Anneli Kanto - Rottien pyhimys

Uusimmassa romaanissaan Rottien pyhimys Anneli Kanto solahtaa hämmästyttävän sulavasti keskiajan katolisen uskon hallitsemien ihmisten ajatusmaailmaan. Romaani selittää myös tarkoin Hattulan Pyhän Ristin kirkon upeita seinämaalauksia. Kirkko valmistui 1400-luvun lopulla ja parikymmentä vuotta valmistumisen jälkeen päästiin vihdoin sopuun kirkon koristelusta. Hattulaan vaeltaa kolme miestä kaukaa Ruotsinmaalta. Joukkoon kuuluvat kirkkomaalareina mainetta jo keränneet Andreas Pictor, nuorempi maalari Martinus ja heidän apupoikansa Vilppu.

Liki kahdestasadasta seinille maalattavasta Raamatun kuvasta ja pyhimyksestä ovat sanansa saaneet sanoa niin Hattulan kirkkoherra Herckepaeus, kirkonisäntä Klemetti, tuomiokapituli kuin Suomen kunnianarvopisa arkkipiispa Arvid Kurkikin. Toki myös kustannuksista suuren osan maksava Hämeen linnan linnanherra Åke Tott vaimoineen. Urakka on valtavan iso ja se on määrä saada valmiiksi yhden kesän aikana. Maalareiden joukossa oli jo yhden miehen vaje, kun munkki Benedictus jäi luostariinsa kulkutaudin heikentämänä. Kun Vilppu tikkailta pudotessaan murtaa kätensä, urakkaa uhkaa katastrofi. 

Kanto nostaa yllättävästi yhdeksi päähenkilöistään koko kyläyhteisön marginaaliin viskaaman nuoren naisen - naisen! Tiilimestari Rutgerin suojissa kasvaneen juron Pelliinan kauniit saviastiat miellyttävät linnanrouvan silmää markkinoilla ja niinpä hän ehdottaa tyttöä työhön. Mestareiden vastustus on jyrkästi kielteinen, sillä nainen kirkkomaalarina olisi suoranaista jumalanpilkkaa. Mutta ei auta ja onneksi tyttö osoittautuu oppivaiseksi ja hänen työpanoksensa projektissa kriittisen tärkeäksi. Pelliina on nurkkakuntaisessa yhteisössä outo lintu. Hänen muualta tullut äitinsä puhui outoa kieltä, oli ehkä pyhiinvaellusmatkalla, sillä Hattulan kirkossa oli ihmeitä tekevä pyhäinjäännös. Äidin kuoltua synnytykseen Pelliina piti isänään kilttiä tiilimestari Rutgeria ja vietti lapsuutensa tämän mukana tiilitehtaalla.

Oli hienoa seurata kuinka pieteetillä maalarit suhtautuivat Jumalan kunniaksi tehtävään työhönsä. Jokaikisestä kuvasta oli tehty luonnos ja kuvien väritystä ja symboliikkaa harkittiin tarkoin. Andreas ja Martinus opettivat oppimattomalle Pelliinalle Raamatun kertomuksia ja kalkkimaalaamisen tekniikkaa. Kanto on perehtynyt tarkoin ja ihailtavasti niin maalausmenetelmiin kuin katolisen kirkon termistöön ja lukuisiin mies- ja naispyhimyksiin. Taitojen kasvaessa Pelliina saa yhä vapaammin itsekin suunnitella ja maalata kuvia. Hän maalaa myös tänä päivänä koomiselta tuntuvan niskalenkin vedon ja hiiriltä ja rotilta suojelevan pyhimyksen, Pyhän Kakukyllan. Juonessa on monia käänteitä ja keskiajan sekä ylhäisten että rahvaan elämä piirtyy elävänä. 

Kannon teksti on rehevää ja riemukasta. Minua ilahduttivat ja huvittivat henkilöiden mitä originelleimmat kirosanat ja puuskahdukset. Ja kuinka kätevästi Härkäpään talon vintiöstä Mulli-Pekasta tulikaan Uppsalan katedraalikoulussa latinaa oppiessaan Petrus Herckepaeus! Todellisuudessa ei tiedetä kenen tai keiden käsialaa kirkkomaalaukset ovat. Oletetaan, että sama tekijäryhmä koristeli myös Lohjan Pyhän Laurin kirkon. 

Jännittävää on myös ajatella, että kymmenen vuoden päästä maailma mullistuisi: katolisen kirkon aika Suomessa loppuisi ja Kustaa Vaasa toimeenpanisi uskonpuhdistuksen niin Ruotsissa kuin täällä meillä Itämaalla. Lukemisen välissä kannattaa ehdottomasti katsoa Anneli Kannon hieno esittelyvideo Hattulan kirkon seinämaalauksista. Onhan tämä aivan huikea historiallinen romaani kiehtovasta aiheesta! Teemoja romaanissa on paljon, mutta lukija voi uppoutua luottavaisesti Kannon vietäväksi, hänen verevään kieleensä ja aivan mahtavaan tarinaansa. Seinämaalaukset ovat viidessäsadassa vuodessa haalistuneet, mutta aavistuksen tästä yliluonnollisesta kauneudesta aistii vierailija tänäkin päivänä:

Kirkko värisi värejä, muotoja ja pyhyyttä. Sädekehät hehkuivat sulana kultana, kuusenvihreä, ruohonvihreä, oraanvihreä puhuivat toiveikkuudesta, punainen tiilenväri ja okra toivat iloa, sinisen viileys lohdutti ja hyväili. Nokimusta muistutti iloon ja toiveisiin kuuluvista pettymyksistä ja suruista. Seiniltä katselivat sadat silmät, lämpimät, ankarat, rakastavat, kärsivät. Sadat kasvot säteilivät kirkon ilmaan luottamusta, uskoa, tuskaa, kärsimystä, onnea ja pelkoa. Sinä kestät, sanoivat pyhimykset. Sinua rakastetaan, vakuutti Pyhä Neitsyt. Kiusaukset ovat voittamista varten, vakuutti Jeesus. Usko asiaasi, kuiskasi Helena kirkon katosta.

Aiemmat bloggaukseni kirjailijan teoksista:

Lahtarit

Ihan pähkinöinä

Anneli Kanto - Rottien pyhimys

Gummerus 2021
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Esikoisromaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä oli Runeberg-palkintoehdokkaana 2007. Vuonna 2008 ilmestyneestä romaanistaan Veriruusut Kanto sai Gummeruksen Kaarlen palkinnon. Omakohtainen kirja Pala palalta pois – kertomuksia Alzheimerin taudista ilmestyi 2013. Vuonna 2015 ilmestynyt Pyöveli-romaani sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kansalaissodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.2017 ilmestyi romaani Lahtarit, joka kertoo ilmajokelaisista pojista valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin.

Kanto on kirjoittanut myös lukuisia palkittuja lasten- ja nuortenkirjoja, näytelmiä sekä tv-draamoja, joista uusin on syksyllä 2020 Helsingin Kaupunginteatterissa esitetty Punaorvot. Hänellä on kirjoittamiseen liittyvä blogi osoitteessa http://www.annelikanto.fi

Anneli Kanto - Ihan pähkinöinä

Anneli Kanto on loistava tarinankertoja, joten totta kai tämä hänen uusi aluevaltauksensa tuli lukuun. Ihan pähkinöinä on sympaattista ja sarkastista bitch lit -viihdettä, jossa minäkertojana toimii viittä vaille viisikymppinen Mirjami. Tämä linjojaan vahtiva, stilettikoroillaan sipsuttava ja aina elegantisti pukeutuva sinkkunainen on kotoisin Seinäjoelta, mutta jättänyt sikäläiset nuhjuiset ympyrät taakseen aikoja sitten. On kaikki menestyksen merkit: upea työsuhdeasunto arvokiinteistössä Töölössä, työsuhdeauto ja huippupalkkainen työ mainostoimistossa. Öitä sulostuttaa nuori nouseva videotaiteilija Stefan, jonka kanssa käydään viettämässä rakkausviikonloppuja Pariisissa ja Singaporessa. Mirjami maksaa, tottakai, kuten puuman osaan kuuluu.

Naisen hallittu elämä ja ojennuksessa oleva pakka menevät kuitenkin tyystin sekaisin, kun nuori pomokaksikko  Sturm und Drang - tai millä nimellä heitä kutsutaankaan - irtisanoo toimiston koko senioriportaan ja myy firman enemmistön kiinalaisille. Samaan syssyyn saapuu suruviesti lapsuudenkodista, joten on lähdettävä Seinäjoelle järjestämään hautajaisia, huolehtimaan siskon orvoksi jääneestä alaikäisestä tyttärestä Usvasta ja rullatuolilla liikkuvasta äidistä.

Uskon, että Anneli Kannolla on ollut hirmuisen hauskaa Mirjamin alennustilaa kuvatessaan. Kirjailija lataa sivuille kaikki mahdolliset nuorten bisneshaitten sanontatavat ja kertoo osuvasti, miten hienostelevan Mirjamin on vaihdettava ranskalainen gourmet makkaraperunoihin. Hän päätyy olosuhteiden pakosta uhmakkaan Usvan huoltajaksi, ja käytännössä äitinsä omaishoitajaksi. Ränsistyvä kotitalo nielee laskuineen Mirjamin tilin tyhjäksi.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissani ehkä piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. (...) Päivät olivat suttuisia ja hämäriä.

Elämä Köyhänluomalla, Seinäjoen keskustan laitamilla on lannanhajuista ja ankeaa. Mirjamin mielentila painuu alamaihin, aina väsyttää ja hiilaripitoinen ruokavalio iänikuisine pullineen kerää rengasta vyötärölle. Äiditön Usva on sisältä herkkä mutta päältä kova, sekoilee ja lintsaa - ja koulun Wilma-järjestelmä tekee huoltajatätinsä hulluksi. Tytön silmäterät, Barbara ja Eeva, tarvitsevat silloin tällöin asiantuntijan neuvoja, joten tohtori Jarkko tulee talossa tutuksi. Tämän keski-ikäisen miehen pehmeä vartalo on aivan toista kuin Stefanin trimmattu six-pack, mutta valinnanvaraa ei Köyhänluoman kylä miehissä tarjoa. Amor lennättelee nuoliaan, sormuksia pujotellaan sormiin, mutta täysin vaaleanpunaisissa ja utuisissa onnenpilvissä ei leijailla.

Hauskan lisänsä tarinaan tuo Seinäjoen vastaanottokeskus ja tienoolla pyörivä Salim. Mies puhuu hoono soomi, mutta on oikeasti irakilainen korkeastikoulutettu insinööri. Salimista Mirjami leipoo ranskaa suoltavan Irakin rakennushankkeitten asiantuntijan ja Usvasta tylyn punk-assarin. Yhdessä kolmikko tekee rynnistyksen pääkaupunkiin kansainvälisten bisnesten apajille.

Anneli Kanto kuvaa mehevästi ja osuvasti eroja pääkaupungin menevien ja menestyvien juppipiirien ja pienen maaseutupaikkakunnan ihmisten välillä. Pohjanmaan murretta oli käytetty juuri sopivasti, ja se istutti tarinan tukevasti miljööseensä. Ihan pähkinöinä on sympaattinen ja viihdyttävä - hauskasti kirjoitettu pikkutarina, joka toi iloa ja hymyn huulille.

Anneli Kanto
Ihan pähkinöinä
Kansi Terhi Ekebom
Karisto 2018
HYVÄ ***
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Kirjakko ruispellossa, Tuijata
Anneli Kannolta olen aiemmin lukenut vahvan sisällissotaromaanin Lahtarit

Anneli Kanto - Lahtarit

Minulla - meillä - oli unelma ja meillä oli aate.

Olen lukenut toistaiseksi erittäin vähän sisällissotaa käsitteleviä romaaneja ja tietokirjoja. Tähän mennessä lukemistani Lahtarit on ehdottomasti The Sisällissotakirja. Tämä fiktiivinen romaani, jossa veri virtaa, joukkohaudat täyttyvät ja Tampereen talot sortuvat, pohjautuu tarkkaan fakta-aineistoon: Kanto nimeää sisällissodan tärkeitä taistelupaikkoja ja todellisia henkilöitä. Lopussa on myös hyvä lähdeluettelo. Vain vajaat puoli vuotta kestänyt sisällissota oli hirvittävää listimistä ja kostoa -  molemmin puolin, kumpikin aatteensa puolesta - ja se jätti syvät traumansa jälkipolviin aina meidän päiviimme asti.

Saatana ensiks tuli punaset pyssyjen kanssa ja vei porsaan. Jättivät paperilapon muka toristeeks, että nytten on tyäväenvalta ottanut teitiltä evästä nälkää näkevälle köyhälistölle ja kuhan valta on tyäväen niin tää teko palkitaan, että orota ämmä huamispäivään asti, sillon on kansat veljet keskenään ja tää on viimenen taisto. 
- emäntä Ida Korpela

Lahtareissa Kannon näkökulma on valkoisten: puhutaan siis vapaussodasta ja komeasti ja ylevästi vapaussotureista. Kovin hohdokkaana ja ylevänä tämä sekalainen ja resuinen sakki ei kuitenkaan näyttäydy, mutta kaikkia heitä ajaa aate ja hurja ryssäviha. Joukossa on oppimattomia torppareita, jokunen ison talon poika, körttiuskonsa vuoksi henkisiä tuskia poteva, arkuttajaksi päätyvä nuori nainen, alaikäinen Onni Kanto sekä myös muista kaupungeista joukkoon eksyneitä.

Tämä sota on sielunvihollisen juoni. Mitään jaloa siinä ei ole. Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat. 
- asevelvollinen Samuli Kytömaa

Kirjailijan kerrontaratkaisu on loistava. Hän antaa äänen näille lukuisille sodan kaaoksessa ja sekasorrossa rämpiville tavallisille, elämäänsä aloitteleville nuorille ihmisille. Onkin syytä muistaa, että he olivat järkyttävän nuoria, parinkympin molemmin puolin. Monen elämä tuhoutui sotimisen kauhuissa, mielenterveys järkkyi ja tyhjyys iski. Moni mietti sodan jälkeen: mitä nyt? Pohjanmaan juurevaa murretta oli haasteellisuudestaan huolimatta hurmaavaa lukea, mutta puheenvuoroissa kuuluu myös stadin slangi, Turun murre sekä sivistyksestä kielivä kirjakieli. Nämä autenttisilta tuntuvat pienen ihmisen puheenvuorot tuovat sisällissodan karmaisevan todellisuuden liki lukijaa, ne ahdistavat ja vievät yöunet.

Punikkeja oli vielä mettis ja navetoos, joukostansa eksyneitä ja niitä, jokkei ollu keriinny karkuhun. Niitä me sitten mettästimmä. Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samois mettis. 
- suojeluskuntalainen Hermanni Larva-Kokko

Itselleni koko tämän historiamme kaameuden hahmottaminen on ollut aina vaikeaa, mutta nyt Lahtarit luettuani ymmärsin taas vähän paremmin kokonaiskuvaa Wikipedian pitkästä artikkelista. Pohjanmaan suojeluskuntalaisten matkassa kävin sotaa isänmaan ja vapausaatteen puolesta. Lähdin Vaasasta, valtasin Tampereen ja päädyin Viipuriin. Jo aiemmin olen lukenut Martti Backmanin teoksesta Harriet ja Olof tuosta sodan loppuvaiheen järkyttävästä etnisestä puhdistuksesta, jossa noin 400 viipurinsuomalaista venäläistaustaista miestä ja nuorta poikaa päätyivät sodasta uupuneitten ja humaltuneitten vapaussotureitten teloittamiksi. Teloittajat laukaisivat totellen ylempiään, mutta kuka antoi käskyn, ja miksi?

En tiedä ampumieni ryssien määrää, mutta suuri se oli. Tapoin niitä kuin rottia. Luoti selkään ja henki pois. Ihmisiä nekin olivat, vaikka hulluja. 
- kuularuiskumasinisti Nils Friis

Tämä on sotaa ja sodassa on sodan laki. Punikit ampuvat meitä ja me punikkeja. Kansan tulevaisuuden ja puhtauden vuoksi pohjamuta on hävitettävä. 

- jääkärivääpeli Elias Ylivalli

Kirjassa kerrotaan myös muista valkokaartin suorittamista hirvittävistä joukkoteloituksista, joilta eivät säästyneet punakaartin naisjäsenetkään. Kosto sodan alkuvaiheen punaisesta terrorista oli silmitöntä. Teloituksiin ajoi ilmeisesti myös halu puhdistaa valkoinen Suomi tuosta punaisesta saastasta. Vankileirejä oli useampikin, mutta kirjassa kerrotaan Hennalan vankileiristä, jossa punavankeja teloitettiin mitättömistä syistä ja heitä kuoli kuin kärpäsiä nälkään ja tauteihin. Suomen sotasurmien tilastot ovat karua luettavaa:

Kuolintapa Punaiset Valkoiset Muut Yhteensä Kaatunut 5 199 3 414 790 9 403 Teloitettu, ammuttu, murhattu 7 370 1 424 926 9 720 Kuollut vankileireillä 11 652 4 1 790 13 446 Kuollut vankileireiltä vapauduttuaan 607 - 6 613 Kadonnut 1 767 46 380 2 193 Muut kuolintavat 443 291 531 1 265 Kaikki yhteensä 27 038 5 179 4 423 36 640

Erittäin kiinnostavaa oli lukea myös fiktiivisen jääkärin Elias Ylivallin Mannerheimin vastaisista mielipiteistä. Hän ei luottanut tsaarin upseerina toimineeseen ylipäällikköönsä ja oli tämän kanssa eri linjoilla sotastrategiasta. Tähän samaan skismaan Mannerheim vs Wilhelm Thesleff viittaa myös Backman yllä mainitsemassani teoksessa.

Makaan kivillä kyljelläni. Ei saa hevonen maata, pitää toimittaa työ. En pääse ylös, olenko nyt huono hevonen. 
- suomenhevonen Sälli

Lahtarit oli raju lukukokemus. Anneli Kanto on taitava, taitava! En halua arvottaa sisällissotaa kumpaankaan väriin, sitä ei tee Kantokaan. Hän kertoo fiktiossaan mitä tapahtui, molempien puolten aatteet, mutta myös voittajien järkyttävät kostotoimet. Toki me tänään iloitsemme, että Suomi on tänä päivänä itsenäinen, mutta karmiva alku itsenäisyydellämme oli. Oma lukunsa olivat vankileirien surkeat olot, teloitukset niissä ja suuri kuolleisuus mikä näkyy tuossa tilastossakin. Wikipedia sanoo näin: maassa oli ankara elintarvikepula, mikä näkyi erityisesti vankileireillä. Kehnon ravinnon vuoksi vankileirien kuolleisuus nousi korkeaksi. Hätää lisäsi voittajien kostomentaliteetti, viha ja välinpitämättömyys.

Olen iloinen siitä, että luin teoksen vasta kuunneltuani kirjailijaa Helsingin kirjamessuilla. Osasin ottaa elävän pohjalaismurteen paremmin vastaan ja pystyin kuulemaan tekstissä kirjailijan vahvan äänen. Vaikka olen syntyjäni karjalainen ja Pohjanmaan murre minulle tyystin outoa, se ei häirinnyt liikaa lukukokemustani. Jos aikoo lukea vain yhden kirjan sisällissodan satavuotismerkkipaalun johdosta, vahva suositus Lahtareille.

Tätä on luettu niin paljon kirjablogeissa, että se salli pienen L-leikittelyn - L niinkuin Lahtarit: Luettua elämää, Luetut lukemattomat, Lukuisa, Lumiomena

Liitän teoksen  1918-lukuhaasteeseen

Anneli Kanto
Lahtarit
Gummerus 2017
*****
Kirjastosta