaksa hoitaa äidin äkäisiä riikinkukkoja. Joku pieni juttu voi muuttaa kaiken. Moan on pakko suostua ärsyttävän pienen tytön lapsenvahdiksi - saisihan siitä edes vähän rahaa - ja siinä kitisevän lapsen vaatimuksesta piirrellessään ja muovailuvahasta dinosauruksia muotoillessaan hän kertoo sadun paniikkiprinsessasta. Vähitellen Moa löytää itsestään voimaa ja uskaltaa luottaa itseensä eikä kaiken maailman namusetiin - jolla muuten itsellään on nolo pelko, voi miten voimaannuttavaa! Hän uskoo vihdoin sen, että paniikkihäiriöön ei kuole, vaikka siltä tuntuisikin.

Romanova kuvaa yksinäisyyttä ja ahdistusta osuvasti taiteellaan, nuo tunteet suorastaan huokuvat sivuilta. Minusta Romanova on todella rohkea nostaessaan pniikkihäiriönsä esille. Siihen liittyy edelleen jonkinlainen stigma, luulo että paniikkihäiriö on merkki jostain vakavammastakin mielenterveydenhäiriöstä. Ja hän piirtää todella hyvin. Alkupuolen synkät kuvat muuttuvat tähän loppunäkyyn: voi huokaista huojentuneena, sillä omat jalat sittenkin kantavat, ikuisesti, aamen.



Ruotsalaissarjakuvaan olen tutustunut aiemmin tietysti Liv Strömquistin teosten kautta. Olen lukenut häneltä albumit Einsteinin vaimo, Kielletty hedelmä ja Prinssi Charlesin tunne. Viime vuonna luin Hanna Gustavssonin Yölapsen, jonka yksinäisestä Iggystä myös pidin kovasti.

Moa Romanova - Paniikkiprinsessa
Alkuteos Alltid fucka up 2018
Suomentanut Seppo Lahtinen
Sammakko 2020
Kirjastosta
______________

Muualla: Donna mobilen kirjat
Svenska Yle
Kuva: Anders Ylander, Göteborgs-Posten

7. huhtikuuta 2020

Jussi Venäläinen - Flow-tila


Inspiraatio on olemassa, mutta sen täytyy löytää minut työskentelemästä.
- Pablo Picasso

Flow-tila on käsite, josta moni on kuullut, mutta jonka harva tuntee. Tuon maagisen aikaansaamisen tilan ajatellaan usein olevan vain taiteilijoiden ja urheilijoiden saavutettavissa. Todellisuudessa se on lähempänä meitä jokaista kuin arvaammekaan ‒ omien korviemme välissä. 

Flow ei ole mikään uusi keksintö ja itseasiassa meistä jokainen on joskus kokenut flow-tilan, työssä tai harrastusten parissa - tai ainakin lapsena. Se on tila, jossa kaikki tuntuu sujuvan kuin tanssi ja olo on innostunut ja euforinen. Olemme niin uppoutuneet sen hetkiseen tekemiseen, että ajantajumme katoaa. Flow-tilaa on tutkittu paljon ja todettu, että se nopeuttaa oppimista, vähentää stressiä ja lisää tuottavuutta, elämän mielekkyyden tunnetta ja onnellisuutta. Näin hyvää haluamme varmasti tavoitella ja kokea useammin? Jussi Venäläisen tietokirja Flow-tila, tietotyön viisain vaihde kertoo, mitä flowsta tänä päivänä tiedetään ja mm. miten se biokemiallisesti kehossamme ilmenee. Venäläinen käsittelee aihetta laajalti ja antaa myös käytännönläheisiä vinkkejä flow-tilaan pääsemiseksi ja sen syventämiseksi.

Kirjan alaotsikosta löytyy termi tietotyö, jonka voi laajassa merkityksessä katsoa tarkoittavan kaikkea mentaalista työtä, ruumiillisen työn vastakohtaa. Flowta voi kokea työskenteleepä yksin tai työyhteisössä. Me suomalaiset olemme tottuneet puskemaan sisulla vaikka läpi harmaan kiven. Sitäkin tarvitaan, mutta flowhun päästäkseen on rauhoitettava mieli. Kun olo on ylivirittynyt ja ajatukset karkailevat, rauhoittumiseen ja rentoutumiseen auttavat esim. hengitysharjoitukset, meditointi tai mindfulness. Rentoutuminen näkyy ihmisen neurobiologiassa: aivoaallot hiljenevät rauhallisempien alfa-ja theta-aaltojen suuntaan ja aivojen välittäjäaineiden suhteet muuttuvat!


Venäläinen esittää Maslowin tarvehierarkiaan pohjautuvat, flowhun johtavat seitsemän porrasta.  Kolme alinta askelmaa ovat välttämättömiä flowhun pääsemiseksi, seuraavat neljä tukevat flow-tilaa. Alinna on vireystila, jota on pidettävä yllä terveeseen järkeen käyvin keinoin: nukuttava riittävästi, liikuttava ja syötävä järkevästi. Vireystila luo pohjaa keskittymiselle, jonka edellytyksiä voi parantaa mm. minimoimalla keskeytykset ja keskittymällä yhteen asiaan. Multitasking on huono juttu, silloin huomio hajaantuu. Me toimimme parhaiten kun työn haastavuus vain hieman ylittää taitomme. Tällöin tunnemme innostusta ja työn iloa emmekä joudu taistele tai pakene -tilaan - liian vähäisten haasteiden edessä puolestaan tylsistymme. Seuraavat neljä porrasta tukevat flowta ja ne ovat viisas työ, yhteisöllisyys, luovuus ja merkitys, joita kaikkia Venäläinen käsittelee mielenkiintoisesti. 


Luvussa viisas työ on minusta kosolti hyviä käytännön vinkkejä. Moni ei suunnittele työpäiväänsä tai -viikkoaan riittävästi. Tehokkuus kärsii, kiirettä pukkaa ja tulipaloja syttyy sammutettaviksi. Työpäivä kannattaa myös rytmittää omien vahvuuksien mukaan. Jos on terävimmillään aamuisin, silloin kannattaa rauhoittaa aamut haastavien töiden tekemiseen; rutiiniluonteisemmat työt voi tehdä kun vireystila on alhaisempi. Samantyyppiset tehtävät kannattaa niputtaa eikä säntäillä hommasta toiseen. Digitaalisten viestinten äänet kannattaa hiljentää ja viettää tauot muuten kuin somea selaillen. Tässä luvussa Venäläinen listaa useita ajanhallinnan sovelluksia, joita voi kokeilla. Hän antaa hyviä vinkkejä sähköpostien hallintaan ja sanoo sanasen kiireestä ja palavereistakin!

Viikkokalenterin pitäisi hengittää eikä huohottaa.
- Jari Sarasvuo

Flow-tila on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, vakuuttava ja käytännönläheinen teos. Tekstissä esiintyy monia aiheesta kirjoittaneita tutkijoita mm. Mihály Csíkszentmihályi ja Steven Kotler. Lopussa on myös kirjasuosituksia ja luettelo lähteistä, jotka ovat tosin järjettömän pienellä tekstityypillä. Asioita havainnollistavat selkeät kaaviot ja pidin myös tunnettujen henkilöiden sitaateista. Flow-tila, tietotyön viisain vaihde antaa paljon tietoa, jota ei tietystikään voi kertaluvulla sisäistää. Kirja on hyvä pitää käsillä, jotta voi palata siihen myöhemmin ja ottaa annettuja vinkkejä kokeiluun.

Enemmän kuin mitään muuta, ihmiset etsivät onnellisuutta.
- Aristoteles

PS
Me elämme Suomessa juuri nyt poikkeusoloissa. Talouselämän näkymät synkkenevät päivä päivältä ja ihmisiä kalvaa huoli omasta ja läheisten terveydestä, perheen toimeentulosta ja omasta työpaikasta. Monen yrityksen toiminta on pysähdyksissä ja suuri joukko suomalaisista on määrätty etätöihin. Keskittyminen päivän työtehtäviin on liuennut huolten alle. Uskon, että Jussi Venäläisen teoksesta löytyy jotain tässäkin tilanteessa auttavaa. Nyt jos koskaan on säilytettävä mieli tyynenä ja oma vire tasaisena eikä palaa loppuun - ja uskottava lujasti siihen, että tästä selvitään. Pyysin kirjailijalta itseltään terveisiä meille kaikille tässä haastavassa tilanteessa:

Flow on elämän suola. Kanavat flow’n kokemiselle ja arjen ”henkireiät” nousevat nykytilanteessa entistä suurempaan merkitykseen, kun maailmantila voi painaa takaraivon perukoilla. Saumat päästä kokemaan flow’ta saattavat olla joidenkin osalta rajatummat harrastuksista riippuen, mutta aina löytyy joitain keinoja - nyt on tilaisuus kokeilla uutta. Sama pätee myös työhön. Nyt kun ihmiset ovat siirtyneet etätöihin, niin työn kehittäminen on helpompaa, koska työpäivien suunnittelu on paremmin omissa käsissä. Harvoin on ollut näin sopivaa aikaa rakentaa itselleen uusia työ- ja arkirutiineja ja tehdä työskentelystään viisaampaa. Voi toki olla, että nyt työympäristö on jopa normaalia kaoottisempi, esimerkiksi lasten kotona olon myötä, mutta sitten flow’ta voi hakea ennemminkin lasten kanssa tauoilla kuin itse työstä. Aina on olemassa kanavia flow’lle. - JV

Jussi Venäläinen - Flow-tila, tietotyön viisain vaihde
Kansi Olli Vehviläinen
Fitra 2020
Kustantajalta
_______________
Kirjailijan kotisivu ja Flow-Akatemia - molemmissa paljon mielenkiintoista luettavaa. 

Tietointensiiviselle työlle tunnusomaista ovat tiedon vastaanottamiseen, käsittelyyn ja uuden tiedon tuottamiseen liittyvät työn vaatimukset. Tietointensiivistä työtä tehdään usein tieto- ja viestintäteknologian avulla ja työlle ominaista on osaamisen suuri merkitys yksittäisten työntekijöiden, työryhmien ja työorganisaatioiden tasolla. -Sitra

Tietotyöllä siis viitataan kehitystrendiin, jonka mukaan perinteinen ruumiillinen tai suorittava työ on suurelta osin korvautunut paitsi korkeaa koulutusta myös tiedon ja uuden tietotekniikan hallintaa edellyttävillä tehtävillä. Yksinkertaisesti sanoen tietotyössä on kyse siitä, että työ on siirtynyt käsistä korviemme väliin. - Wikipedia

5. huhtikuuta 2020

Alex Schulman - Polta nämä kirjeet


Jokaisen sukututkijan unelma on löytää suvustaan jotain dramaattista. Sukututkimus ei kuitenkaan ajanut Alex Schulmania kirjoittamaan teosta Polta nämä kirjeet, vaan henkilökohtainen pakko. Perhe-elämä oli ajautunut kriisiin hänen raivokohtaustensa takia: kolme lasta oirehtivat ja pelkäsivät isäänsä ja vaimo Amanda oli uupunut. Uudella psykiatrilla oli mielenkiintoinen perhekarttaidea. Isän- ja äidinpuoleisten sukupuiden henkilöt yhdistetään suoralla viivalla, jos suhde on hyvä, siksak-viivalla, jos suhde on myrskyisä. Alex huomaa, että äidinpuoleinen suku on täynnä siksakkia ja riitaa. Hän arvelee oman kiukkunsa periytyvän aiemmista sukupolvista, etenkin isoisä Sven Stolpesta. Premissinä siis: isien pahat teot vaikuttavat kolmanteen ja neljänteen polveen.

Kirja rakentuu kolmelle aikatasolle: on nykyaika ja Alexin perheen tilanne, vuoden 1988 muistot ukin ja mummin luota Alexin ollessa 12-vuotias ja vuoden 1932 aikataso, johon hänet johdattavat kirjaimet OL. Alex lukee vimmaisesti isoisänsä tuotantoa ja muistelmia. Tämän tuotannossa näkyy selvä malli: kaikki teokset tuntuvat kertovan petollisesta naisesta ja vuosi 1932 toistuu usein isoisän muistelmissa. Isoisä sanoo, että elämä sammui tuolloin, pimeys sai alkunsa ja että hän joutui seksuaalisen attentaatin uhriksi.

Selviää, että nimikirjaimet OL tarkoittavat Olof Lagercrantzia ja että jotain dramaattista tapahtui muutaman kuuman kesäpäivän aikana vuonna 1932 Sigtuna-säätiössä. 21-vuotias Olof oli siellä stipendiaattina, 27-vuotias Sven Stolpe luennoitsijana; Svenin vaimo ja Alexin mummi Karin oli tuolloin 25-vuotias. Tuon kohtalokkaan kesän tapahtumien jäljille Alex pääsee etenkin Olof Lagercrantzin päiväkirjojen kautta, jotka hän saa haltuunsa tavattuaan tämän pojan Davidin (Jag är Zlatan Ibrahimovic, Millenium-sarja).

Alex Schulmanille paljastuu traaginen ja järkyttävä kolmiodraama. Karinin ja Olofin rakkaus oli elämää suurempaa, mutta Karin ei pystynyt jättämään vihan ja mustasukkaisuuden täyttämää narsistimiestään. Polta nämä kirjeet oli valtavan hieno teos näiden kolmen henkilön elämästä ja traagisesta kohtalosta. Surettaa ja ihmetyttää, että Karin ei päässyt eroon henkisesti sairaasta miehestään, olihan hän kuitenkin ammatissaan arvostettu ja pätevä kääntäjä. Mutta Karin pelkäsi liikaa ja narsisteilla on kyllä keinonsa sitoa ja alistaa uhrinsa.

Nämä kaksi kulttuurivaikuttajaa, Olof ja Sven olivat arkkivihollisia ja sotajalalla yli 70 vuotta. Erityisen koskettavaa on, että Lagercrantz tuntuu kertoneen rakkaudestaan Kariniin kaikissa teoksissaan, nimeä mainitsematta. Hänelle Karin oli aina ruusu ja madonna, Svenille huora ja pettäjä. Stolpe on kirjoittanut Olof Lagercrantzista myös kriittisen elämäkerran, mikä kuvaa näiden herrojen välistä vihamielisyyttä.

Vanhoilla päivillään Karin siteeraa nuorelle Alexille Edith Södergranin runoa Jag längtar till landet, som icke är. Alexin tulkinnan mukaan Karin ei nähnyt runon puhuvan kuolemasta, vaan siitä elämästä joka olisi voinut olla Olofin rinnalla, mutta joka ei toteutunut. Runosta on siteerattu teoksessa osa, tässä kokonaan:

Jag längtar till landet som icke är,
ty allting som är, är jag trött att begära.
Månen berättar mig i silverne runor
om landet som icke är.
Landet, där all vår önskan blir underbart uppfylld,
landet, där alla våra kedjor falla,
landet, där vi svalka vår sargade panna
i månens dagg.
Mitt liv var en het villa.
Men ett har jag funnit och ett har jag verkligen vunnit -
vägen till landet som icke är.
I landet som icke är
där går min älskade med gnistrande krona.
Vem är min älskade? Natten är mörk
och stjärnorna dallra till svar.
Vem är min älskade? Vad är hans namn?
Himlarna välva sig högre och högre,
och ett människobarn drunknar i ändlösa dimmor
och vet intet svar.
Men ett människobarn är ingenting annat än visshet.
Och det sträcker ut sina armar högre än alla himlar.
Och det kommer ett svar: Jag är den du älskar och alltid skall älska.


Teos on kaunis ja koskettava ja piti minut otteessaan hengitystä pidätellen, dramaattisia tapahtumia oli runsaasti. Voi tietysti kysyä, onko todellisten henkilöiden elämää oikeus penkoa näin. Kuitenkin Stolpet ja Lagercrantzit olivat suhtautuneet tähän suureen salaisuuteen eri tavoin: Stolpet vaikenivat asiasta tyystin, Lagercrantzeilla lapsenlapsetkin tiesivät tästä rakkausdraamasta. Olen lukenut aiemmin Alex Schulmanin teoksen äidistään Lisettestä - Unohda minut. Nyt selvisi yksi trauma, joka ehkä myötävaikutti Lisette Schulmanin alkoholismin syntyyn. Hänen isänsä laittoi koulun ilmoitustaululle lappusia ’Lisette Stolpe on huora’ tytön ollessa 16-vuotias. Aivan käsittämätöntä. Sven Stolpe oli uskomattoman tuottelias, mutta hänen persoonansa osoittaa, että nerouden ja hulluuden välinen raja on hiuksenhieno.

Alex Schulman - Polta nämä kirjeet
Alkuteos Bränn alla mina brev 2018
Suomentanut Jaana Nikula
Otava 2020
Äänikirjan lukija Kuisma Eskola
_______________

Muualla: Lukemista, Tuijata
Expressen

4. huhtikuuta 2020

Vigdis Hjorth - Perintötekijät


On neljä kahdessa sarjassa syntynyttä sisarusta. Vanhin sisko Bergljot ja veli Bård eivät pidä mitään yhteyttä nuorempiin siskoihinsa Astridiin ja Åsaan eivätkä vanhempiinsa. Vigdis Hjorth kerii Perintötekijöissä esiin erityisesti Bergljotin lapsuuden traumaa ja välirikon syitä alati kiihtyvällä vimmalla. Liki kuusikymppiset sisarukset joutuvat isän kuoltua keskelle epäoikeudenmukaiselta tuntuvaa, kaunaista ja katkeraa perintöriitaa. Vuosia sitten varakas isä oli laatinut testamentin, jonka hengessä kunkin neljän lapsen tulisi periä yhtä paljon. Perinnönjaossa paljastuukin, että myös Bergljotille ja Bårdille sekä heidän lapsilleen rakkaat Hvalerin mökit menevätkin Astridille ja Åsalle nimellistä hyvitystä vastaan. Mökit kuuluvat nuoremmille siskoille, koska he ovat olleet kilttejä ja pitäneet enemmän yhteyttä vanhempiinsa, sanoo äiti.

Bergljot on nimekäs ja arvostettu dramaturgi ja teatterilehden toimittaja, mutta hän on hajalla ja juo liikaa. Viinapäissään hän lähettelee yön pitkinä tunteina ärhäköitä meilejä ympäriinsä. Häntä kalvaa lapsuuden trauma, jota muu perhe ei ole ottanut tosissaan. Vasta aikuisena, 23 vuotta sitten Bergljotille selvisi pitkässä psykoterapiassa, mikä aiheutti hänelle hirvittävät fyysiset kivut. Niiden laukaisijana toimi sana isä tai isään liittyvät ajatukset. Nainen yritti kertoa tietoisuuteen pulpahtaneista asioista, mutta vanhemmat pitivät häntä valehtelijana ja huomionhakuisena, eivätkä sallineet tyttären romuttaa hyvän perheen kulisseja. Bergljotin syytöksiä pidetään edelleen pöyristyttävinä ja tuulesta temmattuina. Tätä mieltä olivat ja ovat myös nuoremmat siskot, eihän mitään todisteita hyväksikäytöstä ole. 

Perintöriidan tiimellyksessä käydään armotonta ja terävää sähköpostien vaihtoa ja samalla saadaan takaumina selville mm. isän ja äidin väliset valtapelit. Kaunis äiti oli lapsellinen ja taloudellisesti täysin riippuvainen miehestään, ei uskaltanut erota, vaikka oli syvästi rakastunut toiseen. Isä eli enimmäkseen työlleen ja havahduttuaan siihen, mitä oli tullut tehtyä, alkoi välttää Bergljotia, koska pelkäsi mitä tämä saattaisi suustaan päästää. Äiti aavisti, mutta kiisti kaiken ja tekeytyi tietämättömäksi. Äidille Bergljot ei ikinä anna anteeksi silmien ummistamista, mutta traagisesti säälii isä parkaa, sillä täytyihän tämän tuntea hirvittävää syyllisyyttä ja pelkoa koko loppuelämänsä ajan!

Hjort vie lukijan Bergljotin pään sisälle toistavalla ja jankkaavalla tyylillään. Kerronnasta huokuu Bergljotin tuohtumus ja vihaisuus. Hän haluaa vihdoin tulla kuulluksi seurauksista välittämättä. Suun puhtaaksi puhumiseen tarjoaa loistavan tilaisuuden testamentinlukutilaisuus, jossa on läsnä ulkopuolinen todistaja. Perintötekijät pyörittää lukijaa kiihtyvällä pyörteellä, joskin välillä toistuvat argumentit tuntuivat liiallisilta. Toki toisto ilmaisi tavoitetulla tavalla, miten koettu epäoikeudenmukaisuus täytti Bergljotin mielen. Seurasin tarinan kehkeytymistä jännityksellä, mutta loppupuolella anelin jo armoa Bergljotin ja Astridin nokittelua kuunnellessa. Kyllä tämä loistava kaunokirjallinen teos tehokkaalla tyylillään on. Autofiktiopohjaakin löytyy, sen osoittaa Norjassa syntynyt kohu ja Hjortin siskon kirjoittama vastine.

Vigdis Hjorth - Perintötekijät 
Alkuteos Arv og miljø 2016
Suomentanut Katriina Huttunen
Kansi Elina Warsta
S&S 2020
Äänikirjan lukija Satu Paavola
______________





Vigdis Hjorth (s. 1959) on norjalainen kirjailija ja kriitikko. Raivoisan rehellinen Perintötekijät on herättänyt Norjassa paljon keskustelua romaanista totuudenkerronnan välineenä. Kirja on ollut arvostelu- ja myyntimenestys ja saanut muun muassa arvostetun Kritikerprisetin. Se oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas.

2. huhtikuuta 2020

Jonas Hassen Khemiri - Soitan veljilleni


Soitan veljilleni ja sanon: Vähän aikaa sitten sattui aivan sairas juttu. Olin matkalla himaan, kun katseeni osui aivan valtavan epäilyttävään yksilöön. Sillä oli musta tukka ja epätavallisen iso selkäreppu ja sen naama oli peitetty palestiinalaishuivilla. Soitan veljilleni ja sanon: Meni sekunnin murto-osa ennen kuin tajusin, että se oli oma peilikuvani.

Minulla on se käsitys, että vuonna 2010 Tukholmassa tapahtuneen terrori-iskun aikoihin kirjoitettu lyhyt teksti (ote ruotsiksi bloggauksen lopussa) laajeni sekä romaaniksi että Stadtsteaternissa esitetyksi näytelmäksi. Soitan veljilleni kertoo nuoren maahanmuuttajataustaisen Amorin paniikinomaisista ja vainoharhaisista tunnelmista tuona joulukuun päivänä. Romaani on lyhyt ja vähän sekavakin, mutta sekavuus kuvastaa vaikuttavasti hätääntyneen Amorin tuntoja ja puhekieliset dialogit nuorten tapaa puhua.

Amor kulkee kaupungilla ja hänen puhelimensa pirisee koko ajan. Kaikkiin puheluihin hän ei vastaa, mutta joihinkin on pakko. Äänikirjan kuuntelijan korvissa vilisee pätkiä useista keskusteluista: serkku Ahlem jankuttaa rikkimenneestä poranterästä ja vaatekaupassa työskentelevää Valerieta on käytävä katsomassa näyteikkunan läpi ja vähän kuherreltavakin. Yksi soittajista on Shavi, joka haluaa huolehtia veljestään, ja Amorkin kuolisi hänen puolestaan. Shavi on itse juuri tullut isäksi ja on innoissaan pienestä tyttövauvastaan.

Amor kulkee kaupungilla, joka kuhisee poliiseja, räjähtänyt auto palaa, siniset valot välkkyvät ja näkymä on apokalyptinen. Hän kuvittelee, että jokainen poliisi tarkkailee juuri häntä, hänen ilmeitään ja liikkeitään. Poliisien äänet kuuluvat kaikuina päässä ja todellisuus hämärtyy painajaiseksi. Eläinaktivisti Karolina soittaa monta kertaa eikä Amor ymmärrä mitä tyttö puhuu. Mutta sen hän ymmärtää, ettei Karolina ole tytön oikea nimi, niin kuin ei olekaan. Tässä kaoottisessa tilanteessa Amor yrittää käyttäytyä tyynen rauhallisesti ja sulautua massaan. Väliin tulee puhelu dementoituneelta isoäidiltä entisestä kotimaasta, jossa isoäiti on oman halunsa mukaan lapsi, teini tai taivaassa. 

Amor kulkee kaupungilla ja Shavi soittaa ihan koko ajan, ja Amorin on lopulta vastattava. Hän selviää jähmettyneessä paniikissaan kotiin, kun Valerie ja Shavi sanovat, että liiku, ota askel kerrallaan, käänny tuonne, käänny tänne. Mutta Amor ottaa taskuunsa veitsen turvakseen ja lähtee taas kaupungille. Kuitenkaan hän ei selviä yksin, hän pelkää liikaa ja hänen pelkonsa on käsin kosketeltavaa. Soitto Shaville, joka ymmärtää puolesta sanasta ja ilmoittaa tulevansa, vaikka vauvan syöttämiset ja hoitohommat ovat kesken.

Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen eläytyy hienosti eri henkilöiden ääniin. Kun teksti ei ollut edessä, oli joskus vaikea hahmottaa, kuka oli äänessä. Terroristiteon tapahtuessa Amorin kaltaiset ovat automaattisesti epäiltyjä: etninen, kantaruotsalaisista erottuva ulkonäkö riittää. Teksti oli vaikuttavaa. Vastaavassa tilanteessa maahanmuuttajan olisi lukittauduttava kotiin, pidettävä matalaa profiilia ja vaihdettava pukeutumistyyliä - mutta mitä se auttaisi?  Vai pitäisikö sittenkin tehdä itsensä kirkuvin värein näkyväksi osoittaakseen, ettei kuulu niihin, terroristeihin ja ääri-islamisteihin? Tekstissä oli huumoriakin, mm. eri alkuainein tyypitellyt ystävät. Erityisen hienoa oli ystävyyden kuvaus ja huolenpito veljestä ja ystävistä.

Jonas Hassen Khemiri - Soitan veljilleni
Alkuteos Jag ringer mina bröder 2012
Suiomentanut Tarja Lipponen
Kansi Maria Mitrunen
Johnny Kniga 2020
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
_______________

Jonas Hassen Khemiri (s. 1978) on yksi sukupolvensa arvostetuimpia ruotsalaiskirjailijoita. Ruotsalaistunisialaisen taustansa vuoksi Khemiristä on tullut joskus hieman tahtomattaankin maahanmuuttajien puolestapuhuja. Suomeksi Khemiriltä on julkaistu aikaisemmin mm. Ajatussulttaani (2005), Montecore (2006) ja Isän säännöt (2019).


Kuva: Stadtsteatern Stockholm
Teksti josta romaani ilmeisesti sai alkunsa: Sveriges Radio

Jag ringer mina bröder och säger: Det hände en så sjuk sak igår. Har ni hört? En man, en bil, två explosioner, mitt i city.

Jag ringer mina bröder och säger: Nej ingen dog. Eller. En dog. Han dog. Han som inte är vår bror. Men visst. Vissa kommer försöka sammankoppla honom med oss. Hans namn, hans ursprung, hans hårfärg. Tillräckligt likt (eller inte likt alls).

Jag ringer mina bröder och säger: Akta er. Ligg lågt i några dagar. Lås dörren. Dra för gardinerna. Om ni måste gå ut: Lämna Palestinaschalen hemma. Bär inte på någon misstänkt väska. Höj volymen i lurarna så att ni inte blir berörda av folks kommentarer. Blunda för att slippa folks blickar. Viska på tunnelbanor, skratta lågt på biografer. Smält in, gör er osynliga, förvandla er till gasform. Väck ingens och jag menar ingens uppmärksamhet.

Jag ringer mina bröder och säger: Glöm det jag sa. Fuck tystnad. Fuck osynlighet. Gå ut på stan endast iklädda julgransljus. Ta på er neonfärgade overaller, orangea bastkjolar. Vissla i visselpipor. Vråla hål i megafoner. Ockupera kvarter, ta över gallerior. Gör er maximalt synliga ända tills dom fattar att det finns motkrafter. Tatuera in PK FOR LIFE i svarta gotiska bokstäver på magen. Försvara alla idioters rätt att vara idioter tills ni tappar rösten. Tills ni dör. Tills dom fattar att vi inte är dom som dom tror att vi är.

Jag ringer mina bröder och säger: Förresten. Vilka då ”dom”? Det finns ju inga ”dom”. Däremot så finns det extremister på alla sidor som vill övertyga oss om att det finns ett ”dom”. Ett farligt hotfullt enhetligt ”dom”. Lita inte på någon som pratar om ”dom”. Alla som pratar om "dom" är idioter. Särskilt dom som påstår att det pågår ett krig. Det finns inget krig hör ni det? Det finns inget krig.

Jag ringer mina bröder och säger: Okey. Det finns ett krig. Det finns flera krig. Fast inte krig på sättet som dom påstår. Kriget handlar om våra hjärnor. Kriget handlar om vår rädsla. Och när rädslan sätter sig i oss förvandlas flygplan till missiler och väskor till bomber. Mobiltelefoner blir fjärrutlösare, barnmat blir sprängdeg. All flytande vätska är potentiellt explosiv. Alla svartskäggiga män är potentiella bombbärare. Alla blonda män är potentiella lasermän. Och när rädslan sätter sig i oss börjar vi frukta framtiden och längta tillbaka till igår. Vi börjar önska att man kunde vrida tillbaka klockan, det var så mycket bättre förr, när män var män och kvinnor kvinnor och ingen var homosexuell. När vi hade faxapparater istället för internet och skampåle istället för rättssystem. Med nostalgiska miner minns vi spettekakor och knätofsar, bysamhällen och spöstraff. Det var så mycket enklare då. När gränserna var tydliga och fienden hade ett (och bara ett) ansikte. Men alla är inte rädda. Vi vägrar låta oss skrämmas, vi går med stolta miner in i en framtid av uppluckrade gränser, med en fast vetskap om att inga klockor någonsin kan vridas tillbaka. Vi är inte rädda. Vi är inte rädda.

Jag ringer mina bröder och viskar: Okey. Jag erkänner. Jag är rädd. Jag är livrädd. Jag är rädd för att män som skjuter föräldrar genom lägenhetsfönster i Malmö beskrivs som ensamma galningar och inte som en del av ett större högerextremt nätverk. Jag är rädd för att ingen minns rasister som tänder eld på antirasistiskt engagerade familjers lägenheter i Högdalen. Jag är rädd för nazister i Salem och islamister på Drottninggatan och fascister i vår riksdag. Men mest av allt är jag rädd för att historien ständigt tycks upprepa sig, för att vi aldrig verkar lära oss, för att alla tecken tyder på att vår feghet och rädsla för det så kallat annorlunda är så djupt rotad att vi aldrig kommer kunna besegra den.

Jag ringer mina bröder och säger: Det hände en så sjuk sak ikväll. Jag kom på tunnelbanebanan och fick syn på en väldigt misstänkt individ. Han hade svart hår och en ovanligt stor ryggsäck och hans ansikte var täckt av en Palestinaschal.

Jag ringer mina bröder och säger: Det tog bråkdelen av en sekund innan jag insåg att det var min spegelbild.

Av: Jonas Hassen Khemiri 2010

1. huhtikuuta 2020

Philip Teir - Neitsytpolku


Kolmevitonen Richard on hillitty suomenruotsalainen perheenisä; mies on sekä kirjailija että töissä sanomalehden kulttuuriosastolla. Hänen juurensa ovat ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Helsingin koti jossain Etu-Töölössä. Nuorena solmittu avioliitto Sonjan kanssa on tasainen ja riidaton, parilla on kaksi varhaisteini-ikäistä lasta. Kustantamon joulunaluskokkareissa Richard tutustuu Paulaan eikä saa naista enää mielestään. Richardista tuntuu, että häntä 12 vuotta vanhempi Paula täyttää hänessä jonkun tyhjiön, antaa jotain mitä vailla hän on ollut.

Paula ja Richard alkavat tapailla toisiaan, käydä kahvilla ja jutella. Kunnollinen ja vastuuntuntoinen Richard taistelee vetovoimaa vastaan, mutta on sen edessä avuton. Pari ottaa tavakseen tavata Paulan kauniissa Neitsytpolun kodissa aamuisin ennen Paulan töihin lähtöä. He syövät yhdessä aamiaista ja lukevat lehtiä sängyssä. Platonisesti, kaikki vaatteet päällä. Mikä heidän ystävyydessään on erilaista kuin muiden naispuolisten kollegoiden kanssa, milloin suhde on sellainen, että siitä pitää kertoa vaimo Sonjalle? 

Kauan emmittyään ja harkittuaan Richard sitten sanoo Sonjalle haluavansa eron ja kivulias eroprosessi käynnistyy. Avioero on kivulias myös harkitsevalle ja hillitylle Richardille. Vaimon osuus yhteisestä kesämökistä on lunastettava ja Töölön asunto myytävä; rahahuoletkin painavat ja elämä on myllerryksessä. Pisteliäiltä tekstiviesteiltä Sonjan kanssa ei vältytä. On etsittävä uusi tilavampi vuokra-asunto, jossa lapsillekin olisi tilaa, kauniiseen Neitsytpolun asuntoon he eivät mahdu. Lapset viettävät vuoroviikoin vanhempiensa kodeissa.. 

Uusperheen arki on kitkaa täynnä. Kotitöistä, ruokavaliosta ja lasten kasvatuksesta tulee kinaa, sillä Richard on sallivampi kuin Paula. Etenkin 11-vuotias William kokee uusperhekuvion vaikeaksi ja on napit vastakkain uuden äitipuolensa kanssa; urheilullinen Ninni sopeutuu paremmin. Richardin äiti Suvi on hyvin tuohtunut ja puhuu 'siitä naisesta' eikä suostu pitkään aikaan tapaamaan poikansa uutta valittua.

Kuuntelin teoksen äänikirjana enkä erityisemmin pitänyt Antti Virmavirran äänestä. Williamin kitinä kuulosti hyvältä, mutta Richardin äiti Suvi ikivanhalta ja höpsähtäneeltä. Luin Teirin haastattelun Helsingin Sanomista, jossa hän sanoi näin: ”Halusin, että kirja olisi romanttinen, ja romantiikkaan kuuluu joku ihmeellinen tunne siitä, kuin jonkun ihmisen tavatessaan näkisi suoraan hänen sieluunsa.” 

Tämä tunne ei aivan välittynyt minulle. Odotin siis enemmän intohimoa ja romantiikkaa kuin mitä Neitsytpolku tarjosi, tai sitten ilo rakastumisesta hautautui uusperheen alun ongelmien alle. Lähinnä tarina oli arkinen ja hyvin yksityiskohtainen kuvaus erosta ja uusperheen arjesta. Toki sinänsä ansiokas ja todentuntuinen. Minua huvitti uudessa asunnossa kuuluva epämääräinen sirinä, joka teki Paulan ja Richardin hulluiksi ja vei yöunetkin. Vähillä unilla jopa kohteliaan ja korrektin Richardin pinna paloi - räiskyihän tämä hillitty mies vihdoinkin! Neitsytpolku on hyvin ja varmasti vilpittömällä tunteella kirjoitettu, mutta aiheen ”knausgårdilainen” pedantti käsittely ei ollut minulle kiinnostavaa.

Uskon, että uusperhekuvioissaan kipuileva lukija saa romaanista paljon vertaistukea. Oppii sen, että kaikilta osapuolilta vie oman aikansa sopeutua uuteen tilanteeseen. Paulan ja Richardinkin uusperhe asettuu lopulta sujuvasti arjen rutiineihin ja normielämän uomiin. Kirjan lopussa vietetään idyllisesti joulua lumen kaunistaessa Helsingin katuja.

Philip Teir - Neitsytpolku
Alkuteos Jungfrustigen 2020
Suomentanut Jaana Nikula
Otava 2020
Äänikirjan lukija Antti Virmavirta
______________

Muualla: Kirsin Book Club, TuijataHS:n haastattelu ja arvio


Philip Teir (s. 1980 Pietarsaari) on kirjailija, toimittaja ja Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalin ohjelmajohtaja. Teokset: novellikokoelma Donner-ryhmä (2011) sekä romaanit Talvisota. Avioliittoromaani (2013) ja Tällä tavalla maailma loppuu (2017).

30. maaliskuuta 2020

Hämmentävän maaliskuun luetut


Maaliskuu kääntyi eristäytymistä suosivaksi. Kotona on pysytelty, ulkoilua harrastettu ja kulttuurikeikat jäivät kahteen. Ennen kuin museot suljettiin, ehdin käydä Keravan taidemuseossa  Sinkassa elämäni ensimmäisen kerran. Museo teki vaikutuksen ja näyttely oli hieno. Teatterissa kävin naistenpäivän aattona, enkä onneksi seuraavana päivänä Musiikkitalon konsertissa. Tutustuin pienen ryhmän kanssa Kansallisteatterin näyttämöiden takaisiin tiloihin ja lopuksi katsoimme Waltarin klassikon Gabrielin Willensaunassa. Kun Ateneuminkin ovet ovat kiinni eikä Natalia Goncharovan näyttelyyn pääse tutustumaan, katso kuviani Firenzen Palazzo Strozzista, näin saman näyttelyn siellä viime lokakuussa!

PS
Tuo vihreä patsasneitokainen on muuten Tove Janssonin isän Viktor Janssonin käsialaa vuodelta 1931. Nuori Tove toimi kuulemma mallina. Patsaalla on jännittävä nimi, Convolvulus eli peltokierto  / Convolvulus arvensis, ehkä Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan innoittamana.



Koko maailman katastrofaalinen virustilanne vaikuttaa keskittymiskykyyn. Sain luettua sentään 13 kirjaa, joista 5 oli äänikirjoja. Joukossa oli muitakin hienoja lukukokemuksia kuin valitsemani kärkikolmikko. Merkkasin ❤︎ :llä pari kirjaa, mm. Emma Kantasen esikoisteoksen Nimi jolla kutsutaan öisin.


Fernando Aramburu - Äidinmaa ***** Wsoy 2020
Fernando Aramburun muhkea Äidinmaa kertoo, miten ETA:n lietsoma viha tulehdutti pienen baskikylän sopuisan ilmapiirin ja tuhosi kahden perheen lämpimän ystävyyden.Teoksen keskiössä on kaksi perhettä: Bittori & Txato sekä Miren & Joxian lapsineen. Toisen perheen pojasta tuli ETA:n sissi ja toisen perheen isästä sen uhri. Mutta ETA:n ja sen poliittisen fanatismin uhreja olivat kaikki, osoittaa Aramburu usean vuosikymmenen aikajänteelle levittäytyvässä hienossa teoksessaan. Paljon on sivuja, mutta lyhyet luvut helpottavat. Loistelias ja kiinnostava teos Espanjan lähimenneisyydestä.


Tiina Laitila Kälvemark - H2O **** Wsoy 2020 - äänikirja⠀⠀⠀⠀
H2O yllätti minut keskeisellä teemallaan. Keskiössä onkin dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö sivupersoonineen, ei ilmastonmuutos. Toki tarinan päähenkilöllä Hesterillä on irrationaalisia (?) pelkoja tulvista, tsunameista ja tulevasta ilmastokatastrofista. H2O tuo mieleen veden kemiallisen kaavan, mutta se tarkoittaa myös saman psyyken kolmea eri osaa. Hester, Hani ja Ofelia kilpailevat siitä, kuka kulloinkin saa olla äänessä. On siellä vielä Hannamannanalle, mutta sille eivät muut nykyään suunvuoroa anna. Laitila Kälvemark kirjoittaa hengästyttävän upeasti ja vangitsee lukijan traagisen tarinan äärelle. Terveestä on toki vaikea kuvitella, miltä sivupersoonat tuntuisivat. Mutta tämmöiseltä repivältä kakofonialta se voisi hyvinkin kuulostaa - nuo pikkupirut mekkaloimassa pään sisässä ja ajamassa omaa agendaansa. H2O on vaikuttava ja upea teos, joka kosketti.⠀⠀


Elizabeth Strout - Olive Kitteridge **** Tammi 2020 - äänikirja
Kuuntelin Olive Kitteridgen äänikirjana, lukijana mainio Erja Manto ❤︎ Teoksen rakenne on tuttua Stroutia: se koostuu kolmestatoista episodista, jotka kertovat Mainessa sijaitsevan Crosbyn pikkukaupungin asukkaista ja nimihenkilö Olive Kitteridge putkahtaa enemmän tai vähemmän näkyvästi tarinoihin mukaan ja henkilökuva hänestä piirtyy tarina kerrallaan. Strout osoittaa, että pieneenkin kaupunkiin mahtuu monenlaista inhimillistä tragediaa, vastoinkäymistä ja salaisia rakkaussuhteitakin. Olive on seitsemänkymppinen, iso ja romuluinen nainen. Hän on pelottavan suorapuheinen ja hänellä on kaikesta mielipide; hän on kuin Hyacinth Bucket, joka laukoo totuuksiaan! Strout tarkastelee hahmojaan syvästi inhimillisesti, ei hymistellen ja silottaen, vaan ymmärtäen. Tarinoista huokuu laaja inhimillisen elämän ja ihmiskohtaloiden kirjo; elämä ei kohtele ketään silkkihansikkain, sellaista elämä vaan on.⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀

MUUT KOTIMAISET
Minna Canth - 2 x Agnes *** Selkomukautus Tuija Takala & Storytel-äänikirja
Joel Haahtela - Adèlen kysymys ** Otava 2019
Mikko Haaksluoto - Laastarisuhteita ** Atrain & Nord 2020
Musta kissa - toim. Matti Järvinen *** Nysalor-kustannus 2019
Emma Kantanen - Nimi jolla kutsutaan öisin **** Gummerus 2019 ❤︎
Tuomas Marjamäki - Myöhäistä katua *** Docendo 2020

MUUT ULKOMAISET
Ken Mogi - Löydä oma ikigai **** Otava 2018 ❤︎ - äänikirja
Celeste Ng - Tulenarkoja asioita *** Gummerus 2019 - äänikirja
Sergio Ramírez - Miten kaunis on meri, Margarita *** Aviador 2020


Aurinkoa ja mukavaa pääsiäisen odotusta. Pysykää terveinä!

29. maaliskuuta 2020

Tunnelmia korona-aikaan #runosunnuntai


KOIRATTOMANA KARANTEENISSA
Runo ja kuva SusuPetal


Nukun päiviä pois, tunteja lyhyemmiksi.

Lainakoira lähti, ikävä jäi. Ulkoilu jäi.

Allergiaa? Flunssaa? Influenssaa? Koronaa?
Keuhkoon pistää. Lihaksetko jumissa makaamisen takia?
Rintakehä krampissa. Liikaa käsitöitä?
On hiki, on kylmä. Alilämpöinen kroppa temppuilee.

Kodin ulkopuolella aurinko.
Huoneen pölyt tanssivat valokiilassa. 

Nukun päiväunia,
yöunia, torkun, uinun.
Televisio päivittää virusuutisia, valitsen suoratoiston,
sarjamurhaajat tuntuvat turvallisemmilta, tutuilta.

Välipalaksi ei mitään terveellistä, keksiä ja pullaa.
Suklaata ei enää ole.
Ruokaa on. Vessapaperia on. Saippuaa on.
On väsymys.

Meitä ei kukaan halua, uusimaalaisia. Pysymme täällä,
tämän kupolimme alla. Suojelemme muuta maata,
muun maan pitäessä meitä saastaisina.
Keskustelupalstojen sairastuvuus leviää hallitsemattomasti.

Kevät, miten sinua kaipasinkaan.
_____


Olen lukenut SusuPetalilta aika monta teosta, tässä yhteislinkki niihin. Monia hänen teoksiaan on luettavissa vapaasti Issuussa. Postauksissani niihin linkkejä. Goottiemon kauhujen lipasta suosittelen lämpimästi...

Tuntuu, että tämä korona-aika syö keskittymiskykyä; äänikirjan kuuntelu tai lukeminen vielä sujuvat, mutta blogitekstin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta. Mediat suoltavat maailmanlopun uutisia, eikä ahdistukselta ja huolelta voi välttyä. Olen terve, ei flunssaa eikä koronaa. Pysyttelen visusti poissa ihmisten lähettyviltä. Jaksamista ja terveyttä kaikille blogini lukijoille ja bloggarikollegoille.

28. maaliskuuta 2020

Mikko Haaksluoto - Laastarisuhteita


Mikko Haaksluoto (s. 1974) on julkaissut aiemmin viisi novellikokoelmaa, nyt on esikoisromaanin aika. Laastarisuhteita kertoo kolmikymppisten miesten ja naisten parisuhdekuvioista. Näkökulmahenkilö on leveää eteläsavolaista murretta puhuva Jouni eli Jone. Vaimo Henna on lähtenyt toisen miehen matkaan, on tullut avioero ja Jonella on kolmivuotiaan Paulin yhteishuoltajuus ex vaimonsa kanssa. Jone paikkaa itsetuntoaan, kuten muutkin hylätyksi tulleet ja avioeron kokeneet: irtosuhteita pukkaa ja uusi kumppani on löydettävä vaikka millä konstilla. Nettideittipalvelun kautta löytyykin muutamaa vuotta vanhempi kouvolalainen Lea, jolla on takanaan vielä tuoreempi ero.

Olen lukenut aiemmin Haaksluodolta novellikokoelman Laseista läpi. Näiden kahden lukukokemuksen perusteella kirjailijan tavaramerkkeinä näyttäytyvät eteläsavolainen murre ja kaihtelematon ja arkipäiväinen seksi; ei siis hienovarainen miehen ja naisen välinen erotiikka, vaan suorasukaisesti sanoitetut panopuuhat. Kirjassa kuvatut intiimit keskustelut tuntuivat kiusallisilta minusta, koska olen vanhempi ja koska olen nainen. Ehkä kolmikymppiset miehet suhtautuvat näin esineellistävästi naisiin oikeastikin, vai oliko tämä provosointia? Paltan linkistä luin, että Haaksluoto on itse kokenut Jonen tavoin hylkäämisen vuosia sitten. Ehkä on kyse itsen terapoinnista tai vertaistuesta kohtalotovereille.

Romaanissa saa seurata Jonen pyristelemistä kahden naisen välillä. Väliin kiihottaa Lea, väliin ex vaimo Henna. Miestä tuntuu kyllästyttävän ja ärsyttävän Lean mielenterveyshoitajan ammatista kumpuava vimmainen tarve psykologisoida ja vatvoa kaikkea pientä piirtoa myöten, Henna on tässä suhteessa iisimpi. Jonen parhaat kaverit ovat hänen kanssaan samassa tilanteessa: kumppanit ovat panneet suhteet poikki. Heikki-veljen ja Olli-Pekan kanssa keittiöfilosofoidaan ja puidaan naisten petollisuutta ja miesten asemaa eroissa. Tässä kohden vähänkin feminismiin kallellaan oleva nainen näkee punaista.

Etenkin kirjan alkupuoli houkutti jättämään kesken, mutta kustantajan lukukappale velvoitti. Loppupuolella filosofoivan mieskolmikon jutustelut toimivat minulle paremmin. Kirjan kohderyhmää lienevät tuoreen eron kanssa kärvistelevät kolmikymppiset miehet. Tulikin mieleen, että kirjan markkinointitekstissä tulisi painottaa enemmän tätä ryhmää. Romaanin sovinistinen huumori ei purrut minuun, mutta kenties se puree sinuun. Laastarisuhteita voi lukea monella silmällä, vaikka laskeskella kuinka monta savoon vivahtavaa ilmausta sekä naisen että miehen sukupuolielimille kirjassa löytyy.

Avioero on usein suuren kriisin paikka ja teemasta on kirjoitettu paljon. Eron kokenut tunnistaa kirjasta monia yleisiä käyttäytymismalleja ja kirveleviä tuntoja: koston ja näyttämisen halun, tasapainoilun exän uuden kumppanin kanssa, lasten huoltajuuteen liittyvät kysymykset. Haaksluoto ei selvittele sen tarkemmin, mitkä syyt johtivat Hennan lähtöön, joskin naisen puheenvuoroista ja kirjeistä välähtää tapahtumia, joiden perusteella Jone ei niin puhtoinen mies ollut. Miehen sisimmästä pilkahtelee jotain pimeää mustasukkaisuutta ja alkukantaista omistamisen halua, koska Henna mainitsee, ettei silloin ja silloin kuitenkaan ilmoittanut poliisille. Ilmeisesti tekeillä oleva jatko-osa selvittelee Jonen persoonan tätä puolta tarkemmin.

EDIT
Olen keskustellut kirjasta ja tavallista tylymmästä arviostani kirjailijan kanssa. Avaamatta sen enempää keskustelujamme lisään tähän kirjailijan kommentin, jota hän kommentointiasetusteni johdosta ei voinut jättää:

”On selvää, ettei kirja voi kaikkia miellyttää. Jos esim. murrepitoinen dialogi tai suorasukainen kerrontatapa tuntuu vieraalta, silloin tämä teos kannattaakin jättää väliin. Kiitän joka tapauksessa kaikenlaisesta palautteesta.

Mikko Haaksluoto - Laastarisuhteita
Kansi Aleksandra Kulonen
Atrain & Nord 2020
Kustantajalta
______________

Muualla: Kirjoittajayhdistys Paltta

24. maaliskuuta 2020

Fernando Aramburu - Äidinmaa


Baskikirjailija Fernando Aramburun (s. 1959) muhkea, yli 600-sivuinen teos Äidinmaa kertoo ETA:n kahteen leiriin jakamasta kyläyhteisöstä baskiuden ydinalueilla, kirjailijan synnyinmaakunnassa ja -kaupungissa (Gipuzkoa, San Sebastian). Aramburulla on ikää, joten teoksessa on varmasti paljon itse koettua ja läheltä seurattua. ETA:n terrorismin tavoitteena oli itsenäinen Baskimaa / Euskal Herria, johon kuuluisivat niin Espanjasta irrotetut baskimaakunnat kuin Ranskan puolella sijaitsevat baskialueet. Keinoina olivat autopommit, murhat, kiristys, vallankumousverot, kidnappaukset ja uhreiksi valittujen moninainen vaino.

Usean vuosikymmenen aikajänteelle levittäytyvän teoksen keskiössä on kaksi perhettä: Bittori & Txato ja heidän poikansa Xabier ja tyttärensä Nerea sekä Miren & Joxian ja heidän poikansa Joxe Mari ja Gorka sekä tytär Arantxa. Pienessä kylässä maakunnan pääkaupungin San Sebastianin lähellä kaikki tuntevat toisensa. Bittori ja Miren ovat olleet sydänystäviä nuoresta asti ja nuorina perheenäiteinä käyvät edelleen joka lauantai San Sebastianissa churroilla viettämässä keskenään laatuaikaa. Heidän miehensä Txato ja Joxian ovat myös hyvää pataa keskenään ja kuuluvat kylän aktiiviseen pyöräilyklubiin. Perheiden lapset ovat kavereita keskenään. Tämä idylli muuttuu, kun ETA kärjistää ja tulehduttaa kylän ilmapiirin. Mielipiteet käyvät yhä kiihkeämmiksi. Mirenin vanhin poika Joxe Mari karkaa kotoa ja liittyy ETA:an. Tämä saa äidinkin heittäytymään baskifanatismiin. Hyvästi sydänystävyys, hyvästi rauhaisa rinnakkainelo.

Bittorin mies, kuljetusyrittäjä Txato on kylän menestynein yrittäjä, jota ei politiikka kiinnosta. Hän on lujalla työnteolla vaurastunut ja herättää abertzaleissa kaunaista kateutta. ETA alkaa uhkailla ja kiristää tätä 'espanjalaismielistä riistäjää’, joka maksaa kerran vallankumousveronsa, mutta eihän se siihen jää. Seuraa lisää kiristystä, solvaustöhryjä ja uhkailuja. Kukaan ei enää tervehdi ja koko perhe eristetään yhteisöstä. Jääräpäinen mies ei noudata lääkäripoikansa kehotusta muuttaa pois kylästä ja sitten eräänä kaatosateisena päivänä hänet murhataan kotinsa ulko-ovelle. Vaimo Bittori muuttaa lopulta leskenä San Sebastianista hankittuun asuntoon. Molemmat lapset, niin lääkäripoika Xabier kuin tytär Nerea, salaavat, mitä heidän isälleen tapahtui, sillä he eivät halua joutua lööppeihin ETA:n uhreina.

Laajassa teoksessa Aramburu kertoo jokaisen keskeisen henkilön elämäntarinan. Kuluu vuosia ja molempien perheiden jäsenet kipuilevat traumojaan, kukin omalla tavallaan. Vaikka he edustavat eri rintamalinjoja, he ovat kaikki tavallaan ETA:n terrorismin uhreja. Omatunto soimaa miestä joka kielsi parhaimman ystävänsä; terroristi kärsii pitkää vankeustuomiotaan ja jotkut nuoret ovat kertakaikkiaan karistaneet kotikylän pölyt jaloistaan. Yhden kohtalona on aivoinfarkti, toisen vähittäinen alkoholisoituminen ja kolmannen osana epäonnistuminen parisuhteissa. Miren ei luovu vihan hautomisesta eikä Bittori uhmastaan. ETA:n ilmoitettua aselevosta 2011 Bittori alkaa viettää taas aikaansa kotikylässä järisyttäen kylän nimellistä tasapainoa. Miksi se tänne tulee, mitä sillä on mielessä? Vainoaa ja kyttää? Viha on silmitöntä. Mutta Bittori ei anna periksi ja saa yllättäen liittolaisen vammautuneesta Arantxasta. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen ollaan jonkinlaisen sovinnon tiellä.

Äidinmaa on loistelias ja traaginen tarina poliittisen fanatismin jakamasta kyläyhteisöstä / kansakunnasta / perheistä. Aate ajaa kaiken ohi, erottaa ystävät ja tekee juopaa perheenjäsenten välille. Myöhemmin menneet tapahtumat ovat niin kipeitä molemmin puolin rintamaa, että niistä ei haluta puhua. ETA:n iskut jättivät jälkeensä viidessäkymmenessä vuodessa lähes 1000 kuollutta ja tuhansia loukkaantuneita. Kaikki nuo vuodet pelättiin ja turruttiin iskuista kertoviin uutisiin, tai vaihtoehtoisesti toteutettiin raivolla kaiken oikeuttavaa omaa poliittista näkemystä. Kirjan lopussa olevasta baskinkielen sanastosta huolimatta lukuisat baskisanat tuntuivat hankalille. Omaperäinen kirjoitustyyli Aramburulla on: hän siirtyy kesken lausetta kolmannen persoonan kerronnasta minä-muotoon ja tekstissä on paljon vinoviivaa ilmaisemassa vaihtoehtoisia tunteita / ajatuksia. Mikä ettei. Luvut ovat mukavan lyhyitä, hieno asia jos keskittymiskyky on juuri nyt heikonlainen.

Laura Balaguén dekkari Las pequeñas mentiras / Pieniä valheita sijoittuu myös San Sebastianiin.

Fernando Aramburu - Äidinmaa
Alkuteos Patria 2016
Suomentanut Sari Selander
Wsoy 2020
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa:  Kirjaluotsi,  Leena Lumi


Fernando Aramburu (s. 1959 San Sebastian) on aikamme merkittävimpiä espanjalaiskirjailijoita. Hän asuu nykyään Saksassa. Aramburulle on myönnetty lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mutta vasta Äidinmaa (Patria) osoittautui huikeaksi menestykseksi sekä lukijoiden että kriitikoiden keskuudessa. Oikeudet Äidinmaahan on myyty yli 20 maahan.

21. maaliskuuta 2020

Taide yhdistää, taide toimii - verkossa!


Tämän pandemiakriisin keskellä meille suomalaisille jotain mukavaakin: Suomi on maailman onnellisin maa jo kolmannen kerran, kertoo YK:n onnellisuusraportti, jossa listattiin 153 valtiota. Tässä kymmenen kärki: Suomi, Tanska, Sveitsi, Islanti, Norja, Hollanti, Ruotsi, Uusi Seelanti, Itävalta ja Luxemburg. Suomi on hyvä ja kaunis maa ja meillä on sisua. On taisteltava kaikki yhdessä tätä pandemiaa vastaan kuten presidentti Sauli Niinistö sanoo - "Olemme tässä joukolla, toinen toisiamme tukemassa.” 

Tänään 21.3. vietetään Maailman runouden päivää
"Runous on yksi puhtaimmista kielellisen vapauden ilmentymistä. Se on kansojen identiteetin ainesosa ja ilmentää kulttuurin luomisenergiaa, sillä se pystyy uusiutumaan jatkuvasti." - Irina Bokova, UNESCO:n pääjohtaja. Lue lisää - Suomen YK-liitto

Kulttuuritoimijat ovat osoittaneet luovuuttaan tässä poikkeuksellisessa tilanteessa lukuisilla hienoilla tavoilla. Konsertteja ja näyttelyitä on siirretty verkkoon vapaasti kuunneltaviksi ja katsottaviksi. Listaan tässä muutamia runo- ja taidejuttuja, joita et ole kenties huomannut.

ALUKSI SIIS RUNOUTTA
Runouden puuhanainen, kirjailija ja runoilija Sinikka Vuola kutsui muutamia runoilijaystäviään helpottaman kulttuurinälkää. Syntyi hieno runovideo, jossa runojaan lukevat hänen lisäkseen Jyrki Kiiskinen, Tapani Kinnunen, Harry Salmenniemi, Saila Susiluoto, Miia Toivio ja Tuija Välipakka. Videon kokosi Mikaela Välipakka.

Taide yhdistää, taide toimii! 



Poesia tarjoaa useita runoteoksia vapaasti ladattaviksi. Ladata voit mm. nämä loppuvuodesta 2018 ilmestyneet: V.S. Luoma-aho - Luonteita, Miia Kontro -Tunnustus, J.G. Seume - Kesä 1805, Hannu Helin - Alisiin ylisiin ja Kaija Rantakari - Koko meren laajuus, josta alla oleva sitaatti:

asetat sängyllä auringon silmiini
teet itsestäsi siluetin joka voisi olla kuka vain 

mutta joka olet sinä,

aina sinä

_______________

Lavarunoilija Juho Kuusi esiintyi Talent Suomessa...
Hänen nimellään löytyy Youtubesta montakin videota.



Mun matka, Aura Nurmi



Seela Sella: Lauri Viita - Luominen
Tässä on nostettava hiukan volyymia!



LOPUKSI TAIDETTA
Amos Rex esittelee Generation 2020 -näyttelyn videoteoksia verkossa osuvalla otsikolla Absurdeja aikoja. Suuret ja huolestuttavat aiheet saavat usein myös absurdeja piirteitä. Monet Generation 2020 -näyttelyn taiteilijoista käsittelevät teoksissaan tällaisia vaikeita aiheita pelottomasti, niin inhimillisellä uteliaisuudella kuin mustan huumorin keinoin. Katsottavissa on kuusi taidevideota: 
  • Jenny Hytönen - Nectar
  • Leevi Ikäheimo - ASMR ROLEPLAY: MOTHER EARTH COMFORTS YOU WHILE YOU ARE DYING AND SHE IS DYING WITH YOU
  • Annika Korhonen - Oletko koskaan maistanut jalkasieniburgeria?
  • Liisa-Irmelen Liwata - Writing Tool
  • Joel Stenroos & Konsta Ryösä - Nychthemeron 
  • Delilah Sykes - Intelligence.



Toimitaan viisaasti määräyksiä noudattaen. Aurinkoa ja terveyttä!


20. maaliskuuta 2020

Elizabeth Strout - Olive Kitteridge


Elizabeth Stroutin Pulitzer-palkittu Olive Kitteridge ilmestyi jo vuonna 2008, mutta vasta nyt se on saatu suomeksi. Tätä ennen on suomennettu koko blogistanian hurmannut Nimeni on Lucy Barton ja sen jälkeen Kaikki on mahdollista. Kuuntelin Oliven äänikirjana, lukijana mainio Erja Manto ❤︎ Bloggauksen kirjoittaminen tuntuu yllättävän hankalalle, koska antauduin täydesti Mannon äänen vietäväksi.

Teoksen rakenne on tuttua Stroutia: se koostuu kolmestatoista episodista, jotka kertovat Mainessa sijaitsevan Crosbyn pikkukaupungin asukkaista ja nimihenkilö Olive Kitteridge putkahtaa enemmän tai vähemmän näkyvästi tarinoihin mukaan ja henkilökuva hänestä piirtyy tarina kerrallaan. Strout osoittaa, että pieneenkin kaupunkiin mahtuu monenlaista inhimillistä tragediaa, vastoinkäymistä ja salaisia rakkaussuhteitakin. Oliven elämää seurataan muutaman vuoden ajan eikä hänenkään elämästään kirveleviä suruja ja haasteita puutu.

Olive on seitsemänkymppinen, iso ja romuluinen nainen. Hän on pelottavan suorapuheinen ja hänellä on kaikesta mielipide. Olive on kuin Hyacinth Bucket, joka laukoo totuuksiaan. Hän on eläkkeellä matematiikan opettajan työstään ja elelee kaksin apteekkaripuolisonsa, kiltin Henryn kanssa. Suhde Christoffer-poikaan on etäinen ja välit viilenevät entisestään tämän naidessa lääkäri Bettyn, jota Olive ei voi sietää. Miniän syytä on, että kaikki poikaan liittyvät suunnitelmat menevät myttyyn. Olive ja Henry olivat nimittäin rakentaneet pojalleen kauniin talon lähelle heitä, mutta sitten poika muuttaakin nuorikkonsa kanssa kauas Kaliforniaan - ja Olive on täysin suivaantunut.

Strout tarkastelee hahmojaan syvästi inhimillisesti, ei hymistellen ja silottaen, vaan ymmärtäen. Tarinoista huokuu laaja inhimillisen elämän ja ihmiskohtaloiden kirjo; elämä ei kohtele ketään silkkihansikkain, sellaista elämä vaan on. Episodien joukossa oli pari kolme, jotka eivät minua oikein innostaneet. Yksi näistä oli Toinen tie, jossa Olive päätyy kidnapattuna sairaalan vessaan. En halua paljonkaan avata episodeja, mutta Pianisti esittää hienovaraisen henkilökuvan viisikymppisestä Angiesta, joka esiintyy kaupungin baarissa ja lääkitsee esiintymisjännitystään alkoholilla. Angie on ollut naimisissa olevan miehen rakastajatar kaksikymmentä vuotta, mutta saa vihdoin voimia lopettaa suhteen. Pieni säväys taas kertoo, miten hillittömästi ja ilkeällä mielellä Olive itse käyttäytyy poikansa häissä! Hän varastaa miniä Bettyn rintsikat ja sotkee tämän villapuseron - siitäs sait!

Todella koskettava Nälkä kertoo anorektikko Ninasta, jota ryhmä vanhempia Crosbyn asukkaita yrittää auttaa. Rautakauppias Harmon on aloittanut seksisuhteen viehättävän lesken Daisyn kanssa, koska vaimoa ei seksi enää kiinnosta. Tämä omituinen kolmikko vanhempaa väkeä - Olive, Daisy ja Harmon - eivät onnistu moninaisissa auttamisyrityksissään, vaan Nina menehty heidän suureksi surukseen. Tytön kuolema antaa vihdoinkin Harmonille sysäyksen tehdä muutoksia omaan elämäänsä.

Viimeinen episodi Joki kertoo Oliven ja Jack-nimisen miehen ystävyydestä. Nämä kaksi yksinäistä vanhusta tapaavat patikkapolulla ja heidän välilleen kehittyy lopulta syvä tunneside, vaikka mies onkin republikaani ja äänesti George W. Bushia!  He löytävät toisissaan läheisyyden ja lämmön ja syyn elää.

Olive Kitteridgeä oli todellinen nautinto kuunnella Erja Mannon lukemana. Kirjaston kirjakin saapui ja lueskelin siitä vielä otteita. Jatko-osa Olive Again ilmestyi viime syksynä ja suomalainen Stroutin ihailijakunta odottaa tietystikin kärsimättömänä suomennosta.

Elizabeht Strout - Olive Kitteridge
Alkuteos Olive Kitteridge 2008
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
Tammi 2020
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi,  Lukuisa, Lumiomena