18. lokakuuta 2017

Haruki Murakami - Rajasta etelään, auringosta länteen


Tämä ei tunnu minun elämältäni, ajattelin. Pikemminkin tuntui siltä, että elin jonkun muun minua varten järjestämää elämää paikassa, jonka joku muu oli hankkinut minua varten. ... Mikä tässä näkemässäni maisemassa on todellista?

Murakami on tässä romaanissaan nostalgisten nuoruusmuistojen ja eksistentialististen haikailujen äärellä. Minäkertoja on nimeltään Hajimi, nuoruudessaan päämäärättä ajelehtinut, nyt jo keski-ikään ehtinyt mies. Appensa ohjailemana ja avustamana hän on päässyt vihreälle oksalle: ravintolabisnekset pyörivät erinomaisesti, rahaa on. On vaimo ja pari kaunista lasta. Silti hän potee jonkinlaista vierautta ja levottomuutta. Parisuhteessa vaimo Yukikon kanssa ei sinänsä ole vikaa, mutta varhaisteini-iän tyttöystävä Shimamoto alkaa tunkea uniin ja mieleen. Heitä yhdistivät kouluaikoina sielunveljeys, vanha jazz ja vinyylit sekä luokkatoveruus. Elämä erotti kun tyttö muutti toiseen kaupunkiin, niinhän elämässä käy... Tuli muita naisia, kiihkeä suhde Izuminkin kanssa, jota mies petti rumasti tämän serkun kanssa. Izumi sai elämänikäisen kolhun, joka tuhosi hänet. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, voi vain katua - turhaan ja kantaa syyllisyyttä.

Minusta maailmassa on peruutettavia asioita ja peruuttamattomia asioita. Ja ajan kuluminen on peruuttamaton asia. Kun on saapunut johonkin hetkeen, ei voi mennä takaisin.

Eräänä kauniina päivänä salaperäiseltä vaikuttava ja hyvin kauniiksi muuttunut Shimamoto istahtaa Hajimin ravintolan baaritiskille, siemaillaan cocktaileja, muistellaan menneitä ja kuunnellaan jazzia. Ja niinhän siinä käy että mies ei saa naista enää mielestään. He tapailevat aina silloin kun salaperäiselle naiselle sopii, ja Hajimi joutuu valehtelemaan vaimolleen, minkä hän kokee olevan väärin. Mutta mies on kuin riivattu, ei voi itselleen mitään. Hän on valmis jättämään naisen takia kaiken.

Rajasta etelään, auringosta länteen on tunnelmaltaan nostalginen ja hurmaava. Aluksi kertoja muistelee lapsuuttaan pohtien myös ainoan lapsen -ongelmaansa. Hän kokee, että sisarusten puute on osaltaan syynä hänen erakkomaiseen käyttäytymiseensä.  Ilman seksiä ei Murakami näköjään suostu kirjoittamaan, mukana on joitakin hänelle tyypillisiä, outojakin seksikohtauksia. Murakamin kieli viehättää utuisuudellaan ja unenomaisuudellaan. Kerrontatyyliltään Rajasta etelään, auringosta länteen on realistinen, sillä kirjailija ei tässä viljele juuri ollenkaan maagisia käänteitä. Vasta romaanin lopussa tulee eteen pieni absurdius: olivatko määrätyt tapahtumat totta vai ei, vai vain Hajimin mielikuvituksen tuotetta.

Moneen Murakamin teokseen verrattuna tämä on lyhyt tarina: vain 230 sivua. Romaani on elämän ja ajankulun kuvausta, mutta myös avioliittokriisin tai minkä tahansa elämänkriisin kuvausta. Me ihmiset putoamme, ei tämä niin helppoa ole; olemme epätäydellisiä, teemme typeryyksiä, virheitä ja vääriä valintoja; satutamme läheisiämme (myös itseämme) emmekä voi myöskään luvata ettemme toimisi jatkossakin samalla typerällä tavalla. Mutta aina on mahdollisuus oppia edes hiukan; aina tulee uusi päivä, jonka voi halutessaan alkaa puhtaalta pöydältä. Ilahduttavaa oli, että puolisot tämä kriisi sai lopulta puhumaan ja avaamaan toisilleen sisimmät ajatuksensa.

Aloitetaan huomenna. Uskon, että me voimme vielä aloittaa alusta. Mutta tänään on jo liian myöhä. Haluan aloittaa kaiken kokonaisesta koskemattomasta päivästä.

Näiden kahden epäonnisen rakastavaisen, Shimamoton ja Hajimin, kohtaamiset jälkimmäisen omistamissa ravintoloissa olivat kuin suoraan Bogartin ja Bergmanin tähdittämästä Casablancasta: erotiikka väreili savuisessa miljöössä, jossa vanha jazz soi nostalgisin sävelin. Suomennos tavoitti romaanin tunnelmat erinomaisesti. Viihdyin ja nautin lukemastani.

Muualla: Lumiomena

Täällä kaikki 9 Murakamilta lukemaani.

Haruki Murakami
Kokkyo no Minami, Taiyo no Nishi 1992
Rajasta etelään, auringosta länteen
Suomentanut Juha Mylläri
Tammi 2017
****
Lukukappale kustantajalta - kiitos

17. lokakuuta 2017

Helsingin kirjamessut - kaavailuja


Ensi viikolla Helsingin messukeskus kuhisee kirjoja, kirjailijoita ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Torstaista sunnuntaihin kirjallisuudenystävän pöytä on katettu kukkuroilleen, valitse sinäkin itsellesi maistuvimmat makupalat! Kirjamessujen ohjelmaan voit tutustua täällä. Listasin tähän itseä kovastikin kiinnostavia keskusteluja: 2017 julkaistuja romaaneja kirjailijoineen - monta olen jo lukenut mutta kuulen mieluusti lisää; runoutta ja nyt ajankohtaista sisällissota-aihetta.

On selvää etten kaikkiin ehdi, uupumus varmasti iskee ja monet ohjelmat menevät päällekkäinkin, mutta onhan näitä harkittava ja yritettävä etsiä helmet. Kirjabloggareita löytyy joka päivä Booknäsin osastolta 6m48. Piipahtelen osastolla minäkin, aikataulustani en vielä osaa sanoa.


TORSTAI
12.30 Mika Waltari: Kääntäjäkeskustelu
13.30 Eino Leino: Heidi Köngäs - Sandra
14.30 Aleksis Kivi: 1917 - Suomen ihmisten vuosi: Kai Häggman, Teemu Keskisarja, Markku Kuisma
17.00 KirjaKallio: Uskonnollisen yhteisön vallassa:  helluntailaisuus: Terhi Törmälehto - Vaikka vuoret järkkyisivät; jehovantodistajat: Ben Kalland - Vien sinut kotiin
17.30 Minna Canth: Finlandia-lähettiläiden julkistus
18.00 Kullervo, Huom. 60 minKirjailija & kustannustoimittaja: Anni Kytömäki, Antti Tuomainen, Max Seeck


PERJANTAI
11.00 Aleksis Kivi: Rosa Liksom & Kjell Westö kertovat pitkästä urastaan
12.00 Aleksis Kivi: Helsinki 1917-1918: Jörn Donner, Samu Nyström
13.30 Mika Waltari: Mila Teräs - Jäljet, haastattelee Anna Kortelainen
13.30 Olohuone: Suomennos slam: miten Kersti Juva ja Juhani Lindholm kääntävät saman tekstin?
15.00 Mika Waltari: Selkokirjan kanssa: mukana seuraava selkokirjakummi Tuomas Kyrö
15.30 Aino: Mytologiasta ja kansanperinteestä: Paula Havaste - Lumen armo, Mikko Kamula - Ikimetsien sydänmailla
16.00 Mika Waltari: Anni Kytömäki - Kivitasku
17.30 Aino: Sanaiset kansiot: Ville Eloranta, Jaakko Leino


LAUANTAI
11.30 Takauma: Vaihtoehtoinen totuus: Tommi Melender, Juha Itkonen, Virpi Hämeen-Anttila
12.00 Kullervo, Huom. 60 min: Parnasson kirjallisuuskeskustelu: Anna-Riikka Carlson, Ville Hänninen, Heidi Köngäs
13.30 Takauma: Kustannusala murroksessa: Sofi Oksanen, Martti Anhava, Karo Hämäläinen
14.00 Takauma: Runouden uudet valtatiet: Vilja-Tuulia Huotarinen, Tapani Kinnunen, Tuija Välipakka
14.30 Kirjakahvila: Jatkuu! - Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista: Saara Turunen, Laura Lindstedt
15.00 Aino, Huom. 60 min: Tietokirjaraati esittelee 5 tietokirjaa
16.00 Katri Vala: Dave Lindholm - Sanat
16.30 Katri Vala: Aktivoi aineenvaihduntasi: Anu Marin
17.30 Katri Vala: Sisällissota romaaneissa: Antti Tuuri, Heidi Köngäs
18.30 Kirjakahvila: Taiteilijat romaanihahmoina: Joel Haahtela, Venla Hiidensalo, Kati Tervo, haastattelee Anna Kortelainen


SUNNUNTAI
10.00 Olohuone: Runousaamiainen: Anja Erämaja, Olli Heikkonen, Miki Liukkonen, Sinikka Vuola, juontaa Anna-Riikka Carlson
11.00 Takauma: Runoilijoiden esikoisromaanit: Risto Oikarinen - Nälkämaan laulu, Sinikka Vuola - Replika
12.00 Aleksis Kivi: Koiramäen Suomen historia: Mauri Kunnas, haastattelee Baba Lybeck
13.30 Takauma: Arkistosta romaanihenkilöksi: Anna Kortelainen & Katja Kallio, haastattelee Venla Hiidensalo
15.00 Aleksis Kivi, Huom. 60 min: HS esikoiskirjapalkinnon finalistit
16.30 Minna Canth: Minä maalaan kuin jumala: Hanna-Reetta Schreck, Anna Kortelainen


Tarkista netistä - ohjelmaan saattaa tulla muutoksia, minäkin olen voinut tehdä virheitä.
Olen suunnilleen profiilikuvan näköinen, saa moikata.
Tavataan messuilla!

15. lokakuuta 2017

Heidi Köngäs - Sandra


Surulla ei ole loppua, mutta onnella on. 
Se on kuin öinen kastepisara poimulehdellä, jonka aamutuuli kuivattaa pois.

Tunnustan olevani Köngäs-fani. Olen lukenut kirjailijan kaikki kuusi aikaisempaa romaania, joista kirkkaimmin mielessäni piirtyvät Hertta ja Dora, Dora. Romaanissa on kirjailijan tuttuun tapaan kolme kertojaääntä: Klaara, Sandra ja Lyyti.

Keski-ikäinen Klaara on tämän päivän nainen, työtön näyttelijä. Klaaran ajatusten kuvauksessa Köngäs hyödyntää näyttelijäntyön tuntemustaan. Äitinsä jäämistöä selvitellessään Klaara kokee shokin: papereiden joukosta löytyy vihkonen, jossa on hänen isoäitinsä Sandran muistiinpanoja elämästään 1900-luvun alussa, sekä ennen sisällissotaa että sen aikana. Toinen vihkoon kirjoittaneista on Lyyti, Sandran käly.
Omapäinen Lyyti ei kuunnellut varoituksia vaan rakastui ison talon poikaan Felixiin. He olivat erottamattomat yhden kesän, vaikka koko kylä kuiski. Mutta luokkajakoa, tuota erottavaa sarkaa ei lopultakaan voinut ylittää: Felix nai lisää rahaa ja lisää metsää itseään paljon vanhemman lesken avulla. Lyyti romahti. Nämä ovat värit: musta, harmaa ja toinen musta. Maa on mulloksella, jää on hiilenmustaa ja taivas harmaa viltti, jonka läpi ei voi nähdä. 

Kirjan alkuosa taustoittaa: Sandra jäi lapsena orvoksi ja hänet kaupattiin huutolaisena. Elämä oli ainaista työtä ja uurastusta, köyhänä varakkaan väen armoilla. Onni hymyili kun Sandra sai hyvän miehen, työteliään ja kunnollisen Jannen. Syntyi viisi lasta, oma uusi koti valmistui Ruovedelle Tampereen lähelle, elämä oli hyvää vaikkakin köyhää.
Sitten puhkesi sota maailmalla, Venäjälle tuli vallankumous ja suuriruhtinaskunnassakin aatteet kuohuivat. Sisällissota jakoi kansan kahtia. Sandra ei ollut sen paremmin punainen kuin valkoinenkaan eikä hänen miehensäkään. Mutta niin vain sisällissota vei Jannen punaisten riveihin ja myöhemmin valtiopetoksesta syytettynä vankilaan. Sandran elämään asettui pysyvä pelko: pelko nykyisyydestä ja tulevasta, pelko lapsista ja Jannesta, pelko omasta uupumisesta.

Pahoja kuului, muuta ei kuulunut, pelkäsin kuin rintatautinen korppi. 
En ollut tumma, olin musta. Päivä piteni minuutti minuutilta, mutta en nähnyt sitä. 
En tiennyt oliko minulla enää miestä.
---
Lienenkö hengissä minäkään, kaikki tunto on poissa. 
Olen kuin kauhun nielussa, enää ohuella langalla kiinni elämässä. 
Lapset minua kannattelevat, en minä heitä.

Sisällissota vyöryi valkoisine ja punaisine armeijoineen Sandran pihan läpi. Sotimisen sekasorto ja kauhu naisten näkökulmasta kuvattuna tuli liki ja järkytti. Miten pystyi ymmärtämään, että yhtäkkiä tuttu rauhallinen kotiseutu oli  jakautunut kahteen toisiaan tappavaan leiriin? Naisten taakaksi jäi selvitä kotona lasten, torpan ja nälän kanssa. Heidän osansa oli pelätä, murehtia ja valvoa yöt kun puolison kohtalosta ei tullut mitään tietoa. Heidän osansa oli surra, kun rakas saapui kotiin vainajana tai luurangoksi laihtuneena. Naisten taakaksi jäi jaksaa ja kestää, lasten nälkä ja pelot.

Janne menee, Janne menee, ei voi mitään, me emme pysty pitämään häntä, 
kaikki menee, päästä huippaa, veri ei kierrä, 
en ole nukkunut yhtään yötä sen jälkeen kun hän palasi kotiin.

Köngäs antaa armottoman karun kuvan sisällissodasta kotirintamalla. Elämä oli sekasorron, epävarmuuden ja pelon täyttämää. Lisäksi epidemiat niittivät väkeä, pahin oli espanjantauti. Punaisten vaimoihin, leskiin ja lapsiin suhtauduttiin hyvin ynseästi. Pysyäkseen hengissä oli nieltävä kaikki ylpeys, kestettävä pilkat ja ivat. Sodan jälkeen vankileirien epäinhimillisissä oloissa tuhannet punaiset menettivät henkensä. Tilastot puhuvat tästä omaa karmivaa kieltään. Valkoisten voittajien kosto ei säälinyt ketään, ei naisia eikä lapsia.

Minun oli vaikea saada otetta kirjasta, ehkä odotukseni olivat liiankin korkealla. Tarina käynnistyi kaarrellen ja Klaaran ääni jäi etäiseksi ja kliiniseksi. Ehkä tämä etäisyys oli harkittu juttu kontrastina Sandran ja Lyytin tunteisiin vetoaville äänille? Vasta puolen välin paikkeilla Lyytin suggestiivinen kerronta kiinnitti minut tekstiin ja teksti alkoi elää. Sitten pääsin eläytymään myös Sandran tuskaan. Ilokseni loppupuolelta löytyikin kirjailijan aiemmissa teoksissa ihastuttanut tapa sanoa ja koskettavan kaunis ilmaisu.
Sandra on pitkälti absoluuttisen kurjuuden kuvausta. Vaikka uskonkin, että kaikki voisi olla totta, minulle jäi ristiriitainen olo. Oliko kurjuuden kuvausta kenties liikaa? Minun suvussani ei ole sisällissodan uhreja enkä ole punainen enkä valkoinen. Mutta mietin kieliikö kykenemättömyyteni ottaa Köngäksen tekstiä vastaan siitä, että sisällissota edelleen hiertää? Sandra on tarina siitä mitä sisällissota vaati yhdeltä torpan emännältä: naiselta, äidiltä ja vaimolta. Sandran tarina on monistettavissa tuhansiin. Meidän jälkipolvien on syytä tuntea tämä vähemmänkin kunniakas menneisyytemme vaikka kuinka vaikealta tuntuisi.

Siitä sodasta ovat toiset tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa. Miksei voisi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että niin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet. 

Liitän Sandran 1918-lukuhaasteeseen, joka on voimassa ensi toukokuulle kun 15.5. tulee kuluneeksi 100 vuotta sisällissodan päättymisestä.


Heidi Köngäs
Sandra
Otava 2017
***
Kustantajan lukukappale - kiitos

13. lokakuuta 2017

Elämäni kirjojen kertomana 2


Tänään on Fredagsmys- eli Perjantaimyyssipäivä. Siksipä tähän päivään sopii tällainen leikkimielinen postaus. Bongasin nimittäin Kirjasähkökäyrän Main kivan bloggauksen Elämäni kirjojen kertomana. Se oli niin hauska, että päätin väsätä omani. Ideana on valita 20 kirjaa & bloggausta, jotka sopivat annettuihin väittämiin. Valitsin  kirjat vain 2017 lukemistani ja bloggaamistani. Täällä versio 1, jonka tein keväällä omasta hyllystä löytyvin kirjoin, mukana oli aika monta Eeva Joenpellon teosta, jotka olen lukenut ennen blogiaikaa.

Lapsena olin: Rakkahin sisko

Nyt olen: Hyvä naapuri 

Haluaisin olla: Ruokarouva

Ominaisuuteni, josta en luovu: Ehkä liioittelen vähän

Taito, jota haluan kehittää: Vaikka vuoret järkkyisivät


Elämäni: Pieni elämä 

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Täältä tullaan!

Asia, jota ilman en voisi elää: Elämän tarkoitus 

Asia, jota en haluaisi kokea: Häpeäpaalu

Työpöydälläni: Värit

Yöpöydälläni: View-Master

Antavat voimaa: Ilmajuuret

Vievät voimia: Surun tie 

Haaveilen: Onnen asioita 

Viestini ystävälle: Vien sinut kotiin

Minua mietityttää usein: Mistä maailmat alkavat

Minua pelottaa joskus: Viha jonka kylvät

Tulevaisuudensuunnitelmani: Vielä yksi asia


Haaste / idea on vapaasti napattavissa.
Minä myyssäilen kirjojen parissa tosin joka ilta, en vain perjantaisin :)
Viikonloppunakin taitaa sataa - onneksi on kirjat!
Mitenkäs sinä myyssäilet ja karkoitat syysikävää? 
Mukavaa viikonloppua & antoisia lukuhetkiä.

12. lokakuuta 2017

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta


Alan, sinä olet säilyke, minä säiliö ja etikka. Sinä pysyt minussa muuttumattomana ja minun tekee koko ajan pahaa. Sinä olet ruma kuin suolakurkku, kääntyilet liemessä hitaasti kuin avaruusalus, itseäsi esitellen. Olen nähnyt sinut jo. Olen nähnyt, muistanut sinut joka puolelta, nyt riittää.

Luin kesällä Karlströmin neljännen runokokoelman Saatesanat (2014) ja se lumosi minut minimalismillaan. Runoilija Karlström astuu nyt ensi kertaa proosan pariin.  Multaa sataa, Margareta on pieni ja ohut kuin runokirjat tapaavat olla. Karlströmin kielikin on enemmän lyriikkaa kuin proosaa, niin kaunista ja merkityksiltään salattua se on. Kutsunkin kirjaa runouden ja proosan välimaastoon sijoittuvaksi runoromaaniksi, vaikka ei kai sellaista termiä ole.

Margaretan talossa on tumma ja pysähtynyt, vihan täyttämä tunnelma. Hänen miehensä Alan kuoli äkillisesti ja jätti jälkeensä talon umpioon kolme vaikertavaa naista: rupsahtanutta keski-ikäänsä ja miehenkaipuutaan valittavan vaimonsa Margaretan, kuollutta isäänsä ja elävää äitiään kaipaavan pienen tyttärensä Eloisan sekä sodassa kuollutta ensirakkauttaan alati ikävöivän ja Jeesustaan odottavan anoppinsa Linnean.

Margareta on shokissa ja vihainen. Hänen todellisuutensa on hämärtynyt tyhjyyden alle, yö ja päivä ovat sulautuneet toisiinsa. Tietääkseen onko ilta vai aamu on katsottava kelloa. Hän valvoo ja vatvoo läpi yöt. Viinilasilliset hupenevat, mutta alkoholikaan ei tuo unta. Alan ilmestyy hänen vuoteensa viereen joka yö pimeässä ja lähtee sitten pois. Yllättävä tutun partavaahdon tuoksu saa naisen tolaltaan. Syyllinen on tuo riivatun tytär, joka sitä tuoksutteli ja jota sietäisi läimäistä! Tytär ärsyttää äitiään joka hetki, aivan kaikessa. Linnea on Margaretan mielestä ärsyttävä vanha ruttu, joka tiputtelee tavaroita hänen kiusakseen ja sotkee vaatteensa ruoalla. Hän ei kestä katsella äitiään, koska näkee tässä oman tulevaisuudenkuvansa. Vanhustentaloon Linnea pitäisi kärrätä ja unohtaa sinne!

Eloisan rintaa puristaa. Koti on nykyään pölyinen ja hautajaiskukat nuupahtaneet maljakoihin. Äiti vain makaa peittonsa alla kuin kapaloissa, mikään ei ole kuin ennen. Liinavaatekomerosta mankeloitujen lakanoiden keskeltä löytyy turvaa, mutta myös vihreitä kiiltäväkaulaisia pulloja. Eloisa juoksee vapauteen lammelle vaikka on kielletty, ja toivoo että kotiin palatessaan äitikin olisi siivottu pois. Isän onnettomuus ja hautajaiset pyörivät sekavina hänen päässään. Onneksi isoäiti Linnea tarinoineen tuo helpotusta yksinäisyyteen.

Linnea on kuluttanut muistonsa melkein puhki. Niistä kirkkain on se ison talon poika, jonka kanssa piti viettää häitä. Mutta toisin kävi: sulho tapettiin rintamalla ja Linnean kohtaloksi tuli evakkojuna ja kirjanpitäjä. Jos hän saisi valita, hän nukkuisi kukallisen lakanan alla, sen yhden nuoren miehen silmissä koskaan omiaan avaamatta, katoaisi kukkapeiton alle ketään herättämättä.

Talon vihamielinen tasapaino järkkyy kun Margaretan elämään astuu uusi nuori mies, Erik. Eloisa ei haluaisi jakaa äidin rippeitä miehen kanssa, ei pidä siitä että mies tulee ja menee omilla avaimillaan, riisuu vaatteensa ja nukkuu äidin vieressä: Äidin rakkaus on pysyvää, vain kohde vaihtuu. Nyt Erik on äidin silmäterä, yöllä, päivällä äiti näkee missä Erik on. Äidillä on silmä kuin kärpäsellä joka nyt katsoo Eloisasta poispäin. Linnea taas tekee itseään tykö, flirttaa ja meikkaa itsensä korniksi Erikin tähden. Mutta Margareta on uhmakkaassa hurmiossa, Erik silittelee hänet ehjäksi jälleen! Erik Erik Erik Erik. Margareta siivoaa pullotkin pois,  muuttuu kotihengettäreksi, putsaa ja puleeraa, on Eloisaakin kohtaan hetken hellempi - kunnes Erik osoittautuu muuksi kuin Margareta luuli.

Multaa sataa, Margareta on hyvin vaikuttava runollinen romaani, hengeltään hyvin noir. Vain 157 sivua, mutta niihin kirjailija saa mahtumaan henkilöiden ja kiristävän tilanteen luonnehdinnat. Karlströmin teksti vangitsi ja meni traagisuudessaan luihin ja ytimiin. Ehkä tuossa isossa talossa leijui jännitteitä jo Alanin eläessä. Tai ehkä mies oli silotteleva liima, joka piti kaiken koossa. Joka tapauksessa hänen kuolemansa jälkeen kaikki pinnanalaiset räjähtivät ilmoille. Margareta vihaa sekä vanhaa äitiään että tytärtään; Linnea vihaa Margaretaa, mutta rakastaa onneksi pientä Eloisaa. Eloisa yrittää saada äitinsä huomion ja rakkauden siinä onistumatta. Sääliksi kävi pientä tyttöressua. Alkoholisoituva Margareta on itseensä käpertynyt ja täyttynyt vihalla ja katkeruudella, jotka hän pukee karkeiksi sanoiksi.

Talon painajaismaisen musta tunnelma on aistittavissa. Äitien ja tytärten monesti vaikea suhde on kuvattu säälimättä. Minulle tuli mieleen Lorcan teokseen Veren häät pohjautuva elokuva, jonka olen nähnyt ikuisuus sitten. Tämä ei ollut lempeä tarina eikä huumoria juuri viljelty. Kuitenkin minua huvitti suuresti kuvaus Margaretan ja Erikin ensimmäisestä rakastelukerrasta: kun on vuosikaudet tottunut tietyn miehen ruumiiseen, ei se niin helppoa ole. Multaa sataa, Margareta on rumankaunis, dramaattinen ja traaginen tarina. Karlssonin teksti huikaisi.

Vuonna 1975 syntyneen Karlströmin esikoisrunokokoelma Taivaan mittakaava (2004) sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon; toinen runokokoelma Päivänvalossa (2007); kolmas runokokoelma Harry Harlow’n rakkauselämät (2009) palkittiin Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnolla sekä Kalevi Jäntin palkinnolla; neljäs runokokoelma Saatesanat (2014)

Multaa sataa, Margareta on Karlströmin ensimmäinen romaani.

Tuijata on myös viivähtänyt Margaretan talossa.

Sanna Karlström
Multaa sataa, Margareta
Otava 2017
*****
Kustantajan lukukappale - kiitos

10. lokakuuta 2017

Pierre Lemaitre - Silmukka



Juuri joulun alla vuonna 1999 Beauvalin pikkukaupungissa pieni kuusivuotias Rémi-poika katoaa jäljettömiin. Koko kaupunki menee täysin tolaltaan. 12-vuotias Antoine tietää missä Rémi on, mutta ei kerro. Se oli kamala päivä Antoinen elämässä, jolloin kaikki meni pieleen. Pojalle rakas, Rémin perheen sekarotuinen koira Odysseus oli jäänyt auton alle ja loukkaantunut pahoin. Mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin antaa koiralle armonlaukaus, ja niin Rémin isä tekikin ja sulloi koiran jätesäkkiin.

Tapaus järkytti Antoinea kovin, mutta ei se ollut ainoa paha asia. Isä oli hylännyt hänet ajat sitten eikä ikinä lähettänyt Saksasta pojan toivomia leluja. Ei varmaan tulisi nytkään PlayStationia, jonka kimpussa kaikki kaverit nykyään ähräsivät. Antoine oli jäänyt aivan yksin, häntä ei kutsuttu joukkoon pelaamaan. Tänään hänen yksin metsään rakentamansa majakaan ei innostanut, raivoissaan Antoine iski sen säpäleiksi. Ei hän pienelle Rémille vihainen ollut. Poika vain sattui Antoinen tielle, kun silmitön raivo elämään vyöryi yli. Antoine otti kepin ja iski. Ja sitten hän teki sen mitä piti.

Hän ei ollut odottanut, että kyyneleitä olisi vielä jäljellä. Ne virtasivat, ryöppysivät, hän niisti sormiinsa ja pyyhki kätensä lehtiin, lähestyi lapsen ruumista, kumartui, tarttui sitä ranteista. Ne olivat laihat, haaleanlämpimät, taipuisat, kuin pienet nukkuvat otukset.

Lemaitre tempaa tässäkin trillerissä lukijan mukaansa heti alkumetreillä ytimekkäällä ja suggestiivisella tyylillään. Luulen joskus sanoneeni, että Lemaitren teksti kulkee kuin juna, niin se tekee nytkin. Hän kuvaa loistavasti Antoinen hätää ja paniikkia kun tämä kauhea onnettomuus on tapahtunut. On ruumis, joka pitää piilottaa, mutta minne, miten hän pystyy, miten hän jaksaa? Kiinni ei voi jäädä, se tuhoaisi jo ennestään kovia kokeneen äidin. Ahdistus ja syyllisyys hyökyvät ja pauhaavat, sekoittavat yksinäisen nuoren pään.

Enää Antoine ei jaksanut. Hän jäi makaamaan lehtien sekaan, mullanlemuun, jota hän hengitti kuin Odysseuksen turkin tuoksua. Hän oli niin väsynyt, että olisi halunnut nukahtaa siihen, upota maan sisään, kadota hänkin.

Se ettei pikku Rémin ruumis löytynyt, johtui 'onnellisista' luonnonvoimista: kaupungin ylle vyöryi nimittäin vuosisadan myrsky, joka repi kattoja, kaatoi puita ja sai kadut tulvimaan. Kaupunkilaisilla oli riittävästi tekemistä jättimäisten vahinkojen setvimisessä, Rémin etsintä lykkääntyi ja jäi taka-alalle. Antoine halusi pois Beauvalista tuosta pahasta päivästä lähtien. 12 vuotta myöhemmin, vuonna 2011 hän asuu muualla, on lääkäriopiskelija ja hänen tyttöystävänsä Laura jo valmis lääkäri. Mutta sitten Antoine tekee typerän erehdyksen, joka sysää hänet elinkautiseen, tosin ilman kahleita. Lemaitre kurkistaa Antoinen elämään vielä 2015 - onko hänet vihdoin vangittu ja syylliseksi todettu? Onko huojennus tullut?

Antoine tunsi paniikin kasvavan sisällään, vastaavaa hän ei ollut tuntenut niinä neljänä vuotena, joina hän oli uskonut elämänsä olevan lopullisesti turvassa. Nyt kun hänen päivänsä hukkuivat rutiineihin kuin lentohiekkaan, kaikki palasikin yhtäkkiä: Rémi Desmedtin kuolema, lapsen ruumiin kantaminen Saint-Eustachen metsän halki, tämän pienet kädet, jotka katosivat kuiluun kaatuneen pyökin alle... Hän pyyhki hikipisaroita otsaltaan.

Lemaitre kuvaa loistavasti pienen, sisäänlämpiävän kaupungin ihmisiä ja heidän epäluuloisia reaktioitaan tämmöisen kuohuttavan tapahtuman äärellä. Kyräillään ja epäillään naapuria, sekä Rémin isää että homo-opettajaa; huhut ja juorut paisuvat, mediasirkus pyörii. Kirjan parasta antia on tarkalla psykologisella silmällä kuvattu Antoine: hänen ahdistuksensa ja pelkonsa, paniikkinsa ja lamaannuksensa niin tapahtumahetkellä kuin tapahtuman jälkeisinä vuosina. Tapahtunut raastaa Antoinea unissa ja mielikuvissa, hän ei saa rauhaa hetkeksikään. Eikä kenellekään voi asiasta puhua, salaisuus ja syyllisyys on kannettava yksin.

Ensimmäinen Lemaitrelta lukemani oli Alex, joka jysähti tajuntaan. Sen jälkeen odotukset ovat olleet korkealla. Lemaitre kirjoittaa mielettömän hyvin, vaikka tämä olikin kevyempi tapaus kuin kolme Verhoeven-sarjan dekkaria. EDIT: Kevyemmällä tarkoitan sitä, ettei tässä ollut realistista raakuuden kuvausta, ei monia murhia, vain yksi vahingossa tehty tappo. Lemaitre tarkastelee syyllisyyttä ja paljastumisen pelkoa. Sitä miten nämä vaikuttavat ihmiseen. Silmukka on lyhyt, vajaa 300 sivua Rosien tavoin. Odotan innokkaasti kirjailijan tällä hetkellä valmistelemaa jatkoa suurteokselleen Näkemiin taivaassa.

Täällä kaikki Lemaitrelta lukemani: Näkemiin taivaassa, Rosie, Camille, Irène, Alex

Pierre Lemaitre
Trois jours et une vie 2016
Silmukka
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva 2017
****
Kustantajan lukukappale - kiitos

9. lokakuuta 2017

Anni Kytömäki - Kivitasku


Kun näin Anni Kytömäen livenä syyskuussa Kirja vieköön! -tapahtumassa Savoyssa, aloin ymmärtää miksi hän kirjoittaa niin upeasti kuin kirjoittaa. Kirjailija on itsekin kuin joku suloinen metsän menninkäinen, jolla on sielussaan sukupolvien mystiikka ja syvä yhteys luontoon. Sekä Kultarinta että Kivitasku vuodattavat tätä ylistystä, mutta lisäksi hän toimii: oma suojeltu metsäpläntti, luontokartoittajan ammatti ja nyt kansatieteen opinnot. Kyllä hänen suonissaan jotain ikiaikaista ja sukupolvien taianomaista menninkäisverta virtaa, ei hän tuolla tavalla ja tuolla sanavarastolla muuten kirjoittaisi!

Anni Kytömäki Baba Lybeckin haastateltavana Savoyssa 13.9.

Kerron nyt huomioitani kirjasta - hyvin epämääräisesti - koska Kivitasku on jokaisen koettava itse.

Kahdensadan vuoden tarina
En sanoisi Kivitaskua sukusaagaksi, koska yhdistän tuohon termiin jotain ylellistä - vaikka sitähän tämä teos on: traaginen ja dramaattinen sukutarina, jota kehystävät hienosti Suomen historian tapahtumat. 1800-luvulla kansa oli köyhää, elettiin tsaarinvallan aikaa ja koettiin nälkävuodet. Syrjäkylillä eli usko loitsuihin ja yrtteihin, kansanrunoutta kerättiin. Rikkaus ja vauraus oli monelle unelma vain. Siksipä moni suuntasi etsimään vihreämpää elämänoksaa valtamerien yli.

Alkuasetelma vuosilukujen valossa: 1859 Sergei, unelmansa haudannut Nikolai I:n rangaistusvanki; 1959 Helena, suuria unelmoiva teinityttö; 2012 Veka, hyvin sairas nuori. Näiden kolmen hahmon ympärille kehräytyy kerronnan edetessä runsaampi suvun ja kyläyhteisöjen henkilöverkosto, jossa monimutkaiset ja yllätykselliset elämänkäänteet kutoutuvat toisiinsa tiukasti kuin hämähäkinverkon säikeet. Välillä pelkäsin että runsas aineisto hajoaa, mutta niin ei käynyt. Kytömäki pitää runsaan tarinan monet mutkat koossa mestarillisella otteella. Hän lumoaa lukijansa juonenpunonnallaan ja tapahtumilla, joista ei mystiikkaa ja taianomaisuutta puutu.

Nilkkoja varomatta romistelen kivikosta muinaisjärven pinnan alle ja käännyn kohti Louhurantaa. Tuuli tohisee ulapalta. Taivallan viluissani polutonta ja pimeää metsää, mutta en ole yksin. Mieluummin olisin, koska silloin voisin vielä uskoa muuttuvani. Metsää vaeltavat edelläni kuitenkin Helena, Kerttu ja Maaria, kaikki joiden tiedän tavalla tai toisella vaalineen kadonnutta aikaa - vanhoja esineitä, taikoja, loitsuja. Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä. Tuuli tuntuu kylmältä, koska sitä ei voi estää.

Läheisimmäksi kirjan henkilöistä minulle muodostui Veka, ja ihailin sitä miten kirjailija paljasti henkilöistään asioita pikku hiljaa: pitkään en tiennyt esimerkiksi mikä Vekassa oli vialla. Kun selvisi kuka hänen äitinsä on, aloin ounastella mielen herkkyyden periytymistä tässä suvussa. Siltikin loppupuolen käänne oli minulle yllätys. Eristäytyvä Veka kantoi geeneissään oudon sukunsa perimää; hän oli näkijä, unelmiinsa ja ajatuksiinsa syvästi eläytyvä, muinaisjärviin tuosta vain sukelteleva ja niiden rannoilla asteleva, oman demoninsa riivaama ihminen.

Aurinko on nousemassa. Siirryn vähän päästäkseni idästä heijastuvaan lämmönläikkään, paneudun makuulle ja suljen silmät. Kallio painaa selkää kuin se lepäisi minua vasten eikä päinvastoin. Olen sen pinnalla niin kevyt että katoan.

Sergei-Albertin kohtalo kosketti myös syvästi. Tuo nuoruutensa ylellisissä oloissa elänyt venäläinen  aristokraatti joutui hautaamaan kaikki unelmansa. Selviytyäkseen hänestä tuli toinen, yksinkertainen, toisten käskyttämä suomalainen työmies, elämänmittainen rampuus ristinään. Sergei-Albertin kahtiajakautuneet mielenliikkeet oli kuvattu nerokkaasti ja koskettavasti. Ihailin suuresti miten liki Kytömäki tätä hahmoaan pääsi ja miten upeasti hän miehen ajatuksia eri tilanteissa ja eri-ikäisenä kuvasi.

Rakkaus läheisiin ja juuret
Suvun naislinjassa periytyy tämä erilaisuus, joka heittää heidät normeista ulos. Maaria oli loistava esimerkki vahvasta tietäjänaisesta, jonka loitsuvaranto oli loputon, ja jonka äidin sydän ei suostunut luovuttamaan; nuori Katinka uhrasi elämänsä epäsovinnaiselle rakkaudelleen; Vekan vanhempien rakkaustarina traagisine piirteineen puolustaa myös sairaiden ja vammaisten oikeutta onneen - ja tuo muistiin muutamankin suomalaisen terveydenhoidon häpeätahran.

Kivitasku on uskomattoman hieno tarinakudelma saman suvun jäsenten kohtaloista liki 200-vuoden ajalta. Kytömäen teksti on ilmaisuvoimaista ja omintakeista. Ei voi kuin ihailla hänen lauseitaan, tapaansa sanoa ja loputonta sanavarastoaan, missä ei ole yhtään kikkailun makua. Kivitasku saa meidät nykyihmiset ajattelemaan juuriamme ja menneitä sukupolvien ketjuja, jotka ovat meihin perimänsä jättäneet.

Luin Kultarinnan vasta kesällä, joten se on tarkkana ja lumoavana mielessäni. Minusta Kytömäen ote Kivitaskussa on hivenen erilainen. Kaunista ja kuvailevaa luontokuvausta on vähemmän, nyt hahmojen päänsisäiset asiat, heidän psykologiansa luominen ja tarinan eteneminen ovat pääosassa. Kytömäki sukelsi hahmojensa sisimpään ja ajatuksiin tavalla, joka sai lukijankin elämään näitä kohtaloita kivilouhimoilla, Pietarin palatsityömailla ja Mustaselän rantamilla. Miten jollakulla voi olla näin maaginen tarinankerronnan taito! Syvä ihailuni.

Kuva täältä
Kallio ei tunne, se vaan on
Kallioita on louhittu iät ja ajat, meillä ja muualla. Kiviainesta tarvitaan proosallisesti sepeliksi talviliukkaille, vankkaan rakentamiseen ja koristekiveksi. Kivitasku sai ajattelemaan maaperän kiviainesten hyödyntämistä: millä tavoin ja mistä sitä voidaan ottaa raiskaamatta maisemaa. Kaakkois-Suomesta kotoisin olevana monet kirjan miljööt olivat tuttuja. Astuvansalmella en ole käynyt, mutta voin hyvin ymmärtää miten valtavan vaikutuksen nuo kasvot Kytömäkeen tekivät kun hän ne näki.

Mitä opin
Kaiken muun hyvän lisäksi innostun aina kirjoista, joista opin uutta tai jotka palauttavat mieleeni unohtuneita asioita. Kivitasku sai minut miettimään ja tutkimaan tarkemmin mm. näitä asioita: Pallograniitti eli silmäkivi / Höytiäisen purskahdus / Vuoksen uoman siirto / Saimaan kanava 

Muualla: KirjasähkökäyräTekstiluolaTuijata

Anni Kytömäki
Kivitasku
Gummerus 2017
*****
Kirjastosta

8. lokakuuta 2017

Teemana Barcelona: Ildefonso Falcones - La catedral del mar




Barcelonan Basilica Santa Maria del Mar on keskeisessä asemassa tässä romaanissa. Pitkin teosta kuvataan sen rakentamista, joka vei yli 50 vuotta ajalla 1329–1383. Barrio Góticossa sijaitseva basilica edustaa puhdasta katalonialaista gotiikkaa: se on selkeälinjainen ja sisältä varsin niukasti koristeltu moneen saman aikakauden katedraaliin verrattuna. Falconesin Meren katedraali kertoo tarkoin kuvauksin myös keskiajan Espanjan ja Barcelonan historiasta ja ihmisten elämästä sekä maaorja Arnau Estanyolin kohtalosta.

Tarina alkaa Arnaun vanhempien häistä Katalonian maaseudulla. Despoottinen feodaaliherra käyttää oikeuttaan ja raiskaa morsiamen hääjuhlassa. Myöhemmin hän ryöstää vauvan ja tämän äidin Francescan linnaansa kurjiin oloihin. Arnaun isä Bernat saa pelastettua henkihieverissä olevan poikansa ja pakenee tämän kanssa siskonsa luo Barcelonaan. Hänen mielessään siintää toivo, sillä kaupungissa on laki joka määrää, että jos maaorja kykenee asumaan kaupungissa vuoden ja yhden päivän, hän vapautuu orjan asemastaan. Bernat asettuu asumaan pienine poikineen lankonsa, vallanhimoisen savenvalaja Grau Puigin taloon. 


Sattuu traaginen onnettomuus: lasten ajattelemattomuuden vuoksi yksi Arnaun serkuista kuolee ja poika saa syyt niskoilleen. Hänet eristetään hyväosaisista serkuistaan isän laverille orjien joukkoon. Ystäväksi ilmaantuu Joanet niminen poika, josta tulee hänelle kuin veli. Yhdessä pojat seikkailevat kaupungilla mm. katsomassa rakenteilla olevan Basilica Santa Maria del Marin rakennustöiden edistymistä. Joanet antautuu myöhemmin katoliselle uskolle ja hänestä tulee julma matkainkvisiittori.

Keskiajan yhteiskunta näyttäytyy romaanissa köyhänä, luokkiin jakautuneena, rujona ja hirvittävän väkivaltaisena. Minua kylmäsi se, kun Arnau joutui pienenä poikana todistamaan itselleen rakkaan, kuin äidin, mauriorja Habiban ruoskimista kuoliaaksi. Joanetin ja tämän uskottoman äidin kohtalo kylmäsi myös, samoin nälkäisten mieltään osoittavien hirttäjäiset, joiden joukkoon kuului myös Arnaun isä.

Nyt 600-vuotta myöhemmin Basilica Santa Maria del Mar seisoo ylväänä ja yhä pystyssä. Harva turisti tulee ajatelleeksi miten sen suuret kivipaadet päätyivät paikalle: kivienkantajat kantoivat ne selässään yksi kerrallaan kilometrien päästä Montjuïcin kivilouhimoista. Tähän kovaan työhön myös Arnau isänsä kuoleman jälkeen päätyi.

Tuohon aikaan nuoret naitettiin hyvin nuorina, heidän mielipidettään kysymättä. Näin kävi Arnaullekin, vaikka hän oli rakastunut toiseen - eikä voinut vastustaa seksuaalista himoaan. Iberian niemimaan itsenäiset ruhtinaskunnat taistelivat keskenään ja myös Arnau lähti sotaan paetakseen sotkuisia naissuhteitaan. Palattuaan kotiin hän huomasi, että kaupungissa riehui rutto, joka niitti väkeä. Myös vaimo María menehtyi. Kaupunkilaiset syyttivät riehaantuneina juutalaisia ruton aikaansaamisesta ja sankarimme sai pelastettua lynkkaamiselta kolme viatonta juutalaislasta. Lasten isä oli varakas ja auttoi Arnaun rahanlainaajan tuottoisaan ammattiin. Hän menestyi ja rikastui.


Arnau onnistuu nevokkuudellaan pelastamaan Barcelonan Kastilian hyäkkäykseltä ja kiitokseksi tästä kuningas päättää naittaa vastahakoisen ja hämmentyneen, leskeksi jääneen Arnaun suojattinsa Elionorin kanssa. Paronin arvonimi seuraa jo ennestään upporikkaalle miehelle. Mutta nainen on kylmä, keinotteleva ja vallanhimoinen, eikä Arnau koske häneen, vaikka kirkko vaatii avioelämää ja lapsia. Niinpä Elionor keksii kostojuonen: miehen ottotytär, kaunis Mar on saatava pois kotipalatsista. Tässä viekas nainen saa avukseen katoliselle uskolle omistautuneen Joanetin. Eivätkä Elionorin viha ja kostonhalu tähän pääty: myöhemmin hän ilmiantaa miehensä myös inkvisitiolle.

Kouluja käymätön, syvästi uskonnollinen Arnau osoittautui älykkääksi, hyväksi ja oikeudentuntoiseksi mieheksi, joka piti aina köyhän kansan puolta. Katolinen usko inkvisitioineen ja juutalaisvastaisuuksineen oli hyytävää luettavaa. Mm. kuvaukset matkainkvisiittorin kuulustelumenetelmistä kylmäsivät sielua. Torppareilla eikä naisilla ollut mitään oikeuksia, vaan heidän elämästään ja hengestään päätti vallanhimoinen, ylellisyydessä elävä yläluokka. Tosin kostonhalu eli Arnaussakin, sillä hän ei voinut ikinä unohtaa Puigin perheen isälleen tuottamaa tuhoa.

Kirja on paksu, lähes 700 sivua, joten siihen mahtuu paljon tapahtumia ja juonenkäänteitä. Sotimiset luin puolihuolimattomasti, mutta muuten Falconesin kerronta viehätti ja piti tiukasti otteessaan, erityisesti kirjan loppupuoli oli jännittävä kuin dekkari. Historiaa, katolisuutta ja inkvisitiota, naisen asemaa ja huoria, intohimoa ja rakkautta, vehkeilyjä ja kostonhaluja sekä uskomattomia seikkailuja. Mitäpä sitä muuta voisi hyvältä lukuromaanilta odottaakaan! Aivan mahtava kirja.

Lopuksi on todettava vielä, että vaikka romaani on fiktiota se perustuu pitkälti Falconesin vankkaan historiantuntemukseen. Loppusanoissaan kirjailija valottaa mikä on fiktiota, mikä faktaa. Kaamea Katalonian inkvisitio juutalaisvainoineen on faktaa, jopa inkvisiittori Nicolau Eimeric on todellinen henkilö. Vuonna 1348 katolinen kirkko hyökkäsi kautta Euroopan juutalaisten asuttamiin kortteleihin (juderías) ruttoepidemian takia, niin myös Kataloniassa.

Tämä kuva netistä, muut omia.

Ildefonso Falcones (s. 1959) on barcelonalainen kirjailija ja asianajaja. Meren katedraalia kirjailija kirjoitti viisi vuotta, ja teoksen käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Kansainvälistä suosiota on saavuttanut myös Andalusian 1500-luvusta kertova romaani Fatiman käsi.

Muualla: Tiina Pasanen, Kirjanurkkaus, Yle

Ildefonso Falcones
La catedral del mar, ensi-ilm.  2006
Grijalbo 2016
*****
Kirjastosta

Meren katedraali
Suomentanut Satu Ekman
Bazar2008







Zafónin sanoin:
Tämä kaupunki on noiduttu, tiedätkö Daniel? Se menee ihon alle ja ryövää sielun, eikä sitä edes huomaa.

Tämä on viimeinen Barcelona-teemainen postaukseni tällä erää. Sekä Barcelonan historia että nykypäivä ovat todellakin innoittaneet kirjailijoita. Kiitän kaikkia teitä jotka olette viihtyneet matkassani ja toivotan mukavia lukuhetkiä syksyyn.

6. lokakuuta 2017

Teemana Barcelona: Toni Hill - Los amantes de Hiroshima


Los amantes de Hiroshima - Hiroshiman rakastavaiset (ei suomennettu) on kolmas ja toistaiseksi viimeinen Héctor Salgado -dekkarisarjasta. En osaa sanoa johtuiko alkuperäiskielestä, mutta dekkari imaisi heti mukaansa. Hill aloittaa hyvin dramaattisella luvulla, joka viittaa tuleviin vaikeisiin tapahtumiin Salgadon ja hänen apurinsa Leire Castron elämässä.


Tästä on kysymys: Barcelonan El Pratin lentokentän kupeessa sijaitsevasta talonvaltaajien asuttamasta talosta löytyy vuonna 2011 kaksi ruumista, jotka ovat jo vanhoja ja murenemassa. Näky on makaaberi: ruumiit on aseteltu syleilemään toisiaan ja peitelty kukallisella muovilla. Pahoinpitelyn merkit näkyvät edelleenkin selvästi, ja paikalla olleesta repusta löytyy 10 000 euroa, ryöstö siis tuskin oli motiivi. Löytyy myös uhrien henkilöllisyystodistukset: muutkin tuntomerkit sopivat lähes seitsemän vuotta sitten kadonneisiin nuoriin, Cristinaan ja Davidiin. Aikaisemmista tutkintapapereista selviää, että nämä kaksi elivät kuumaa kolmiodraamaa Ferran nimisen pojan kanssa. Siksi Ferrania kuulusteltiin aikoinaan ystäviensä katoamisen yhteydessä, mutta todisteita hänen syyllisyydestään ei tuolloin löytynyt - eikä ollut ruumiitakaan. Parin itsemurhayrityksen jälkeen Ferran suljettiin psykiatriseen hoitolaitokseen ja juttu hyllytettiin.

Rakennustaiteellisesti Barcelonassa on vanhaa ja uutta - sulassa sovussa.

Caixa-pankin logo on barcelonalaisen Juan Miron suunnittelema.
Kirjan nimi Hiroshiman rakastavaiset vie tietysti ajatukset Japaniin ja atomipommiin, mutta Hiroshima oli myös Davidin rokkibändin nimi. Sen kolme muuta jäsentä olivat hyvän perheen poika Leo, narkkari Isaac ja orpo Hugo. Saamme tutustua myös poskessa olevan ison luomen merkitsemään Ninaan, joka oli kauniin ja valovoimaisen Cristinan kämppäkaveri. Hill raottaa luku luvulta ystävysten elämää ja menneitä tapahtumia. Ei mennyt hyvin seitsemän vuotta sitten, eikä mene hyvin nytkään. Elämässä oli rosoa ja riitaa, ongelmia vanhempien kanssa, haaveita bändin läpimurrosta ja kirjailijuudesta, ja pössyttelyä.

Hillin tapa kirjoittaa teki vaikutuksen. Pidin hänen dramaattisesta ja yllättävästä tavastaan tuoda uusissa luvuissa aina uusia hahmoja näyttämölle, ja hän pureutuu syvälle ihmissuhteisiin ja ryhmädynamiikkaan. Saamme lukea miten nuorten katoaminen yhdessä Espanjan talouskriisin kanssa romuttivat heidän perheidensä elämän. Mm. Davidin isä on pankkitoimihenkilö, joka päivittäin hoitaa maksukyvyttömäksi joutuneiden ihmisten häätöjä. Saamme kurkistaa edellä mainitun kolmikon, nykyhetkessä kolmikymppisten ystävien elämän vaikeuksiin. Hillin tarinaan liittyvät edelleen Espanjan varastetut vauvat ja diktatuurin mustat ja väkivaltaiset muistot.

Miro-museolta oli huikeat näkymät alas kaupunkiin.

Hiroshiman rakastavaisten tapauksen ohella kulkee Salgadon kadonneen ex vaimon Ruthin tapaus päätökseensä, varsin dramaattisin kääntein. Komisario Salgado tuli vihdoin liki ja tykästyin lopulta tähän komeaan ja kuumenevaan argentiinalaiseen. Nuorten rakastavaisten kohtalon selvittäminen ja traumatisoiva vaimo Ruthin tapaus lähensivät häntä myös poikaansa, vaikean vuoden kokeneeseen Guillermoon. Yh-äiti Leire Castro oli edelleenkin mainio ja valloittava henkilöhahmo, eikä nuori konstaapeli Roger Fort jäänyt pekkaa pahemmaksi. Laitoksella oli toki isot skismansa myös.

Hill tuo lukijan eteen Barcelonan ja tavalliset köyhät espanjalaiset. Talouskriisi on pysäyttänyt maan, vienyt työpaikat ja toimeentulon. Pienet perheyritykset menevät konkurssiin ja ruoka-apua haetaan. Mielenosoitukset hallitusta ja korruptiota vastaan meuhkaavat massailmiönä suurissa kaupungeissa. Huudetaan muutosta.
Salgadon 16-vuotias poika Guillermo saattaisi näyttää vaikka tältä hieman vartuttuaan...
Asunnottomia näkyi nukkumassa siellä täällä koirineen ja kapsäkkeineen,
jopa vilkkaalla Ramblalla.
Tämä oli valtavan hyvä ja jännittävä dekkari, joka piti otteessaan loppuun asti. Taaskin Hill eksytti taitavasti ja loi todella dramaattisen loppuhuipennuksen. Huumoriakin löytyi. Hienoa kerrontaa ja runsaasti uskottavilta tuntuvia juonenkäänteitä. Vahva suositus espanjaksi lukeville ja toivottavasti tämä saadaan myös suomeksi. Ja kaiken keskellä sykkii Barcelona, joka kirjan sivuilla näyttää siis myös rumat puolensa: köyhyyden,  mahanmuuttajat, talouskriisin, työttömyyden, vehkeilijät, prostituoidut ja parittajat, alamaailman ja mielenosoitukset.

Hyvine ja huonoine puolineen tästä oli tullut hänen kaupunkinsa, niin teeskentelevältä kuin se joskus tuntuikin. 'Barcelona on kuin Lumikin äitipuoli', Lola oli sanonut yhtenä päivänä heidän kävellessään Bornin kujilla. 'Se pitää itseään niin kauniina, että unohtaa ettei ole ainoa, että aika kulkee ja äkkiä, jos se ei pidä varaansa, syntyy kilpailu jonkun toisen vähemmän itserakkaan kaupungin kanssa'.




Katalonia kuohuu juuri nyt itsenäisyysäänestyksen jälkeen. Lehdistössä näkyi aiemmin kesällä juttua  myös marxilaisen Arran-ryhmittymän hyökkäyksistä turisteja kohtaan. Kysyin asiasta taksikuskilta, joka kohautti olkiaan ja piti asiaa mitättömänä. Hänen mukaansa se on pieni ryhmittymä, joka haluaisi juopottelevien turistien sijaan laadukkaampaa turismia. Barcelona vive del turismo y punto, hän sanoi minulle.

Toni Hill
Los amantes de Hiroshima
Ei suomennettu - Hiroshiman rakastavaiset
Debolsillo 2014
*****
Kirjastosta

Kirjailija käyttää  Toni-nimeä espanjan kielisssä teosversioissa, ulkomaisissa nimeä Antonio.

5. lokakuuta 2017

Katriina Ranne - Miten valo putoaa


Miten Valo putoaa kertoo kahden yksinäisen maahanmuuttajan elämäntarinaa sekä heidän epätavallisesta kohtaamisestaan. He ovat päätyneet - tai päässeet - Lontooseen jätettyään taakseen entiset tutut miljöönsä ja köyhät lapsuudenkotinsa. Kumpikin on asunut tässä miljoonakaupungissa jo hyvän aikaa ja kummallakin on menneisyyden haavansa ja häpeänsä. Vieraan silmin he ja heidän elämänsä ovat valovuosien päässä toisistaan, mutta heillä on yllättävän paljon yhteistä: yksinäisyys ja juurettomuus etenkin, mutta myös valon ihmetteleminen ja sen kauneuden ja merkityksen ymmärtäminen. Heitä yhdistää myös proosallisesti lähimarketti Tesco ja sen ilmoitustaulu.

Suomalaissyntyinen, Sodankylästä kotoisin oleva Aaro on jo vanha mies, eläkkeellä oleva fyysikko, joka on tutkinut valoa koko työuransa. Hän tutustui jo opiskeluaikana Helsingissä älykkääseen, varakkaan perheen tyttäreen Vaulaan, joka vei ja mies vikisi. Naisestakin tuli huippufyysikko, ja he olivat yhdessä loistava tutkijatiimi Briteissä ja vaimo oli Aaron elämän koko valo. Mutta tämä kuoli jo parikymmentä vuotta sitten, Aaro jäi yksin. Valo katosi, maailma sumeni ja muistotkin hämärtyivät. Miehellä on seuranaan vain räystään pulut. Kauppareissullaan hän näkee Tescon ilmoitustaululla erikoisen ilmoituksen, johon hetken mielijohteesta vastaa.

Pienillä tuloilla sinnittelevä, siivoojana leipänsä ansaitseva nelikymppinen Lola pakeni köyhästä Bulgariasta länteen jo 80-luvulla, ennen itäblokin romahdusta. Bulgariassa elävää äitiään ja siskoaan hän on käynyt katsomassa vain kerran. Maa ei tunnu enää omalta. Pienipalkkaisen rautaesiripun takaa tulleen maahanmuuttajan elämä ei ole kehuttavaa: ei perhettä eikä pysyvää parisuhdetta. Nainen viihtyy kuitenkin aika hyvin yksikseen ja hänellä on mieluinen harrastus: jo pikkutytöstä lähtien Lola on valokuvannut. Hän pitää ylivalottuneista kuvista, sillä valoa ja kauneutta pitää elämässä olla! Viime aikoina siivoustöitä on ollut vähemmän ja rahasta on tiukkaa, sillä talouskriisi tuntuu. Puhelinmyyntityötä kokeiltuaan Lola sai idean ja kiinnittää ilmoituksensa Tescon ilmoitustaululle. Tulee yksi  ainoa vastaus, Aarolta. Seuraa kevyitä postilähetyksiä ja kirjeenvaihto.

Lola ja Aaro uskaltavat avata itsensä ja elämänsä toisilleen kirjeissään, onhan tuntemattomalle helpompi puhua kuin jollekin tutulle kasvokkain. Kirjeenvaihdosta tulee kiinnekohta heidän elämässään, se elähdyttää ja tervehdyttää kumpaakin. He tuntevat uudenlaista energiaa, ruoka maittaa, muistotkin palaavat terävämpinä mieleen ja elämään ilmaantuu uutta toivoa. Syttyy halu, halu olla lähellä, halu tavata.

Romaanin asetelma fysiikan ja valon tutkimuksen kehyksineen on hieno ja erikoinen, ja Ranne kirjoittaa kuulaasti, kauniisti ja asiantuntevasti. Teorioiden pohdinnat eivät minua valitettavasti puhutelleet, sillä en ymmärtänyt niitä koska teoreettisen fysiikan tuntemukseni on kehno. Tietävämmälle lukijalle kirjailijan pohdinnat avautunevat toisella tapaa. Sen sijaan itse tarina liikutti ja etenkin Aaro keräsi sympatiani. Hän oli mies, joka oli aina jäänyt etevän ja valovoimaisen vaimonsa varjoon, tuntenut oman osaamattomuutensa ja riittämättömyytensä. Vaikka suhde oli ristiriitainen, rakkautta oli ja mies oli syvästi kiintynyt vaimoonsa. Kun tätä ei enää yli 20 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen ollut, ei ollut mitään.

Jo ensimmäisenä syksynä yliopistolla Aaro tajusi, että nainen, josta hän toivoi vaimoaan, oli omavaloinen. Hän oli kuin hehkulamppu, aina syttyvä idea, näkymätön palo tietää kaikki, sisäänrakennettu varmuus. (...) Mutta omavaloisuudella on kääntöpuolensa: omavaloista on vaikea nähdä.

Hyvinä hetkinä vaimon rakkaus Aaroa kohtaan oli kaiken valaisevaa. Huonoina hetkinä edes Aaron rakkaus ei kelvannut: vaimo itki Aaron olevan kuin iso bernhardilainen, joka rakastaa kyllä mutta möhlää kaiken.

Minua ilahdutti myös tämän epätavallisen kohtaamisen voima. Nämä kaksi näkivät toisensa, tulivat toisiaan liki, kohtasivat aidosti - tosin vain henkisellä tasolla koska eivät toisiaan koskaan kasvokkain tavanneet. Kumpikin sai elämäänsä uutta tervehdyttävää voimaa. Luultavasti Aaron tapauksessa se ei ollut pysyvää - mitä jää huippuaivoista kun vanhuuden dementia iskee? Mutta haluan ajatella että Lolan tapauksessa tervehtyminen ja vapautuminen olivat pysyviä. Kirja loppui tähän ihanaan onnen keveyttä ja riemua loistavasti kuvaavaan lausahdukseen:

Jos hän nyt olisi nauranut ääneen, se olisi kuulostanut samalta kuin heliumia hengittäneen nauru.

Kirjan kansi on yksi tämän vuoden kauneimmista!
Vuonna 1981 syntynyt Ranne on väitellyt filosofian tohtoriksi Lontoossa, opettanut swahilia ja suomentanut afrikkalaisen runouden antologian. Esikoisromaani Minä, sisareni (2010), runoteos Ohikulkijan tuoksu (2014).

Kattriina Ranne
Miten valo putoaa
Gummerus 2017
***
Kustantajan lukukappale - Kiitos



4. lokakuuta 2017

Teemana Barcelona: Enrique Moriel - La ciudad sin tiempo


Enrique Moriel on yksi barcelonalaisen kirjailijan Francisco González Ledesman (1927-2015) pseudonyymeistä. Muita ovat Silver Kane, Taylor Nummy, Rosa Alcázar, Fernando Robles ja Silvia Valdemar. Ledesma oli tavattoman tuottelias kirjailija: yli 1000 romaania! Ledesman nimellä julkaistuista olen aiemmin lukenut No hay que morir dos veces (Riittää kun kuolee kerran, ei suomennettu).


La ciudad sin tiempo - Kaupunki ilman varjoja on hyvin häkellyttävä ja synkkä, genret ylittävä romaani. Se on fantasiapainotteinen, mielikuvituksellinen seikkailu- ja vampyyritarina, mutta ennen kaikkea se kertoo Barcelonan historiasta tarkkoihin historiafaktoihin pohjautuen. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa: keskiajasta ja inkvisition Barcelonasta lähtien halki vuosisatojen nykyajan moderniin kaupunkiin.


Päähenkilö on Ikuinen / Iätön / Ajaton -  keskiajalla porttolassa portolle syntynyt paholaisen poika, joka ei vanhene eikä kuole. Hän selviää myös inkvisition kidutuksista ja kertoo elämästään erilaisena olentona eri aikojen Barcelonassa. Se ettei vanhene tuottaa suunnattomia ongelmia Ikuiselle: ihmiset ympärillä tulevat epäluuloisiksi ja hän joutuu jatkuvasti pakenemaan ja muuttamaan henkilöllisyyttään ja ammattiaan. Tämän ikuisen olennon kasvot kummittelevat kautta vuosisatojen Barcelonan historiassa, häiritseepä hän elämänmenoa nykypäivänäkin.


Nykyajassa yhteen Barcelonan vanhoihin ja vauraisiin sukuihin kuuluva Guillermito Clavé kuolee mystisesti: ruumis on valkoinen ja veretön, ikäänkuin vampyyri olisi vienyt hänen verensä. Ruumiissa ei näy kuin pieni pistojälki kaulalla. Mutta eihän vampyyreitä oikeasti ole olemassa! Asiaa, suvun perintöä ja perunkirjoitusta hoitaa asianajaja Marcos Solana apunaan nuori upeasäärinen historiantutkija Marta Vives. Marta on kaupungin ja sen vanhojen sukujen historian expertti, liittyypä hänen omaankin sukuunsa mystisiä asioita.


Morielin romaanissa Barcelonan historia herää eloon. Hän kertoo kuinka kaupunki levittäytyi romaanisten ja keskiaikaisten muuriensa ulkopuolelle ja miten uutta on rakennettu vanhan päälle: monien nykyisten aukioiden alla sijaitsee esim. vanhoja hautausmaita. Saamme lukea miten inkvisitio toimi, miten se kidutti ja kuinka lääketiede kehittyi sen uhrien avulla. Morielin kerronta on paikoin ravistelevan brutaalia ja realistista, julmaa.

Naisen asema tässäkin kaupungissa on ollut surkea: jos ei ollut syntynyt ylhäiseen sukuun, nainen päätyi vääjäämättä huoraksi ilotaloihin tai orjaksi / piiaksi ja isäntäsä hyväksikäyttämäksi. Kirkon asema oli vahva, joskin opin puhtautta valvottiin tarkasti ja kerettiläiset ilmiannettiin inkvisitiolle.

Olin hiukan hukassa tämän kirjan kanssa, koska tarina seilasi sinne tänne. Onneksi loppupuolella tuli pelastus: nimittäin kolme hienoa tarinaa, joista yksi pallotteli katolista uskoa, Luojan ja Paholaisen välistä taistelua. Katolisen uskon kulmakiviä on tottelevaisuus, mitään ajattelua ei tarvita, kuuliaisuus riittää. Moriel väittää että paha voitti hyvän; riittää kun katsoo miten ihmiset elävät ja Kymmenen käskyäkin ovat päälaellaan: tapa, sodi, tee huorin etc.


Toinen luku kertoi Antonio Gaudísta, jonka rakenteilla olevassa Sagrada Familiassa Ikuinen oleskeli. Gaudín luonnehdinta varsin vaatimattomana, ryysyihin pukeutuvana miehenä ja syvästi katolisena osui oikeaan, mutta Moriel liitti hänen persoonaansa myös fantasian aineksia. Hän nimittäin väitti, että arkkitehti sai mielikuvituksellisia ideoitaan käyttämiensä hallusinogeenien ansiosta!

Kolmas minua koskettanut tarina kertoi Espanjan sisällissodasta ja siitä että Ikuinen, niin paholaisen poika kuin olikin, pystyi  kiintymään kovia kokeneeseen naiseen nimeltä Rita ja pieneen down-tyttöön. Molemmat saivat surmansa Francon pommituksissa ja vampyyrimme suoritti myöhemmin hyvän työn henkilölle jolle jäi kiitollisuuden velkaan.

Kirja oli haasteellinen hahmottaa, siihen oli vaikea suhtautua, mutta yllä mainitsemani loppuosan kolme tarinaa nostivat rankingiäni. Paikoin Barcelonan historiallista faktaa tulvi yli äyräiden, mutta silti historia oli kirjan parasta antia. Jos suunnittelee matkustavansa Barcelonaan, päällisin puolin kannattaa ehkä vilkaista. Eipä turisti osaa aavistaakaan, että esim. Plaza Real -aukiolla ja Boquerian tienoilla mestattiin ihmisiä!

Muualla: Morren maailma, Lumiomena, Rising Shadow, Ullan kirjat
Kirjailijasta: Wikipedia

Enrique Moriel / Francisco González Ledesma
La ciudad sin tiempo
Ediciones Destino 2007
****
Kirjastosta

Ajattoman kaupungin varjot
Suomentanut Satu Ekman
Bazar 2010

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...