20. lokakuuta 2019

Sara Stridsberg - Rakkauden antarktis


Kuollut tai elävä, sillä ei ollut enää mitään merkitystä. 
Olin kuollut jo valmiiksi, aikoja sitten, vaelsin ystävieni kanssa hautajaissaattueena läpi Tukholman.

Rakkauden antarktis on hurjin Sara Stridsbergin kolmesta suomennetusta teoksesta. Minäkertoja on Inni, nuori heroinisti ja prostituoitu. Hän ei enää elä tässä maailmassa, sillä hänet on murhattu, paloiteltu kahteen valkoiseen matkalaukkuun ja hänen päänsä on heitetty lietelammikkoon. Aika hurja lähtökohta siis. Fiktion taustalla on Ruotsia kuohuttanut prostituoidun paloittelumurha kaukaiselta 80-luvulta.

Verisuonissa kupliva ruskea neste sai aikaan jotakin, mikä muistutti viimeistä kohtalon hetkeä miehen käsien alla, jolloin kaikki yhtäkkiä hiljeni, ja minä lakkasin pyristelemästä vastaan. Taika-aineen huumaava teho häivytti arvottomuuden ja huonommuuden tunteen, ajatuksen siitä että olin pelkkä tuhohyönteinen joka piti karkottaa.

Tuonilmaisista Inni kertoo, miten tähän on tultu, miten hän lähti saalistajan matkaan Herkulesgatanilta kuin isäntää seuraava kuuliainen koira. Stridsberg ei anna armoa lukijalle, vaan veivaa murhan kulkua ja yksityiskohtia toistuvasti. Teksti on leijailevan runollista, mutta sitten kirjailija läväyttää pöytään (inho)realistiset termit, ei kaihda yhtäkään ilmaisua. Inni kertoo vanhemmistaan Rakshasta ja Ivanista, jotka elivät vain toisilleen, rakastivat, ryyppäsivät ja riitelivät. Vanhempien etunimet viittaavat maahanmuuttajataustaan, mutta selviää vain, että Rakshan entinen maailma tuhoutui riehuvana liekkimerenä. Inni ja hänen pikkuveljensä Eskil olivat maailman yksinäisimpiä lapsia, joitten oli pärjättävä omillaan. Eskil oli Innille rakas, mutta sitten tapahtui onnettomuus, joka jätti syvän haavan Innin sieluun, ja syyllisyydenkin.

Rakkaus on kuin lunta, se kietoo maailman valoonsa ja katoaa sitten.

Tylsässä ja tapahtumattomassa ajattomuuden tilassa, vainajien maailmassa, Innillä on aikaa ja kyky seurata vanhempiensa ja lastensa elämää maan päällä. Kyllä, hänellä on kaksi lasta. Vaikka henki on väkivaltaisesti riistetty, äitiyttä ei ikinä voi kukaan häneltä riistää. Inni ja miehensä Shane (Turkista kotoisin?) olivat huumekoukussa eivätkä he päässeet siitä irti kuin väliaikaisesti. Inni myös paljastaa, ettei ikinä oikeasti halunnut heroiinista eroon; hän oli kaksikosta enemmän altis. Valle eli Valentino otettiin huostaan sosiaalitoimen hurjalla rynnäköllä kolmivuotiaana, Solveig lähti sijaiskotiin suoraan synnytyslaitokselta. Vain hetken kuluttua vastasyntyneestä Solveigista luovuttuaan, Inni jo istuu vessassa kiristysside ja neula reidellään.

Olen monesti ajatellut että kuolema ei halunnut minua, maistoi vain ja sylki samantien ulos. Mutta lopulta sen mieli näköjään muuttui. Mitä siitä pitäisi sanoa? Ikävää toki, etten saanut elää pidempään, mutta kukaan meistä ei selviä elämästä hengissä.

Kun lapset oli menetetty ja Shane lähtenyt, Inni ei toivonut elämältään enää yhtään mitään. Hän oli loistava saalis saalistajalle, tuolle jääsilmäiselle miehelle, jonka siisti ja normaali olemus peitti pedon. Stridsberg kelaa siis toistuvasti Innin murhaa edeltäviä hetkiä. Hänen päänsä painuu mutaan ja hiekkaan miehen raiskatessa ja julmasti irrottaessaan kuristusotetta hetkeksi, kunnes vie tappamisen loppuun.

Kaikki on sallittua, ja me olemme aina siellä. Me emme odota mitään, emme omista mitään, me vain olemme, meille saa tehdä mitä vain.

Rakkauden antarktis on järkyttävää luettavaa, mutta Stridsberg kirjoittaa upeaa kaunokirjallisuutta ja taikoo lukijan maagisella otteella lumoihinsa. Kirjaa ei oikein voinut panna syrjään, niin voimakas sen imu oli. Muisteluiden valossa Innistä välittyy fiksu ja ajatteleva ihminen, joka kertoo tarinaansa selkeästi ja tunteilematta, sortumatta sääli- tai empatiapisteiden kalasteluun. Tekstiin piiloutuvat terävät heitot nykymaailmasta ja nyky-Ruotsista jäävät mietityttämään. Keltainen lehdistö mässäilee surutta rikoksilla, joiden uhri on nainen. Myös dekkareita kuluttava yleisö voi tutkistella itseään: useimpien dekkareiden kidutettu tai murhattu uhri on nainen, nuori tyttö tai lapsi. Tällainen juoni myy parhaiten.

Takakannesta tarttui silmääni pari lausetta: Stridsberg kirjoittaa kenties Ruotsin intensiivisintä ja kauneinta proosaa. / Stridsbergin kielen ilmaisuvoima on tyrmäävä. Se satuttaa kauneudellaan ja rumuudellaan. Usein samanaikaisesti. Näihin ajatuksiin on helppo yhtyä. Rakkauden antarktis on raju ja karu, mutta loistelias ja kaunis. Kiitokset elämyksestä myös Outi Mennalle.

Sara Stridsberg - Rakkauden antarktis
Alkuteos Kärlekens Antarktis 2018
Suomentanut Outi Menna
Tammi 2019
Kirjastosta
________________

Muualla: Kiiltomato, ruotsiksiLeena Lumi, Reader why did I marry him
Bloggaukseni teoksista Niin raskas on rakkaus Unelmien tiedekunta

Tarinaa kertoo Inni, prostituoitu ja narkomaani, jonka elämä päättyy julmalla tavalla kuusikossa järven rannalla. Kuolleen naisen perspektiivistä katsotaan maailmaa, jossa hänen lapsensa ja vanhempansa ja tietysti murhaaja jatkavat elämäänsä. Kuten Stridsbergillä yleensä, tämänkin tarinan takana on todellinen tapahtuma, Ruotsin tunnetuin paloittelumurha vuodelta 1984, jossa prostituoitu Catrine da Costan ruumiin osia löytyi Tukholman ulkopuolelta. Tunnusomaiseen tapaansa Stridsberg onnistuu kohottamaan todelliset, järkyttävät tapahtumat taiteeksi, joka käsittelee suuria teemoja -- tällä kertaa naisvihaa, äitiyttä ja sukupolvien yli jatkuvaa syrjäytymisen ketjua.

19. lokakuuta 2019

Vinkkejä Helsingin kirjamessuille


Helsingin Kirjamessut ovat ovella, ja kirjallisuuden ystävää hemmotellaan taas monenlaisella tarjonnalla. Keräsin tähän muutamia ohjelmavinkkejä kolmelle päivälle, sillä näillä näkymin jätän perjantain väliin ja käyn messuilla torstaina, lauantaina ja sunnuntaina.

TORSTAI

Klo 11.00 Senaatintori
Mistä puhumme kun puhumme autofiktiosta / Tuomas Kokko, Aino Vähäpesola & Emma Kantanen, haastattelee Sisko Savonlahti
Olen lukenut vain Sisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, eikä se purrut minuun yhtään. Onnenkissaan ei riittänyt laina-aika... Muut kaksi ovat tuntemattomia, mutta silti kuuntelu voi olla hyvinkin mielenkiintoista!

Klo 11.30 Töölö
Wabi ja sabi - mietiskelypäiväkirja / Minna Eväsoja
Eväsojan kirjat Melkein Geisha ja Shoshin, aloittelijan mieli ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.

Klo 13.30 Töölö
Salongeista julkiseen tilaan, mietteittä naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta / Sisko Savonlahti, Laura Lindstedt ja Katja Kallio, haastattelee Venla Hiidensalo

Klo 14.30 Töölö
Mitta mitasta - Suomennos-slam / Juhani Lindström & Alice Martin
Uskon, että tämä on tälläkin kertaa mahtavaa kuunneltavaa! Erinomaiset suomentajamme ovat tarkkoja nyansseista ja tuovat kansainvälistä kirjallisuutta meidän ulottuvillemme!

Klo 15.30 Esplanadi
Tanssikaa! / Riitta Jalonen
Luin juuri tämän haasteellisen, mutta koskettavan teoksen ja haluan kuunnella lisää kirjailijan ajatuksia.


LAUANTAI

Klo 10.30 Senaatintori
Sukupuoli- ja etnosensitiivisyys fiktiossa / Pajtim Statovci & Koko Hubara, haastattelee Antti Kasper
Olen lukenut kaikki kolme Statovcin romaania, viimeisimpänä Bollan. Hubaran Ruskeat tytöt on myös luettu.

Klo 11.00 Töölö
Käännöksen äärellä / Pasi Ilmari Jääskeläinen & Leena Lehtolainen, haastattelee Tommi Melender
Onko vaikea antaa oma teos kääntäjän käsiin silloin, kun ei itse osaa kohdekieltä?

Klo 13.00 Esplanadi
Musta vyö / Petri Tamminen
Musta vyö oli hieno ja koskettava tarina kuolemanpelosta.

Klo 14.30 Kruununhaka
Kun yö saapuu Venezuelaan - taistelu oikeusvaltiosta / Mikko Pyhälä, haastattelee Aleksi Siltala
Karina Sainz Borgon loistava teos Caracasissa on vielä yö, jätti lähtemättömän jäljen. Mielelläni kuulen maasta lisää.

Klo 15.00 Senaatintori
Helsingin Sanomat: Koirapuisto / Sofi Oksanen
Koirapuistohan on trillerimäinen tarina Ukrainan hedelmöityshoitobisneksestä.

Klo 15.30 Esplanadi
Valuvika / Soili Pohjalainen, haastattelee Laura Niemi-Pynttäri
Karhean humoristinen Valuvika asettaa vastakkain kaksi sukupolvea, joiden elämät törmäävät toisiinsa sukutilan ruohottuneella pihamaalla. Artun elämänviisauksista ei saa syvällisiä aforismeja, mutta joskus paras roolimalli onkin karvalakkimalli.

Klo 17.30 Senaatintori
Sömnö / Liv Strömquist, Moa Romanova & Heikki Kännö, haastattelee Helena Kulmala
Rutotsalaiselta feministisarjakuvataiteilijalta Strömquistilta olen lukenut kolme teosta, viimeisimpänä Einsteinin vaimon. Hänen kollegansa Moa Romanova ei ole vielä tuttu. Heikki Kännön haluan nähdä livenä, sillä hänen teoksensa Mehiläistie ja Sömnö olivat molemmat mielikuvituksen ilotulitusta!

SUNNUNTAI

Klo 11.00 Töölö
Dioraama / Anna-Kaari Hakkarainen
Olen lukenut kirjailijalta teoksen Kristallipalatsi, josta pidin todella paljon.

Klo 12.00 - 13.00 Senaatintori
Helsingin Sanomat: Esikoiskirjailijat / 10 esikoiskirjapalkintoehdokasta esittäytyvät, haastattelee Suvi Ahola ja Antti Majander
Viime vuonna HS-palkinnon nappasi Eeva Turusen hulvaton Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.

Klo 13.00 Töölö
Runoilijat kohtaavat: Heli Laaksonen & Tõnu Õnnepalu, haastattelee Seppo Puttonen
Virolaiselta Tõnu Õnnepalulta on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi runokokoelma Mitta, jota en ole vielä lukenut. Sen sijaan Heli Laaksoselta olen lukenut useammankin ihanan kokoelman, viimeisimpänä Aurinko. Porkkana. Vesi.



Nähdään messuilla! Jos tunnistat minut, nykäise hihasta.

18. lokakuuta 2019

Riitta Jalonen - Tanssikaa!


Pää on valtava mylly. Kaikki on tallessa, 
ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin niistä oma sekava ratansa.

Riitta Jalosen Tanssikaa! on lukijalle varsin haasteellinen romaani. Aikatasot ja lyhyet välähdykset Elisabetin päänsisäisestä maailmasta välähtävät teoksen sivuilla. Väliin Elisabet on lapsi, joka puhuu nuoren äitinsä kanssa, tekee lumienkeleillään sodassa kuolleille enoilleen helpommaksi siirtymisen tämän maailman ja tuonpuoleisen välille. Lapsen hahmossa hän tarkkailee lapsuuskotinsa loputtomia lauantaitansseja Säkkijärven polkan jytisyttäessä lattialankkuja. Ennen kaikkea hän eläytyy äitinsä tunteisiin ja kohtaloon.

Äiti rukoilee muitten mukana, tuijottaa arkkua, puree hampaita yhteen ettei ala itkeä. Arkussa ei ole oma veli, mutta jonkun toisen veli tai isä.

Väliin Elisabet on aikuinen, joka katselee äidin muotokuvaa seinällään, huolehtii rakkaan Kerä-kissan voinnista ja juttelee ikääntyneen Viljamin kanssa. Elisabet oli pieni herkkä tyttö, joka eli kodissa, jossa kuolleet enot olivat aina läsnä. Hän oli yksinäinen lapsi, joka leikki napeilla ja lumppulaatikossa ja jonka mielikuvitusmaailmassa eivät todellisuuden lait päteneet.

Miltä tuntuu pienestä tytöstä varttua surun ja kuoleman keskellä? Elisabet imi sisimpäänsä äidin, perheessä asuvan, kotinsa rajan taakse menettäneen Viljamin ja muiden kanssakulkijoiden tuskan. Hän ei tarvinnut ääneen lausuttuja sanoja, vaan näki intuitiolla ihmisten päänsisäiset ajatukset; hän näki opettajan salatun itkun ja kuuli Viljamin huudon. Kuormittavaa ja raskasta. Äiti oli elämän tärkein henkilö, kaunis ja kuningatarmainen kaimansa Elisabeth II:n mukaan.

Äidin mielestä jokaisella olisi pitänyt olla kotona Unelma-niminen kukka muistuttamassa, että piikeistä voi yllättäen puhjeta jotain kaunista.

Sodanjälkeinen 50-luku oli kaikkialla surun ja menetysten leimaama, vaikka jälleenrakennukseen tartuttiinkin kiihkeästi. Sodan haavoittamia, tunteittensa kanssa kipuilevia ihmisiä oli paljon, jokaistahan sota jollain tavalla kosketti. Miehet palasivat sodasta kotiin muuttuneina, jos ylipäätään palasivat. Moni nuori mies palasi vammautuneena, moni menetti läheisiään. Elisabetin äidin taakka oli melkein mahdoton kantaa: hänen neljä veljeään kaatui sodassa. Mutta äiti Elisabeth ei unohtanut heitä, vaan juhli jokaisen veljen syntymäpäivää ja keksi karkottaa surua ja ahdistusta tansseilla, joihin kutsui muita sodan satuttamia kanssakulkijoita. Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis.

Jalonen omistaa teoksen edesmenneille sukulaisilleen ja listaa seitsemän E-kirjaimella alkavaa enoaan. Omistuksen saa myös äiti, joka täyttää pian 95 vuotta, ja tietysti oma ydinperhe. Olen elänyt kuolleitten suvussa, mutta tämä kirja on romaani. Tanssikaa! on siis sydänverellä kirjoitettu ja se kosketti syvältä. Tunsin Elisabetin ja hänen äitinsä tuskan, ja tarina vei minut omaan lapsuuteeni.

Ajattelenkohan viimeiseksi äitiä, jota päivä päivältä olen ajatellut enemmän ja enemmän niin kuin minun pitäisi säilyttää hänet elossa yhtä pitkään kuin itse pysyn hengissä.

Jossain kohtaa Elisabet listaa enoilta perittyjä fyysisiä piirteitään, ja tuntuu kuin myös kuolleiden hengissäpitämisen menettelytapakin olisi siirtynyt perinnöksi - äidiltä. Teoksen kieli on kaunista ja runollista, ja tekstissä on maagisrealistisia elementtejä. Monet lauseet ja kohtaukset koskettivat, esimerkiksi käynnit Teuvan sankarihaudoilla, äidin pikku-Lotan virka sekä Viljamin rakkaus äiti Elisabethia kohtaan. Koko ikänsä suvun surutaakkoja kannettuaan Elisabet uskaltaa lopulta luovuttaa taakkansa Espanjassa näkemälleen luolamaalauksen biisonille. Se on niin vahva ja alkuvoimainen, ettei murru tämänkään raskaan surutaakan alla. Tanssikaa! vaatii haasteellisena lukijalta tarkkaavaisuutta, mutta se on hyvin kaunis ja hyvin koskettava teos.

Riitta Jalonen - Tanssikaa!
Tammi 2019
Kirjastosta
_______________

Muualla Ilta-Sanomat, KirjaluotsiLumiomena, Tuijata
Bloggaukseni teoksesta Todistaja Brigitin talossa, Kirkkaus on vielä lukematta

 Riitta Jalonen tavattavissa Helsingin kirjamessuilla
torstaina klo 15.30, Esplanadi

17. lokakuuta 2019

Natalia Goncharova, Palazzo Strozzi


Firenzessä kävellessäni venäläisen Natalia Goncharovan (1881–1962) näyttelyjulisteita näkyi kaikkialla. Minulla oli muistikuva, että hänen näyttelynsä on tulossa Suomeen, ja toden totta: Palazzo Strozzista näyttely siirtyy Ateneumiin ensi kevääksi (27.2.–17.5.2020).  Näyttelyssä hänen sanottiin saaneen vaikutteita Matisselta, Gauguinilta ja Picassolta, joilta oli näyttelyssä myös muutama työ. Goncharovan työt olivatkin jännittävä sekoitus Gauguinin värikkyyttä, Picasson kubismia ja venäläistä kansantaidetta. Vahvaa ja värikästä!

"The art of my country is incomparably deeper
than anything that I have come to know in the West.


Natalia Goncharovasta sukeutui venäläisen avantgarden johtohahmo. Hän järjesti valtavan yksityisnäyttelyn Moskovaan vuosina 1913-14. Samoihin aikoihin hän muutti vallankumouksen tieltä elämänkumppaninsa Mihail Larionovin kanssa Ranskaan ja hänestä tuli avainhenkilö Pariisin kuohuvassa taidekentässä.

Goncharovan mittavaa taiteellista tuotantoa innoittivat niin kansantaide kuin uskonnolliset ikonit. Hänen taiteensa oli myös ristiriitaista: Goncharova saattoi samaan aikaan esiintyä kasvot maalattuna katuperformanssissa Moskovassa ja luoda uskonnollista taidetta vanhojen ikonien inspiroimana. Kuvataiteen lisäksi Goncharova suunnitteli pukuja ja lavasteita Sergei Djagilevin baletille sekä pukuja muotitaloille Moskovaan ja Pariisiin. - Ateneumin tiedotteesta


Goncharovan elämänkumppanin Mihail Larionovin maalaama muotokuva




Näyttelyssä oli video Djagilevin baletin maailmasta, pari koreaa näyttämöasua vitriineissä 
ja monta pientä luonnosta näyttämöasuiksi.


This woman drags the whole of Moscow and the whole of St. Petersburg behind her; 
they don’t just imitate her work, they imitate even her personality. 
- Sergei Djagilev, 1913

”A costume’s function is not to dress characters but rather to impart material form 
to them, to convey their type, their temperament."



Goncharova ja Larionov muuttivat siis Venäjän vallankumouksen tieltä Pariisiin ja heistä tuli myöhemmin Ranskan kansalaisia. Goncharova matkusti myös Italiassa ja Espanjassa Djagilevin baletin kanssa, mikä näkyy vaikutteina mm. tässä kauniissa työssä.



Jos ymmärrät saksaa,
klikkaa Astridin hienoon & yksityiskohtaiseen tarinaan Goncharovan elämästä!
 Hienoa että tämä värikäs ja vahva näyttely saadaan Ateneumiin!

16. lokakuuta 2019

Eeva Park - Viimeisellä rajalla


Kaikkein vanhimmat kirjoitukset tehtiin kuulemma nahalle 
ja minun nahkani on jo kirjoitettu ääriään myöten täyteen.

Viimeisellä rajalla alkaa hyvin dystooppisella ja apokalyptisellä kuvauksella: nuori nainen majailee nyky-Tallinnan slummiutuneessa lähiössä, jossa talot ovat sortumaisillaan ja kaikki tienoon ihmiset ovat laitapuolen kulkijoita ja yhteiskunnan hylkiöitä. Monipäinen, kadulla ja kellareissa asusteleva, venäjää puhuva lapsijengi on vähällä saada naisen hukutettua ja varastaa kaiken, mitä nainen on saanut vaivalla haalittua loukkoonsa. Väkivaltainen Trubaduuri miehineen vainoaa aluetta ja lapsia, polttaa taloja ja ajelee aseistettuna mersuillaan.

En muistanut ollenkaan, mistä tässä Eeva Parkin kirjassa on kyse, vaikka valitsin sen luettavaksi jo keväällä kustantajan luettelosta. Kustantajan sivultahan se selvisi: nuori tallinnalainen Tiiu on yksi ihmiskaupan tuhansista uhreista. Hän luotti sinisilmäisesti yhteen tallinnalaiseen puolituttuun, johon oli myös hiukan ihastunut. Mies jätti Tiiun Berliiniin neljän miehen raiskattavaksi ja käveli itse tyynesti pois, takaisin omaan varakkaaseen pikkumafioson elämäänsä.

... kuulikohan liettualainen tyttö itse sen pienen naksahduksen, jonka minä kuulin hänen vieressään ennen kuin hän lysähti kasaan Gojkon käsissä kuin tyhjäksi laskettu suuri, vaaleanpunainen nukke. // Siihen mennessä olin jo nähnyt paljon hakkaamista, pään painamista veden alle ja yliannostusten piikittämistä, mutta naksahdus oli nopeassa eleettömyydessään hirveämpää kuin mikään muu.

Noiden neljän miehen kansallisuus ei selvinnyt, mutta Venäjään tai itä-blokkiin heidän nimensä Gojko, Roman ja Aleksei viittasivat. Heillä oli useita tyttöjä vankeinaan aivan tavallisen näköisessä berliiniläisessä maaseutuhuvilassa. Miehet eivät kaihtaneet kovia otteita: he pahoinpitelivät tyttöjä raa'asti ja tarpeen vaatiessa käyttivät myös asettaan. Venäläisen Nadjan kanssa Tiiu suunnitteli pakoa ja sekavan tapahtumaketjun päätteeksi hän pääseekin pakoon, Nadja ei. Piiloutuen, naamioituen ja pelkoa tuntien Tiiu raahustaa takaisin Tallinnaan päämääränään vain kosto.

En ollut enää pitkiin aikoihin vastustanut ketään tai mitään. Minua saattoi käyttää mihin tahansa, mistä Romanille vain suinkin maksettiin.

Tämä on hurja, traaginen ja dramaattinen tarina. Tiiun tavallinen lapsuus ja nuoruus tulevat ilmi kauniina ja keveinä, normaalielämästä kertovina takaumina. Isän lähdettyä pois (ja myöhemmin kuoltua) Tiiu elää posliinimaalariäitinsä kanssa aivan tavallista nuoren naisen elämää. Parhaat kaverit ovat kouluajoilta saakka olleet kuvataiteita opiskelemaan päässyt Heidi ja rehti ensirakkaus Marko, joka hänkin elättelee rikastumistoiveita uudessa Virossa. Marko on se, johon Tiiu uskaltaa luottaa ja ottaa yhteyttä Tallinnaan palattuaan. Hän on se, joka hankkii Tiiulle pimeän aseen.

Viattomassa nuoruudessa kolmikko reissasi joskus Espanjassa ja tähtitieteestä kiinnostunut Heidi puhui iltaisin avaruuden mustista aukoista ja universumin viimeisestä rajasta, jolta ei enää ole paluuta. Siitä juontaa teoksen vironkielinen nimi  Lõks lõpmatuses, selvittää lopussa olevassa linkissä Katariina Suurpalo. Raiskattu, prostituutioon pakotettu, vangittu ja hakattu Tiiu oli ylittänyt tuon rajan. Paluuta normaaliin elämään ei ollut. Ainoa mikä piti häntä liikkeellä ja hengissä oli koston ajatus.

Ylen linkki ihmiskaupasta tältä vuodelta on korutonta kertomaa, se on uhkana Suomessakin. Samaa teemaa käsitteli myös viime vuonna lukemani espanjalaisen Carmen Amoragan teos Basta con vivir - Riittää että elää. Sen loppusanoissa Amoraga valotti ihmiskaupan lukuja Espanjan näkökulmasta, ote bloggauksestani:

YK:n mukaan ihmiskaupan kohteeksi joutuu vuosittain yli 40.000 ihmistä, useimmat naisia ja lapsia, ja heistä 60% päätyy prostituoiduiksi. Espanjassa prostituution 'arvo' on 3.700 miljoonaa euroa vuodessa, 8,3 miljoonaa per päivä. Vuonna 2015 paljastui 42 ihmiskauppaa harjoittavaa rinkiä ja melkein 500 henkilöä pidätettiin. Samana vuonna liki 14.000 henkilöä oli vaarassa joutua näiden rinkien verkkoihin.

Viimeisellä rajalla on järkyttävä, karu ja traaginen tarina, mutta Park kirjoittaa upeasti. Kirjailija kerii vähitellen auki tapahtumien kulkua ja pitää lukijaa trillerimäisesti jännityksessä. Tuntui, että kielessä ei ollut yhtään tarpeetonta sanaa, ja suomentaja Sanna Immanen oli tavoittanut mukavasti myös murteelliset ilmaisut. Jäätävää oli lukea, miten aivan tavallinen ja fiksu, tulevaisuudestaan unelmoiva virolaistyttö joutui hyväksikäytön ja ihmiskaupan uhriksi. Nopeasti tehty väärä päätös riitti. Vangittuna, huumattuna ja uhattuna, vailla rahaa ja passia pelastautumisen mahdollisuudet olivat minimaalisia. Kun rankka hyväksikäyttö vie ihmisarvon, voi Tiiun järkyttävän ratkaisun ymmärtää.

Eeva Park - Viimeisellä rajalla
Alkuteos Lõks lõpmatuses 2003
Suomentanut Sanna Immanen
Into 2019
Kirjastosta
_______________

Katariina Suurpalon artikkeli Tuglas-seuran Elo-lehdessä

Eeva Park (s. 1950) on tunnettu virolainen kirjailija, joka ei kaihda vaikeita aiheita. Hänen tuotantonsa sisältää runoja, näytelmiä, lyhytkertomuksia ja romaaneja. 

Viimeisellä rajalla on ensimmäinen Parkilta suomennettu romaani. Virossa sille myönnettiin Eduard Vilden kirjallisuuspalkinto vuonna 2004. Teos oli myös saksalaisen Brücke Berlin -palkinnon ehdokkaana. Kiitetty romaani on käännetty myös ruotsiksi, norjaksi ja saksaksi.



Eeva Park tavattavissa Helsingin kirjamessuilla
perjantaina klo 19.30, Suomenlinna

14. lokakuuta 2019

Sofi Oksanen - Koirapuisto


Sofi Oksasen aiheet eivät koskaan ole keveitä. Koirapuistossa kirjailija paneutuu köyhien ukrainalaistyttöjen elämän vähiin vaihtoehtoihin ja rinnastaa terävästi elämän vauraassa ja hyvinvoivassa Suomessa ja Ukrainassa, maassa, jossa elämän realiteetit ovat aivan toiset. Teoksen päähenkilö on virolais-ukrainalainen Olenka, jonka isä riuhtaisee tyttärensä ja vaimonsa tutusta ympäristöstä Tallinnasta ukrainalaiseen peräkylään, koska tuottoisat hämäräbisnekset odottavat. Myttyynhän ne tietysti menevät.

Olenka ei viihdy, vaan karkaa nuorena Pariisin mallimarkkinoille. Mallinura ei kuitenkaan etene ja hän joutuu palaamaan häntä koipien välissä takaisin kotiin unikkokeittiön äärelle. Ura urkenee maassa rehottavassa kohdunvuokraus-, hedelmöityshoito- ja munasolubisneksessä. Ukrainalaistytöillä on näet munasarjoissaan ja kohdussaan lippu parempaan elämään. Länsimaiset lapsettomat parit pitävät ukrainalaistyttöjen valkoisesta ulkonäöstä ja siitä, että voivat netissä shoppailla itselleen sopivin ominaisuuksin varustetun lapsen, valinnan mukaan tytön tai pojan, tai vaikka lapselle musikaalisen tai matemaattisen lahjakkuuden. Netissä on linkkejä pilvin pimein. Joku aika sitten googlatessa näin myös munasolujen lahjoittajien tai kohtuaan vuokraavien kasvokuvat, mutta tämä sivusto näyttää heidät vain ohjelmaan kirjautuneille. Hurjalta tuntuu silti, klik.

Olin päässyt pitkälle. Oli auto, oli asunto, oli työ, oli omia luottokortteja. Oli mies, oli sydän­ääniä. Oli kokonainen kattaus elämää ja paljon menetettävää.

Olenka on skarppi nainen, joka etenee firman luovuttajien päälliköksi. Lapsuuden perhetutusta Dariasta tulee hänen tärkein luovuttajansa, sillä tyttö valitaan Ukrainan mafian ison kihon Velesin pojan Viktor Kravetsin perheelle luovuttajaksi. Olenkalla pyyhkii nyt loistavasti: on luksusasunto, matkoja ja rahaa, ja myös tärkeä burjaattirakastettu Romka, aasialaisten silmiensä vuoksi japanilaiseksi kutsuttu. Mutta asiat mutkistuvat, kun tuore isä Viktor murhataan ja Olenka lavastetaan aukottomin todistein syylliseksi. Romka on näet Kravetsin perheen henkivartija, jonka on määrä toteuttaa perhen puolesta kosto, silmä silmästä -periaatteella:

Oli selvää, ettei loppu voisi olla nopea. Sen pitäisi kestää. Kynsi kynneltä, hius hiukselta, silmä silmältä. Ei mitään siistiä reikää otsaan.

Olenka ei uskalla luottaa rakkauteensa, vaan pakenee henkensä hädässä Helsinkiin. Hän sulautuu varjoihin ja joutuu vaihtamaan luksuselämänsä siivoojan työhön. Helsinkiläisessä koirapuistossa hän seuraa silmä tarkkana päivästä toiseen helsinkiläistä lapsiperhettä, jonka lapset ovat saaneet alkunsa ukrainalaistyttöjen munasoluista. Mutta eräänä päivänä Daria istahtaa samalle penkille. Olenkan hätäännys ja pelko kasvavat, ja rinki hänen ympärillään kiristyy.

Oksasen juonikuvio oli monimutkainen, mutta nautin hänen tyylistään. Olenkan ja Darian henkilöt jäivät vähän koleiksi, mutta he olivatkin alituisen pelon ja varuillaanolon tuotteita. Heidän maailmansa oli painajaismainen ja kolkko  - siellä vallitsivat korruptio ja viidakon lait.  Koin, että olisi pitänyt tietää enemmän Ukrainan / Neuvostoliiton historiasta, jotta kaikki olisi auennut. Svetlana Alekšijevitsin kirjoista olen lukenut mm. tuosta asunto-osakkeilla keinottelusta Neuvostoliiton romahdettua. Koirapuisto oli teos, joka sai tuntemaan kiitollisuutta siitä, että on suomalainen.

Ukrainan villi hedelmöitysbisnes on hurjaa, ymmärrettävänä motiivina raha ja toimeentulo, mutta se on tyttöjen terveydelle vaarallista: ahneuksissaan monet jatkavat luovuttamista liian kauan. Suurten hormonimäärien seurauksena saattaa olla mielenterveyden häiriöitä, kuumia aaltoja, ja kenties lapsettomuutta ja syöpää. Teos avasi silmiäni tästä minulle tuntematttomasta aiheesta ja toi tietysti Ukrainan nykytilanteen esille. Uskon, että Oksanen on tehnyt perusteellisen taustatyön ja jossain haastattelussa hän sanoikin oleskelleensa maassa kirjoitusprosessin aikana. Pidin kirjan toiveikkaasta loppuluvusta.

Sofi Oksanen - Koirapuisto
Like 2019
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaaLuettua ja maistettua
Kirjailijan haastattelu Ilta-Sanomissa

Ennen blogiaika olen lukenut kirjailijalta Kun kyyhkyset katosivat, Puhdistuksen ja Stalinin lehmät. Kaksi viimeksi mainittua ovat ehdottomia suosikkejani.

Koirapuisto on kahdessa aikatasossa vyöryvä kertomus nykypäivän Helsingistä ja Ukrainan itsenäisyyden vuosista, hedelmöitysbisneksestä ja korruptiosta. Samalla se on syvän inhimillinen tarina uskollisuudesta, rakkaudesta ja lapsensa menettäneestä naisesta.  - Kustantaja


Sofi Oksanen puhuu Koirapuistosta Helsingin kirjamessuilla
lauantaina klo 15.00, Senaatintori

13. lokakuuta 2019

Louise Penny - Kylmän kosketus


Kylmän kosketus on kanadalaisen Louise Pennyn suositun Armand Gamache -dekkarisarjan toinen osa. Ensimmäisessä osassa Kuolema kiitospäivänä Gamache tiimeineen selvitteli herttaisen Jane Nealin murhaa, ja nyt pienessä Three Pinesin kylässä tapahtuu taas. Idyllinen pieni kylä on vaipunut pakkasen ja kinosten alle ja juhlii tapaninpäivää mm. perinteisellä curlingottelulla. Ottelun kuluessa kylään vuosi sitten muuttanut CC de Poitiers kuolee sähköiskuun - keskellä lumista jäätä. Miten ihmeessä tämä on mahdollista?

CC de Poitiers oli vajaa viisikymppinen laiha nainen, joka yritti kiipiä sisustussuunnittelijan ja suuren filosofin urallaan häikäilemättä. Hänellä oli rakastaja, alistettu nössö aviomies ja sairaalloisen lihava varhaisteini-ikäinen tytär. Perhe eli yli varojensa ja oli itseasiassa konkurssin partaalla. Nainen ei ymmärtänyt ystävällisen käyttäytymisen merkitystä, vaan nöyryytti karkeasti tytärtään ja äkseerasi kaikille kyläläisille. Hänen kuolemansa ei siis hetkauta ketään. Mutta murha on murha ja syyllinen on saatava kiinni. Montrealista saapuu Sûreté du Québecin tiimi Armand Gamachen johdolla ja majoittuu taas kylän kodikkaaseen majataloon.

Parasta tässä, ensimmäisen osan tapaan, on sympaattisen kylän ja kyläläisten kuvaus. Tapaamme melkein kaikki ensimmäisen osan henkilöt, jotka tuntevat toisensa läpikotaisin, viettävät aikaa leppoisasti yhdessä ja pitävät yhtä. Paljon huomiota saavat kylän kolme vanhaa naista, ysikymppinen Kaye ja vähän nuoremmat Em ja Äiti Bea, jotka ovat tunteneet toisensa nuoruudesta lähtien. Heidän tiiviiseen joukkoonsa kuului nuoruudessa neljäskin jäsen, joka on nyt poissa. Eniten CC de Poitiersin öykkäröinti tuntuu ärsyttäneen Äiti Beaa, jonka joogastudion nimen Be Calm CC on härskisti plagioinut kirjansa nimeksi ja vaatii Äiti Beaa luopumaan nimestä, tai oikeastaan mieluummin sulkemaan koko paikan. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että CC de Poitiersin kehittämä filosofia Li bien on täyttä roskaa, vaikka nainen itse piti sitä parempana kuin feng shuita.

Ympärillä oli hiljaista. Taivas oli kirkas. Hän (Gamache) kallisti päätään taaksepäin katsellakseen tähtiä. Koko taivaankansi hohti yhdessä niiden kanssa. Hän ajatteli, että tämä oli ehkä kaikkein mieluisin hetki päivästä. Kun sai seistä talvisen taivaan alla, katsella tähtiä jotka tuikkivat kuin Jumala olisi pysäyttänyt myrskyn tulon ja miljoonat lumihiutaleet olisivat jääneet leijumaan ilmaan. Kirkkaina ja hymyilevinä.

Minua viehätti taaskin kovasti Armand Gamachen charmi. Hänellä on lämmin suhde vaimoonsa Rose-Marieen ja hän osaa suhtautua nuoriin alaisiinsa sopivan isällisellä otteella. Lämpimin suhde alaisista on Jean Guy Beauvoiriin, Kanadan ranskalaiseen nuoreen rikostutkijaan, joka hellii liutaa ennakkoluuloja 'angloja' kohtaan. Nuorta paikallispoliisia Lemieuxiakin Gamache osaa kohdella rohkaisevasti.  Mutta onko Suretén Gamachen vaivoiksi jälleen lähettämä nuori tsekkissyntyinen Yvette Nichols lintu vai kala? Jotain vehkeilyjä on Montrealin päämajassa Gamachen uran esteeksi kehitteillä, sillä joku vanha Arnotin juttu hiertää yhä.

Hän (Beauvoir) oli katsellut Quebecin angloja monet vuodet, joten hänellä oli epäilyksensä. Aivan erityisesti häntä pelotti anglojen vaiteliaisuus. Hän ei päässyt ikinä perille heidän ajatuksistaan. Ja siksi hän ei voinut millään tietää, mitä he milloinkin aikoivat. Hän tunsi itsensä aina alastomaksi ja uhatuksi anglojen keskellä. 

Kylmän kosketus on leppoisa ja sympaattinen dekkari, sen henkilöhahmot ovat persoonallisia, ja Penny viljelee kivaa mustaa huumoria ja suo lukijan nauttia hienosta talven kuvauksesta. Traagista tarinassa oli se, miten lapsuuden töykeä kohtelu voi romahduttaa ihmisen mielenterveyden. Loppukohtaukset hyytävän talvimyrskyn keskellä olivat dramaattisia. Parhaiten tämä sopii luettavaksi pakkasen paukkuessa, mutta viihdyin nytkin loistavasti Three Pinesin talvisissa tunnelmissa ja avoimeksi jääneet parikin juttua jäivät mietityttämään. Nouseeko Claran taiteilijuus uusiin sfääreihin? Entä miten käy Gamachen uran? Toivottavasti valaistusta näihin saadaan jatkossa. Sarjan kolmas osa Kuukausista julmin ilmestyy ensi keväänä.

Louise Penny - Kylmän kosketus, Armand Gamache #2
Alkuteos Dead Cold 2006
Suomentanut Raimo Salminen
Kansi Perttu Lämsä
Bazar 2019 ( 2009)
Kustantajalta - kiitos
________________

Tätä mieltä oli Hurja Hassu Lukija

12. lokakuuta 2019

Yönaisia jäjittämässä Firenzessä


Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin hurmasi minutkin viime vuonna. Hänen ja bloggarikollega Tuijan innoittamana suuntasin Firenzeen yönaisia jäljittämään.  Kankimäki kertoo Uffizin seiniltä tuijottavista ylhäisistä renessanssin kaunottarista, jotka pääsääntöisesti kuolivat hyvin nuorina synnytyksiin. Heitä ovat mm. Botticellin malli Simonetta Vespucci (1453-1476) ja Alessando Araldin malli Beatrice d’Este (1475-1497). 

Uffizi oli vierailupäivänäni tupaten täynnä, joten teosten katselu oli tuskaisaa. Turistit kaikkialta maailmasta parveilivat pyhiinvaelluksellaan Botticellin teosten äärellä. Näin ihmismuurin takaa sentään Kevään ja Venuksen, ja muutaman muunkin Botticellin työn. Toki myös suuren joukon muita renessanssinaisia, jotka jäivät minulle nimettömiksi. 



Alessandro Araldin Beatrice d’Esteen tarttui silmäni oitis!


Battista Sforza (1446-1472) & Federico da Montefeltro

Seuraavan vuosisadan harvoilla naistaiteilijoilla oli ilmeisesti vahvemmat kansangeenit ja pitempi elämä: Sofonishba Anguissola (1532-1625), Lavinia Fontana (1552-1614) ja Artemisia Gentileschi (1593-1653). Luin netistä, että Uffizissa on kuusi Gentileschin työtä, joista näin vain nämä kaksi. Hän on eittämättä barokin kuuluisin italialainen naismaalari, jonka näyttely tulee alkuvuodesta 2020 Lontoon Tate Galleryyn (4.4.-26.7.). Tässä linkissä Taten Letizia Treves kertoo Gentileschin elämästä ja museoon hankitusta työstä, joka on alla olevan Uffizin muotokuvan sisartyö. Artemisiallahan oli karmea nuoruuden kokemus: hänen taiteilijaisänsä kollega raiskasi tytön, josta seurasi kiduttava ja pitkä oikeudenkäynti. Julkaisemissani linkeissä lisää.


Saint Catherine of Alexandria, Uffizi


Linkki vie Youtubeen, jossa kerrotaan taulusta.






Casa Buonarrotissa oli yksi Gentileschin maalaus kattopaneeleissa. Kaunis sinisävyinen työ, jonka kuvaaminen niska kenossa oli hiukka hankalaa. En minä Gentileschistä mitään ennen Kankimäen kirjaa tiennyt, mutta todella nosteessa tuntuu olevan: tauluhankinta ja näyttely Tateen - ei hullummin tältä kovia kokeneelta 1600-luvun feministiltä! Hänen naishahmonsa ovat pääosin omakuvia, kertoi Casa Buonarrotin henkilöstö.



❤︎❤︎❤︎


Uffizin sivugalleriassa oli lasin takana ryhmä hienoja Giovanna Garzonin (1600-1657) töitä.
Näitä oli enemmänkin, mutta lasi heijasteli pahasti. Minusta todella taidokkaita!



Matka oli antoisa ja ihana: poutaa ja aurinkoista, kesälämpötilat.
 Arnon rannoilla väritys muuttui illalla kultaiseksi. 
Asuin Ponte Vecchion kupeessa ja sijainti oli ihanteellinen: nurkan takana Uffizi ja vaikka mitä!




3. lokakuuta 2019

Riitta Konttinen - Aino Sibelius


Millainen oli Ainolan emäntä ja luovan säveltäjäneromme Jean Sibeliuksen puoliso Aino Sibelius (1871-1969) henkilönä ja naisena? Taidehistorian professori emerita Riitta Konttinen on tarttunut toimeen ja kertoo elämäkerran yli neljälläsadalla sivulla Ainon tarinaa, runsailla yksityiskohdilla ja kirjeenvaihdon sitaateilla elävöittäen. Kansikuvaksi on valittu veljen, Eero Järnefeltin vesivärityö vuodelta 1908, joka katselee  vierailijoita tänäänkin Ainolan seinältä.

Mitä tiesin Ainosta tätä ennen? Tiesin Tuusulan taiteilijayhteisön, hänen puutarhaharrastuksensa, kuuluisat veljet ja Sibeliuksen viftailut Kämpissä ja Königissä. Tämän enempää en oikeastaan ollut Ainon elämää miettinyt. Siksipä oli kiintoisaa tutustua tämän sitkeän ja pitkään eläneen naisen elämänkaareen. Konttinen lähtee Ainon lapsuuskodista, isän ja äidin kylmästä suhteesta ja suuresta taiteellisesta sisaruskatraasta, joka loisti ja vaikutti Suomen kulttuurielämässä. Aino sai luonteeseensa äidiltään Elisabethilta (os. Clodt von Jürgensburg) venäläistä, tunteellista ja taiteellista itäistä perintöä ja isältään kenraali-senaattori Alexander Järnefeltiltä läntistä jämptiyttä ja velvollisuudentuntoa. Hän tunnisti itsessään tämän kaksijakoisuuden, ja intohimoisen luonteensa ansiosta ja kulttuurikodissa kasvaneena Aino oli riittävän boheemi heittäytyäkseen umpirakastuneena elämään valittunsa kanssa. Realistisesti katsoen melkoisen tyhjän päälle. Rahaa ei ollut, mitään ei ollut, mutta tämä oli monen muunkin taiteilijaparin kohtalo tuohon aikaan.


Suloisesta pikkutytöstä kasvoi kaunis nuori nainen. 
Oikealla Venny Soldanin piirros Ainosta pianon ääressä.

Aino oli tavattoman kaunis nuori nainen ja myös kymmenen vuotta vanhempi Juhani Aho oli häneen palavasti rakastunut, ja kirjoitti rukkaset saatuaan kaiken pettymyksensä teokseen Yksin (1890). Tästäpä Jean kimmastui ja haastoi Ahon kaksintaisteluun, joka ei onneksi toteutunut. Sibeliukset vihittiin 1892, Ainon ollessa 21 vuotias. En ollut aiemmin tiedostanut, että Sibelius vietti näin paljon aikaa ulkomailla, alkuun sävellystöissä ja myöhemmin konserttimatkoilla. Pari kirjoitteli ahkerasti toisilleen Jeanin ulkomaanmatkojen aikana. Yritin asettua Ainon asemaan: yksin koti-Suomessa vastuullaan lapset ja riesanaan Sibeliuksen tuhlailevasta elämäntavasta johtuva vekselikierre. Ihmettelen, mistä oikeastaan kumpusi Sibeliuksen suurellinen elämäntyyli, hänen lapsuuskotinsahan oli varattomampi kuin Ainon.

Pieni Suomen suuriruhtinaskunta oli syrjässä, ja Aino tuntuu ymmärtäneen hyvin miehensä tarpeen viettää pitkiä aikoja ulkomailla ja erossa perheestään, tarvitsihan sävellystyö inspiraatiota ja ehdotonta hiljaisuutta. Mutta rankat viftailut tuottivat jatkuvasti pettymyksiä ja huolta puolison terveydestä ja luomisvoimasta. Sopiikin kysyä, miten Aino kesti ja jaksoi miehensä vuosikausien alkoholistiset juomatavat? Nykynaisen näkövinkkelistä tätä on vaikea ymmärtää. Elämää suurempaa rakkautta mieheen ja hänen musiikkiinsa? Aino tuntuu ottaneen elämäntehtäväkseen tukea Sibeliusta tämän työssä ja uralla, vaikka joutui yksin vastaamaan lapsista ja kodista rahapulan jatkuvasti vaivatessa.


Kaksikielinen rakkaustarina - kuva täältä

Minä kärsin kaikesta, joka on sinussa huonoa ja rumaa. Tämä oli kova desillusioni, sillä niin varma olin jo sinusta. Nyt sinä olet minusta sellainen nahjus taas. // Minun rakkauteni kärsii niin pahoja vammoja. Repii sydäntä, ja minua inhoittaa, kun kuulen sinun puheesi ontuvan ja tiedän siis, mitkä höyryt aivoissasi ovat valloillaan. - A keväällä 1907

Kun kerran olet jakanut tämän säveltäjänkohtalon minun kanssani, joka olen tuottanut Sinulle niin äärettömän paljon pahaa, mutta en koskaan olisi voinut rakastaa ketään muuta kuin Sinua, meidän pitää auttaa toisiamme! Vaeltaa käsi kädessä oudosti valaistuja, sumuisia ja autioita polkuja. Ylöspäin - ylös valoon ja avariin näkymiin - kohti suuria linjoja. - J helmikuussa 1909


Minulla on kuin puoli elämää, kun sinua ei ole. // Voi jos nyt olisit täällä, olisi varmaan tuhat vertaa parempi ollakseni. Sataa ja on hyvin ruskigt (koleaa). Istun sinun pöytäsi ääressä. Täällä on hyvä ja lämmin. Sieluni on rauhaton. Mutta rakkauteni sinuun on suuri. - A marraskuussa 1911


Jos sinä tietäisit minkälainen olet kun ei olentosi ole täysin kirkas. //  Tapanasi on sanoa: Olen onneton ihminen. Miltä luulet sen minusta tuntuvan. Se repii sydäntäni, mutta en pääse uskostani, että sinä voisit tempaista itsesi uudelleen irti pahasta. // Ota vaarin kaikesta suuresta ja pyhästä, mikä sinulla on. Minä rukoilen polvillani, ja uskon, että voit jos tahdot. - A keväällä 1924


Viimeisen sitaatin katkera tilitys on ajoilta, jolloin alkoholi tuli taas mukaan kuvioihin pitkän raittiin kauden jälkeen. Konttisen teksti antaa elävän kuvan Sibeliusten ja heidän läheistensä elämästä historiallisessa kontekstissa: sortovuodet, suomalaisuusaate ja sisällissodan kauhut. Ainolaan oli muutettu vuonna 1904 ja siellä jouduttiin sisällissodan aikana eristyksiin ja punaiset tunkeutuivat kotiin aseita etsimään. Ei ihme, että Aino noina kuohuvina aikoina kallistui poliittisesti oikealle, niinhän teki suuri osa suomalaisista.

Minusta oli tavattoman mielenkiintoista lukea Tuusulan taiteilijayhteisöstä, Juhani Ahosta & Venny Soldanista ja Pekka ja Maija Halosesta, sekä Ainon sisaruksista. Kaksi siskoa kuoli jo lapsina ja Ellida teki nuorena aikuisena itsemurhan, mikä järkytti Ainoa syvästi. Eerosta tuli arvostettu taidemaalari; Arvidista tolstoilaisen herätyksen saanut kirjailija ja kirkoissa puhuja; Armaksesta säveltäjä, jonka vaimo Maikki oli kansainvälistä uraa tekevä oopperalaulaja; kriitikko Kasper oli surullisen hahmon onneton mies, joka menetti vaimonsa tubille.


Voin nähdä Ainon kulkemassa monta kertaa päivässä näitä kiviportaita talolta alas puutarhaansa, 
jossa omenapuut tuottivat satoa ja jossa kasvihuone pursusi pulleita tomaatteja.

Järnefeltien sukuyhteys oli vahva ja läheiset suhteet kestivät läpi elämän. Äiti Elisabeth oli tärkeä tuki Ainolle ja erityisesti Kasperille. Aino koki itsensä usein hyvin yksinäiseksi ja elämän paineet romahduttivat monta kertaa hänen fyysisen kuntonsa ja syöksivät hänet masennuksen syövereihin. Pienen Kirsti-tyttären kuolema oli kova isku ja nuorimman tyttären syntymän jälkeinen synnytyksenjälkeinen masennus otti koville. Mutta näistä alhoista hän aina nousi ja jatkoi sitkeästi elämäänsä.

Aino oli hyvin musikaalinen ja loistava pianisti. Musikaalinen lahjakkuus auttoi häntä ymmärtämään miestään ja arvostamaan tämän neroutta. Aino tuki Sibeliusta, kirjoitti puhtaaksi partituureja ja eli tämän kanssa uran ja elämän nousut ja laskut. Kirjeenvaihdosta ja Sibeliuksen päiväkirjoista avioliiton ristiriidat näkyvät selvästi, mutta myös parin keskinäinen rakkaus ja usko 'meihin'. Konttisen elämäkerrasta piirtyy monitahoinen kuva Ainon persoonallisuudesta. Se ei ole pelkkää kiiltokuvaa, vaan kuvassa on valoja ja varjoja. Aino oli särmikäs ja inhimillinen; uhrautuva, mutta myös suora sanoissaan. Elämä Sibeliuksen rinnalla oli äärimmäisen haastavaa. Olen iloinen, että parin yhteiset viimeiset vuodet olivat tyyniä ja rauhallisia, ympärillä lapset, lastenlapset ja vielä näidenkin lapset.


Konttisen mukaan Aino suunnitteli portaikon sijoitusta ja kaidetta
ja sen alla olevat todella näppärät astioitten säilytyshyllyt.

Koin teoksen joissain paikoissa turhankin yksityiskohtaiseksi, mutta toisaalta yksityiskohdista peilautui miltä elämä tuntui ja miten se aaltoili. Kirjesitaatit vanhahtavine suomen kielineen olivat hurmaavia. Ainon kirjeissä toistuvat sanat hauska ja lysti - niistä kuvastuu innostuneisuus musiikkiin, mutta myös alakulo ja voipuminen.

Riitta Konttinen - Aino Sibelius
Kansi Heikki Kalliomaa (Eero Järnefeltin maalaus)
Siltala 2019
Kirjastosta
_______________


Ainon jäljellä olevien omenapuitten kaunista kukintaa.


Riitta Konttinen tavattavissa Helsingin kirjamessuilla
perjantaina klo 13.00, Senaatintori

2. lokakuuta 2019

Katri Kirkkopelto - Lintu Sininen


Kirjailija ja kuvittaja Katri Kirkkopelto on kuvittanut ja uudelleen kirjoittanut tämän päivän lapsille ymmärrettävään kieliasuun Zacharias Topeliuksen rakastetun satunäytelmän Lintu Sininen. Kirjassa on aivan ihana kuvitus ja kokonaisuuten liittyy samanniminen klassisen musiikin CD. Teoksen sisältämällä levyllä sellisti Jussi Makkonen ja pianisti Nazig Azezian tulkitsevat Jonne Valtosen tätä projektia varten säveltämän Lintu Sininen -teoksen Vaasan kaupunginorkesterin solisteina.


Kuningattaren tytär Rosamunda

Lintu sinisen pohjana on vanha kansansatu, josta Topelius kirjoitti oman satunäytelmäversionsa vuonna 1859. Kurkkailin sen sanoja täältä, ja totta tosiaan, nykylapsilla olisi ymmärtämisvaikeuksia. Lastenkeskuksen sivulla Kirkkopelto sanoo, että myös huumoria piti päivittää. Topeliuksen versiossa melumestari Holofernes toikkaroi huppelissa, nyt hän pörhistelee vain itserakkauttaan. Tässä sadussa on paha ja vehkeilevä äitipuoli, kuningatar Sibylla ja hänen tyhjäpäinen tyttärensä, nakeista tykkäävä Rosamunda. Kuningatar haluaa naittaa oman tyttärensä prinssi Amundukselle, vaikka tämä on tykästynyt hänen tytärpuoleensa, hyvään prinsessa Florinnaan.

HENKILÖT
Kuningas Guido
Kuningatar Sibylla, kuninkaan toinen puoliso
Prinsessa Florinna, kuninkaan tytär 
Rosamunda, kuningattaren tytär
Prinssi Amundus
Holofernes, melumestari
Mangipani, kuningattaren hovimestari
Noita Sysis
Velho Deoletus
Veera ja Liila, hovineidot



Kuningatar Sibylla ja hänen hovimestarinsa Mangipani

Kuningattaren masinoima kihlaus prinssi Amunduksen ja Rosamundan välillä menee myttyyn. Siksipä noita Sysis noituu prinssin siniseksi linnuksi, joka ilahduttaa torniin teljettyä hyvää prinsessa Florinnaa. Lintuprinssi pääsee melkein hengestäänkin, mutta sitten hyvä voittaa pahan.

Oikeudenmukaisuus, rakkaus, rohkeus ja uskollisuus ovat teemoja, jotka puhuttelevat ajattomuudellaan myös tämän päivän lasta. Tarinan lempeä huumori ja jännittävät juonenkäänteet pitävät lukijan otteessaan. - Lastenkeskus

Kuvitus oli aivan ihana ja satu tekee välillä hyvää aikuisellekin. Uskon, että tämä kaunis kokonaisuus musiikkeineen saa lapsen mielikuvituksen liikkeelle. Hyvää on tietysti se, että loppu hyvin, kaikki hyvin. Kaunis teos lahjaksikin!


Katri Kirkkopelto (Zacharias Topelius) - Lintu Sininen
Kuvitus Katri Kirkkopelto
Sävellys Jonne Valtonen
Lastenkeskus 2019
Kirjastosta
_______________


Katri Kirkkopelto (s. 1966) on kuvataiteilija, kuvittaja ja kuvataiteen opettaja. Hän on kuvittanut oppimateriaaleja ja lastenkirjoja sekä suunnitellut kirjojen kansia ja tehnyt lehtikuvituksia.




Kirjan tekijät tavattavissa Helsingin kirjamessuilla
torstaina klo 11.30, Toukola