En halua kasvaa aikuiseksi, jos se on noin ankeaa.
Aikuisuuden kuva on hymyttömän iloton.
Pirjo Puukon esikoisromaani Kunnes jalkasi kantavat kertoo Ellistä ja Anitasta, äidistä ja tyttärestä. Heitä yhdistää oikeastaan vain äiti-tytärsuhde, kaikki muu heissä ja heidän elämässään on erilaista. He kuuluvat eri sukupolviin ja kasvavat täysin erilaisissa ympäristöissä; heitä erottaa myös koulutus. Suhtautuminen äitiyteenkin on erilaista. Kirjan kannen kohdut viittaavat tähän naisia yhdistävään fysiologiseen tekijään, mutta myös suhtautumistavan eroon: toiselle raskaus ja äitiys ovat rangaistus, toiselle elämän suurin lahja.
Samalla romaani kertoo suomalaisesta perheestä, elämästä ja yhteiskunnasta aina 30-luvulta nykypäiviin. Tarina on monessa suhteessa surullinen ja traaginen; uskon että vastaavia sodan mutkistamia kohtaloita löytyy Suomesta vaikka millä mitalla. Nykyisestä hyvinvoinnista käsin tekee hyvää katsoa, miten köyhiä maaseudulla ennen sotia ja niiden jälkeen oltiin ja miten vaatimattomissa oloissa elettiin. Köyhyys olisi riittänyt yksinäänkin elämän haasteeksi, mutta sota sekoitti kaiken, ihmissuhteetkin, romaanissa loppuelämäksi.
Vuonna 1927 syntynyt Elli kasvoi hyljeksittynä kuin huutolaistyttö. Hän jäi orvoksi äidistään jo vauvana ja päätyi isoisänsä Ukon ja kahden tätinsä Hallanmökkiin. He kohtelivat pientä Elliä kuin saastaa: työtä ja nöyryytystä aamusta iltaan. Oliko Elli äitinsä Saaran avioton lapsi? Tämä ei minulle aivan selvinnyt, mutta köyhyyden ohella häpeä äpärästä voisi selittää vihantunteet. Rakkautta ja välittämistä Elli sai osakseen vain Viipurissa asuvalta kummitädiltään ja piikapaikkansa rouvalta. Sota-ajan tansseissa hän rakastui yksinäisen ja rakkaudetta jääneen tytönsydämensä koko voimalla rehdiltä vaikuttavaan Oivaan, mutta sitten kirjeiden tulo rintamalta lakkasi. Vanhapiika oli halveksittu siviilisääty tuohon aikaan ja siksi Elli ajautui sotien jälkeen avioliittoon Taunon kanssa, vaikka ensirakkauden pettymys kaihersi edelleen sydämessä. Syntyi kolme lasta.
Esikoistytär Anita syntyi vuonna 1949, ei-toivottuna ja ei-harkittuna; oli liian köyhää ja yhden huoneen asunnossa liian ahdasta. Lisäksi Elli ei uskonut soveltuvansa äidiksi ja raskaus tuntuikin hänestä rangaistukselta. Pieniä ilonhetkiä oli, mutta äidin ja tyttären suhde viileni entisestään Anitan tullessa teini-ikään. Elli vahti tytärtään kuin haukka ja varoitteli pojista, peläten tämän mahdollisen raskaaksitulon tuomaa häpeää. Vaimonsa tossun alla ollut isä Tauno kuitenkin ymmärsi ja tuki tytärtään. Anitasta kasvoi määrätietoinen nuori nainen, joka eli nuoruuttaan kuohuvassa 60-luvun Helsingissä. Äidin ja tyttären välit kärjistyivät katkeamispisteeseen, kun Elli puhui ’pahaa’ Anitan avomiehestä Olasta. Mies oli ison talon poika Pohjanmaalta, aivan kuten hänet pettänyt Oiva. Pohjalaisiin ei ollut luottamista, piste.
Minulla on nyt tämä aarrekumpu ja sen arvokas lasti rakastettavana.
Elli ja Anita ovat kirjan keskeiset henkilöt ja minäkertojat ja Puukko on osannut loihtia heille tunnistettavat omat äänet. Pidin erityisesti Anitan rauhallisesta ja asioita analysoivasta äänestä. Isä Taunon henkilökuva jäi vähän hämärämmäksi, kun taas pohjanmaalaiset asenteet hemmoteltuna kukkona kasvaneen Olan hahmossa piirtyivät terävinä. Varakaskaan koti ei tarjoa lapselle rakentavaa kasvuympäristöä, jos kodin ilmapiiri on rakkaudeton. Olan perheessä oli myös omat sodan tuomat tragiikkansa.
Ajankuva eri vuosikymmenillä oli tarkkaa, kirjailija on tehnyt taustatyönsä varsin huolella. Pidin siitä, että yksilötason historiasta kuvaus poukkoli laajemmaltikin yhteiskuntaan eri vuosikymmenillä. Historialliset tapahtumat putkahtivat luontevasti tekstiin ja kiinnittivät hahmot aikaansa. Lukiessa koin, että yksilötason kerronta oli kenties turhankin yksityiskohtaista. Mutta toisaalta tarkka arjen kuvaus teki historiallisen kontekstin eläväksi. Elli ja Tauno joutuivat muuttamaan työn perässä Savosta Helsinkiin; oli yleislakkoa, ahdasta lähiöasumista ja noottikriisiä. Anitan nuoruuden ajasta muistan itsekin elävästi Tšekkoslovakian miehityksen, Vanhan valtauksen ja Vietnamin sotaa vastustavat mielenosoitukset. Kunnes jalkasi kantavat sopii hienosti lähihistorian kertauskurssiksi romaanimuodossa. Minulle kuuskyt- ja seiskytlukujen nuorelle tämä oli aikahyppy omaan nuoruuteen ja mieleeni muistui monia ilmiöitä ja asenteita. Sukupolvien välinen kuilu ja äiti-tytärsuhteen mutkikkuus kuulunevat asiaan, omiakin muistoja tästä on. Nuorena ei jaksanut ymmärtää sodan kokeneiden ja rintamamiestalonsa velkojen kanssa sinnittelevien vanhempien vakavuutta ja kaikesta murehtimista. Anitakin halusi elää ja kokea, katsoa luottavaisesti tulvaisuuteen, mutta oman osansa hänkin elämän kovassa koulussa sai.
Sääli nousi pintaan ja mieleni tuli surulliseksi erityisesti Ellin ja Taunon elämästä. Molemmat olivat aikansa ja ympäristönsä kasvatteja ja molemmat olivat sodan uhreja, tavallaan. Aviopuolisoiden välinen puhumattomuus ja hiljaa kärsiminen tuntuivat tosi pahalta. Yhdessä ei oltu onnellisia, mutta jatkettiin lasten ja tavan vuoksi. Aikakin tosin oli toinen eikä avioeroihin suhtauduttu 70-luvulla niin mutkattomasti kuin nykyään. Ellin elämänikäistä katkeruuden hautomista minun oli vaikeinta ymmärtää. Kyllä, molempia tuli sääli. Meillä on Suomessa niin syvään juurtunut vaikenemisen kulttuuri, toivottavasti uudet sukupolvet saavat sen rikotuksi. Kun jalkasi kantavat onnistui liikuttamaan koskettavilla elämäntarinoillaan. Hyvä esikoisromaani pienestä pitkästymisestä huolimatta.
Ajankuva eri vuosikymmenillä oli tarkkaa, kirjailija on tehnyt taustatyönsä varsin huolella. Pidin siitä, että yksilötason historiasta kuvaus poukkoli laajemmaltikin yhteiskuntaan eri vuosikymmenillä. Historialliset tapahtumat putkahtivat luontevasti tekstiin ja kiinnittivät hahmot aikaansa. Lukiessa koin, että yksilötason kerronta oli kenties turhankin yksityiskohtaista. Mutta toisaalta tarkka arjen kuvaus teki historiallisen kontekstin eläväksi. Elli ja Tauno joutuivat muuttamaan työn perässä Savosta Helsinkiin; oli yleislakkoa, ahdasta lähiöasumista ja noottikriisiä. Anitan nuoruuden ajasta muistan itsekin elävästi Tšekkoslovakian miehityksen, Vanhan valtauksen ja Vietnamin sotaa vastustavat mielenosoitukset. Kunnes jalkasi kantavat sopii hienosti lähihistorian kertauskurssiksi romaanimuodossa. Minulle kuuskyt- ja seiskytlukujen nuorelle tämä oli aikahyppy omaan nuoruuteen ja mieleeni muistui monia ilmiöitä ja asenteita. Sukupolvien välinen kuilu ja äiti-tytärsuhteen mutkikkuus kuulunevat asiaan, omiakin muistoja tästä on. Nuorena ei jaksanut ymmärtää sodan kokeneiden ja rintamamiestalonsa velkojen kanssa sinnittelevien vanhempien vakavuutta ja kaikesta murehtimista. Anitakin halusi elää ja kokea, katsoa luottavaisesti tulvaisuuteen, mutta oman osansa hänkin elämän kovassa koulussa sai.
Sääli nousi pintaan ja mieleni tuli surulliseksi erityisesti Ellin ja Taunon elämästä. Molemmat olivat aikansa ja ympäristönsä kasvatteja ja molemmat olivat sodan uhreja, tavallaan. Aviopuolisoiden välinen puhumattomuus ja hiljaa kärsiminen tuntuivat tosi pahalta. Yhdessä ei oltu onnellisia, mutta jatkettiin lasten ja tavan vuoksi. Aikakin tosin oli toinen eikä avioeroihin suhtauduttu 70-luvulla niin mutkattomasti kuin nykyään. Ellin elämänikäistä katkeruuden hautomista minun oli vaikeinta ymmärtää. Kyllä, molempia tuli sääli. Meillä on Suomessa niin syvään juurtunut vaikenemisen kulttuuri, toivottavasti uudet sukupolvet saavat sen rikotuksi. Kun jalkasi kantavat onnistui liikuttamaan koskettavilla elämäntarinoillaan. Hyvä esikoisromaani pienestä pitkästymisestä huolimatta.
Kansi Amelia Nyman
Stresa 2019
Kustantajalta - kiitos!
_______________
Muualla: Kirjojen kuisketta
Olen lukenut myös Pirjo Puukon novellikokoelman Mutkanlukutaito, josta pidin kovasti.
“Kuinka pitkä matka on mielestä toiseen? Joskus se on kuiskauksen päässä ja toisinaan ei edes huutamalla ylety.”
