Johanna Venho - Syyskirja

Hän seisoo yöpaita päällä avokuistilla ja nuuhkii tuulta. 

Levää ja suolaa, sellainen on vapauden haju.

Johanna Venhon Syyskirja kertoo muutamasta elokuun päivästä vuonna 1991, jotka Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettävät rakkaassa Klovharussaan pakaten tavaroitaan. Tove on 77-vuotias ja elämä saarella on tullut vanheneville naisille liian pelottavaksi ja raskaaksi. Jo aiempina vuosina on tehty myönnytyksiä: rakennettu kävelysiltoja, vähennetty uimista ja luovuttu kalastamisesta. Nyt on luopumisen aika ja saari jätettävä muille. Pakattavaa ja säilytettävää on kolmessakymmenessä vuodessa kertynyt paljon. Tuon tuostakin he kyselevät toisiltaan Muistatko, muistatko.

Klovharun liepeillä liikkuu myös parikymppinen Maria. Hän on tullut Pellinkiin biologiryhmän kanssa mittaamaan meriveden rehevöitymistä ja sen lämpötiloja. Seurustelu kiihkeän ekoaktivistin Aten kanssa on päättynyt ja Maria jää telttailemaan alueelle yksin ja kiikaroimaan Tovea ja Klovharua. Maria on Toven suuri ihailija ja kysynyt tältä kirjeessään Millaista on elää maailmassa ilman äitiä? Maria on hädissään, sillä äiti sairastaa rintasyöpää. Tove on vanha ja viisas, oman äitinsä menettänyt, hän varmasti tietää.

Pakkaamisen lomassa muistot vyöryvät Toven mieleen. Hän muistelee lapsuuttaan, jota on aina lehtihaastatteluissa väittänyt onnelliseksi ja sivuuttanut liian kipeät kysymykset. Faffan toi jyrkkyydellään ja oikeistolaisuudellaan elämään tummia sävyjä, mistä eniten kärsi äiti, Tovelle rakas Ham. Äiti ja tytär liittoutuivat, kasvoivat yhdeksi ja tukivat toisiaan. Myös villejä opiskeluvuosiaan Tove muistelee, Tapsaa ja Aatosta ja Evaa. Juhlittiin, laulettiin ja tanssittiin aamuun asti. Kaikki se oli tarpeellista kokea ennen Tuutia.

Kun saaressa kulkee eteenpäin, päätyy väistämättä veden ääreen, 

kuten elämässä surun.

Tove muistelee myös muumisarjakuvien maailmansuosiota ja seitsemän vuoden sopimustaan, joka pakotti hänet suoltamaan sarjakuvastrippejä liukuhihnalta. Tähänkin viisas Ham löysi ratkaisun: vastuu niistä siirtyi veli Lasselle ja Tove pystyi taas hengittämään vapaammin. Monasti Tove muistelee uraansa kirjojensa kautta, sillä ne heijastelevat hänen elämänsä tapahtumia. Hän uskoo, että kaupungissa löytyy luomisen halu nytkin, aina se on löytynyt. Halusta kaikki lähtee. Hän aikoo ensin levätä ja ryhtyä sitten tekemään työtä. Tukenaan hänellä on käytännöllinen ja rakas Tuuti, miten tässä voisi huonosti käydä.

Toven viimeisten päivien muistot ja nuoren Marian päiväkirja vuorottelevat romaanissa selkein otsikoin. Olen lukenut Venholta yhden runokirjan ja Ensimmäisen naisen ja ollut molempiin hyvin ihastunut. Jostain syystä en päässyt toivomallani tavalla sisään Syyskirjaan. Ehkä oudoksuin Marian tarinan mukanaoloa, sillä se hajotti Toven muisteluita. Olisin mieluummin keskittynyt vain niihin. Mutta kyllä Venhon teksti toi elävästi silmieni eteen kalliolla varovasti askeltavan Toven haalistuneessa keltaisessa sadetakissaan. Naisen, joka on lähtemässä viimeistä kertaa rakkaalta Klovharultaan, saarelta, jonka jokainen kallionkolo ja ruohontupsu ovat kolmessakymmenessä vuodessa tulleet tutuiksi. 

Koko elämä on ollut varmuuden etsimistä epävarmuudessa, 

suojaa myrskyssä, joka on taide.

Kävin kesällä katsomassa Didrichsenin taidemuseossa näyttelyn Maalaaminen on kaikkein tärkeintä. Myös Venho puhuu Toven maalauksista mm. Paratiisista, joka syntyi sodan aikana kun ympärillä ryskyi. Tove puhuu Tuutille myös Hamin omakuvasta ja omasta rumasta omakuvastaan, joka syntyi Pariisissa vuonna 1975. Se on ilmeisesti tämä, jonka löysin Muumittaja-blogista.

Venhon teokset blogissa:

Saaren runot

Ensimmäinen nainen

Johanna Venho - Syyskirja

Kansi Rauha Mäkilä & Martti Ruokonen
Wsoy 2021
____________________

Johanna Venho on kirjailija ja runoilija, joka kirjoittaa sekä aikuisille että lapsille. Hän on opiskellut biologiaa ja kirjallisuustiedettä ja ohjaa kirjoittajakursseja. Venho on saanut kirjailijantyöstään monia tunnustuksia, mm. Arvid Lydecken -palkinnon, Einari Vuorelan runopalkinnon, Katri Vala -palkinnon ja WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon. Romaani Ensimmäinen nainen (2019) oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana.

Johanna Venho - Ensimmäinen nainen

Muistan Sylvi Kekkosen lehtikuvista pienenä ja sirona varpusena salskean puolisonsa rinnalla ja kättelemässä ihmisjonoa itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Muistan myös lehdistöstä Urho Kekkosen naisjuttuja ja tiedän, että Sylvi K. on kirjoittanut muutaman kirjan, joita en ole lukenut. Tietoisuuteeni on tihkunut myös huhuja, joiden mukaan hän oli pisteliäs miniöitään kohtaan, ja kodin ehdoton valtias, jota 'Urkkikin' kaikesta huolimatta totteli. Mutta syvemmin en ole hänen vaikeaa asemaansa pohtinut.

Johanna Venhon fiktio Ensimmäinen nainen sai minut miettimään presidentin puolison asemaa ja elämää tuona, Suomenkin kannalta kriittisenä kylmän sodan aikana. Politiikka oli likaista ja valtapelien laineet kävivät korkeina. Venho on ratkaissut Sylvi Kekkosen elämästä kertomisen niin, että Sylvi K. käy läpi päiväkirjojaan, kertaa elämäänsä ja keskustelee mielikuvissaan kesäkuussa kuolleen ystävänsä Marja-Liisa Vartion kanssa, jonka yllättävä kuolema vain 41-vuotiaana oli shokki. Koko kesän Sylvi K. on ollut poissaoleva ja surunsa syömä. Elokuussa hän sitten ottaa pienen näpsäkän Morris Mininsä (Englannin kuningatar Elisabethin lahjan) ja huristaa yksin Katerman mökille. Sylvi on 66-vuotias.

Olen lukenut yhden Venhon runokokoelman, Saaren runot, ja ihastuin. Ihastuin myös nyt Venhon kauniiseen kieleen ja siihen elävään ja lämpimään tapaan, jolla hän rouva Kekkosta, Suomen ensimmäistä naista tarkasteli. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen - toistui presidentinvaaleissa toistamiseen, eikä Sylvi tykännyt ollenkaan. Hän ei toivonut miehestään poliitikkoa eikä presidenttiä, eikä halunnut julkisuuden valokeilaan, ujo ja vetäytyvä kun oli. Presidentin puolison oli väistyttävä taka-alalle, luovuttava omista pyrkimyksistään ja pidettävä julkisuudessa suu soukalla. Ajat olivat toiset, mutta silti mahtoi Kekkosten valinta olla Sylville rankka. Poliitikko tarvitsi vaimon, koska se lisäsi luottamusta. Ilkeitä puheita riitti.

Sylvi K. huolehti taustalla kodista ja tarrautui emona  kiihkeästi kaksospoikiinsa Taneliin ja Mattiin. Lapsista tuli elämän keskipiste, kun myös omaan kirjalliseen uraan suhtauduttiin vähätellen: rouva Kekkonen se siinä yrittelee. Särmää teokseen tuo Essi Renvallin saamarit ja rempseät tuskaillut Sylvi Kekkosen muotokuvan äärellä. Hän yrittää ja yrittää, mutta oikeaa Sylviä, ihmistä, ei tunnu löytyvän.

Luin tekstiä sydän syrjälläni, kun Sylvi K. puhuu avioliittonsa vaikeista asioista. Hänen yksinäisyytensä huokuu riipaisevasti tekstistä; hän on Suomen ensimmäinen nainen, mutta avioliitossaan 'toinen nainen': kelpaa kuuntelijaksi ja kriitikoksi miehelleen, joka hakee läheisyyden ja rakkauden  toisista. Puolisoiden puhumattomuus tuntui jäätävältä ja ahdistavalta.

Tämä henkilökuva on toki fiktiota, mutta Johanna Venho tavoittaa herkällä korvalla sen, mitä Sylvi K. olisi voinut oikeastikin ajatella. Sylvi K. oli papin tytär ja uskoi avioliiton ikuisuuteen eikä halunnut rikkoa perhettä pojiltaan. Mutta sittenkin ajattelen kauhulla sitä ahdistavaa ja pientä rakosta, jossa hän joutui miehensä rinnalla elämään; edustaessaan hymyilemään, kättelemään puolisonsa naisia, sietämään yksinäisyyden ja hyljättynä olon.

Satu Kontisen suunnittelema kansi on yksi vuoden kauneimmista. Hieno ja koskettava henkilökuva.

Johanna Venho - Ensimmäinen nainen
Kansi Satu Konttinen
Wsoy 2019
Kirjastosta
_______________

Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Lumiomena, Tuijata
Kirjailijan kuva: Veikko Somerpuro

Osallistun tällä postauksella Tuijan Naistenviikon haasteeseen.

Johanna Venho - Saaren runot #runosunnuntai

Toisessa Runosunnuntain postauksessa meitä hellivät

Nippernaati 1:n neljä virolaista runoilijaa.

jokainen säie on hetki ja sattuu

Saaren runot vie lempeästi ja kaihoisasti vihreälle muistojen saarelle. Runojen puhuja ottaa ikivanhan veneen ja soutaa saarelle nyt yksin; poissa on rakastettu vaari, poissa ovat isoiksi kasvaneet lapset. Runominä uppoaa muistoihinsa, tutkailee ajan ja elämänkulkua tässä hänelle tärkeässä paikassa, jossa luonto piilottaa pikku hiljaa ihmisen jäljet umpeen. Polku kaivolle oli ennen selvästi näkyvissä, nyt se on ruohottunut. Venekin on jo vanha ja sen puu pehmennyt. Mieleen tulvii paljon muistoja ja ne tekevät kipeää.

Kokoelman runot on jaettu seuraavien osioiden alle: Vene, Äidit, Isät, Saaliit, Silmät, Linnut ja Alku. Äidit-osiossa on perinteistä kalevalaista ajatusta ja sanonnan tyyliä: runominä keskustelee Kalevala-hahmon, Marjatan kanssa. Mieleen muistuvat kaikki ikiaikojen äitien tekemiset: leipomiset, pesemiset, kitkemiset, itkemiset. Mikä on itkemättömyyden hinta?, kysyy runominä ja esiäiti Marjatta vastaa:

... ei elämän halki voi kulkea

kovakuorisena, juhlavalaistuna, luistimet jalassa.

Tässä on hienosti, ja hiukan maagisestikin, ilmaistuna äitien, isoäitien ja esiäitien riipaiseva osa: Viikataan sätkivä unelma / tiukkaan liinavaatepinoon, kaapin ovi kiinni / Niellään ne reunaehdot. Arjen kumu / Rippu onnea kahvintuoksu aamuvalo

Tämä osio on niin koskettavan kaunis, että haluaisin siteerata kaikki runot teidänkin ihailtavaksenne. Tietystikään en voi, mutta yhden otteen vielä otan:

Suuri rakkaus huuhtoo päivät
          annoin itseni pois      ja sanani
          täyttyivät kaiuista, siipisulista
sellaisesta ei saa ketään syyttää
          rakkaus on se sielulintu, veden päällä,
taittaa niskan lasiin
johon taivas heijastuu, ketä varten onni on
ja ketä varten on kevät, ketä varten siivet on
ja ketä varten evät.

Johanna Venho puhuu isoisästään, vaaristaan, jolta on saanut verenperintönsä ja jota ihaili yli kaiken lapsena: ... olin sähkö ja tuntosarvi, silmu joka irtosi puusta, kun sormi osui, olin peilikuvaton, kevätsäde, sulavaa nuoskaa, yksiöinen lätäkön jää. (...) Olen kumman luja ketjun lenkki. Olen. (...) Muistan sinut ilmeissäni. (...) Muistan sinut ihmeissäni.

Runoilija muistelee kaiholla ja ikävöiden kaikkea sitä, mitä isoisän kanssa yhdessä koki: aamuiset verkon nostot, ilon saaliista, kampelan maun, pilvityyppien luettelot. Venho on omistanut vaarilleen proosarunosarjan Kymmenen metriä sekunnissa (ks. linkki). Runominässä elää vaarin verenperintö ja rakkaus luontoon. Hän tuntee kaikki sääilmiöt, linnut ja kalat; osaa tulkita sään vaihtelut ennusmerkeistä. Nyt kun vaaria ei enää ole lumi peittää vertauskuvallisesti hänen tavaransa, valokuvat, postimerkkikansiot ja lapsuuden muistot. Aikuisuus on tuonut aikuisuuden tekemiset ja pitämiset, velvollisuuksien avainniput. Kaikki on nyt tehtävä yksin. Aikuisena ja riipaisevan yksin. ... kuolemaa ei ole mutta suru puskee sirkkalehteä, pitsirönsyjä.

"Kymmenen metriä sekunnissa -runosarja on omistettu vaarilleni, joka oli meteorologi ja maalaispoika Kiikasta, menetti isänsä vuonna 1918, joutui talvi- ja jatkosotaan, sai viisi lasta, oli 1960-luvulla töissä Nepalissa, rakasti puutarhanhoitoa ja kasvatti perunoita ja omenoita saaressa. Kirjoitan runosarjassa etäisyydestä ja tunnistamisesta. Kirjoitan verenperinnöstä ja salaisuuksista: siitä, miten paljon meistä jää aina piiloon."- Johanna Venho / Kaksi runoa sarjasta luettavissa Suomi on runo -sivustolla

Ei mikään ole ennallaan kun 
ihon alle on päässyt pimeää ja 
joka usko on suo 
olin kai viaton 
nyt viallinen...

Samastuin hyvin vahvasti tämän kokoelman runoihin. Minunkin lapsuuteni vihreät puutarhat on tänään luonto vallannut. Itse en saanut tutustua kumpaankaan isoisääni, mutta oma isäni matkaa ikuisesti mukana elämässäni. Muistot hänen iloisesta ja myönteisestä karjalaisuudestaan kantavat elämän mutkissa. Kiitos näistä ihanista runoista Johanna ❤︎

Saaren runot oli ihastuttava runokokoelma. Runot tuntuvat hyvin omaelämäkerrallisilta, mutta tietenkään lukija ei pysty vetämään rajaa fiktion ja faktan välille. Runojen kielikuvat koskettivat ja Venho puhuu todella kauniisti elämän kulusta, naisen osasta tässä sukupolvien ketjussa. Kokeellisten nykyrunokokoelmien joukossa oli ilo lukea tämäntapaista runoutta: helposti ymmärrettävää, mutta riipaisevan kaunista.

Kuva: Veikko Somerpuro

Vuonna 1971 syntynyt Venho on opiskellut biologiaa ja kirjallisuustiedettä ja valmistunut filosofian maisteriksi. Tuotantoon kuuluu lyriikkaa, proosaa ja lastenkirjoja. Hänen runojaan on käännetty englanniksi, ranskaksi, italiaksi, unkariksi, viroksi, tsekiksi ja slovakiksi. Saaren runot on Venhon viides runokokoelma. 
Arvid Lydecken -palkinto (2003), Katri Vala -palkinto (2006) sekä Einari Vuorela -runopalkinto (2008).

Kiiltomato / Joni Saxell

Johanna Venho
Saaren runot
Palladium Kirjat 2018
*****
Kirjastosta

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

❤︎
Harmaasusi
Omppu luki virolaisen Doris Karevan kokoelman Tulevaisuus on meneillään
SusuPetalin irrotteleva vuodatus äijästä ja papukaijasta :DD
Elina luki Katja Seudun Kuusilla mittaan aikaa
Esther irrotteli myös runossaan Paremmin kuin ennen, no on on