20. elokuuta 2019

Aho & Soldan - Helsinki 1950-luvun väreissä


Luullakseni tämän vuoden lokakuussa ilmestyvä valokuvateos Aho & Soldan - Suomi 1950-luvun väreissä (Gummerus) johdatteli minut tämän vuonna 2014 ilmestyneen hienon valokuvateoksen jäljille. Luku- ja katselukokemus oli hurmaavan nostalginen. Tuon ajan Helsinkiä en itse ole kokenut, sillä muutin kaupunkiin vasta 1969, mutta kirjan teksti ja valokuvat veivät menneisiin tunnelmiin ja näkymiin, jotka ovat kovastikin muuttuneet puolessa vuosisadassa.

Valokuvaaja Claire Ahoa tituleerataan kirjassa tittelillä The Grand Old Lady of Finnish Photography - eikä syyttä. Hän  loi vuosikymmenten uran valo- ja elokuvaajana ollen suomalaisen värivalokuvauksen pioneeri - maineikas Aho & Soldan oli ja on käsite. Claire Ahon isä Heikki oli velipuolensa Björn Soldanin kanssa perustanut valo- ja elokuvantuotantoyritys Aho & Soldanin vuonna 1924. Se tuotti yhteensä noin 400 dokumentti- ja taide-elokuvaa. Taiteellisuutensa Claire Aho oli perinyt isovanhemmiltaan Juhani Aholta ja Venny Soldan-Brofeldtilta, johon hänellä oli erityisen lämmin suhde.


Rautatientorilla on tilaa tyylikkääseen pysäköintiin.

Hienon tarinallisen aikamatkan yli vuosikymmenten tarjoaa kuuluisan kaiman omaava toimittaja Eino Leino, joka kertoo teoksessa lapsuudesta Helsingissä 1950-luvulla. Tarinoista piirtyy tuon ajan ilmapiiri ja elävä kuva niin vilkkaitten pojankoltiaisten kepposista kuin kaupungin hurjasta kehityksestä. 50-lukua sanotaan kirjassa Viattomuuden vuosikymmeneksi. Ehkä se sitä oli, toiveikkuutta ja jälleenrakennusta oli ainakin kovasti ilmassa. Meillä oli olympialaiset ja Armi kruunattiin Miss Universumiksi - tervetullutta itsetuntoa sodasta toipuvassa maassa.



Kauppatori ja vanha kauppahalli ovat pakkasen puristuksissa.


Nostalgisesta kuvamatkasta vastaavat valokuvat Aho & Soldanin valtavasta kuva-arkistosta. Aho & Soldanin valokuvat merkattiin vain firman nimellä, mutta eittämättä suurin osa 50-luvun kuvista on Claire Ahon käsialaa. Hänen kotisivuiltaan löytyy runsaasti kuvamateriaalia ja tietoa hänen lukuisista näyttelyistään Suomessa ja ulkomailla. Leinon tekstissä voi paneutua tämän kulttuurisuvun Helsingin vaiheisiin ja käydä vaikka katselemassa taloja, joissa he asuivat. Minun on toki turhaa mietiskellä tässä enempää Juhani Ahon, Vennyn ja Tildan siihen maailmanaikaan hyvinkin epäsovinnaista suhdetta. Kirjassa todetaan, että Tildan poika Björn kuului perheeseen siinä missä Heikki ja Anttikin. Aikuisena velipuolten yhteistyö synnytti sitten tämän legendaarisen yrityksen.



Linja-autoasemalla on osunut hiljaisempi hetki.

Kaikki tekstiosuudet olivat todella kiinnostavaa luettavaa ja vanhat valokuvat tietysti hurmaavia. Kuvat eivät ole taidevalokuvia, vaan Claire Aho on tallentanut kaupunkilaisten elämää: hetkiä ihmisten arkipäivästä, vaatemuotia, lastenvaunujen malleja ja kaupunkinäkymiä. Helsingissä on rakennettu paljon uutta ja ehkä liikaakin entistä tuhottu. Silmiinpistävin muutos oli minusta ehkä henkilö- ja linja-autojen malleissa ja ruuhkattomissa kaduissa. Suosittelen kirjaa kaikenikäisille helsinkiläisille, miksei muuallakin Suomessa asuville. Nuorille valokuvat avaavat silmiä tekniikan huikeasta kehityksestä ja kertovat miten stadissa ennen elettiin, vanhemmille tarjolla on ihana nostalgiamatka. Kirjan tekstiosuudet ovat myös ruotsiksi ja englanniksi.


Aho & Soldan - Helsinki 1950-luvun väreissä
Eino Leino, Claire Aho & Heikki Aho
Gummerus 2014
Kirjastosta
_______________

Claire Aho (1925-2015) on suomalaisen värivalokuvauksen uranuurtaja. Hän aloitti valo- ja elokuvaajauransa isänsä Heikki Ahon ja setänsä Björn Soldanin legendaarisessa AHO & SOLDAN -yhtiössä 1940-luvulla. 1950–60-luvuilla hän kuvasi paitsi Olympialaisia filmille, myös kekseliäitä mainos- ja kansikuvia, ja teki kuvareportaaseja kymmeniin johtaviin aikakauslehtiin.

Claire Ahon kuva Public domain.




Heikki Aho (1895-1961), kirjailija Juhani Ahon ja taidemaalari Venny Soldanin poika oli suomalaisen elokuvan ja valokuvan kiistaton pioneeri, joka velipuolensa ”Nisse” Björn Soldanin (1902-1953) kanssa perusti valo- ja elokuvantuotantoyritys Aho & Soldanin 1924. Se tuotti yhteensä noin 400 dokumentti- ja taide-elokuvaa.

Eino Leino (s. 1946) on työskennellyt toimittajana Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa, STT:ssä ja Avussa. Toimittajantyön lisäksi hän on kirjoittanut mm. teokset Kohti huippua, kirjan vuorikiipeilyn historiasta, sekä Arto Paasilinnan elämäkerran Lentojätkä.

Lisää nostalgiaa tulossa lokakuussa: 



19. elokuuta 2019

Linda Olsson - Sonaatti Miriamille


Kuusikymppisen Adam Ankerin lapsuutta verhoaa hiljaisuus. Hän kasvoi Ruotsissa, mutta äiti ei puhunut sanaakaan menneisyydestään. He olivat muualta tulleita, maahanmuuttajia  ja erilaisia; poika häpesi huonosti ruotsia puhuvaa äitiään. Mutta hänellä oli viulu ja musiikki. Yksinäinen ja ulkopuoliseksi itsensä tunteva Adam tapaa nelikymppisenä elämänsä rakkauden, itseään parikymmentä vuotta nuoremman Cecilian, mutta onnea kestää vain yhdeksän kuukautta. Menneisyytensä painolastia raahaava Cecilia on rikkinäisempi kuin päälle päin näyttää. Hän pakottaa Adamin valitsemaan kahdesta mahdottomasta vaihtoehdosta.

Adam pakenee pienen tyttärensä kanssa kauas Uuteen-Seelantiin, ja tytär, sävellystyöt ja musiikki täyttävät hänen elämänsä. Kotina on ollut ihana talo Waiheken paratiisisaarella jo yhdeksäntoista vuotta. Mutta vuosi sitten traaginen menetys suisti miehen sumuun, värit haalistuivat ja sävelet katosivat. Vuoden surtuaan Adam huomaa palaavansa pikku hiljaa elävien kirjoihin. Juuri ennen tragediaa hän oli nähnyt Aucklandin holokaustimuseossa valokuvan nuoresta juutalaismiehestä nimeltä Adam Lipski. Adam tiesi, että äidin tyttönimi oli ollut Lipski eikä tämä outo nimien yhteneväisyys jätä häntä rauhaan. Kauan emmittyään Adam soittaa Adam Lipskin sisarelle Clara Friedille, joka asuu hänkin Uudessa- Seelannissa.

Tapaamisesta alkaa omien juurien selvittely ja Adam päätyy Krakovaan iäkkään shakkimestarin Moishe Spiewakin puheille ja originelliin kotiin. Miesten välille syntyy vahva ystävyys ja menneisyyden mysteeri alkaa selvitä. Rohkaistuneena Adam rohkenee matkustaa myös Ruotsiin tapaamaan rakastamaansa naista - yhdeksäntoista vuoden jälkeen.

Olsson kirjoittaa pakahduttavan tunteikkaasti ja kaunista tekstiä. Kirjan alkupuolella minäkertojana toimii Adam, ja hänestä piirtyykin myötätuntoa herättävä henkilökuva - ja juutalaisten kaamea kohtalo ansaitsee aina vaan tulla muistetuksi. Loppupuolella minäkertoja vaihtuu Ceciliaan, joka kertoo elämästään ja rakkaudestaan Adamiin. Cecilia elää liki erakkona isältään perimässään huvilassa jossain Tukholman ulkosaaristossa. Adamin osuus ja kerronta oli kaunista ja koskettavaa,  ja Krakovan juutalaisvanhukset olivat kerrassaan hurmaavia. Mutta jostain syystä en pitänyt Cecilian äänestä. Hänen puheenvuoroistaan selvisi lapsena koettu järkyttävä trauma, ja ymmärrän toki, että Cecilia oli rikki, mutta en sittenkään ymmärtänyt tyttäreen Miriamiin liittyviä ehdottomia ehtoja. Minusta tämä juoniosuus, siis Miriamia koskeva, ei tuntunut ollenkaan uskottavalle ja kirjan lumo lässähti pahemman kerran.

Juristiksi opiskellut Olsson (s. 1948) ryhtyi kirjailijaksi vasta kypsällä iällä. Hänen esikoisteoksensa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (ilm. suomeksi 2009 ja 2018) oli valtava myyntimenestys. Muutettuaan perheineen vuosikausia maasta toiseen, Olsson on asettunut pysyvästi Uuteen-Seelantiin. Sieltä kaikki kotipaikkatuntemuksella kerrottu olikin hyvin mielenkiintoista. En yhtään ihmettele, että Sonaatti Miriamille ja kirjailijan tyyli yleensäkin vetoaa laajasti naislukijoihin, mutta teos ei yltänyt lukusuosikkieni joukkoon.

Linda Olsson - Sonaatti Miriamille
Alkuteos Sonata for Miriam 2008
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2010
Kirjastosta
_______________

Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Hannan kirjokansi
Bloggaukseni teoksesta Sisar talossani

18. elokuuta 2019

Jouni Teittinen - Sydäntasku #runosunnuntai


Sydäntasku on Jouni Teittisen (s. 1982) esikoisrunokokoelma. Teoksen nimi tuo mieleeni kivitaskun, joka pomppii iloissaan rannalla kiveltä kivelle. Runominän muistikin pomppii lapsuuden haalenevissa muistikuvissa. Vai tarkoittaisiko nimi sitä, että sydämemme säilöö kaiken meille tapahtuneen, merkityksellisen? Runojen tunnelma on kaihoisa ja rauhallinen, kohtaloonsa tyytyvä: lapsuus on iäksi mennyt, mutta jättänyt meihin hiljaisuutensa ja hapertuvat muistonsa.

Runominän mieleen nousee paljon muistikuvia lapsuuskesistä, mutta oikeastaan hän ei tiedä ovatko ne ’omia’ muistoja, vai onko hänelle näin kerrottu. Muistikuvissa hän on eri-ikäinen: kolmen, neljän, ja loikoilee usein viltillä aikuisten puuhatessa omiaan tai kykkii rannalla ja huuhtoo rakkaita kiviään. Lapsen mielikuvitus on rajaton ja Teittisen runokuvat kertovat hellästi ja osuvasti lapsen kuvittelukyvystä. Runominä ei muista aivan tarkkaan, sillä hänen on täytynyt nukahtaa - mutta aina joku on pitänyt huolta pienestä nukkuvasta.

Naiset heittävät varjonsa hiekkaan, 
juoksevat nauraen pitkin rantaa

ja minä istun viltillä, hyräilen, olen löytänyt

uuden kiven ja ruokin sitä hajamielisesti kuin kalaa.

Sitten on välähdyksiä kaupungin korttelipihalta, hiekkalaatikolta ja keinuilta. On aika, jolloin hiekkalaatikko on lapsen koko maailma eikä mitään hiekkaleluja tärkeämpää ole. Hiukan isompana muistellessaan runominä tuntuu kaipaavan sydäntäsärkevästi kutsua pihalta syömään. Se että huudetaan kotiin syömään, merkitsee että joku välittää, että kuuluu joukkoon. Useimmat meistä ovat kokeneet, kuinka ajan kulku muuttaa vääjäämättä lapsuuden leikkipaikkoja: Teittisen runoissa vain hylätty, liikkumaton keinu kertoo vaisusti entisen eloisan kotipihan tarinaa.

Kesän päättyessä suljettiin aurinko
muiden aurinkojen kanssa pussiin ja laskettiin mereen
ja äänesi särkyi pitkin sinua kuin heinikossa maannut lasi.
Lapset unohtavat auringon yhtä nopeasti kuin kaiken muun,
sanottiin, se on kuitenkin vain lapsuutta.

Runominän mieleen putkahtaa myös säröisiä ja häiritseviä muistoja. Perhealbumin valokuvissa hän ei aina ole mukana, ja jos on, ei ainakaan hymyile. Aikuisten äänikin kuuluu joskus jostain kaukaa ja vähättelevänä: Mistä se tietää, että jotain on tulossa? Mitä sille on kerrottu? Tietääkö se itse edes odottavansa? Totta on, että me usein suhtaudumme lapsuuteen vain välivaiheena, joka ei ole vielä 'oikeaa elämää', vasta aikuisuus on. Kunpa me osaisimme päästä eroon Sitten kun -ajatuksesta, koska se heittää hukkaan paljon ainutkertaisia hetkiä. Jotkut runominän muistot ovat hyvin haaleita ja fragmentaarisia, niistä ei millään muodostu kunnon kuvaa. Visuaalisesti tämä on kokoelmassa tuotu esiin haalistuvalla tekstillä, josta ei saa selvää. Yksi teksteistä tuntuu listaavan mm. lapsuuden leluja, mutta runominä ei saa muistosta kokonaan kiinni ja puuskahtaa: Tätä esineiden mahtia! Aikuisuus tunkee itsensä lapsuusmuistojen väliin uutisista: porot kulkevat laumana kohti tuhoaan ja Marsissa käyneet astronautit eivät ehkä muistaisi edes käyneensä siellä. Muistaako ihminen käyneensä lapsuudessa? Joka tapauksessa sydämemme säilöö kaiken meille tapahtuneen, vaikka tietoinen mielemme ei saa mennyttä esiin.

Olen lukenut Sydäntaskua pitkään saadakseni kiinni Teittisen hienovaraisesta ja arvoituksellisesta tavasta sanoa.  Haasteellisuudestaan huolimatta nautin runoista. Kokoelman tunnelma on herkkä, viipyilevä ja hauras, utuinen niin kuin lapsuusmuistomme. Runot herättävät helliä tunteita runojen pientä poikaa kohtaan: miten turvallista on sittenkin ollut, sillä aina kun on herännyt joku on kantanut sänkyyn. Yksi oma lapsuudenmuistoni on se, että uitan jotain sadevesitynnyrissä, minulla on paljaat varpaat ja päällä punaruutuinen essumekko. Muistan edelleenkin tuon ruostuneen sadevesitynnyrin jännittävän tuoksun kuumana kesäpäivänä. Tätini puki lapsuuttani sanoiksi: Nukkejansa Malla heijaa, perhosena leijaa. Teittisen runot liikuttivat minua leijaillessaan ihanassa ja nostalgisessa lapsuusajassa keveinä kuin perhoset.

Jouni Teittinen - Sydäntasku
Kansi Olli-Pekka Tennilä
Poesia 2019
Kustantajalta - kiitos!
_______________

Jouni Teittinen (s. 1982) on Jyväskylässä kasvanut ja Turussa asuva kirjoittaja, kirjallisuudentutkija ja runouslehti Tuli&Savun entinen päätoimittaja. Vuonna 2013 hän oli yksi Nuoren Voiman”Debytoi runoilijana” -kilpailun voittajista. Lisäksi hänen runojaan on julkaistu Reviiri-antologiassa.

Kirjailijan kuva Poesia.

15. elokuuta 2019

Amos Rex - Ars Fennica



Kävinpä tutustumassa Amos Rexissä Ars Fennica -ehdokkaisiin.
Entä sinä? Jos olet käynyt, ketä veikkaat voittajaksi?

Kaksi islantilaista, kaksi suomalaista ja yksi ruotsalainen nykytaiteilija kilpailevat 40 000 euron palkinnosta. Palkintolautakunta on valinnut ehdokkaat ja valitsee myös voittajan, yleisö voi äänestää omaa suosikkiaan. Palkintolautakunnan puheenjohtajana toimii Leena Niemistö ja jäseninä museonjohtajat Leevi Haapala ja Kai Kartio sekä taiteilija Jussi Kivi. Palkinnon saaja ja yleisön suosikki julkistetaan 21.8.2019.

Taiteilijat ja esillä olevat työt ovat keskenään hyvin erilaisia, joten juryllä taitaa olla hankala tehtävä. Itse pidin ehkä eniten Aurora Reinhardin vaikuttavasta teoskokonaisuudesta sekä Egill Sæbjörnssonin leikittelevyydestä ja teoksen ideasta.


Petri Ala-Maunus FI (s. 1970) - History and Utopia of Landscape


Valtava, koko seinää hallitseva romantiikan sävytteinen metsämaisema.




Miriam Bäckström SE (s. 1967) - Psychopath 


Valtava, päiden yllä leijaileva tekstiiliohjus.





Ragnar Kjartansson IS (s. 1976) - The Boat


Isolla screenillä valtavan kaunis sininen maisema, jossa vene lipuu.
Video kestää 2,5 h - itse ehdin katsoa vain hetkisen tätä kaunista sveitsiläistä maisemaa.



Aurora Reinhard FI (s. 1975) - Rikki 


Reinhardin  vaikuttava ehdokastyö koostuu yhdeksästä eri osasta, joissa mallina toimii hän itse.
Kahden roomboxin miniatyyrihahmot olivat järkyttävän hyviä ja realistisia.







Egill Sæbjörnsson IS (s. 1973) - The Paintings & The trolls in Hellsinki


Sæbjörnssonin teoskokonaisuus oli hauska ja värikäs: hän oli luonut
islantilaiseen uskomusperinteeseen nojaavan piiloväen  eli huldufólkin kahvilan.
Yleisö sai tutustua teokseen liittyvään kirjaan ja oranssi piano soitteli
itsekseen peikkomusiikkia.








Siinäpä keskenään hyvin erilaiset Ars Fennica -ehdokkaat.
Muutama päivä vielä odotellaan voittajan julkistusta.

 

And the winner was Ragnar Kjartansson!
Itse katsoin videoteosta vain muutaman minuutin, niinpä sen salat jäivät minulta kokematta.

13. elokuuta 2019

Qing Li - Shinrin-Yoku. Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet


Luonnon hiljaisuus on oikeastaan jatkuvaa, 
upeaa ja loputonta sinfoniaa.

En tiennyt  metsäkylpytermistä yhtään mitään, kun amerikkalainen blogiystäväni kehui tätä kirjaa. Pieni googlailu antoi paljon osumia, myös Suomesta, ja tänä kesänä on Gummerukselta ilmestynyt Suomalainen metsäkylpy. Tuntuu siis, että tämä on jonkinlainen nouseva trendi, mikä sopii hyvin tähän päivään, olemmehan me kaikki huolissamme ilmastonmuutoksesta.

Metsäsuhteen ylläpitäminen ja vahvistaminen ei ole koskaan ollut yhtä tärkeää. Ihmisten tulisi muistaa, että metsä auttaa meitä. Yli 32 miljoonaa metsähehtaaria kaadetaan vuosittain ympäri maailman.

Shinrin-Yoku on eräänlaista metsässä tapahtuvaa mietiskelyä, jonka ideana on rauhoittaa mieli ja ruumis vastaanottamaan nykyhetki ja stimuloida kaikkia viittä aistia. Shinrin-Yoku ei ole patikointia, vaan pikemminkin hidasta käyskentelyä ja oleilua metsässä. Tohtori Qing Li antaa teoksessa monia ohjeita, joilla jokainen voi metsäkylpeä ilman ohjaajaa. Hän suosittaa niinkin hidasta tepasteluvauhtia kuin 2,5 km kahdessa tunnissa. Ideana on pysähdellä ja kuulostella omia tuntemuksiaan, avata aistit ja havainnoida: metsässä voidaan nähdä, haistaa, koskettaa, maistaa ja kuulla ympärillä oleva kauneus.


Metsäkylpijän voi sadekylpykin joskus yllättää :)


Tohtori Qing Li on tutkinut yli 30 vuoden ajan metsälääketieteen vaikutuksia japanilaisiin ja havainnut metsäkylvyllä olevan monenlaisia positiivisia terveysvaikutuksia. Eikä tämä vain Japaniin rajoitu, monia hankkeita ja tutkimuksia on tehty ja on vireillä ympäri maailman. Meille luonnonläheisille suomalaisille ei ole uutta se, että ulkona liikkuminen parantaa mielialaa ja lievittää stressiä. Mutta tutkitusti metsäkylvyllä on myös mitattavia fysiologisia vaikutuksia:  metsäkylvyt voivat alentaa verenpainetta ja sykettä, parantaa keskittymiskykyä ja muistia ja tehostaa immuunijärjestelmää lisäämällä elimistön luonnollisten tappajasolujen määrää.

Kirja oli hurmaava lukukokemus. Tohtori Lin tapa kirjoittaa on viehättävä sekoitus tiedemiestä ja luonnonrakastajaa. Hän käsittelee teemaa laajalti ja esittelee erilaiset puut ja erilaiset metsät, onpa hän käynyt teeman tiimoilta Suomessakin. Teoksessa on runsaasti kauniita nelivärisiä metsäkuvia ympäri maailmaa, joten lukiessa saa jo jonkinlaisen metsäkylvyn kuvien kautta. Ja tietysti kipinän liikkua enemmän ulkona ja arvostaa omaa lähiympäristöä.

Suomalaiselle metsäkylpy ei ehkä ole mullistava idea, koska meillä on vähän asukkaita ja jokainen pääsee aika helposti luontoon. Mutta maailmanlaajuisesti urbaanin ihmisen elämä käy yhä hektisemmäksi, melu ja teknostressi iskevät. Tohtori Li väläyttää karmaisevan kuvan 13 miljoonan tokiolaisen arjesta:

Tokion metrossa matkustaa päivittäin 11 miljoonaa ihmistä. Japanissa ilmiötä kutsutaan nimellä tsukin jigoku eli työmatkahelvetti. Valkoisilla käsineillä varustautuneet ashiya-työntäjät sullovat matkustajat metrovaunuihin, jotka on suunniteltu kestämään vain puolta nykyisestä matkustajamäärästä.


Metsäkylpyyn ei tarvita ikiaikaista korpimetsää, yhtä hyvin se onnistuu omassa puutarhassa tai kaupunkien viheralueilla. Kaupunkiympäristössä puut edistävät asukkaitten terveyttä tuottamalla happea, imemällä pienhiukkasia ja ilmansaasteita sekä liian sadeveden. Kirjasta voi lukea uskomattoman hienoista vihersuunnitteluprojekteista eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Soulissa käytöstä poistetut moottoritierampit on muutettu puistoiksi asukkaitten iloksi ja monissa kaupungeissa on suurisuuntaisia puunistutusprojekteja: Tokiossa aloitettiin Vihreä Tokio -projekti 2006, Yhdysvalloissa on laskettu, että puut vähentävät saasteista johtuvia terveyskuluja noin 40 miljoonalla eurolla. Puidenistutusprojekteja on Adelaidessa, Melbournessa, San Franciscossa, Pohjois-Irlannissa... 

Tokion keskiosasta löytyvän Rikugien-puiston nimi tarkoittaa "runouden kuuden periaatteen puutarhaa", ja puistosta löytyy 88 pientä kuuluisien runojen kohtausta. Kirsikkapuiden kukkivat oksat riippuvat keväisin, ja koko puisto helottaa punaisena syksyisten vaahteranlehtien ansiosta.


Kuva täältä. Sivustolla enemmänkin kuvia.

Lapsissa on tulevaisuus, sanoo Li. Älylaitteet ja muu sisällä tapahtuva toiminta kiehtoo nykypäivän lapsia ja nuoria, mutta hyvä luontosuhde opettaa heitä rakastamaan ympäristöä ja suojelemaan sitä. Japanissa on myös erityisiä metsäpäiväkoteja, joissa lapset oleskelevat ulkona suurimman osan päivää. Maassa on yli 60 sertifioitua metsäkylpykeskusta, jotka ovat saaneet parantavan metsän tunnuksen.

Luonnossa havainnointia voidaan kutsua pehmeäksi lumoutumiseksi: Pilvet tai auringonlasku, lehtien havina, linnunlaulu tai tuulen kuiske vangitsevat mielen vaivatta. Rauhoittavat maisemat ja äänet antavat henkisille voimavaroille hengähdystauon.

Teoksen lopussa on kattava lista teoksessa hyödynnetyistä tutkimuksista sekä runsaasti verkkosivujen osoitteita (myös suomalaisia) sekä englanninkielisiä kirjavinkkejä. Tohtori Qing Lin Shinrin-Yoku oli kaunis ja inspiroiva teos kaiken kaikkiaan.

Qing Li - Shinrin-Yoku. Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet
Alkuteos Shinrin-Yoku - The Art and Science of Forest Bathing 2018
Suomentanut Jade Haapasalo
Readme 2018
Kirjastosta
_______________

Tohtori Qing Li on metsälääketieteen johtava asiantuntija. Hän toimii immunologina Tokiossa sijaitsevassa Nippon Medical Schoolissa ja kuuluu Task Force on Forests and Human Health -ryhmän kantaviin voimiin. Li on Japanin metsälääketieteen seuran perustajajäsen ja puheenjohtaja, ja hän on toiminut metsälääketieteen tutkimuksen eturintamassa vuodesta 2005 lähtien.


Klikkaa itsesi tästä Shinrin-Yoku -hetkeen!

11. elokuuta 2019

Pajtim Statovci - Bolla


Onko väärin uhrata rakkauden alttarille kaikki?
Saako vihollista rakastaa?

Lukijana voin esittää tällaisetkin kysymykset, mutta ne olisivat olleet aivan absurdeja Milošin ja Arsimin kohdatessa vuoden 1995 Pristinassa. Kun nämä kaksi nuorta miestä tapaavat, koko Kosovo jo järkkyy eikä mikään palaa enää ennalleen. Homoseksuaalinen rakkaus oli visusti salattavaa maskuliinisessa kaksipäisen kotkan maassa, ja salattavaa siksikin, että Arsim oli naimisissa. Kaikkein raskauttavinta oli kuitenkin se, että toinen oli serbi, toinen albaani. Voiko vihollista rakastaa?

Pajtim Statovcin uutuusteos Bolla tuo Kosovon ilmapiirin ja vuosikymmeniä kyteneen etnisen vihanpidon vereslihaisesti esiin. Serbit ja albaanit tuhosivat ja vihasivat silmittömästi toisiaan eivätkä olleet missään tekemisissä toistensa kanssa, piste. Niinpä kaiken nielevän intohimon pauloissa olevat miehet linnoittautuivat Milošin pieneen ja ankeaan huoneeseen eivätkä näyttäytyneet missään yhdessä. Siellä he rakastivat, uppoutuivat toisiinsa ja tulevaisuuden haaveisiinsa. Milošista tulisi lääkäri ja Arsimista kirjailija.

On huhtikuun alku, enkä saa silmiäni irti hänestä. // Juotuamme kahvit katsomme toisiamme vähän aikaa, ja se tuntuu oikealta ja todelliselta, kaikelta miltä Pristina ei, kaduille työntyneet joukot rynnäkkökivääreineen, panssarivaunujen ja sotilasajoneuvojen letkat jotka näyttävät avaruudesta laskeutuneilta.

Väkivallanteot ryöppysivät kaupungissa ja sodan uhka leijaili tuon lyhyen rakkauden ajan yllä. Vaimonsa suvun painostuksesta Arsim pakeni tuntemattomaan Euroopan maahan vaimonsa Ajshen kanssa, serbi Milošista tuli tappaja serbiarmeijaan, niin hento ja herkkä kuin olikin. Vieraassa maassa ja vieraassa kulttuurissa Arsim kaipaa entistä elämäänsä ja menetettyä rakkauttaan. Kivistävässä kaipuussaan hän sortuu typeryyksiin, hänet pidätetään ja karkotetaan maasta. Hävitettyyn Pristinaan palattuaan Arsim alkaa epätoivoisesti etsiä Milošia.

Bolla oli vahva ja ravisuttava lukukokemus, joskin kesti pitkään ennen kuin pääsin tekstin imuun. Tuntuu kuin Statovci olisi hionut tyyliään teräksisen teräväksi ja vähentänyt tunnetta. Tunne tavoitti minut kuitenkin kirjan loppupuolella. Bolla on suuri tragedia epätoivoisesta ja kielletystä rakkaudesta, järjestetystä rakkaudettomasta avioliitosta ja etenkin ihmisistä raa’an etnisen sodan pyörteissä. Suomalaisena lukijana en voi tietenkään täysin ymmärtää tuota Balkanin etnisten ryhmien kahtiajakoa ja silmitöntä vihaa toisiaan kohtaan. On käsittämätöntä, että kaikki tuo tapahtui 1990-luvun lopun Euroopassa. Vaikealta tuntui myös lukea välähdyksiä lasten kohtelusta ja hyväksikäytöstä maaseudun serbiyhteisöissä ja albaanimiesten hyväksytystä väkivallasta vaimoaan ja lapsiaan kohtaan. Arsimin käytös raskaana olevaa vaimoaan kohtaan oli kylmä rätti silmille.

... me albaanit olemme huuhtoutuneet ympäri maailmaa kuin mereen laskettu kourallinen hiekkaa, kadonneet maisemaan kuin puinen kuoriaita puisen alttarin ympärillä. Maamme on iäksi turmeltunut, se on tärvelty pahalla puheella, merkitty mustin katkoviivoin kaikkiin karttoihin.

Milošin, Arsimin ja Ajshen henkilötragedioiden rinnalla kulkee albanialaisen kansantaruston piru, käärmemäinen bolla kiehtovana, pelottavana ja mystisenä kylväen silmitöntä tuhoa. Tuntuu kuin koko Balkan olisi ollut bollan = pirun vallassa 90-luvulla. Erityisesti bolla hönkäili Arsimin sisimmästä levittäen tuhoa ympäriinsä. Teoksen shokeeraavimpiin osuuksiin kuuluvat Milošin muistivihkoon merkitsemät hajanaiset ajatuskatkelmat ja hänen esittämänsä hyvin vaikeat ja järkyttävät kysymykset. Kun meidän lyhyt sisällissotamme jätti jälkeensä vuosikymmenten traumat, Balkanilla ne ovat potenssiin tuhat. Selvitäänköhän niistä ikinä?

Mirella Mäkilän suunnittelema kansi metallinhohtoisine käärmeineen on tavattoman upea. Kannessa näen myös pullistuneen miehisen hauiksen ja nyrkin iskuvalmiina. Bolla on häikäisevä, vahva ja vaikuttava romaani, joka sai pohtimaan monia eettisiä kysymyksiä ja etenkin sodan tuhovoimaa. Olen aika sanaton.

Pajtim Statovci - Bolla
Kansi Mirella Mäkilä
Otava 2019
Lukukappale kustantajalta - kiitän
_______________

FM Pajtim Statovci (s. 1990) on Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä kirjailijoita. Kriitikoiden ja lukijoiden rakastamat romaanit, Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän, ovat saaneet englanninkielisessä maailmassa haltioituneen vastaanoton. Hänen teostensa käännösoikeuksia on myyty yli 15 kielialueelle. Statovci palkittiin esikoisromaanistaan Kissani Jugoslavia Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, ja Tiranan sydän voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon. 




9. elokuuta 2019

Ateneum - Hiljainen kauneus


Kyllikki Salmenhaara, vaasi 1959



Ateneumin Hiljainen kauneus -näyttely oli upea, mieltä tyynnyttävä kokemus. Työt oli taidolla ryhmitelty eri saleihin ja maalausten, kimonoiden ja keramiikan kokonaisuus oli tarkoin harkittu. Nähtyäni näyttelyssä esillä olevaa keramiikkaa, ymmärsin paremmin, mitä Minna Eväsoja ja Beth Kempton mm. wabi sabista sanovat. Ja toden totta, 1900-luvun pohjoismaalaisilla ja itä-aasialaisilla taiteilijoilla oli paljon yhteisiä inspiraation lähteitä. Parhaillaan olen lukemassa japanilaisesta metsäkylvystä enkä ole aikaisemmin tiedostanutkaan, että Japanissa on niin paljon metsiä ja he ovat ’metsäkansaa’ kuten me suomalaisetkin. Pohjoismaiselle taiteelle on luonteenomaista hiljainen pohdiskelevuus ja yhteys luontoon. Tätä samaa on löydettävissä Japanin taiteessa. Kaunis ja lumoava näyttely, kannattaa käydä katsomassa.

Näyttelyn taiteilijoita ovat muun muassa Heidi Blomstedt, Shoji Hamada, Erkki Heikkilä, Rune Jansson, Aimo Kanerva, Carl Kylberg, Maija ja Ahti Lavonen, Bernard Leach, Ufan Lee, Ulla Rantanen, Kyllikki Salmenhaara, Key Sato, Helene Schjerfbeck, Jaakko Sievänen, Per Stenius, Zao Wou-Ki ja Samiro Yunoki. 

Pohjoismaiden ja Itä-Aasian taidetta yhdistävät ajatus arjen kauneudesta ja yhteys luontoon. Näyttely esittelee rinnakkain kuvataidetta, keramiikkaa, tekstiilitaidetta ja arkkitehtuuria suomalaisilta, ruotsalaisilta, japanilaisilta, korealaisilta ja kiinalaisilta taiteilijoilta. Näyttelyssä nähdään yli 200 teosta, joista noin kolmasosa on Ateneumin kokoelmista. - Ateneum



Yoshitaka Yanagi, kimono 1977



Tämä helmi, josta en ole nähnyt kuvaa missään!
Helene Schjerfbeck, Puut tuulessa 1918, yksityiskokoelma
❤︎



Kulho, Takea-Karatsu -keramiikkaa, 1700-luvun loppu - 1900



Haori, 1800-luku



Kimmo Kaivanto



 Zao Wou-Ki, Maalaus 1959



Shōji Hamada, Kulho 1956



Anitra Lucander, asetelma 1954





Einar Ilmoni, Saari 1910-1911



Key Sato, Kivien syntymä 1958



 Punaisessa salissa oli punaista taidetta. Teksti seinällä kertoi japanilaisten erottavan 
lähes 10 eri punaisen sävyä. Punainen symboloi rohkeutta, iloa, energiaa ja siunauksia, 
mutta myös hulluutta, stressiä ja vaaraa. Monissa kulttuureissa aurinko kuvataan keltaiseksi,
mutta Japanissa ja Koreassa se kuvataan punaiseksi.






Kaikista minulla ei ole teostietoja, kannattaa käydä itse ihastelemassa
ja tutkimassa tätä hurmaavaa näyttelyä.
Kaunis esillepano ja upeat työt rauhoittavat mieltä.