Naisella on oltava rahaa ja oma huone,
jos hän aikoo kirjoittaa fiktiota.
Tuo Virginia Woolfin (1882-1941) feministinen lausahdus sadan vuoden takaa on tunnettu ympäri maailman. Teos Oma huone perustuu kahteen esitelmään, jotka hän piti vuonna 1928 kahdessa Cambridgen yliopiston naisten collegessa. Esitelmissään Woolf rohkaisee nuoria naisopiskelijoita ajattelun vapauteen ja sanoo heidän olevan onnekkaita akateemisen koulutuksensa vuoksi. Hän itse jäi sitä paitsi, koska isä koulutti vain veljiä. Woolf väittää, että kirjallisuuden historiassa naiskirjailijoiden vähyys on seurausta pikemminkin mahdollisuuksien kuin lahjakkuuden puutteesta. Tädin perintö tarjosi Woolfille itselleen taloudellisen riippumattomuuden.
Oma huone on hieno kaunokirjallinen esitys. Teksti on hurmaavan elävää, joskin kiinnittyy tiukasti silloiseen englantilaiseen yhteiskuntaan ja sen ajan brittiläisiin kulttuurihenkilöihin. Paljon jää siis ymmärtämättä suomalaiselta nykylukijalta. Mutta Woolfin pääpointti on kristallinkirkas: patriarkaatin hallitsemassa maailmassa naisilla ei ole ollut koulutusta eikä mahdollisuuksia luovaan työskentelyyn. Heillä ei ole ollut päätäntävaltaa omaan elämäänsä, vaan naisen tahto on ollut isän, veljen tai aviomiehen taskussa. Englannissa naiset saivat äänioikeuden 1918.
Älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista.
Runous riippuu älyllisestä vapaudesta.
Ja naiset ovat aina olleet köyhiä,
ei ainoastaan kahden sadan vuoden ajan vaan aikojen alusta.
Woolf käy läpi naisten kirjoittaman kirjallisuuden historiaa ja pohtii yksityiskohtaisesti 1800-luvun naiskirjailijoiden merkitystä: Brontën sisarusten kapeaa elämänpiiriä sekä miesten nimillä kirjoittaneita George Eliotia (Mary Ann Evans) ja George Sandia (Amantine-Lucile-Aurore Dupin). Se, että naiset alkoivat ansaita rahaa kirjoittamisellaan, teki kirjoittamisesta ammatin. Woolf luo jopa fiktiivisen kirjoittavan siskon Shakespearelle ja leikittelee ajatuksella, että vaikka tämä olisi ollut veljeään lahjakkaampi, kuolemattoman kirjallisuuden syntymiseen ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Jane Austen ei piiloutunut miehisen pseudonyymin taa, vaan kirjoitti omana itsenään.
Yhdessä kohtaa, turvallisessa naisyleisössä Woolf sanoo törmänneensä ilmaukseen Chloe piti Oliviasta. Hän pyytää kuulijoitaan, etteivät nämä hätkähtäisi tai punastuisi, sillä tällaisia asioita tapahtuu piilossa yhteiskunnalta. Jossain englanninkielisessä jutussa vihjattiin, että Woolf olisi saapunut esitelmätilaisuuksiin paikalle rakastettunsa Vita Sackville-Westin kanssa. Ehkä totta, ehkä ei. Joka tapauksessa Woolfin ja Sackville-Westin syvä ystävyys ja kiintymys kestivät kaksikymmentä vuotta, aina Woolfin kuolemaan saakka. Woolfin Orlando kertonee jotain näiden kahden naisen suhteesta.
Teos oli mielenkiintoinen kuunneltava ja Kirsti Simonsuuren suomennos teki tekstille oikeutta. Tekstissä vilahti joitain ihastuttavia ja raikkaita sanontoja. Simonsuuren esittelyteksti kirjan lopussa avasi teosta lisää. Kyllä tämä feministisen kirjallisuuden klassikko kuunnella kannatti.
Virginia Woolf - Oma huone
Alkuteos A Room of One’s Own 1929
Suomentanut Kirsti Simonsuuri
Tammi 1980
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn
_______________
Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen #12,
jota vetää Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi
Klassikkohaasteisiin aiemmin lukemani:
#11: Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad
#10: Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat
#9: Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
#8: Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
#7: José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi
#6: Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3
