15. lokakuuta 2021

Inkeri Markkula - Maa joka ei koskaan sula


Kanada 1970. Nuori nainen kulkee tundralla lapsi kohdussaan, kuuntelee jäätikön jyrinää ja pelkää pahinta. Samaan aikaan toisella puolella maata toinen nainen kulkee adoptiotoimiston rappusia ja toivoo parasta. 

Inkeri Markkulan Maa joka ei koskaan sula on kuulas ja kaunis rakkaustarina, joka peilaa ilmastonmuutoksen vaikutusta jäätiköihin ja valtaväestön sortotoimenpiteitä vähemmistöihin. Lukija saa lukea, miltä tuntuu lapsuus kun on repäisty irti juuriltaan ja mitä traumoja se jättää. Pääsee pakkasen, puhurin ja lumen keskelle arktiselle Baffinin saarelle Kanadaan, jossa jäätikkötutkija Unni tekee työtään. Ja saa seurata Unnin epätoivoista etsintämatkaa Tanskaan nuoren inuiittimiehen Jonin jäljille.

Kolmikymppisen Unnin isä on saamelainen, äiti etelästä. Avioerossa Unni joutuu eroon isästään, joka opetti tyttärelle rakkauden Pohjois-Lappiin ja sen luontoon. Kouluaika etelässä on yhtä pohjoisen ikävää ja erilaisena kiusatuksi tulemista. Unni laskeekin vain kesät, jotka saa viettää isän luona pohjoisessa, ja jossa hänellä on rakas lemmikkiporo Martti. 

Kuljen syksyyn kuin näytelmään, halki sateen ja valon paikkaan, jossa minut nimetään uudelleen. Astun värikkään esiripun raosta, olen koulun portailla taas. Minulla on uusi reppu, uusi penaali, uusi takki ja vanhat pelot, ja rintani alla kompassi, jonka pohjoisnuoli väpättää kuin koivulastusta vuoltu sydän.

Aikuiseksi tultuaan Unni muuttaa takaisin Lappiin ja opiskelee jäätikkötutkijaksi. Baffinin saarella hän mittaa huolestuneena Pennyjäätikön paksuutta ja tutkii jäänalaisia virtoja. Talvet ovat nykyään niin leutoja, että jää sulaa eikä jäätikön massa enää kasva. Railot ovat vaaraksi alueen eläimille ja ihmisille. Vuonna 2002 raju arktinen myrsky pakottaa Unnin ja saarella oleskelevan Jonin eristyksiin tämän vuokraamaan mökkiin. Vähän matkan päässä asuu mies lemmikkinään valkoinen susi. Myrskyn riehuessa ympärillä heidän välilleen syttyy intohimoinen rakkaus, mutta Unnin on palattava kotiin. Vuoden kuluttua Unni on taas Baffinilla Jonia etsimässä, mutta miehestä ei näy jälkeäkään.

Näiden kahden nuoren aikuisen kohtaloissa on paljon samaa ja traagista: molemmat on repäisty juuriltaan eikä kumpikaan osaa äidinkieltään. Kirjassa käsitellään runsaasti Jonin elämää ja Kanadan häpeällistä Sixties Scoop -järjestelmää, joka erotti alkuperäiskansojen lapsia vanhemmistaan ja antoi heidät valkoisille perheille ottolapsiksi. Inuiittivauva Jon viedään viekkaudella nuorelta äidiltään Quebecin synnytyssairaalassa 1970 ja poika päätyy ottovanhempiensa Helenin ja Liamin mukana Tanskaan. Ulkonäöltään erilainen poika on Tanskassa silmätikku ja kiusaamisen kohde. Terävä nuori mies kipuilee geeniperimänsä kanssa ja iglu-kommenttien tulvassa. Kööpenhaminaan muutettuaan hän alkaa juoda. Mitä muuta voisi odottaakaan, sillä alkuperäiskansojen ihmiset on leimattu juopoiksi ja naiset huoriksi. Adoptiohetkellä äiti Helen ei tiennyt Sixties Scoopista, mutta saatuaan faktat tietoonsa, ei pystynyt pitkään aikaan kertomaan pojalleen totuutta.

Pitkään luulin, että aikuisuus on sitä että kuoriutuu ulos lapsuudesta. Että jokin loppuu ja jokin alkaa, sitä luo nahkansa ja tilalle kasvaa uusi. Luulin, että kun ihmisestä tulee iso, lapsuus kutistuu aivan kuten talot kutistuvat horisontissa silloin kun etäisyys kasvaa. Uskoin, että ajalliset etäisyydet toimivat samalla tavalla kuin maantieteelliset. Mutta ei se ole niin.

Meidän suomalaisten ei kannata ollenkaan röyhistellä, sillä samaa saamelaisten sulauttamista valtaväestöön on harjoitettu Suomessakin. Lapin sota tuhosi valtavasti koteja ja pitkien koulumatkojen vuoksi saamelaislapset oleskelivat kaukana kodeistaan koulukodeissa, joissa oma äidinkieli oli kiellettyä, sen käyttö joskus jopa rangaistavaa. Saamelaisten asema kirjattiin Suomen perustuslakiin vasta vuonna 1995. Minua alkoi kiinnostaa Kukka Rannan ja Jaana Kannisen tietokirja Vastatuuleen (S&S 2019), sillä myönnän, etten tiedä saamelaisista paljoakaan.

Inkeri Markkula pohjoisen luonnon tutkijana tietää, mistä kirjoittaa. Hän tuntee pohjoisen olot, eläimet ja kasvit ja hänen luontoa kuvaava tekstinsä on lumoavan kaunista, ilmeikästä ja herkkää. Matka arktiselle Baffinin saarelle oli kiehtova ja toi esiin hienosti pohjoisten ihmisten elämää ja pohjoista luontoa. Unni ja Jon tulivat lähelle ja heille toivoo tulevaisuudessa kaikkea hyvää. Menneisyyden häpeällisistä teoista on myös hyvä muistuttaa. Hieno ja koskettava teos.

Inkeri Markkula - Maa joka ei koskaan sula
Otava 2021
___________________

Inkeri Markkula on Turussa asuva kirjailija ja pohjoisen luonnon tutkija. Tutkijan työssään hän on kulkenut pitkin arktista aluetta ja asunut aiemmin Lapissa, Islannissa ja Huippuvuorilla. Markkulan esikoisromaani Kaksi ihmistä minuutissa (2016) oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas.

14. lokakuuta 2021

Meri Valkama - Sinun, Margot


Tytön mekko on samettia, ja sen helma hulmuaa, hiukset liehuvat kuin kesäheinä pellon reunassa. Kastanja loikkii eteenpäin kuin peura, hän on villi ja peloton. Huudan: pysähdy, pysähdy heti, mutta tyttö ei kuule, hän on jo melkein perillä. / Kastanja pysähtyy sotilaan eteen, mutta mies ei ammu. Hän laskee kätensä lapsen olalle, kumartaa ja hymyilee, ja minä ymmärrän: tyttö on poissa. Vielä erotan hänen ääriviivansa muuria vasten, mutta sitten, vain hetken päästä lapsi on poissa, hän on lännen.

Tällä vuoden 1989 välähdyksellä alkaa Meri Valkaman hieno esikoisromaani Sinun, Margot. Romaanin  tapahtumien kehys on todella kiehtova ja kiinnostava. Muhkea ja runsas romaani - 566 sivua ja 15 tuntia kuunneltavaa - vie Itä-Saksaan ja Itä-Berliiniin, vuosiin ennen Berliinin muurin murtumista ja Saksojen jälleenyhdistymistä (die Wende) sekä tapahtumiin sen jälkeen. Lukija saa kurkistaa itäsaksalaiseen elämään, jota johti luja usko sosialismiin, mutta josta puuttui vapaus. Kylmän sodan aikana länsi nähtiin kapitalistisena pahiksena, idässä oli kaikki paljon paremmin. Todella harvoin tulee eteen DDR:ää sivuavia kirjoja. Mieleeni muistuvat vain itäberliiniläisen Jenny Erpenbeckin Päivien loppu ja Mennä, meni mennyt.

On vuosi 1983 ja Vilja on parivuotias, kun hänen perheensä muuttaa Itä-Berliiniin. Isä Markus toimii ulkomaankirjeenvaihtajana, isoveli Matias sairastelee paljon hiilipölyn takia ja äiti Rosa uupuu lasten kanssa kotona. Vanhempien parisuhde nuutuu uudessa ympäristössä ja arjessa ja Markus rakastuu päiväkodin työntekijään Luiseen. Heidän suhteensa syvenee niinä viikkoina, joina Rosa vie Matiaksen vakavan keuhkokuumeen takia Suomeen. Mitään aavistamaton Rosa ihmettelee palattuaan, miksi puoliso ja tytär Vilja ovat kuin vaihdokkaita. Rosa alkaa irrottella punk-bileissä berliiniläisen Uten kanssa päästäkseen ahtaasta lokerostaan edes joskus pois.

Kirjan sivuilla tulee eteen niitä viitteitä, jotka kielivät itäblokin tulevasta romahduksesta: Neuvostoliitossa Gorbatsov ja taloudellisia ongelmia, Kiinassa Tiananmenin verilöyly ja viimeisenä niittinä Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus, jonka vaikutuksia salailtiin väestöltä. Erich Honecker on kusessa ja eroaa, tilanne on kaoottinen.  Kun Markuksen suhde Luiseen paljastuu, Rosa haluaa perheen pikapikaa Suomeen. Aikuisena Viljan suhde isään on lämmin, äitiin huono. 

Tyttö ei muista mitään noista muutamasta Berliinin vuodestaan, hänessä on kuin musta aukko. Isän kuoltua 2011 Vilja haluaa selvittää, kuka on isän jäämistöstä löytyneiden kirjeiden salaperäinen Margot ja miksi isä esiintyy naisen kirjeissä nimellä Erich. Selvitystyö vie Viljan Stasin arkistoihin, Berliiniin, Unkarin Pripyatiin Tšernobylin raunioille, jonne nykyään järjestetään turistimatkoja. Lopulta Vilja päätyy Usedomin saarelle, jossa itäsaksalaiset lomailivat ennen romahdusta. Lapsuuden paikat ja tutut tuoksut palauttavat vähitellen hänen mieleensä kadonneita muistoja.

Valkama kertoo Viljan perheen tarinaa todella vahvalla otteella. Hänen Saksan ja politiikan tuntemuksensa näkyy vakuuttavasti. Juoni kulkee sujuvasti eri aikatasoissa ja Vilja piirtyy esiin fiksuna nuorena yhteiskunnallisen lehden toimittajana. Markuksen ja Luisen rakkaustarina oli surullinen, mutta kaunis. Itäsaksalaisille muurin murtuminen oli yksi unelma, mutta Saksojen jälleenyhdistyminen ei ole käynyt kivuttomasti. Kun kaikki se, mihin ihmiset olivat ikänsä uskoneet romahti, seurauksena oli henkinen tyhjiö. He kirjaimellisesti lysähtivät eivätkä tunteneet enää omaa maataan. Romaanin mukaan sadattuhannet itäsaksalaiset pakenivat maasta, tai jäivät työttömiksi kun heidät korvattiin lännestä tulleilla työntekijöillä. Valkaman mukaan tämä oli iso kriisi, joka hiertää yhä. 

Täällä hienoja kuvia: Deutschland vor und nach der Wende

Ihmisten kotimaa katosi ja liikkuvuus länteen mahdollistui. 

Isolle osalle itäsaksalaisista Wende symboloi vapautumista autoritäärisen vallan alta. Samalla heistä tuli köyhä ja stigmatisoitu vähemmistö kapitalistisessa liittovaltiossa, jossa oli eri valuutta, erilainen poliittinen ja taloudellinen systeemi, erilaiset koulu‑, vero‑, terveydenhuolto- ja oikeusjärjestelmät sekä erilaiset tavat puhua yhteistä äidinkieltä. 

Yhteisöllinen utopia ei kuvaa yhdistymisen jälkeistä maailmaa niin kutsutuissa “uusissa osavaltioissa”. Idässä kasvaneet saksalaiset raportoivat syrjinnästä. Monilla on edelleen vaikeuksia identifioitua ‘uuteen saksalaisuuteen’. Edesmennyttä Itä-Saksaa muistelevalle mielenmaisemalle on nimikin, ostalgia

Ihmisten kotimaa katosi ja liikkuvuus länteen mahdollistui. 

Isolle osalle itäsaksalaisista Wende symboloi vapautumista autoritäärisen vallan alta. Samalla heistä tuli köyhä ja stigmatisoitu vähemmistö kapitalistisessa liittovaltiossa, jossa oli eri valuutta, erilainen poliittinen ja taloudellinen systeemi, erilaiset koulu‑, vero‑, terveydenhuolto- ja oikeusjärjestelmät sekä erilaiset tavat puhua yhteistä äidinkieltä. 

Yhteisöllinen utopia ei kuvaa yhdistymisen jälkeistä maailmaa niin kutsutuissa “uusissa osavaltioissa”. Idässä kasvaneet saksalaiset raportoivat syrjinnästä. Monilla on edelleen vaikeuksia identifioitua ‘uuteen saksalaisuuteen’. Edesmennyttä Itä-Saksaa muistelevalle mielenmaisemalle on nimikin, ostalgia

Ihmisten kotimaa katosi ja liikkuvuus länteen mahdollistui. 

Isolle osalle itäsaksalaisista Wende symboloi vapautumista autoritäärisen vallan alta. Samalla heistä tuli köyhä ja stigmatisoitu vähemmistö kapitalistisessa liittovaltiossa, jossa oli eri valuutta, erilainen poliittinen ja taloudellinen systeemi, erilaiset koulu‑, vero‑, terveydenhuolto- ja oikeusjärjestelmät sekä erilaiset tavat puhua yhteistä äidinkieltä. 

Yhteisöllinen utopia ei kuvaa yhdistymisen jälkeistä maailmaa niin kutsutuissa “uusissa osavaltioissa”. Idässä kasvaneet saksalaiset raportoivat syrjinnästä. Monilla on edelleen vaikeuksia identifioitua ‘uuteen saksalaisuuteen’. Edesmennyttä Itä-Saksaa muistelevalle mielenmaisemalle on nimikin, ostalgia


Meri Valkama - Sinun, Margot
Kansi Martti Ruokonen 
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Krista Kosonen
____________________

Meri Valkama (s. 1980) on helsinkiläinen tutkiva toimittaja, kirjailija ja viestinnän asiantuntija. Hän on viettänyt lapsuudessaan vuosia Itä-Berliinissä ja opiskellut aikuisena politiikan tutkimusta ja journalismia Berliinin Freie-yliopistossa, jossa hän teki tutkimusta DDR:ssä työskennelleistä toimittajista. Valkama on opiskellut proosan kirjoittamista muun muassa Kriittisessä korkeakoulussa. Sinun, Margot on hänen esikoisromaaninsa.

DDR:ään vahvasti uskova Markus muuttaa perheensä kanssa Itä-Berliiniin ulkomaankirjeenvaihtajaksi vuonna 1983. Pieni Vilja-tytär kasvaa itäsaksalaisten ihanteiden keskellä, kunnes muuri murtuu vuonna 1989, ja sen myötä hajoaa myös vanhempien avioliitto. Suomeen palaamisen jälkeen Viljan muistikuvat lapsuudesta kadonneessa maassa hiljalleen haalistuvat. Isän kuoltua hänen asunnostaan löytyy nippu kirjeitä Margot-nimiseltä naiselta. Vilja palaa Berliiniin vuonna 2011 selvittääkseen, kuka isä todellisuudessa oli. 

12. lokakuuta 2021

Helena Ruuska - Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi


Axel oli solisti, Mary säestäjä ja heidän duonsa tuottelias. Syntyi eurooppalaisia merkkiteoksia. Taidepuheessa puolisot on yleensä ahdettu sivulauseisiin, ikään kuin taiteilija ei tarvitsisi muuta kuin pensseleitä, värejä ja kankaita. Pintaa ei tarvitse paljoakaan raaputtaa, kun paljastuu, että Mary on persoonallinen ja monipuolinen miehensä taiteellisen työn taustavaikuttaja, tiukoissa tilanteissa jopa mahdollistaja. Suurmiesten vaimot, kuten Aino Sibelius ja Sylvi Kekkonen, ovat saaneet viime vuosina äänensä kuuluviin, nyt on Mary Gallen-Kallelan vuoro.

Noin toteaa tietokirjailija Helena Ruuska ansiokkaan Mary Gallen-Kallelan (1868-1947) elämäkerran Olisit villiä villimpi jälkisanoissa. Tietenkään Maryn elämän kulkua ei voi mitenkään erottaa miehensä elämästä ja taiteesta; niinpä Maryn tarina avaa näkymiä Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) taideteosten taustoihin ja uran käänteisiin. Rohkea Mary toimi mm. Aino-triptyykin mallina häämatkallaan ja Akseli maalasi vaimostaan yli 30 muotokuvaa. Kirjassa on runsaasti mustavalkoisia valokuvia ja Akselin taidetta väreissä.

Mary syntyi hovineuvos ja suomentaja Karl Slöörin perheeseen viimeisenä suurena nälkävuonna. Kolme vuotta vanhempi Akseli oli Maryn vanhimman veljen Arthurin hyvä ystävä ja tämän kuoltua yhteys Slöörien perheeseen säilyi. Akseli oli jäänyt isästään orvoksi 14-vuotiaana ja lähti 19-vuotiaana ensimmäistä kertaa Pariisiin. Siellä Akseli vietti villiä ja vapaata poikamieselämää, mutta rakastui puhtoiseen perhetyttöön Maryyn. Mielenkiintoista oli, että äiti Aina Slöör piti Akselista ja oli tämän uskottu, jolle taiteilijanalku kertoi kirjeissä myös hurvitteluistaan Pariisissa, isä Slöör sitä vastoin vaati tiettyä varallisuutta. Nuoret olivat viitisen vuotta salakihloissa ja seurustelivat etänä Akselin ollessa paljon ulkomailla. Hääkellot soivat lopulta 1890 ja he lähtivät häämatkalle Karjalaan - Louis Sparren kanssa!

Akselin Pariisin vuosina Mary tähtäsi konserttipianistiksi ja sai soittaa Robert Kajanuksen orkesterin suosituissa populäärikonserteissa. Jatko-opinnot ulkomailla jäivät, vaikea sanoa miksi. Pianistin uraa pidettiin tuolloin miehisenä, laulajan ammatissa olisi ollut enemmän esikuvia mm. Aino Ackté ja Maikki Järnefelt. Ilmeisesti Akselikaan ei nähnyt tulevaa vaimoaan konsertoivana pianistina eikä se heidän liikkuvaan elämäänsä olisi sopinutkaan. Mary soitti Akselin maalatessa ja antoi myöhemmin usean vuoden ajan pianotunteja.

Vuonna 1891 syntynyt esikoinen Impi Marjatta sai nimensä Kalevalan tarujen mukaan. Vappua 1892 nuoripari juhli ilman Marjattaa Akselin ateljeessa Pariisissa ja läsnä olivat mm. Elin Danielson, Emil Wickström, Pekka Halonen ja Väinö Blomstedt. Minua kiehtoo aina taiteilijoiden visiitti Imatrankoskelle, olenhan kasvanut siellä. 1893 venäläisen yläluokan suosima Cascade-hotelli oli valmis ja loppiaisena koski valaistiin sähkövaloilla ja Akseli, Sparre ja Edelfelt ikuistivat satumaista näkyä.

Vuodet 1892-95 olivat Akselille kiihkeää Symposion-kautta. Me muistamme tuon kohua herättäneen maalauksen, jossa taiteilija itse, Sibelius, Merikanto ja Kajander nuokkuvat pikkutunneilla Kämpin pöydän ääressä. Tuore aviopari oli usein erossa toisistaan ja Akseli lähetti vaimolleen kiihkeitä ja eroottisia kirjeitä. Erämaa-ateljee oli Akselin pakkomielle ja Kalela nousi näinä vuosina Ruovedelle. Pian Akseli oli taas tien päällä ja Mary ja Marjatta yksin Ruovedellä. Hän piti Berliinissä yhteisnäyttelyn Edvard Munchin kanssa ja sai sinne tiedon rakkaan Marjatta-tyttären kuolemasta. Ajat olivat toiset, mutta mitähän Mary mietti kuolemansairasta Marjattaa yksin hoivatessaan? 


Mary kutoo, 1905

Elämä Kalelassa oli vaivalloista: sinne ei ollut kunnon tietä, ei kaivoa ja piikojen kanssa ongelmia. Mutta oli heillä kodikastakin: Akseli maalasi ja Mary kutoi Kalelaan sisustustekstiilejä ja soitti flyygelillään. Merkillistä oli se, että Akselin poissaollessakin Kalelaan tuli kestitettäviä vieraita ja Akselin oppilaita, joten Marylla oli kädet täynnä työtä ja rahat aina vähissä. Perheeseen syntyivät Kirsti 1896, josta tulee aikuisena sellisti ja Jorma 1898, joka tuottaa vanhemmilleen paljon huolta.

Pitkässä liitossa on nousunsa ja laskunsa, niin Akselin ja Marynkin kohdalla. Tarkkoja syitä avioliiton ristiriitoihin Ruuska ei löytänyt, mutta rasittunut Mary oli ilmeisesti mustasukkainen kauniiden naisten piirittämästä miehestään maailmalla. Viivi Palander oli yksi ilmeinen aviokriisin syy, mutta myöhemmin Tarvaspään aikoina Emil Wickströmin kanssa avioituneesta Viivistä tuli hyvä perheystävä. Vaikeita Marylle olivat myös Tampereen ja Porin ajat, jolloin Akseli työsti Juseliuksen mausoleumia. Hän oli eristynyt ja nukkui huonosti ja mausoleumi toi mieleen kuolleen Marjatan. 

Onnellisen Afrikan matkan jälkeen alettiin rakentaa Tarvaspään ateljeeta ja se valmistui 1913. Se oli uhkarohkea ja kallis projekti puilla paljailla olevalle pariskunnalle. Ensimmäisen maailmansodan aikana Tarvaspää kävi liian levottomaksi ja perhe muutti Kalelaan ja Marya painoi huoli merille lähteneestä Jormasta, joka kuitenkin palasi Suomeen taistelemaan sisällissodassa. Akselin Mannerheim määräsi pääesikuntaan Seinäjoelle, jossa tämä  suunnitteli mitaleja.  Sittemmin Akseli toimi valtionhoitaja Mannerheimin adjutanttina. 

Akseli menehtyi Tukholmassa keuhkokuumeeseen vain 66-vuotiaana ja oli surullista lukea, miten repivää perintöriita oli Maryn, Jorman ja Kirstin kesken. Jorma toimi häikäilettömästi äitiään ja sisartaan kohtaan, perusti Akselin taideperintöä hallinnoivia yrityksiä etc. Jorman kaaduttua talvisodassa Akselin tekijänoikeudet, Tarvaspää ja Kalela jäivät hänen leskensä haltuun.


Mary, 1917

Sukulaisten kirjoittamissa teoksissa Axel on päähenkilö, mutta niissä kaikissa arvostetaan Maryn työpanosta omalakisen neromiehensä rinnalla.

Ruuska sanoo lähdeaineiston olleen valtava ja hän on joutunut karsimaan ja rajaamaan paljon. Mary jätti jälkeensä toistatuhatta kirjettä sisaruksilleen, äidilleen ja Akselille, myös arkisia huushollikirjeitä. Maryn tarina vahvistaa väittämää, että jokaisen menestyvän miehen taustalla on nainen. Kirsti tyttären mukaan äiti oli sekä Maria että Martta, joka huolehti elämän sujumisesta ja säästi, muutti, pakkasi ja sisusti, kasvatti lapset ja hoiti puutarhaa. Mutta hän oli myös miehensä rakastettu ja muusa. Olisit villiä villimpi on elävä ja yksityiskohtainen elämäkerta, joka vei hienolle matkalle Maryn ja Akselin elämään, ja samalla 1900-luvun taidepiireihin.

Helena Ruuskan teokset blogissa:

Helena Ruuska - Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Miia Nuutila
____________________

FT Helena Ruuska on tietokirjailija, kriitikko ja äidinkielen lehtori. Hänen aiempaan tuotantoonsa kuuluvat muun muassa kiitetyt elämäkerrat  Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (2015) ja Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (2018).

11. lokakuuta 2021

Eveliina Talvitie - Kävin vaan uimassa, sisko


Eveliina Talvitien lyhyt romaani Kävin vain uimassa, sisko on tummasävyinen kolmiodraama Marie - Benjamin - Anna. Kirjan alussa on lueteltu kirjan henkilöt, mikä olikin hyvä asia, sillä alkuun oli vaikea hahmottaa kuka kukin on.

Benjamin on ranskalaisen Tentation-nimisen rockbändin öykkärimäinen ja naisiinmenevä keulakuva, joka on naimisissa varakkaan taiteilijan Annan kanssa. Parilla on kaksi lasta ja kaunis koti Marseillessa. Benjamin vastustaa kiihkeästi kapitalismia, mutta ylellisyys omassa elämässä kelpaa kyllä - melko ironista eikö? Tallinnan keikalla Laululavalla hän rakastuu virolaiseen näyttelijään Marieen, jota alkaa kuljettaa mukanaan keikoilla bändin muiden jäsenten vastusteluista huolimatta. Suhde on siis julkinen. Mitä tuumii vaimo Anna?

Romaani alkaa kolmiodraaman keskeltä: Marie on päätynyt Liettuan Vilnaan parantaja Emilin luo, koska halusi kadota. Selvästi Marie tarvitsee aikaa toipuakseen, mutta mistä? Se selviää näiden kolmen näkökulmahenkilön puheenvuoroista. Puheenvuoron saa vielä Marien äiti Ingrid, joka luottaa siihen, että tytär on elossa, vaikka hänestä ei ole kahteen kuukauteen kuulunut mitään.

Tarina vie lukijan Marien matkassa myös Tukholmaan, jossa kuvataan elokuvaa hänen kaimastaan, tunnetusta virolaisesta runoilijasta Marie Underista (1883-1980). Nyky-Marien virolainen todellisuus on kaukana Benjaminin rikkaasta ja vapaasta länsimaisesta maailmasta. Tämä vastakohtaisuus toi kirjaan jännitettä ja minusta oli kiinnostavaa kurkistaa Viron todellisuuteen itäblokin ajoilta ja itsenäistymisen alkuvuosilta. Kirjan loppukohtaus kahvilassa ja Marien loppurepliikki ovat mainiot - ne kruunaavat koko terävän romaanin!

Tulee mieleen kysyä, onko nimi enne. Romaanissa esiintyy siis kolme Marieta: runoilija Under, Talvitien luoma Marie sekä ranskalainen näyttelijä Marie Trintignant,  jonka kohtalo on inspiroinut Talvitietä. Trintignant menehtyi vuonna 2003 rockmuusikko Bertrand Cantatin pahoinpitelemänä. Minulla ei ole tiedossa, kokiko Under lähisuhdeväkivaltaa, mutta joutui sodan jälkeen pakenemaan Virosta Ruotsiin, jossa asui loppuelämänsä. Kirjan loppusanoissa Talvitie sanoo halunneensa kirjoittaa lähisuhdeväkivallasta, joka Suomessakin jää usein piiloon.

Eveliina Talvitie - Kävin vaan uimassa, sisko
Into 2021
Arvostelukappale kustanrajalta - kiitos!
____________________

Eveliina Talvitien romaani on kolmiodraama, joka antaa äänen triangelin kaikille osapuolille ja tilaa mielen ristiriitaisuuksille. Se kuljettaa lukijan road tripille Baltian halki, palaa Viron itsenäistymisen vuosiin, kävelyttää pitkin Marseillen katuja ja kulkee mukana ranskalaisen rockyhtyeen kiertueella. Kun erilaiset maailmat kohtaavat, syntyy epätavallisia ratkaisuja. Kuin huomaamatta romaani peilaa myös suljetun ja avoimen yhteiskunnan välisiä eroja ja niiden vaikutusta yksilöihin.

8. lokakuuta 2021

Karoliina Korhonen - Pocket Matti


Karoliina Korhosen Pocket Matti on hilpeä ja hauska lyhyt sarjakuva, joka valottaa ulkomaalaiselle meidän outoja sanontojamme. Yksikään ulkomaalainen suomea opiskeleva ei voi tajuta suorasanaisena käännöksenä, mitä tarkoittaa esimerkiksi Putosi kuin eno veneestä. Kullakin Pocket Matin sivulla on valittu sanonta suomeksi sekä sen kirjaimellinen käännös ja tietysti myös hullulta tuntuvan sanonnan todellinen merkitys. Jos ajatellaan vaikka englantia, jossa ei ole ä- ja ö-kirjaimia, seuraavat sanonnat tuntuvat jo visuaalisestikin hassuilta: Syöttää pajunköyttä, Äly hoi älä jätä, Tykätä kyttyrää, Ämmiä äkeet selässä & Pitkäpiimäinen. Kuvat ovat selkeitä ja niissä Matti ihmettelee sitä sun tätä. Minusta kuvitus oli oivaltavaa ja kirjaan valitut sanonnat vallan mainioita.

Kirja saa hyvälle tuulelle. Sanontoja on yli 90 ja otan esimerkiksi vain muutaman, ettei lukijan ilo hupene. Kannattaa katsoa, miten Korhonen kuvittaa ja selittää vaikkapa Taivaan talikynttilät, Katin kontit, Nappisuorituksen, Taivaanrannan maalarin, Laittaa itsensä likoon ja Mennä putkeen!


HUKKA PERII
A wolf will inherit > To be in deep trouble

ÄIMÄN KÄKENÄ
To be a leather needle’s cuckoo > To be surprised

KARHUNPALVELUS
A bear’s favor > A favor that ends up being more bad than good


KISSANRISTIÄISET
Cat’s christening > An unimportant event


Näköjään Karoliina Korhoselta on ilmestynyt useampikin Matti-kirja, ainakin Matti in the Wallet ja Suomalaisia painajaisia / Finnish Nightmares 1 ja 2. En ole niitä lukenut, mutta Pocket Mattia suositan sinulle omaksi iloksi tai ulkomaalaiselle ystävälle opiksi! Kannattaa pitää mielessä, kun on pikkulahjan tarve.



Karoliina Korhonen - Pocket Matti. Taskumatti and Other New Adventures in Finnish Language Nightmares
Atena 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Nyt saa olla tarkkana kuin porkkana, sillä Matti on täällä taas uusien suomen kielen lillukanvarsien kera. Sarjakuvakirja kertoo yllättävin oivalluksin, miten pohjoinen kansamme kommunikoi. Finnish Nightmares -sarjakuvia on myyty Suomessa yli 60 000 kappaletta, ja niiden käännösoikeudet on myyty Yhdysvaltoihin, Japaniin, Etelä-Koreaan, Viroon ja Kiinaan. Kirjojen Matti-hahmo on tuonut kiinan kieleen jopa uuden sanan jingfen, joka tarkoittaa ”henkisesti suomalaista”.

Karoliina Korhonen on haaveilija, jolla on vilkas mielikuvitus. Hänen perheeseensä kuuluu kaksi kissaa ja yksi mies ja hän on sitä mieltä, että aamukahvia on oltava. Mieluiten kaksi kupillista. Maidolla. 

7. lokakuuta 2021

Sari Rainio, Juha Rautaheimo - Vainajat eivät vaikene


Olipa ilo ottaa käteen postipaketista paljastunut muhkea, lähes viisisataasivuinen Mortuí non silent -sarjan avausdekkari, jonka upea kansi on Elina Warstan käsialaa. Jo ulkoasullaan Sari Rainion & Juha Rautaheimon Vainajat eivät vaikene lupasi paljon ja laadukasta eikä pettänyt. Ahmin tämän lukusukkulan parissa päivässä. Kirjan mukana tuli pieni lehtinen, jossa kansisuunnittelija Warsta kertoo suunnittelun lähtökohdista: Halusin, että kansi virittäisi lukijan lukukokemukseen, viestisi kirjan tunnelmasta: jännitystä, nostalgiaa ja joulutunnelmaa.

Nostalgiaan ja jouluisiin tunnelmiin dekkari todellakin vie. Rikoskonstaapeli Ville Karila on joulukuisena sunnuntai-iltana päivystysvuorossa Pasilassa, kun tulee ilmoitus kuolleena löydetystä töölöläisrouvasta. Karila saapuu paikalle Museokadulla sijaitsevaan Karhutaloon, jossa upean rokokoo-tyylisen olohuoneen lattialla makaa 61-vuotias neiti Helena Laine. Jokin asetelmassa häiritsee kokeneen Karilan silmää ja hän kutsuu tekniset tutkijat paikalle. Oikeuslääkäri Viola Kaario toteaakin ruumiinavauksessa, että kyseesä on henkirikos.

Rikoskonstaapeli Ville Karila on aikamoinen persoona, joka viljelee puheessaan Tuntemattoman sotilaan repliikkejä. Hän rakastaa joulua, mutta myös hauki- ja madesafareita ystäviensä kanssa. Karilan tiimissä tunnelma on kotoisaa ja rentoa, vaikka rikosten keskellä toimitaankin. Rikosylikomisario Honkaniemi on leppoisa mies, joka kaitsee ryhmäänsä vähän kuin omia lapsia ja viljelee Komisario Palmun lausahduksia. Ryhmän tulokas, nuori Tommi Pohjalainen on vallan mainio tyyppi ja niin ovat kaiken hoksaava ryhmän sihteeri Felicia, tiimin kesken Lissu vaan, ja kolmospoikien äiti Minna Perkolakin.

Silloin Violalla oli ollut hyvä päivä. Yksi viimeisistä hyvistä päivistä, ennen kuin hänen kuolleeksi ja kuopatuksi luulemansa menneisyys oli kurottanut luiset sormensa häntä kohti, tarttunut kiinni hänen nilkkaansa ja alkanut kiskoa häntä takaisin sinne, missä kuolema oli alun perin hänen elämäänsä astunut.

Karilan ystävä jo viidentoista vuoden takaa, oikeuslääkäri Viola Kaario on pitkä ja näyttävä, hyvin originelli sinkkunainen, joka asuu Eirassa ja vaalii tarkoin yksityisyyttään. Erakkomaisuus ei estä häntä kuitenkaan ilottelemasta Karilan kanssa: he tapaavat usein aakkospelin merkeissä ja humaltuvat iloisesti. Kaario on kiistatta kaupungin paras obduktiolääkäri, joka suo jokaiselle vainajalle kunnioituksensa muinaisegyptiläisestä kuolleiden kirjasta peräisin olevin ajatuksin. Naisella on nuoruuden trauma, josta hän vaikenee visusti. Muutakin vakavaa huolta hänellä on, mikä on kutkuttava koukku sarjan seuraavaan osaan.

Vainajan isä ja muutkin haastatellut kertovat, että Helena Laineella on ollut romanttinen ja mutkikas suhde piilossa pysyttelevään auervaaraan. Mies on todella vaikea jäljitettävä, mutta ulkonäöltään kuulemma tumma ja komea kuin Tauno Palo. Pääepäiltyä jahdataan  kuukaudesta toiseen ja juttua uhkaa hyllytys, mutta sitten saadaan selville edes miehen nimi. Se ei ole Gabriel, vaan Tapani, Tapani Hellevirta ja lopulta hänet jäljitetään Espanjasta. 

Minä katsoin edessäni polvillaan olevaa Tapania ja tiesin mitä saisin, jos uskoisin häntä. Saisin onnellisia päiviä. Saisin rakkautta ja jakamatonta huomiota. Ainakin jonkin aikaa. Sitä kauemmin, mitä paremmin osaisin olla suututtamatta Tapania. Sitä kauemmin, mitä paremmin osaisin olla niin kuin hän halusi. Jos toisessa vaakakupissa olivat onnelliset päivät hänen kanssaan ja toisessa vaakakupissa entinen elämäni, olisiko väliä sillä, mitä viemäriltä lemahtavaa onneni takana luikerteli?

Rikoksen tutkinnan lomassa lukija saa seurata auervaaran uhrin päiväkirjaa. Se kuvaa osuvasti sitä, miten tiukasti narsistinen ja häikäilemätön auervaara kietoo uhrinsa pauloihinsa - ja uhri antaa kaiken aina anteeksi, kunhan vain saa pidettyä miehen elämässään. Psykologinen ote on vahvaa luodatessaan sekä uhrin että auervaaran psyykeä.

Vainajat eivät vaikene on herkku, joka on varmasti parhaimmillaan luettuna joulun aikaan, mutta kyllä se vei nautittavasti näin alkusyksystäkin. Tässä oli kaikki ja enemmänkin, mitä minä tältä cosy crime -dekkarilta odotin: luminen ja jouluinen Helsinki, nostalgiaa, vaiettuja salaisuuksia ja keskusteluja takan loimussa eiralaisvillassa. Obduktiolääkärin työn ja poliisin toiminnan kuvaus on asiantuntevaa, huumoria unohtamatta. Minulle romaani oli silkkaa tarinan lumoa!

Sari Rainio, Juha Rautaheimo - Vainajat eivät vaikene
Kansi Elina Warsta
Siltala 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Sari Rainio (s. 1975) on Kustannusosakeyhtiö Siltalan toimituspäällikkö. Hän on työskennellyt kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittajana vuodesta 2000 alkaen. Rainio asuu aviomiehensä kanssa Helsingissä, harrastaa Kaivopuiston rannassa kävelemistä, ahmii dekkareita sekä kirjoina että tv-sarjoina ja toivoo törmäävänsä Tähtitorninmäellä jonakin päivänä komisario Palmuun.

Juha ”Hermo” Rautaheimo (s. 1952) työskenteli ensin tutkijana ja myöhemmin tutkinnanjohtajana väkivaltarikosyksikössä yhteensä 40 vuoden ajan. Uransa aikana Rautaheimo opetti myös kriminalistiikkaa Poliisiopistossa ja oli Helsingin Väkivaltarikostutkijat ry:n julkaiseman Murharyhmä-lehden päätoimittaja vuosina 1997–2014. Hän ehti olla mukana muutamassa sadassa henkirikostutkinnassa ja teki tutkielmatyön tuhopolttajista. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2015. Nykyään Rautaheimo asuu vaimonsa kanssa Keravalla, harrastaa kuorolaulua ja purjehtimista ja pohtii silloin tällöin, tuliko koskaan Senaatintorin kulmilla vanhassa rikospoliisin päämajassa työskennellessään törmänneeksi komisarioon nimeltä Frans J. Palmu.

6. lokakuuta 2021

Katja Kärki - Eeled


… hänen tummasointinen laulunsa nousi muiden ylle, se oli taikaa ja totta yhtä aikaa, se oli hurjaa ja haikeaa, kaikki se aika, joka meillä oli. Me olimme vapaita ja irti, meitä sitoi toisiimme jokin tuntematon.

Katja Kärjen esikoisteos Jumalan huone (2019) oli minulle viiden tähden lukuelämys, siksi halusin ehdottomasti lukea myös kirjailijan uutuusteoksen Eeled. Tässä romaanissa ei ole uskonnollisuutta, mutta kylläkin pohjoista mytologiaa ja upeita luontokuvauksia. Keskiössä ovat naisen rakkaus, äitiys ja äiti-tytärsuhde, joiden perusta on ikiaikainen ja sama, vaikka vuosisadat vaihtuvat.

Kirja liikkuu monessa aikatasossa, mikä tuotti aluksi hiukan hankaluutta. Lyhyt nykytaso toimii kehyksenä, jossa Pohjois-Suomessa kasvanut ja nuoruusvuosien jälkeen sinne Tukholmasta palannut Kristiina lähtee aikuisen tyttärensä Vanessan kanssa katsomaan Auringontaloa, jossa Vanessa vietti varhaislapsuutensa ja jossa Kristiina koki elämänsä rakkaudet Torvaldiin ja Bambiin. Auringontalon rappeutuneessa puutarhassa Kristiina muistelee omaa lapsuuttaan, suhdetta revontulia tutkivaan yksinhuoltajaäitiinsä ja Kainuun pappaan sekä juopottelevan kala-Maijan traagista kohtaloa. Kursiivilla painettu myyttinen tarina kertoo ammoin eläneestä saamelaisnaisesta Eeledistä, jonka elämäntarinassa ja kokemuksissa rakkaudesta on paljon samaa kuin nyky-Kristiinan kokemassa.

Aloitetaan Kristiinasta. Tukholmassa opiskellessaan hän rakastuu päätä pahkaa komeaan rastatukkaiseen Torvaldiin, joka vie hänet asumaan Auringontaloon. Capoeira-ryhmän kanssa käydään Rio de Janeirossakin, jonka tummassa yössä kuvankauniin Bambin ja Kristiinan välillä syttyy jotain. Eletään hippikommuunissa vapaan rakkauden lumoissa ja Kristiina tulee vahingossa raskaaksi. Pian Bambikin on Torvaldille raskaana ja Kristiina tuntee suunnatonta mustasukkaisuutta, niin vapaamielinen kuin luuli olevansa. Niklas ja Vanessa syntyvät ja kasvavat sisaruksina ja Kristiina huolehtii molemmista kuin äiti. Auringontalon kommuuni hajoaa ja Bambi katoaa, eikä Kristiina kuule hänestä enää ikinä. 

Lapsi liekkuu, riekkuu ja keikkuu kuin orava, kuin ei koskaan kasvaisi. Hän on pieni sättärä, nokinenäinen sittiäinen, joka rakastaa uimista ja jonka perässä ei pysy, vaikka miten juoksee. // Hänellä on yllään kirjavia nauhoja ja kenkinä poronnahkanutukkaat, harteilla hapsuinen huivi, jota kevättuuli hulmuttaa ja se hulmuttaa vedenpintaa, nostaa ryppyisille laineille ja tuivertaa tunturikoivujen lehtiä.

Eeled oli synnytetty metsässä saamelaisnaisten tapaan. Vanha äkka korjasi lapsen talteen hangesta kuolleen äitinsä rinnoilta ja antoi sen tyttärensä kasvatiksi. Nuorena naisena Eeledin sydän sykkii sinisilmäiselle ja komealle karhunkaataja Evvanille, mutta hänet naitetaan tämän veljelle Uulalle. Eeled on epätoivoinen ja kaihoaa Evvanin perään. Ensimmäinen kuolleena syntynyt lapsi on Evvanin, seuraavat väkisinmakaavan Uulan. Epätoivoinen rakkaus saa Eeledin tarttumaan veitseen traagisin seurauksin.

Oli jännittävää, miten Kärki loi Eeledin ja Kristiinan elämien välille paljon yhteistä. Molemmat naiset rakastuivat hurmaaviin sinisilmäisiin miehiin ja molemmat kokivat kolmiodraaman, vain hiukan erilaisen. Kumpikaan ei saanut sitä, jota eniten rakasti. Alkukantaiset saamelaiset nuotiotanssit vaihtuivat brasilialaisten orjien capoeiraan, mutta kuvittelin rumpujen rytmin olevan perusluonteeltaan samaa. Eeled menetti lapsensa ja sama ikiaikainen pelko lapsen menettämisestä asui Kristiinan sydämessä. Naisen biologisesta emonvaistosta kertoo myös se, että lasta voi rakastaa kuin omaansa, vaikka ei ole sitä synnyttänytkään.

Äkka tuoksuu pihkalta ja väkevältä savulta, kun Eeled painaa päänsä tämän helmaan ja karkea käsi kutittaa nopeasti poskesta, saa Eeledin suupielet nousemaan ja silmät sirrilleen. Ja vaikka hän on metsänpentu, mikä lie peikko ja piruemon vaihdokas, äkkan tytärtä hän saa sanoa äidiksi. Se sana ei tarkoita Eeledille mitään, ja hän seuraa vanhaa äkkaa kuin varjo.

Pidin valtavasti Eeledin tarinasta. Se oli kuin joku vuosisatoja kerrottu legenda onnettomasti päättyneestä rakkaudesta. Hippikommuunin elämä ei ollut minulle lähtökohtaisesti niin kiinnostavaa, mutta todentuntuisesti Kärki siitä kertoi. Hippi-ideologia vapaudesta ja vapaasta rakkaudesta tuntui alkuun kaikista kolmesta pyörryttävälle, mutta lopulta se kuitenkin kaatui mustasukkaisuuteen ja kaunaisuuteen. Capoeira ja Brasilia portugalinkielisine lauluineen oli yllättävä ja erilainen lisä juonessa. Romaanin kieli on kaunista ja upeaa luontokuvausta on paljon. Sanna-Reeta Meilahden kansi on tavattoman kaunis. Koskettava romaani naisen elämästä, rakkaudesta ja äitiydestä.

Capoeiraa löytyy Youtubesta paljon, tässä yksi, jossa on hyvin suggestiivinen rytmi.
Bloggaukseni Jumalan huoneesta

Katja Kärki - Eeled
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Bazar 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Katja Kärki on ammentanut romaaniinsa itäisistä ja pohjoisista mytologioistamme, ja tarinan sydämestä kuuluu pohjoisen luonnon vahva syke. Eeled on kertomus äideistä ja tyttäristä, naisten sukupolvista, jotka ovat eläneet ja rakastaneet ja joiden hiljaisiin huokauksiin on haudattu surua ja häpeää, tekoja, joiden jälkiä on vaikea pestä pois.

4. lokakuuta 2021

Anja Erämaja - Olen nyt täällä metsässä


Ja jos minä johonkin uskon niin mustikkaan, jos minä jossain olen vilpitön niin mustikkametsässä, jos minulta sielu löytyy, se on sininen ja pyöreä.

Uusimmassa runokokoelmassaan Olen nyt täällä metsässä Anja Erämaja on kirjaimellisesti metsässä, mustikassa. Siellä marjastajan mieli laukkaa vinhaa assosiaatiopolkua myös muille maille vierahille sekä lapsuusvuosiin, jolloin tapahtui vaikka ja mitä. Luin netistä, että Erämaja kasvoi Merimaskussa viljelijäperheen tyttärenä, pääsi ylioppilaaksi Naantalissa ja päätyi Helsinkiin. Tässä kokoelmassa on runoilijalle tyypillistä menoa ja meininkiä Töölönlahti-kokoelman tyyliin, mutta nyt hän liikkuu fyysisesti hitaammin, ajatus sitäkin poukkoilevammin ja nopeammin.

Erämaja lukee itse runonsa äänikirjaversiossa. Kuuntelin sen ensin ja sitten tekstiä lukiessa kuulin hänen äänensä korvissani. Kannattaa antaa runojen mahtavan rytmin viedä eikä puuttua siihen, jos ei jotain ymmärrä. Erämajan sanajuoksutukset ovat ihailtavan upeaa ja soljuvaa tajunnanvirtaa, ja kyllä sieltä sanomakin löytyy.

Kokoelmassa on muutama hyvin lyhyt aforismin kaltainen ajatus ja sitten runsaasti ryöpsähtäviä ihmettelyjä elämästä ja maailmanmenosta. Hauskasti hän lainaa mm. korinttolaiskirjeen muotoa ja jotain muutakin tuttua löysin: Ja niin ovat toiset meistä vaivoja, jotka tulevat ilman ajanvarausta.  Marjastaja käyttäytyy metsässä yhtä ahneesti kuin kuka tahansa muu saadakseen ämpärinsä täyteen tätä superfoodia: Sanovat ettei se vaihtamalla parane, kyllä paranee. Männikön takana rinne sinisenä, sinne. Samasta runosta vielä:

Sanovat että nuoruus on vaikeaa, mutta kyllä se siitä sitten
helpottaa, ei helpota, kaikki iät ovat vaikeita, kaikki ajat etsikkoaikoja,
kivet jätän kääntämättä.

Sanovat että rehellisyys maan perii, ei peri,
on nähtävä totuuden taakse, osattava valehdella kaikissa väreissä,
maailmankaikkeus on sininen.

Metsäluonto parantaa, tutkittu juttu! Runominä tarkkailee luontoa, ihmettelee hakkuuaukeita ja pitää pientä meteliä, turvallisuussyistä, karhun varalta ja ettei tule ammutuksi. Ihmisiä on ruuhkaksi asti ja hän hokee turvaväliä; kertoilee elämästään männyille, kuusille ja koivunvesoille, vaikka ei ne tajua, millaista on ihmisen elämä. Hän ihmettelee kyseisen metsän lajia. Onko se tarvemetsä, tukkimetsä, sellumetsä, aarnimetsä vai kertakäyttömetsä. Sivulla 44 on pitkä lista erilaisista metsän luokituksista!

Tasapaino on tila, jossa mikään ei heilahda, jos mikään ei heilahda, mikään ei ala, mikään tähti synny, hauki lennä kuusen latvuksiin, tämä selvä.

Olen nyt täällä metsässä on runsas ja hauska runokokoelma, jota aion kuunnella toistamiseen, vaikka iltasaduksi. Kokoelma ei avaudu kerralla, mutta on ihanaa, että löytämistä riittää ja Erämajan taituruudesta voi nauttia pitkään.

Erämajan teokset blogissa:

Anja Erämaja - Olen nyt täällä metsässä
Kansi Martti Ruokonen
Wsoy 2021
____________________

Eläytyvänä ja leikkisänä rytmin taitajana tunnetun Anja Erämajan kokoelmassa liikutaan lajien ja tunnelmien rajoilla, metsän peitossa, muistojen ja minuuksien koeteltavana. Rinne sinisenään, sinne. Se vaan että korpi kutoo polkunsa umpeen, ilmansuunnat katoavat ja akku hiipuu. Siinäpä vasta tragedia. 

30. syyskuuta 2021

Syyskuun luetut ja kulttuurimenot


Syyskuu oli kotimaisten kirjojen juhlaa. Luin tai kuuntelin yhteensä 15 kirjaa, joista peräti 13 oli kotimaisia. Ne kaksi käännöskirjaa olivat molemmat japanilaisia. Syyskuu hujahti nopeasti. Oli melko koleaa ja sateista, mutta ruskaakin saattoi ihailla. Kuun alussa vietin vajaan viikon syysloman Kustavissa ja Turussa, ja silloin sää oli lämmintä ja kesäistä. Kustavin kuvilla kuvitin SusuPetalin syysrunon ja kerroin ihastuttavasta turkulaisesta Ett hem -museosta. Elämys olivat myös Anu Pentikin installaatiot Wäinö Aaltosen museossa. Esiin haluan nostaa nämä kolme teosta. Olen joskus näissä kuukausipostauksissa jaellut lisäksi sydämiä. Tällä kertaa en, koska kaikki olisivat sydämen tai kaksi ansainneet :D


Katja Kallio - Tämä läpinäkyvä sydän ***** Otava 2021 #äänikirja
Jatkosota, vuosi 1942, Hanko. Yksin huoltajaäiti Beata on yksinäinen ja onneton, kiinni tyttäressään Agneksessa. Niinpä hän kiinnittyy pakkomielteisesti siihen, ehkä yksipuoliseen, rakkauteen, jota tuntee pitkäripsistä sachersilmäistä Ivania kohtaan. Tunne on pidettävä kaikilta salassa, sillä rakkaus sotavankiin on maanpetos.
 
Katja Kallio tekee sota-ajan Hangon arjen ja tunnelmat eläviksi. On suomalaista sotaväkeä, tuhansittain saksalaisia ja sitten useita vankileirejä. Ja hän tekee sen satumaisen kauniilla ja ilmaisuvoimaisella kielellä, johon Alina Tomnikovin ääni istui erinomaisesti. Ehdottomasti yksi vuoden elämyksellisimmistä romaaneista. Mieleltään hauraan ja herkän Beatan rakkaustarina on vaikuttava ja koskettava kuvaus sota-ajan epätoivoisesta rakkaudesta.


Laura Malmivaara - Vaiti **** Otava 2021 #äänikirja
Et kirjoita mitään, olet hiljaa vaan. Vaiti. Noin rauhoittelee äiti tytärtään. Romaani kertoo kesästä 2018, jolloin minäkertoja joutuu mediakohun liepeille ja media tiukkaa mielipidettä, vaikka hän on eronnut ex-miehestään Atesta jo kymmenen vuotta sitten. Nainen valitsee perheen ja vaitiolon eikä liity 'tyttöjen' leiriin, mikä tietää sitä, että hänestä tulee tuossa naisverkostossa ulkopuolinen. Äiti ja isä rauhoittelevat ja auttavat pitämään jalat maassa arjen puuhailuillaan. Myös tyttäret kipuilevat kohun keskellä. He ovat kokeneet jo avioeron, miksi vielä tämä? Ikääntyneet vanhemmat sairastelevat ja nainen joutuu katsomaan silmästä silmään elämän haurautta ja ajan kulkua.

Kaunis ja koskettava romaani perheestä kriisissä. Perhesuhteet ovat tiiviit ja lujat henkilöiden inhimillisistä puutteista huolimatta. Teksti tuntuu avoimelta ja paljaalta tuntojen tilitykseltä. Äänikirjaversiossa Malmivaaran rauhallinen ääni on tilanteen kipeydestä huolimatta seesteinen ja Marja Packalén äidin osuuksissa loistava. Heidän äänensä istuivat harmonisesti toisiinsa ja loivat upean kuunteluelämyksen. 


Kristiina Wallin - Vaikeampaa on olla näkemättä unia **** Kustantamo S&S 2021
Kristiina Wallinin esikoisromaanissa unia proosa lähenee runoutta Teksti on kevyttä ja leijailevaa, unenomaista ja pohtivaa, mutta konkreettinen teemakin romaanissa on: aikuinen Veera yrittää selvittää, mitä tapahtui kun hänen äitinsä Ursula katosi. Äidin kadottua pieni Veera oli ymmällä ja isä mykistyi. Vaietut salaisuudet ja muistojen sirpaleet jäivät leijumaan irtonaisina ja hajallaan tytön mieleen. Jäi myös kaipuu ja vihan tunteet, jonkinlainen limbo.

Nykyhetkessä Veera on kansainvälisesti tunnustettu jäkälätutkija ja isä Johannes hoivakotiin puhumattomaksi käpertynyt vanhus. Nykyhetken kerronnan lomassa on äiti Ursulan kerrontaa vuosilukuineen. Vieraan kaupungin kirjastossa Veera lukee Simone de Beauvoirin romaania sota-ajasta ja Ursulan osuuksissa Anna Ahmatova polttaa runojaan annettuaan säkeet ensin jonkun ystävänsä ulkoa opeteltaviksi. Pidin siitä, että perheen kokema tragedia avautui vähitellen. Romaani on hyvin taiteellinen ja koskettava, ja Wallinin runollinen teksti pääosassa. 

MUUT KOTIMAISET
Marko Järvikallas - Sano jotain kaunista **** Siltala 2021 
Suvi Kaipainen, Annamari Saure - Äimän käkenä **** SKS 2021
Ella Kanninen - Minun Italiani **** Tammi 2020
Taina Latvala - Torinon enkeli **** Otava 2021 #äänikirja
Tuire Malmstedt - Lasitarha **** Aula & Co 2021
Kirsi Ranin - Lukupiiri *** Nemo 2021
Antti Rönkä - Nocturno 21:07 **** Gummerus 2021
Olli Sarpo - Vajantoja **** Reuna 2021
Petri Tamminen - Se sano *** Otava 2021
Ilona Tomi - Kaikkein oudointa täällä **** Warelia 2021
 
ULKOMAISET
Sōsuke Natsukawa - Kissa joka suojeli kirjoja *** Tammi 2021 #äänikirja
Yoko Ogawa - Muistipoliisi **** Tammi 2021 #äänikirja


Hyviä lukuhetkiä lokakuuhun!

29. syyskuuta 2021

Kirsi Ranin - Lukupiiri


Kirjabloggarikollega Kirsi Ranin on juuri julkaissut valaisevan teoksen Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Tiesin, että Kirsi perusti lukupiirin omaksi syntymäpäivälahjakseen kymmenkunta vuotta sitten ja pian mukaan tuli myös kirjablogi Kirsin Book Club ja podcast. Sitä en tiennyt, että Kirsi on jäsenenä parissa muussakin lukupiirissä - kokemusta siis on!

Tuntuu, että lukupiirit elävät juuri tässä ajassa kukoistuskautta. Kirjamessuilla on lukupiirejä ja ahkerana Helmetin käyttäjänä tiedän, että kirjastoilla on kaikille avoimia lukupiirejä. Näin varmasti kautta koko maan. Itse en ole kuitenkaan lukupiireihin osallistunut, mutta varsin vakuuttavasti Kirsi suitsuttaa lukupiirin hyviä puolia. Lukupiirissä tulee luettua ja luettua monipuolisemmin kuin mitä itsekseen lukisi. Parasta on keskustelu luetusta ja mielipiteiden vaihto sekä yhteisöllisyys. Kirsin lukupiiri on runsaassa kymmenessä vuodessa hitsautunut tiiviiksi ystäväjoukoksi, jossa luotetaan toinen toiseensa ja koetaan lukupiirin kokoontumiset hauskoiksi ja virkistäviksi.

Lukupiiri on kuin mikä tahansa ryhmä tai tiimi eli se ei pysy elinvoimaisena ihan itsekseen, vaan se vaatii huolenpitoa kukoistaakseen. Jonkun tai joidenkin on vastattava toiminnan suunnittelusta, organisoinnista ja toteuttamisesta.

Kirsin lukupiirikirja on mahtava käsikirja oman lukupiirin perustamista suunnittelevalle. Kirjasta selviää, miten lukupiiri perustetaan, miten se toimii, miten kirjat valitaan, missä kokoonnutaan, kuka tiedottaa ja mitkä ovat mahdollisia sudenkuoppia. Kunkin otsikon alla on laaja ja innostava selostus ja useita toimintavaihtoehtoja.  Lukupiirin elinvoimaisena pitämiseen Kirsi antaa myös vinkkejä. Lukupiirin vieraiksi voidaan pyytää ao. kirjailija tai kirjan teemaan liittyviä asiantuntijoita. Lukupiiri voi myös juhlistaa omaa vuosipäiväänsä tai kirja-alan merkkipäiviä kuten Aleksis Kiven, Minna Canthin tai Eino Leinon päivää. Lukupiirillä voi olla myös omia rituaaleja, jotka lujittavat sitä. Kirsin Book Clubilla on erään jäsenen kaikille kutomat vaaleanpunaiset villasukat. Kun kaikki asettuvat kodikkaasti sukat jalassa pöydän ääreen, ollaan olennaisen äärellä!

Kirjassa on myös parisensataa kirjavinkkiä lukupiirikirjoiksi, jotka on testattu ja hyviksi havaittu. Kirjat on ryhmitelty kahdenkymmenen eri otsikon alle, joten valinnanvaraa on: kotimaisia ja maailmankirjallisuuden klassikoita, tietokirjoja, kirjoja eri kulttuureista, matkakirjoja, elämäkertoja, historiallisia romaaneja, bestsellereitä, palkittuja ja paljon muita. Kirjan lopussa on myös kaavake lukupiiri-illan ’pöytäkirjaksi’ sekä runsaasti tyhjiä sivuja omille muistiinpanoille.

Kirsin Lukupiiri on kovakantinen ja ulkoasultaan tyylikäs kuin Kirsi itse, taitto on ilmavaa ja typografia onnistunutta. Innostunutta ja sujuvaa tekstiä oli inspiroivaa lukea. Onnea Kirsi!

Toivon, että tämä kirja innostaa sinua lukemaan ja lukupiiritoimintaan oman elämäntilanteesi mukaisesti. Jos sait kipinän omasta lukupiiristä, niin ryhdy heti toimeen ja kilauta kaverille, lähetä hänelle viesti tai ota lukupiirin perustaminen esille työpaikalla.

Sinulle, joka jo olet lukupiirissä, toivon intohimoisia keskusteluja ja rentouttavia illanviettoja ihan sen hetkisen tarpeen mukaan. Ajattele, kuinka hienoa on, että sinulla on ihmisiä, joiden kanssa voit keskustella lukukokemuksistasi ja he ovat niistä kiinnostuneita, samoin kuin sinäkin olet kiinnostunut heidän ajatuksistaan ja tuntemuksistaan.


Kirsi Ranin - Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika
Nemo 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________
 
Kirsin parhaat vinkit onnistuneen lukupiirin perustamiseen ja pyörittämiseen. Kirsi Ranin perusti Kirsin Book Club -lukupiirin yli kymmenen vuotta sitten ja antaa neuvoja lukupiirien vetäjille ja osallistujille. Miksi kannattaa perustaa lukupiiri? Viinillä vai ilman? Lukupiirit elävät uutta kukoistusta, niissä syntyy elämää muuttavaa taikaa! 

27. syyskuuta 2021

Petri Tamminen - Se sano


Kyllä jokainen meistä sen verran lähtenyt on, että ymmärtää jo, että joskus voi joutua lähtemään. Ja kyllä jokainen meistä sen verran hylätty on, että osaa jo kuvitella, miltä tuntuu jäädä ottamaan viimeisiä peltejä.

Petri Tammisen uusin teos Se sano on sukua Suomen satavuotisjuhlavuonna 2017 julkaistulle teokselle Suomen historia. Kirjan lausahdukset, niin kannustavat kuin lyttäävät, on koottu varta vasten tätä kirjaa varten toteutetulla keruulla ja haastatteluilla. Hienosti Tamminen on ryhmitellyt lausahdukset mukailemaan ihmisen elämänkaarta: lapsuudesta ja kouluajoista aikuisen elämän kautta vanhuuteen. Lyhyistä otsikoiduista tarinoista piirtyy ikään kuin suomalaisten kollektiivinen kokemus.

Luultavasti meillä jokaisella on muistissa yksi tai useampi kuulemamme vähättely tai lyttäys, joka on hiertänyt koko elämän. Itselläni se on hyvin läheisen ihmisen tokaisu vuosikymmenien takaa eräänä kauniina toukokuisena lauantaina. Ehkä joku on myös niin onnekas, että muistiin on piirtynyt kannustava sana juuri silloin kun sitä on eniten tarvinnut. Itselleni se on rullatuolissa istuneen isän lausahdus Kuule tyttö, kyllä ihmisellä pitää olla unelmia! - ajalta jolloin kipuilin kovasti avioeroni kanssa.

PALAPEILI
Eteinen oli hämärä ja kylmä kuin kirkonholvi. 
Isä katseli minua palapeilin kautta.  
Koita nyt laihduttaa jos tykkäät siitä pojasta, se alkaa pian kattella hoikempaa.  
Peilin kautta saatana sanoi.

Kun lukee näitä unohtumattomia lausahduksia ei voi kuin ihmetellä, miten tylyjä me suomalaiset voimme olla läheisiäkin ihmisiä kohtaan, minä itsekin, sekä tahattomasti että tarkoittaen. Eniten sydäntä raastoivat äitien ja isien kovat sanat, mutta eivät opettajatkaan julmuudesta kauas jääneet. Mukana on toki myös kannustavia lausahduksia, jotka ovat kantaneet eteenpäin elämässä vaikeuksien kohdatessa, esimerkiksi puolison kuoltua.

Rakkauksia tulee ja menee mutta me ollaan perhe ja meidän tehtävänä on kasvattaa lapset ja jos jompikumpi meistä putoaa kelkasta niin toinen vie tämän loppuun ja toteuttaa niitä unelmia joita meillä oli.

Lukija ei tietysti voi tietää, missä muodossa Tamminen on lausahdukset saanut. Mutta eittämättä kirjailija on muokannut lausahduksia selittävät tarinat omaan lakoniseen ja hiottuun tyyliinsä sopiviksi. Lyhyet tarinat kertovat hyvin erilaisista tilanteista, mutta ne istuvat samanlaisen tyylinsä ansiosta yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Se sano. Unohtumattomat lausahdukset luettuani voin hävetä meitä suomalaisia empatian puutteen vuoksi, mutta toki myös ihailla heitä, jotka ovat osanneet rohkaista lastaan tai läheistään juuri oikeilla sanoilla kovassa paikassa.

Petri tammisen kirjat blogissa:
Antti Rönkä, Petri Tamminen - Silloin tällöin onnellinen (2020)
Musta vyö (2019)
Meriromaani (2015)

Petri Tamminen - Se sano. Unohtumattomat lausahdukset
Otava 2021
_____________________

Uhraan itteni, totesi tuleva isä avioliiton kynnyksellä. Suomalaisilta kerätyt muistot osuvat ihmiselon tragikoomiseen ytimeen. Kun kynttilän oppii jo lapsena pitämään vakan alla, sinne se helposti jää. Yhdet oikealla hetkellä lausutut rohkaisevat sanat taas voivat muuttaa elämän suunnan. Ihmiset sanovat toisilleen kummallisia asioita, ja joskus huoletta lohkaistu voi jäädä kuulijan mieleen iäksi. Lausahdusten ympärille taiten rakennetuista kohtauksista muodostuu kuin kollektiivinen muistelmateos, kertomus siitä, kuinka olemme toisemme kohdanneet.

25. syyskuuta 2021

Laura Malmivaara - Vaiti


Et kirjoita mitään, olet hiljaa vaan. Muista mitä mun äiti sanoi, vai oliko se Koivisto, että vaiti. Vaiti! Menet ulos kävelemään, katot kukkakauppojen ikkunoita, se siinä sun lähellä on aivan ihana, siinä mäessä. Menet sinne ja ostat jonkun. // Meillä on täällä hyvää viiniä ja just syötiin kanaa, mahtava ilma. // Ja kohta on kesä ja tulee lämmin, ei kannata ollenkaan murehtia asioita, joita ei enää ole. Se on iso voima, viha. Olet hiljaa vaan.

Noin rauhoittelee äiti tytärtään Laura Malmivaaran hienossa autofiktiivisessa esikoisteoksessa Vaiti. Romaani kertoo kesästä 2018, jolloin minäkertoja joutuu tahtomattaan media- ja somekohun liepeille ja media tiukkaa mielipidettä. Nainen on eronnut ex-miehestään Atesta jo kymmenen vuotta sitten, mutta joutuu vedetyksi tämän lööppikohuun. Ohjaajamiestä syytetään metoo-hengessä naisnäyttelijöiden epäasiallisesta kohtelusta, nöyryyttämisestä ja itsetunnon nujertamisesta. Nainen valitsee perheen ja vaitiolon, vaikka välillä haluaisikin päästää tuskansa julki. Hän ei liity naisnäyttelijäkollegoidensa, tyttöjen, leiriin, mikä tietää sitä, että hänestä tulee tuossa naisverkostossa ulkopuolinen. Erityisesti satuttaa, kun hyvä ystävä ja tyttären kummitäti Katriina kääntää hänelle selkänsä eikä vastaa hänen puheluihinsa. 

Etusivu on täyttynyt naisten kasvokuvista. Tunnen heidät kaikki. On meneillään haaste rohkeille naisille. Esikuville. // Naiset ovat voimissaan, täynnä elämää. Suuri näkymätön naisten joukko on kerääntynyt toistensa ympärille ja kaiken yllä on kesäinen sinitaivas.

Kohu hyökyy päälle keväällä ja alkukesästä nainen on aivan loppu. Hän pakenee suin päin koiransa Sumun kanssa rakkaalle saaristomökilleen, jossa äiti ja isä rauhoittelevat ja auttavat pitämään jalat maassa arjen puuhailuillaan. Teini-ikäiset tyttäret ovat kesän alussa isällään Atella ja tulevat sitten naisen luo maalle. Saari tuo naisen mieleen katkeransuloisia muistoja. Se ostettiin yhdessä Aten kanssa, kun esikoinen vielä potkiskeli  masussa. Talon puolikas on edelleen hänen, siellä hän on turvassa.

Mikä minä olen epäilemään haastateltavaa? Hän on kollegani. Hän on kokenut elämässään suoranaista kiusaamista. Hänen katseensa on vilpitön, ei hän ole paha. Minun katseeni sitä vastoin on kaunainen ja subjektiivinen. Minä olen saartanut itseni pieneen niemeen, jämäpuiden valtaaman saaren perukoille. // Minun lapseni ovat Aten lihaa ja verta, olen itsekin sitä kautta osa pahan verenkiertoa.

Mediakohu ja vetäytyminen julkisuudesta saavat naisen muistelemaan elämäänsä ja avioliittoaan. Sitä miten hän rakastui Atteen ja miten epävarma mies oli vielä hääpäivänäkin. Muistiin tunkee myös tuskallisia muistoja asumuseron ja avioeron ajoilta, kun tyttäret olivat vielä pieniä ja he olivat muuttaneet kolmistaan uuteen asuntoon. Selkänsä kääntänyt Katriina on monissa muistoissa mukana, siksi hylkäys satuttaa vielä enemmän.

Nainen puhuu Aten kanssa puhelimessa melkein päivittäin ja tuntee olevansa lähempänä miestä kuin pitkään aikaan. Hän ei voi kääntää selkäänsä lastensa isälle, jonka kanssa on tekemisissä jatkuvasti tytärten asioissa. Myös tyttäret kipuilevat kohun keskellä. Toinen heistä haluaa muuttaa sukunimensä, koska oman nimensä googlaamalla tulevat esiin kaikki isän jutut. Tyttäret ovat kokeneet jo avioeron, miksi vielä tämä?

Toinen kertojaääni kuuluu naisen 73-vuotiaalle äidille, joka rauhoittavan arkisen jutustelun lomassa kertoo omasta rankasta lapsuudestaan, jolloin oli viisainta vaieta kipeistä asioista. Äidin kunto on jo heikentynyt ja liikkuminen on vaikeaa, mutta puolisoon voi aina luottaa. Isä on reipasotteinen ja tekevä mies, mutta odottamatta isä sairastuu ja nainen joutuu katsomaan silmästä silmään elämän haurautta ja ajan kulkua.

Se on jo niissä syvällä, tämä minun ja äidin malli, niin luulen. Haluaisin kuvitella, että seuraava sukupolvi olisi jotenkin itsestään selvästi parempi ilmaisemaan tahtonsa, mutta ei se ole niin. Me molemmat tiedämme sen. Olemme jo siirtäneet Ellalle ja Aunelle tavan käyttäytyä hankalissa tilanteissa. Nauramme. Teemme ruokaa, käymme poimimassa pöytään kauniita kukkia. Viemme ja tuomme. Annamme asioiden olla tai yritämme hoitaa ne jotenkin itse.

Vaiti on kaunis ja koskettava romaani perheestä kriisissä. Perhesuhteet ovat tiiviit ja lujat henkilöiden inhimillisistä puutteista huolimatta. Teksti tuntuu avoimelta ja paljaalta tuntojen tilitykseltä. Äänikirjaversiossa Malmivaaran rauhallinen ääni on tilanteen kipeydestä huolimatta seesteinen ja Marja Packalén äidin osuuksissa oli loistava. Heidän äänensä istuivat harmonisesti toisiinsa ja loivat upean kuunteluelämyksen. Pidin kovasti, hieno esikoisteos.

Laura Malmivaara - Vaiti
Otava 2021
Äänikirjan kertojat Laura Malmivaara, Marja Packalén
____________________

Nainen saapuu saareen, suvun rakkaaseen kesäpaikkaan. Tarkoituksena on viettää rauhallinen kesä yhdessä vanhempien kanssa ja samalla ottaa etäisyyttä elämään Helsingissä. Koko kevään ex-aviomies ja yhteisten lasten isä on ollut kohun pyörityksessä, ja läheiset ystävätkin vaativat naista valitsemaan, kenen joukoissa seisoo. Kesä vanhenevan äidin kanssa johtaa tutkimaan sitä vaikenemisen kulttuuria, johon kumpikin on kasvanut. Avautuminen vaatii rohkeutta, mutta hiljaisuuskaan ei aina merkitse heikkoutta.

24. syyskuuta 2021

Ella Kanninen - Minun Italiani


Italia on fantastinen ja raivostuttava, energisoiva ja uuvuttava. Italia on kliseisesti mutta totisesti vastakohtien maa. Jos on mieleltään avoin, ennakkoluuloton, sopivasti rohkea ja hullu, uskallan väittää, että Italia sopii suomalaiselle.

Ella Kannisen teos Minun Italiani on äärimmäisen suosittu, sillä jonotin sitä kirjastosta kokonaisen vuoden! Suomessa on paljon Italia-faneja, joilla on ollut suuri Italia-vaje, kun koronapandemia on estänyt matkailun. Sitä kaipuuta paikkaamaan Ellan kirja on mitä mainioin. Itse tiedän Italiasta ja italialaisesta kulttuurista sen, mitä keskiverto suomalainen tietää. Muistelen italialaisen elokuvan tähtiä, iskelmiä, brändejä ja uutisia sekä mitä kirjallisuus on opettanut. Omat kokemukseni Italiasta rajoittuvat yhteen, joskin todella antoisaan, Firenzen matkaan.

Olisi loukkaavaa ja moukkamaista yrittää niputtaa italialaisia. Se on sula mahdottomuus. Tiedämme, miten heterogeeninen Italia on, etelän ja pohjoisen erot ovat valtavat niin maantieteellisesti, kulttuurillisesti kuin historiallisesti. Ja mielestäni juuri siinä lymyää maan rikkaus.
 

Ella Kanninen kertoo omasta Italiastaan leppoisasti jutustellen ja mielenkiintoisesti. Kokemuksia on kertynyt runsaasti kahdessakymmenessä vuodessa. Hänellä on italialainen puoliso ja anoppi, italialaisia ystäviä ja hän on asunut useissa italialaisissa kaupungeissa. Ella on myös työskennellyt maan televisiossa ja toiminut matkanjohtajana. Teos on rakennettu kivasti aakkosten ympärille, ja lukija saa tietää, mitä sanottavaa Ellalla on italialaisten aakkosten A-Z alla. Ruuasta puhutaan tietysti, ja Berlusconista ja kauneudesta. Nostan esiin muutaman itseäni kiinnostaneen aakkosen.

Belleza, bello, bella figura. Kauneus - kuinka italialaiset rakastavatkaan sitä
Tämä oli mielenkiintoista! Ellan mukaan kun jokin on bello, se on hyvää ja arvostettavaa. Sanotaan un bel libro, ei un buon libro. Käsitettä bella figura selitetään kirjassa laajalti. Se tarkoittaa kaunista ja huoliteltua ulkonäköä, hyvää vaikutelmaa ja myös ammattiylpeyttä. Vastakohtanaan brutta figura.

Lingua italiana. Kieli, joka saa hyvälle tuulelle
Vanhemman polven ihmiset osaavat huonosti englantia. Yksi syy tähän on Ellan mukaan dubatut elokuvat. Mussolinin aikana kaikki elokuvat määrättiin dubattaviksi. Ääninäyttelijät ovat arvostettuja ja hyvin palkattuja ja suurimmilla maailmantähdillä on oma vakioäänensä. Elena Ferranten kirjoista tuttua napolin murretta tai oikeammin napolin kieltä ei muu Italia ymmärrä, siksi Loistava ystäväni tv-sarja on tekstitetty italian kirjakielellä. Ella panee toivonsa nuorempiin sukupolviin, jotka ovat tottuneet englantiin ja kansainvälisyyteen. Englannin into on johtanut monesti hauskuuksiin kuten il living / salotto, olohuone.

Musica. San Remon musiikkikilpailu on iskelmän kuumemittari
Tästä vuosittain järjestettävästä spektaakkelista oli todella kiintoisaa lukea! San Remossa esitetyistä iskelmistä on noussut monta kansainvälistä hittiä, joita on levytetty suomeksikin: Loretta Goggin Maledetta Primavera 1981 > Aikuinen nainen, Toto Cutugnon L’italiano 1983 > Olen suomalainen ja Domenico Modugnon Nel blu dipinto di blu 1958, jonka ovat levyttäneet mm. Frank Sinatra ja Louis Amstrong, Suomessa Olavi Virta nimellä Taivaan sinessä.

Nonni. Eläköön isovanhemmat!
Italialainen yhteiskunta ei toimisi ilman isovanhempia! Äitiyslomat ovat lyhyitä eikä kaikille lapsille riitä kunnallisia päivähoitopaikkoja. Isovanhempien mittava työpanos on arvioitu yli 2000 euroksi kuukaudessa, joten maan tasolla he säästävät valtion menoja useita miljardeja euroja vuodessa. Monet nonnat ja nonnot avustavat lisäksi taloudellisesti lastensa perheitä.


Ella puhuu myös puskaradiosta ja juoruista, suhtautumisesta italialaisten epätäsmällisyyteen, poskisuudelmista ja teitittelystä, kaoottisesta liikenteestä ja ajotavoista ja päättää kirjansa kirjaimeen Z - Zucchero - Sokerina pohjalla kertomalla italialaisista jälkiruuista ja jäätelöstä, gelato. Minun Italiani vie kiinnostavalle matkalle Italiaan ja italialaiseen kulttuuriin. Kirjan kauniit kuvat nostattavat matkakuumetta, mutta tuovat myös lohtua nojatuolimatkailijalle. Ihana kirja.

Ella Kanninen - Minun Italiani. Pieniä tarinoita amoresta zuccheroon
Graafinen suunnittelu Samppa Ranta
Kuvat Ofer Amir & kuvapalvelut
Tammi 2020
_______________

Italia on fantastinen ja raivostuttava – todellinen vastakohtien maa. Ella Kanninen kertoo pienin tarinoin, millainen on hänen Italiansa ja millaisia ovat hänen italialaisensa. Omakohtainen ja lämminhenkinen teos perkaa Italiaa kirjaimellisesti asia kerrallaan – A:sta Z:taan, amoresta zuccheroon. Kuinka selvitä italialaisista naapureista, liikenteestä ja hierarkiasta? Entä mitä opittavaa meillä olisi italialaisesta joustavuudesta? Ella käy läpi italialaisia tapoja ja kertoo, miksi rivien välistä lukeminen on Italiassa olennainen taito. Italiasta ja italialaisista ei kuitenkaan ole olemassa vain yhtä totuutta, ja juuri siinä lymyää maan rikkaus. 

Kuvituskuvat omia kuviani Firenzestä vuodelta 2019.