Mia Kankimäki - Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki on kirjoittava reissunainen, jota tulevat matkat, vapaan kirjoittajan toimeentulohuolet ja elämä yleensä valvottavat öisin. Tällöin hän turvautuu yönaisiinsa ammentaakseen heistä rohkeutta ja saadakseen heiltä neuvoja. Kankimäen tyyli on tässä teoksessa sama hurmaavan rupatteleva kuin ihanassa esikoisessa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Esikoinen vei Kiotoon ja Japaniin 1000-luvulla eläneen Shei Shōnagonin jalanjäljissä. Nyt piipahdetaan Kiotossakin, mutta enemmän aikaa vietetään muualla.

Ensimmäinen yönainen on Karen Blixen (1885-1962). Kankimäki matkustaa etsimään ensin Afrikan lumoa Tansanian lukuisiin luonnonpuistoihin, sitten Nairobiin Blixenin tiluksille. Kankimäen ikiaikainen unelma on ollut kokea telttasafari tämän yönaisen malliin. Aivan fantastista luettavaa, sillä googlailin samalla kuvia sieltä missä Kankimäki liikkui. Ymmärrän hänen haltioitumisensa loputtomilla ruohosavanneilla urosleijonien karjahdellessa. Minun Afrikkani maalailee romantisoidun kuvan Blixenin elämästä, mutta totuus oli aivan toinen. Blixen oli yksinäinen, masentunut, ja jatkuvasti hyvin sairas -  aviomieheltä saadun syfiliksen hoitoon käytettiin tuolloin hurjia myrkkyjä, tuloksetta. Blixen oli myös aivan päättömästi rakastunut sitoutumiskammoiseen Denys Finch Hattoniin, eikä Kankimäki voinut ymmärtää Blixenin eläinten ampumisen hurmiota. Kun kaikki Afrikassa romahti 17 vuoden jälkeen, puilla paljailla oleva Karen palasi kotiin Tanskaan ja ryhtyi kirjailijaksi.

Seuraavana on joukko huikeita uskalikkoja, naisia, jotka tutkimusmatkailivat eri puolilla maailmaa. He matkustivat äärimmäisen vaivalloisesti ja tutkivat vaarallisia seutuja. Näihin uskalikkoihin kuuluvat britti Isabella Bird (1831-1904), itävaltalainen Ida Pfeiffer (1797-1858), britti Mary Kingsley (1862-1900), belgialais-ranskalainen Alexandra David-Néel (1868-1969) ja amerikkalainen Nellie Bly (1864-1922). Nämä naiset hoitivat ensin hyveellisesti hyvänä tyttärenä esim. vanhempansa hautaan, toteuttivat vasta sitten itseään, kun pieni vapaus velvollisuuksista koitti. Tämäkin osuus oli erittäin kiinnostava, mutta minusta aavistuksen pitkä. Mutta heistä Nellie oli mainio mestaripakkaaja: nainen matkusti 72 päivässä maailman ympäri mukanaan vain yksi puku ja yksi lääkärinlaukku!

Italian renessanssin yönaisista menin sen sijaan aivan sekaisin. Kankimäki kertoo Uffizin seiniltä tuijottavista ylhäisistä kaunottarista, jotka pääsääntöisesti kuolivat hyvin nuorina synnytyksiin. Heitä ovat mm. Botticellin Simonetta Vespucci (1453-1476), Piero della Francescan Caterina Sforza (1463-1509) ja Alessando Araldin Beatrice d’Este (1475-1497). Ajan harvoilla naistaiteilijoilla oli ilmeisesti vahvemmat kansangeenit ja pitempi elämä: Sofonishba Anguissola (1532-1625), Lavinia Fontana (1552-1614) ja Artemisia Gentileschi (1593-1653). Mielettömän kiinnostavaa luettavaa - kiitän! Renessanssin ylhäisönaisia ei ylellisyys paljon lohduttanut: nämä synnytyskoneet saivat lapsen 13-vuotiaasta lähtien lähes joka vuosi - kunnes kuolema korjasi lapsivuoteessa. Ei ihme jos hymy hyytyi kuten Beatricella tähän tapaan >>

Letti on toki kaunis, mutta Beatrice näyttää minusta kyllä pikkuisen kypsältä. Profiilikuvassa hänen suunsa on puristunut vittuuntuneen-kyllästyneeseen ilmeeseen, ja silmät tuijottavat mitään näkemättä. Minusta hänen olemuksensa huutaa hiljaa: voi saatana.

Eivät vauvat plopsahdelleet 1500-luvun naisista jotenkin helpommin ja rutiininomaisemmin, kuin liukuhihnalta tai kuin nopeutetussa piirroselokuvassa - synnytys, plop, synnytys, plop, vauva kuoli, voi, voi kävipä hullusti, uusi pulla uuniin vaan, plop, plop, plop. Päin vastoin: jokainen naisenruumis joutui käymään prosessin läpi aivan konkreettisesti. Raskaus, synnytys, hormonit - kaikki se oli naisen keholle ihan samanlaista kuin nykyään, vain pahempaa, sillä lääketieteellinen apu oli vähäistä....

<< Artemisia Gentilechin upea omakuva, noin 1638-39. Koko sen ajan kun Lavinia Fontanan maalarin ura oli kuumimmillaan hän oli käytännössä koko ajan raskaana: 17 vuodessa yksitoista synnytystä!


Japanilaisista yönaisista suurimman huomion saa vuonna 1929 syntynyt Yayoi Kusama. Lukija saa tutustua Kusaman elämäntarinaan, pilkullisten pehmopenisten installaatioihin ja seurata Kankimäen naurettavia stalkkausyrityksiä ja -ajatuksia Matsumotossa Japanissa.

Minusta oli kiinnostavaa lukea myös Kankimäen oleskeluista taiteilijaresidensseissä Saksassa ja Italiassa sekä kirjailijaystävänsä kanssa Normandiassa. Luin huvittuneena myös Kankimäen pakkauslistaa: reissuun ei yksinkertaisesti voi lähteä ilman japanilaista teevalikoimaa. Mukana on oltava ainakin genmaicha-teetä! Itselleni pakollinen mukaanotettava on sitruunapippuri.

Naiset joita ajattelen öisin oli sujuvaa ja tuttua Kankimäkeä. Paitsi paljon tietoa, teos antaa valtavasti rohkaisua meille naisille, joita on aina vähätelty ja tytötelty. Sukupuoli ja naiseus määrittelevät edelleenkin, mikä meille muka sopii, mikä ei. Rohkeita naisen roolinsa rajat rikkoneita naisia löytyy historiasta toki muitakin, mutta varsin kiinnostava tämä Kankimäen esille ottama otos oli. Yhtään suomalaista reissunaista ei mukana ollut, paitsi hiukan piilossa lymyävä Seilin Amanda. Mutta hän olikin Katja Kallion yönainen, ei Kankimäen. Valloittava ja nautittava lukukokemus.

Mia Kankimäki

Naiset joita ajattelen öisin

Otava 2018

****

Kirjastosta

_______________

Yönaisten matkassa on seikkaillut myös Kirjakko ruispellossa, Tuijata

Historian unohdetuilta lehdiltä löytyy inspiroivia poikkeusnaisia, seikkailijoita ja taiteilijoita, jotka seurasivat omaa intohimoaan aikansa odotuksista piittaamatta – ja heidän jalanjäljissään tuntee itsekin uskaltavansa uusille reiteille.

Kuvat: Beatrice Art UK vapaa, Artemisia Public domain

Mia Kankimäki Helsingin kirjamessuilla 

perjantaina 26.10. Klo 16.30-17.00 Esplanadi

Lukuviikon vinkki - Hurmaava Japani!

Kuva: Miyako

Lukuviikon vinkkinä voi vinkata yhdestä kirjasta tai teemasta. Minä valitsin teemakseni Japanin ja vinkkaan muutamasta Japani-aiheisesta kirjasta, jotka ovat minua suuresti ihastuttaneet. Kaksi näistä on japanilaisten naisten kirjoittamia, kolme suomalaisten.

Niputan tähän alkuun yhden japanilaisen runokokoelman ja kotimaisen, aivan hurmaavan tietokirjan, sillä ne molemmat puhuvat käsialasta ja japanilaisista kirjoitusmerkeistä. Kaunista käsialaa on aina arvostettu Japanissa, niin nykyäänkin - kalligrafia on taidetta! Kalligrafiaa opetetaan koulussa, järjestetään taidenäyttelyitä ja kalligrafia-taiteilijat esittävät taitojaan performansseissa.

Japanilainen blogiystäväni Miyako postailee kalligrafiaperformansseista ja -näyttelystä usein. Kurkkaa tänne! Miyakon blogista löytyy muutakin mielenkiintoista japanilaisesta kulttuurista.


In short for Miyako: We are celebrating Reading Week in Finland and I'm giving tips on books dealing with the Japanese Culture. The Japanese writers I mention here are Yumi Fuzuki and Hiromi Kawakami; the Finnish ones Minna Eväsoja and Mia Kankimäki. I'm personally an admirer of Japanese calligraphy. Thank you very much for letting me use your photos here ❤︎

Kuva: Miyako

Suomalaisen on ehkä vaikea tajuta tätä kirjoitusmerkkien ja käsialan kauneuden tärkeyttä, sillä meillä käytetään latinalaisia kirjaimia. Toki kouluissa opetetaan hyvin yksinkertaista kaunokirjoitusta, mutta ei sitä voi verrata esim. japanilaisiin taitoa vaativiin kirjoitusmerkkeihin.

Yumi Fuzuki - Kirjoitusmerkkien meri **** Aviador 2016

Fuzuki kirjoitti runonsa hyvin nuorena, teini-iässä ja hän sanoo: Mutta kun kerran on antautunut kirjoitusmerkkien meren vietäväksi, saa aikaan väreitä, hyppelehtii aalloissa. (...) Joka hengenvedolla taistelen sanat suustani vievää kohtaloa vastaan ja jatkan tanssiani silmäluomieni alla.

***

Kuva oikealla: Miyako

Mia Kankimäki - Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ***** Otava 2013

Kankimäen hurmaava tietokirjan ja matkakertomuksen sekoitus oli mahtava lukuelämys. Hän tutki yli 1000 vuotta sitten elänyttä Sei Shōnagonia ja tämän Tyynynaluskirjaa. Kauniit siveltimenvedot olivat arvossaan viestejä lähetettäessä. Naiset kirjoittivat runoja rakastajilleen ja miehet rakastajattarilleen; tekstin kauneutta arvioitiin ja arvosteltiin. Mielenkiintoista oli se, että tuolloin miehet käyttivät kirjoituksessaan kiinaa ja kiinalaisia merkkejä, naiset japanilaista kana-kirjoitusta.

Minna Eväsoja - Melkein geisha **** Gummerus 2016

Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani on juuri sitä mitä otsikointi lupaa. Aivan ihastuttava kirja, jonka sivuilla voi kurkistaa monipuolisesti meille suomalaisille monesti eksoottisen japanilaisen kulttuurin ja yhteiskunnan eri puoliin. Kirjassa on 45 otsikoitua pikkutarinaa, jotka perustuvat Eväsojan päiväkirjamerkintöihin vuosien varrelta.
_____

Minna Eväsojan uusi upea - Shoshin, aloittelijan mieli **** Gummerus 2018

Shoshin on kaunis kuin koru japanilaisine kirjoitusmerkkeineen ja Ateneumin taidekokoelmasta valittuine japanilaisine puupiirroksineen. Viisikymmentä hurmaavasti otsikoitua lyhyttä kappaletta valottavat japanilaisen kulttuurin ja filosofian eri puolia.
_____


Oppimisesta, kalligrafiasta ja kirjoitusmerkeistä Eväsoja sanoo Shoshinissa näin:

Oppimisessa yksinkertaiset asiat ovat kaikkein vaikeimpia ja niihin tulisi palata aina uudestaan ja uudestaan, sillä yksinkertainen muoto paljastaa armotta virheet, ei ole mitään millä verhota osaamattomuuttaan. Esimerkiksi kalligrafiassa japanilainen numero yksi on pelkkä suora siveltimen veto vasemmalta oikealle, mutta vedon tulisi kuvastaa voimaa ja enegiaa, ja siinä tulisi olla selkeä alku, keskellä huipentuma sekä vahva lopetus. Sen suorittamiseksi mestarillisesti voi mennä elinikä.

Loppuun vielä yksi Japani-vinkki:

Hiromi Kawakami - Sensein salkku ***** S & S 2018 

- hurmaava ja varsin epätavallinen rakkaustarina nykypäivän Tokiosta.

***

Lukuviikon järjestää Lukukeskus ja kirjabloggaajat vinkkaavat lukuvinkkejä tasatunnein! 

Täältä näet mitkä blogit ainakin ovat mukana. Lukuiloa!

"Lukuviikko on Lukukeskuksen vuosittain järjestämä valtakunnallinen tapahtuma, 
jonka aikana kirjastot ja koulut ympäri Suomen juhlivat lukemista 
mm. erilaisilla tempauksilla ja tapahtumilla, kirjailijavierailuilla ja pidennetyillä aukioloajoilla. 

Lukuviikkoa on juhlittu jo yli 40 vuotta, perinne aloitettiin 
Lukusunnuntaina vuonna 1977. Varsinaista Lukuviikkoa on vietetty vuodesta 1997."

Mia Kankimäki - Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli kiehtovaa luettavaa ja herätti valtavan Japanin-kuumeen. Minun oli aivan pakko kerätä postauksen loppuun itselleni muistiin muutama kuva ja linkki. Kioto ja Japanin kulttuuri tulivat liki, paremmin kuin missään aikaisemmin lukemassani. Pääsin Kankimäen siivellä käymään Kioton 2000 temppelissä ja hurmaavissa sammal- ja kivipuutarhoissa; lumouduin Ichikawa Ebizōn dramaattisista Kabuki-esityksistä ja huokailin taidokkaitten kalligrafiakirjoitusten edessä; herkuttelin myös sekä silmillä että suulla bento-boxien makuja ja kaunista asettelua. Ja toki hämmästelin näitä Heian-kauden naiskirjailijoita!

Kirjan asetelma on tämä: 38-vuotiaana mainos- ja kustannustoimittajana toiminut Kankimäki kokee kyllästyneensä elämäänsä ja leipääntyneensä sen rutiineihin. Japanin kulttuuria vuosia harrastaneena hän hyppää tyhjän päälle: vuorotteluvapaa vie hänet Kiotoon tutkimaan Sei Shōnagonia ja Japanin kulttuuria. Muutama apuraha auttaa toteuttamaan tämän unelman. Asetelma on aika vekkuli: yli 1000 vuotta sitten eläneen Sein ja 2000-luvun Kankimäen elämässä on havaittavissa paljonkin yhteistä. Kirjailijan tapa kirjoittaa hurmasi minut: tietokirjan voi näköjään kirjoittaa myös näin persoonallisesti ja elävästi!

Heian-kauden kirjoittavat hovinaiset
Nämä 900-1000-lukujen vaihteessa eläneet runoilijanaiset olivat minulle entuudestaan tuntemattomia. Murasaki Shikibun kirjoittama Genjin tarina on japanilaisen kirjallisuuden klassikko, josta tiedetään paljonkin ja jota on tutkittu runsaasti. Mutta Kankimäki on pakonomaisen kiinnostunut Sei Shōnagonista ja tämän Tyynynaluskirjasta, josta tutkijat eivät ole saaneet paljonkaan selville. Molemmat naiset toimivat hovinaisina Heian-hovissa ilmeisesti hiukan eri aikoihin. Sei vanhempana palveli keisarinna Teishia, Murasaki hänen jälkeensä keisarinna Shōshia. Nämä molemmat keisarinnat kuuluivat vaikutusvaltaiseen Fujiwara-klaaniin, jonka nimi Wikipedian mukaan tarkoittaa hurmaavasti sinisadeniittyä.

Sein Tyynynaluskirja on kirjoitettu preesensissä ja siinä on irrallisia huomioita hovielämästä, ympäristöstä ja ennen kaikkea siinä on kaikenlaisia listoja: Kauniita asioita, Ikäviä asioita, Raivostuttavia asioita etc. Ensimmäinen englanninnos on ilmestynyt jo 1920-luvulla ja maaliskuussa 2018 se saadaan suomeksi (Teos). Kirjan suomentaa Miika Pölkki, Kiotossa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt japanologi, jonka Kankimäkikin kirjassaan mainitsee.

Kuva: Abe Atsuko / Pinterest
Kuvassa näkyvät hyvin monikerroksiset, leveät
hihansuut, joista Kankimäki kirjassaan puhuu.

Heian-kauden naisten muoti
12-kerroksisista kimonoista oli häkellyttävää lukea, sillä en tiennyt tämmöisiä olevankaan. Tuommoinen asu painaa jopa 18 kiloa - Kankimäki kokeili itse! Ei ihme että vanhoissa puupiirroksissa naiset kuvataan lattioilla istuskelemassa - eiväthän he mitenkään jaksaneet liikkua! Pitkät sileät, lattiaan ulottuvat hiukset olivat naisen ylpeys, kasvot puuteroitiin valkoisiksi ja hampaat mustattiin hiilellä - en tosin saanut selvää miksi.

Runous ja kalligrafia arvossaan
Naiset kirjoittivat runoja rakastajilleen ja miehet rakastajattarilleen. Mielenkiintoista oli se, että miehet käyttivät kirjoituksessaan kiinaa ja kiinalaisia merkkejä, naiset japanilaista kana-kirjoitusta. Ei ihme että kaunista käsialaa arvostettiin - kalligrafiahan on taidetta. Sitä se on nykyäänkin: kalligrafiaa opetetaan koulussa, järjestetään näyttelyitä ja kalligrafia-taiteilijat esittävät taitojaan performansseissa. Japanilainen blogiystäväni Miyako postailee näistä silloin tällöin.

Asioita jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin hurmasi minut täysin. Kirjassa oli valtavan paljon tietoa sekä Japanin historiasta että nykypäivästä. Lukiessani googlailin henkilöitä ja paikkoja vähän väliä. Kiotoon matkustavan kannattaa lukea teos pieteetillä. Kerrassaan hurmaavaa oli lukea hanami-huumasta tai oikeammin hanami-huumeesta, joka valtaa koko Japanin. Salarymanit viettävät piknikkejä kirsikkapuiden alla, niitten alla jopa nukutaan sinisten pressujen päällä ja terälehdet satavat maahan kuin vaaleanpunainen lumi. Samaan tapaan bongaillaan syksyn ruskan loistoa japaninvaahteroiden hehkuessa punaisina.

Kankimäen arkipäivästä ja kansainvälisistä kämppiksistä oli myös mukava lukea. Aikamoisen dramaattiseen saumaan hänen toinen kolmen kuukauden Kioton pätkänsä ajoittuikin: maanjäristys, tsunami ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus maaliskuussa 2011. Tilanteen aikaansaama paniikki ja hätäännys kuvastuivat koskettavasti välimerkittömästä tekstistä. Kankimäen jutusteleva, tyttömäinenkin kerronta viehätti ja sain runsain mitoin uutta tietoa Japanista ja Kiotosta. Eipä voi muuta kuin huokailla ihastuksesta ja unelmoida pääsevänsä Kiotoon hanamin tai ruskan aikaan!

Muutama bloggauslinkki: Kirsin kirjanurkka, Luetut lukemattomat, PS. Rakastan kirjoja
Minna Eväsojan Melkein Geisha oli myös hurmaavaa luettavaa.

Mia Kankimäki (s. 1971) on opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja valmistunut filosofian maisteriksi. Hän on työskennellyt eri kustantamoissa mainos- ja kustannustoimittajana ja harrastanut Japanin kulttuuria vuosien ajan ja valmistunut Sogetsu-ikebanakoulukunnan opettajaksi. Kirjoittajana Kankimäki sekoittaa lajityyppejä ja liikkuu omintakeisesti kauno- ja tietokirjallisuuden rajamailla. 

Mia Kankimäki

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.
Kansi: Piia Aho
Otava: 2013/2014

*****

Kirjastosta

Kuva: confucianweekly.com

Hanamin etenemisestä julkaistaan ennusteita netissä, ja ensimmäinen ennuste keväälle 2018 annetaan tammikuun lopussa. Momijigari- eli ruskaennusteita annetaan näköjään myös. Tällä sivustolla paljon muutakin mielenkiintoista.

Kuva: Japan Centre.com

"Yksinkertaistettuna mono no aware tarkoittaa maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamaa liikuttavuuden tunnetta, asioiden määrittelemätöntä mutta pakahduttavaa surullisuutta. (...) Kun myöhemmin luen Kazuo Ishiguron romaania Pitkän päivän ilta, saan mono no awaresta koko romaanin pituisen kokemuksen. Tarinan läpäisee ja sen yllä leijuu selittämätön melankolia, elämän kauneuden tuottama suru, loppumisen tunne, aavistus siitä, ettei jotain sittenkään saanut tarpeeksi."

Kuva: Arashiyama / BuffaloTrip.com

"Asioita joita ei voi kuin rakastaa: Bambumetsät. Bambun sileys, viileys, ilmavuus, raikkaan nuori vihreys, suoruus, valtava pituus ja keveys samaan aikaan. Tuntuu, että bambumetsä on paikka, jossa henget liikkuvat."

Kuva: metro.co.uk / Ischikawa Ebizō / Youtube

"Itken, nauran ja haukon henkeäni muiden mukana, havahdun siihen, että heilautan käsiäni samalla tavalla kuin Ebizō ketuntassujaan, kaiken kaikkiaan joudun aivan ylimaalliseen hurmokseen, sillä miten kukaan voi liikkua noin, noin notkeasti, painottomasti, kertakaikkisen kettumaisesti, ja samalla ilmentää kaikkia kuviteltavissa olevia tunteita, myötätuntoa, sääliä, iloa, surua, rakkautta tuollaisella intensiteetillä ja karismalla."