Linda Olsson - Sonaatti Miriamille

Kuusikymppisen Adam Ankerin lapsuutta verhoaa hiljaisuus. Hän kasvoi Ruotsissa, mutta äiti ei puhunut sanaakaan menneisyydestään. He olivat muualta tulleita, maahanmuuttajia  ja erilaisia; poika häpesi huonosti ruotsia puhuvaa äitiään. Mutta hänellä oli viulu ja musiikki. Yksinäinen ja ulkopuoliseksi itsensä tunteva Adam tapaa nelikymppisenä elämänsä rakkauden, itseään parikymmentä vuotta nuoremman Cecilian, mutta onnea kestää vain yhdeksän kuukautta. Menneisyytensä painolastia raahaava Cecilia on rikkinäisempi kuin päälle päin näyttää. Hän pakottaa Adamin valitsemaan kahdesta mahdottomasta vaihtoehdosta.

Adam pakenee pienen tyttärensä kanssa kauas Uuteen-Seelantiin, ja tytär, sävellystyöt ja musiikki täyttävät hänen elämänsä. Kotina on ollut ihana talo Waiheken paratiisisaarella jo yhdeksäntoista vuotta. Mutta vuosi sitten traaginen menetys suisti miehen sumuun, värit haalistuivat ja sävelet katosivat. Vuoden surtuaan Adam huomaa palaavansa pikku hiljaa elävien kirjoihin. Juuri ennen tragediaa hän oli nähnyt Aucklandin holokaustimuseossa valokuvan nuoresta juutalaismiehestä nimeltä Adam Lipski. Adam tiesi, että äidin tyttönimi oli ollut Lipski eikä tämä outo nimien yhteneväisyys jätä häntä rauhaan. Kauan emmittyään Adam soittaa Adam Lipskin sisarelle Clara Friedille, joka asuu hänkin Uudessa- Seelannissa.

Tapaamisesta alkaa omien juurien selvittely ja Adam päätyy Krakovaan iäkkään shakkimestarin Moishe Spiewakin puheille ja originelliin kotiin. Miesten välille syntyy vahva ystävyys ja menneisyyden mysteeri alkaa selvitä. Rohkaistuneena Adam rohkenee matkustaa myös Ruotsiin tapaamaan rakastamaansa naista - yhdeksäntoista vuoden jälkeen.

Olsson kirjoittaa pakahduttavan tunteikkaasti ja kaunista tekstiä. Kirjan alkupuolella minäkertojana toimii Adam, ja hänestä piirtyykin myötätuntoa herättävä henkilökuva - ja juutalaisten kaamea kohtalo ansaitsee aina vaan tulla muistetuksi. Loppupuolella minäkertoja vaihtuu Ceciliaan, joka kertoo elämästään ja rakkaudestaan Adamiin. Cecilia elää liki erakkona isältään perimässään huvilassa jossain Tukholman ulkosaaristossa. Adamin osuus ja kerronta oli kaunista ja koskettavaa,  ja Krakovan juutalaisvanhukset olivat kerrassaan hurmaavia. Mutta jostain syystä en pitänyt Cecilian äänestä. Hänen puheenvuoroistaan selvisi lapsena koettu järkyttävä trauma, ja ymmärrän toki, että Cecilia oli rikki, mutta en sittenkään ymmärtänyt tyttäreen Miriamiin liittyviä ehdottomia ehtoja. Minusta tämä juoniosuus, siis Miriamia koskeva, ei tuntunut ollenkaan uskottavalle ja kirjan lumo lässähti pahemman kerran.

Juristiksi opiskellut Olsson (s. 1948) ryhtyi kirjailijaksi vasta kypsällä iällä. Hänen esikoisteoksensa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (ilm. suomeksi 2009 ja 2018) oli valtava myyntimenestys. Muutettuaan perheineen vuosikausia maasta toiseen, Olsson on asettunut pysyvästi Uuteen-Seelantiin. Sieltä kaikki kotipaikkatuntemuksella kerrottu olikin hyvin mielenkiintoista. En yhtään ihmettele, että Sonaatti Miriamille ja kirjailijan tyyli yleensäkin vetoaa laajasti naislukijoihin, mutta teos ei yltänyt lukusuosikkieni joukkoon.

Linda Olsson - Sonaatti Miriamille
Alkuteos Sonata for Miriam 2008
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2010
Kirjastosta
_______________

Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Hannan kirjokansi
Bloggaukseni teoksesta Sisar talossani

Linda Olsson - Sisar talossani

Puolisisaruksilla Marialla ja Emmalla on kuuden vuoden ikäero. Viittäkymppiä lähestyvä Maria muutti pois kotoa jo 16-vuotiaana Emman ollessa vasta kymmenen. Myös aikuiselämässä yhteydenpito on ollut vähäistä, siskokset ovat etäisiä toisilleen. Kaikki lapsuuden tärkeät ihmiset ovat kuolleet: molempien isät, äiti sekä Amanda. Pari vuotta sitten äidin hautajaisissa Maria kutsui puolihuolimattomasti siskonsa kylään, ja nyt Emma on sitten tulossa. Lapsena Maria suorastaan vihasi Emmaa, tuota pientä takiaista joka tunki itsensä hänen ja Amandan väliin. Hän ei välittänyt Emmasta yhtään eikä koskaan, miksi siis nyt? Maria peruuttaisi kutsunsa jos voisi.

Maria asuu yksin isossa talossaan Cadaquézissa, tuossa ihanassa välimerellisessä kesäkaupungissa, jossa myös Milena Busquetsin Tämäkin menee ohi kirjan Blanca kokosi itseään. Meri tuoksuu, aurinko lämmittää ja hurmaavat kahvilat kutsuvat... Idylli on täydellinen, mutta onko sittenkään?

Olsson kuvaa japanilaisen kauniisti ja vähäeleisesti siskosten päiviä talossa. Välillä lähennytään, sitten taas etäännytään, löydetään yhteys joka katkeaa risahtaen kipeiden muistojen tulviessa mielen pinnalle. Puhdistava itku tulvii ja tuntuu hyvältä. Maria ja Emma ovat eläneet lapsuutensa saman itsekkään äidin tyttärinä, samassa talossa mutta kuitenkin erillään toistensa maailmoista. Nyt Cadaquézissa he hapuilevat lähemmäs toisiaan paljastaen pieniä palasia ajatuksistaan, tunteistaan ja aikuiselämästään. Molemmilla on myös tuoreita haavoja, joista he avautuvat toisilleen kuin pakon sanelemina. He löytävät jostain rohkeutta esiintyä paljaina toinen toisensa edessä, elämän kipeät muistot ja kipukohdat levitettyinä pöydälle.

Emma:
Sinä et ollut koskaan vähääkään kiinnostunut minusta. Suhtauduit minuun kuin taakkaan, joka oli sälytetty Amandan harteille. Ja josta toivoit hänen pääsevän eroon. (...) Sinä vain menet menojasi aina kun jokin menee eri tavalla kuin toivoisit. Mutta mikään ei ole täydellistä! Mikään ei ole virheetöntä. Toisinaan on tyytyminen siihen, mitä saa. Mutta sinä halusit aina kaiken! Ja odotit aivan liikaa. Kaikilta.

Maria:
Sinullako taakka? Sinun elämäsihän oli yhtä ruusuilla tanssimista! Olit kaunis, menestyvä ja rakastettu! Isäsi palvoi sinua! Niin ällöttävä kuin hän mielestäni olikin, näin kuitenkin selvästi, kuinka paljon hän sinua rakasti. Ja äidille olit se tytär, jota hän oli toivonut.

Tarvitaan monta yritystä ennenkuin he pystyvät puhumaan Amandan kuolemasta ja sen herättämästä syyllisyydestä, kummankin koko elämää varjostaneesta traumasta. Olsson osoittaa miten pettävää on se ajatus, että muka tiedämme mitä toinen ajattelee. Kun ei kohtaa toista eikä puhu avoimesti tunteistaan, luo itselleen todellisuuden jolla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa.

Emma:
Olisin voinut puhua kanssasi aiemmin. Olisin voinut tulla luoksesi paljon aikaisemmin. Kirjoittaa sinulle. Yrittää antaa sinulle anteeksi. Ja itselleni. Mutta minä en tehnyt mitään. Suren sen ihmisen tähden, joka olisin voinut olla kaikki nämä vuodet, jos vain olisin yrittänyt.

Sisarusten kesken syntyy hauras ja nöyrä ymmärrys, pieni lämmin välittämisen liekki. He näkevät toisensa ensimmäistä kertaa ja löytyy anteeksiannon alku. Sisar talossani yllyttää rohkeuteen ja riskinottoon kehottaen kohtaamaan lähimmäisemme aidosti ja avoimesti. Riski on pelottava, mutta siitä voi seurata jotain suurta. Valitsin kirjan luettavakseni pitkälti Eevaliina Rusasen suunnitteleman huikean kauniin kannen vuoksi. Kirja on kuin koru. Sisältö on myös kuin koru, liikuttava, eleetön ja syvästi inhimillinen.

Kirjaan on tutustunut myös Leena Lumi

Linda Olsson

En syster i mitt hus 2016

Sisar talossani

Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus 2017

***

Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle.