Eveliina Talvitie - Kävin vaan uimassa, sisko

Eveliina Talvitien lyhyt romaani Kävin vain uimassa, sisko on tummasävyinen kolmiodraama Marie - Benjamin - Anna. Kirjan alussa on lueteltu kirjan henkilöt, mikä olikin hyvä asia, sillä alkuun oli vaikea hahmottaa kuka kukin on.

Benjamin on ranskalaisen Tentation-nimisen rockbändin öykkärimäinen ja naisiinmenevä keulakuva, joka on naimisissa varakkaan taiteilijan Annan kanssa. Parilla on kaksi lasta ja kaunis koti Marseillessa. Benjamin vastustaa kiihkeästi kapitalismia, mutta ylellisyys omassa elämässä kelpaa kyllä - melko ironista eikö? Tallinnan keikalla Laululavalla hän rakastuu virolaiseen näyttelijään Marieen, jota alkaa kuljettaa mukanaan keikoilla bändin muiden jäsenten vastusteluista huolimatta. Suhde on siis julkinen. Mitä tuumii vaimo Anna?

Romaani alkaa kolmiodraaman keskeltä: Marie on päätynyt Liettuan Vilnaan parantaja Emilin luo, koska halusi kadota. Selvästi Marie tarvitsee aikaa toipuakseen, mutta mistä? Se selviää näiden kolmen näkökulmahenkilön puheenvuoroista. Puheenvuoron saa vielä Marien äiti Ingrid, joka luottaa siihen, että tytär on elossa, vaikka hänestä ei ole kahteen kuukauteen kuulunut mitään.

Tarina vie lukijan Marien matkassa myös Tukholmaan, jossa kuvataan elokuvaa hänen kaimastaan, tunnetusta virolaisesta runoilijasta Marie Underista (1883-1980). Nyky-Marien virolainen todellisuus on kaukana Benjaminin rikkaasta ja vapaasta länsimaisesta maailmasta. Tämä vastakohtaisuus toi kirjaan jännitettä ja minusta oli kiinnostavaa kurkistaa Viron todellisuuteen itäblokin ajoilta ja itsenäistymisen alkuvuosilta. Kirjan loppukohtaus kahvilassa ja Marien loppurepliikki ovat mainiot - ne kruunaavat koko terävän romaanin!

Tulee mieleen kysyä, onko nimi enne. Romaanissa esiintyy siis kolme Marieta: runoilija Under, Talvitien luoma Marie sekä ranskalainen näyttelijä Marie Trintignant,  jonka kohtalo on inspiroinut Talvitietä. Trintignant menehtyi vuonna 2003 rockmuusikko Bertrand Cantatin pahoinpitelemänä. Minulla ei ole tiedossa, kokiko Under lähisuhdeväkivaltaa, mutta joutui sodan jälkeen pakenemaan Virosta Ruotsiin, jossa asui loppuelämänsä. Kirjan loppusanoissa Talvitie sanoo halunneensa kirjoittaa lähisuhdeväkivallasta, joka Suomessakin jää usein piiloon.

Eveliina Talvitie - Kävin vaan uimassa, sisko
Into 2021
Arvostelukappale kustanrajalta - kiitos!
____________________

Eveliina Talvitien romaani on kolmiodraama, joka antaa äänen triangelin kaikille osapuolille ja tilaa mielen ristiriitaisuuksille. Se kuljettaa lukijan road tripille Baltian halki, palaa Viron itsenäistymisen vuosiin, kävelyttää pitkin Marseillen katuja ja kulkee mukana ranskalaisen rockyhtyeen kiertueella. Kun erilaiset maailmat kohtaavat, syntyy epätavallisia ratkaisuja. Kuin huomaamatta romaani peilaa myös suljetun ja avoimen yhteiskunnan välisiä eroja ja niiden vaikutusta yksilöihin.

Eveliina Talvitie - Vanha nainen tanssii

Tässä iässä mulla ei ole mitään rajaa mitä voin näytellä. 

Kaikenikäiset Seelat on mun sisällä. Ne on mun käyttövara.

Muuttuuko nainen näkymättömäksi vanhetessaan? Loppuuko elämä vaihdevuosiin ja viiskymppisiin? Ei lopu, sillä tyttöjen eliniänodote oli 84,53 vuotta vuonna 2019. Mutta totta on, että sanat vanhuus ja vanha ovat tabuja. Niihin liittyy niin paljon kielteisiä mielikuvia, että sekä media että monet vanhustyötä tekevät yhteisöt haluavat piilottaa ne kiertoilmauksiin. Sellaisiin kuin ikäihminen, seniori, ikinuori, varttunut, kypsään ikään ehtinyt, ikääntynyt tai jopa harmaa pantteri. Tätä vanhuuden häivytystä harrastetaan muuallakin kuin Suomessa. Japanissa 65-75-vuotiaita sanotaan yoldeiksi. Yold on yhdistelmä sanoista young ja old. Vaikka vanha mies vielä menettelee eikä hänen pätevyyttään tai jaksamistaan epäillä (Joe Biden, 78), moni nainen pelkää ja häpeää, kieltää olevansa vanha. Mutta vanheneminen on väistämätön fakta eikä kukaan voi välttyä vanhuudelta, jos elämää riittää. 

Tätä taustaa vasten on hyvin positiivista, että Eveliina Talvitie tuo esille vanhoja naisia kirjassaan Vanha nainen tanssii. Hän pohtii naisen vanhenemista omien kokemustensa sekä haastattelemiensa 11 eri-ikäisen tunnetun naisen elämäntarinan valossa. Talvitie itse on 50-vuotias ja hänen haastattelemansa naiset 50-80-vuotiaita. Kirjassa elämästään ja ajatuksistaan kertovat toimittaja Pirkko Arstila, psykologi Pirkko Lahti, toimittaja Marketta Mattila, elokuvafestivaalin johtaja Leena Pasanen, toimittaja Raisa Rauhamaa, entinen Pamin puheenjohtaja Ann Selin, näyttelijä Seela Sella, näyttelijä Anu Sinisalo, tanssitaiteilija ja koreografi Ervi Sirén, mallitoimiston toimitusjohtaja Laila Snellman ja kirjailija Katariina Souri. 

Ikä on vain numero, väitetään, mutta ei se niin kevyesti käy. Nykyisin vanhat ihmiset, niin miehet kuin naiset, ovat hyvin heterogeeninen ryhmä. Toinen kokee itsensä vanhukseksi eläkkeelle jäädessään, toinen ei missään tapauksessa. Suomessa ei onneksi ole vielä niin valtaisaa kauneusleikkausbuumia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Meillä on monta esimerkkiä pätevistä, fiksuista ja viehättävistä naisista, jotka antavat piut paut iälleen ja joita sopii ihailla: on lenitaa, airaa, kirstiä ja tarjaa. He eivät ryhtyneet vanhuksiksi saavutettuaan eläkeiän, eivät edes 70-vuotiaina. Mutta on totta, että nuoruutta ja nuorekasta ulkonäköä ihaillaan - kuten meidän edustavia kolmevitosia (nais)ministereitämme. Ja sietääkin ihailla, mutta iän tuomaa elämänkokemusta kannattaa arvostaa myös.

Minun ikäni on julkeasti kasvava numero, 

joka on paljon muutakin kuin numero. Se on itkua, iloa, surua, 

katkeruutta, petosta, kipua, hurmiota, häpeää. 

Viimeksimainittua koko ajan vähemmän.

Talvitien haastattelemat naiset kertovat nuoresta minästään ja itsestään tänä päivänä vanhana naisena. Elämänkokemukset eroavat, mutta yksikään ei haikaile takaisin nuoruuteensa. Vanhuus ja vanhat ihmiset ovat olleet esillä paljon koronavuotena, onhan ikä iso riskitekijä vakavalle koronataudille. Vanhat tunnustavat elämänsä rajallisuuden, nuoret eivät mieti kuolemaa. Me kuolemme jonain päivänä, mutta kaikkina muina päivinä olemme elossa, sanoo Frank Martela. Miksi siis surisimme ryppyjämme ja valittaisimme hiukan hidastunutta menoamme - olemme elossa ja pääsemme liikkeellekin!

Näiden eri aloilta tulevien naisten haastatteluja oli voimaannuttavaa kuunnella. Eniten minua inspiroivat tanssitaiteilija ja koreografi Ervi Sirén (73) ja näyttelijä Seela Sella (84). Kirjassa on Jyri Pitkäsen upea kuvitus, josta jäin paitsi äänikirjaa kuunnellessani. Naisten taidemuotokuvia löytyy linkkaamistani lehtilinkeistä. Pelkän äänikirjan varassa en voi myöskään palata tekstiin ja Talvitien mainitsemiin tilastoihin ja muihin kiinnostaviin faktoihin. Se, missä iässä nainen on vanha riippuu pohtijan iästä. Näin on käynyt omallakin kohdalla - olen vanha vaan en vanhus, kaikki on suhteellista. Jokaisen naisen, nuoren tai vanhan, pitäisi ottaa hellivämpi ja armollisempi asenne itseään kohtaan. Jos se tuppaa unohtumaan, kannattaa lukea ihanan Eeva Kilven (92) runo mummoista ja tämä:

Nukkumaan käydessä ajattelen: 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen, 
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: 
Sinä pieni urhea nainen, 
minä luotan sinuun. 
- Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY, 1972)

Eveliina Talvitie - Vanha nainen tanssii
Kansi ja kuvat Jyri Pitkänen
Into Kustannus 2021
Äänikirjan lukija Eveliina Talvitie
________________

Tuula’s life   /   Iltalehti   /   Helsingin Sanomat

Eveliina Talvitien (s. 1970) esi­koisromaani Kovakuorinen ilmestyi 2019. Tietokirja Ilkka Kanervasta ilmestyi vuonna 2006 ja Matti Vanhasesta 2011. Varsinaisen läpimurron Talvitie teki 2013 Keitäs tyttö kahvia ­-teoksel­laan Muita Talvitien teoksia ovat Hieno vai huono (2015), Miten helvetissä minusta tuli feministi (2016) ja yhdessä Maryan Abdulkarimin kanssa tehty Noin 10 myyttiä feminismistä (2018). Syyskuussa 2019 ilmestyi Erilaiset, joka kertoo vammaisten lasten arjesta 11 eri maassa. Talvitie on to­teuttanut Erilaiset­-projektin (www.erilaiset.fi) yhdessä valokuvaaja-­dokumentaristi Jyri Pitkäsen kanssa.