Jenni Räinä - Suo muistaa

Suo muistaa on palkittuna tietokirjailijana tunnetun Jenni Räinän esikoisromaani, joka kertoo utopistisesta ekoyhteisöstä pohjoisen aapasuon laidalla. Räinän palkituista tietokirjoista - Metsä meidän jälkeemme, Reunalla ja Kulkijat - olen lukenut vain jälkimmäisen ja pidin siitä erittäin paljon.

Erilaisen uran kuin bisnesmaailmassa menestynyt isänsä valinnut Juho ostaa perintörahoillaan suon laidalla sijaitsevan vanhan kansakoulun ja perustaa sinne samanhenkisten ihmisten kanssa ekoyhteisön. Tarkoitus on elää omavaraisesti, ennallistaa alueen soita ja auttaa luonnon monimuotoisuuden paluuta. Aloitetaan innostuneina ja suurin toivein, mutta työ on raskasta ja turhauttavaa, rahaa kuluu. Vähitellen ristiriidat ja rahahuolet kärjistyvät yhteisössä. Samanaikaisesti kylään saapuu maailmalla menestynyt luontokuvaaja Hellä tyhjentämään vastikään kuolleen vaarinsa taloa. Hellä jää kylään pitkäksi aikaa ja tutustuu ekoyhteisöön.

Kirjan parasta antia oli tieto soista ja niiden ennallistamishankkeista, joista voi lukea vaikka tästä Ylen jutusta. Muuten juoni ei oikein vetänyt odottamallani tavalla. Vastaavanlaisista utopiayhteisöistä olen lukenut ennenkin, ja useimmat niistä ovat romahtaneet omaan idealistisuuteensa. Tässäkin tarinassa rahat loppuvat, takapakkia tulee eikä Juho kestä kritiikkiä. Hän loukkaantuu verisesti, kun yhteisöön saapunut pätevä ja toimelias nuori nainen ottaa ohjat käsiinsä ja varastaa hänen unelmansa.

Jenni Räinä - Kulkijat ****

Jenni Räinä - Suo muistaa
Gummerus 2022
Äänikirjan lukijat Ville-Veikko Niemelä, Anna Paavilainen
___________________

Jenni Räinä (s. 1980) on tietokirjailija ja toimittaja. Hän kuuluu tekijänelikkoon, jonka teos Metsä meidän jälkeemme voitti Tieto-Finlandia-palkinnon vuonna 2019. Räinän ja valokuvaaja Vesa Rannan teos Reunalla (2017) sai Botnia-kirjallisuuspalkinnon, oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana ja ehdokkaana Bonnierin journalistipalkinnon vuoden kirja -kategoriassa. 

Nilla Kjellsdotter - Kivipuiston tyttö #1 & I rättvisans blod

Pseudonyymillä Nilla Kjellsdotter kirjoittava Oravaisissa asuva Pernilla Österberg (s. 1987) livahti Ruotsin dekkarimarkkinoille ryminällä. Esikoisdekkari I rättvisans blod (2021) nousi Ruotsissa myyntimenestykseen ja pian suuret ruotsalaiset kustantajat kilpailivat suomalaisesta esikoisdekkaristista. Seurasi tarjouskilpailu ja kustantaja vaihtui Norstedtsiin. Nillalla on nyt taskussaan sopimus kolmesta dekkarista, jotka Gummerus julkaisee suomeksi. Ilmeisesti itsenäisenä pidetty esikoisdekkari ei ole julkaisuohjelmassa. Murhia Pohjanmaalla -sarjan avaa juuri ilmestynyt Kivipuiston tyttö, seuraavat kaksi ilmestyvät ruotsiksi 2023 / Himmelsgården ja 2024 / Tills natten är slut.

Sarjan etsivä on vajaa nelikymppinen rikoskonstaapeli Mija Wadö, joka on sinkku ja erakkomainen työnarkomaani. Hän ei ehdi hoitaa arkisia asioitaan eikä ostaa ruokaa jääkaappiin. Mija on kuitenkin ripeä otteissaan ja inhimillinen, eikä voi sille mitään, että kymmenen vuotta nuorempi Ronnie vetää seksuaalisesti. Ei todellakaan pitäisi sekaantua nuoreen alaiseen! Sitäpaitsi Ronnie on lähtenyt Tampereelle vuoden kestävään poliisikoiraohjaajakoulutukseen ja myös Mijalle tärkeä Hasse, entinen työpari, on pitkällä sairaslomalla. Muutokset henkilökunnassa painavat Mian mieltä ja nuuskaa kuluu.

On alkusyksy, lunta tuiskuttaa ja pakastaa. Oravaisten Kivipuistosta löytyy luurangonlaiha teini-tyttö, joka on pahasti kylmettynyt. Puolialaston tyttö ei kerro mitään itsestään psykiatrisella osastolla eikä poliiseillekaan. Kukaan ole ilmoittanut häntä myöskään kadonneeksi. Tytön ranteissa tosin näkyy pitkäaikaisen sitomisen merkkejä, joten jotain julmaa nälkiintynyt tyttö on varmasti joutunut kokemaan.

Toinen tragedia liippaa dramaattisesti myös varakasta Heseliuksen sukua., sillä toinen tunnetuista diabetestutkijaveljeksistä, keski-ikäinen David Heselius, löytyy kotoaan kuolleena. Kuolema vaikuttaa ensisilmäyksellä luonnolliselta, mutta outoa on se, että miehen koti on siivottu kliinisen puhtaaksi. Eikä se lopulta luonnollinen kuolema olekaan, vaan harkittu murha.

Kjellsdotter pitää kerronnallaan ja hyytävällä juonellaan lukijan tiukasti hyppysissään! Paikallisväriä on paljon ja seutua tuntevalle dekkari tarjoaa varmasti runsaasti tapahtumapaikkojen bongaushetkiä. Kivipuistosta löytyneen tuntemattoman tytön kohtalo järkyttää Mijaa ja tuo mieleen omia traumaattisia muistoja. Hänellä on syynsä heittää roskiin äidin lähettämät postikortit. 

Useimmissa dekkareissa naiset ja nuoret tytöt ovat uhreja, tässäkin heitä on. Minua kuvotti, mitä kaikkea varakkaat, sairaiden viettiensä viemät yhteiskunnan tukipilarit ovat kykeneviä tekemään. Nilla Kjellsdotter on hyvin kiinnostava uusi dekkaristituttavuus, sillä pidin kovasti kirjailijan otteesta. Tässä oli jännittävästi kansainvälistä tuntua.  Mijankin persoona syventynee seuraavissa osissa ja ehkä hän oppii vähän höllentämään työnarkomaniaansa. Mijan nuuskaaminen kyllä pisti silmään, mutta tapa oli ilmeisesti tarttunut häneen Ruotsissa vietetystä lapsuudesta.

Kuuntelin ruotsiksi myös Kjellsdotterin ihka ensimmäisen esikoisen, I rättvisans blod (Lind & Co 2021). Se tarjosi jonkun verran taustaa Mijan, Ronnien ja Hassen henkilöistä, mutta ei mitään sellaista mikä olisi pakko tietää.  Dekkarin murhatutkinta alkaa kun pienten lasten äiti löytyy murhattuna kotipihaltaan. Epäilyksenalaiseksi päätyy aviomies, jonka kaikki tietävät pahoinpitelevän vaimoaan. Pian toinenkin samaa ikäluokkaa oleva nainen löytyy murhattuna. Onko liikkeellä sarjamurhaaja, entä tuleeko uhreja lisää? Mikä on mahdollisesti näitä naisia yhdistävä tekijä? 

Kysymyksiä on paljon ja Mija kollegoinen painii visaisen tapauksen kanssa. Kjellsdotter sanoittaa viiltävän upeasti karmivia kotiväkivaltatilanteita, joilla dekkari alkaa. Tapauksen juurisyyt juontuvat kaukaa menneisyydestä. Jännittävä ja hyvin rakennettu, mutta minusta Kivipuiston tyttö oli paljon parempi, ja se on lupaavaa se!

Gummerus kertoo kirjasarjan julkaisusta

Nilla Kjellsdotter - Kivipuiston tyttö #1

Alkuteos Flickan i Stenparken
Suomentanut Anna Heroja
Gummerus 2022
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn
____________________

Merja Mäki - Ennen lintuja

Kyyneleitä ei tullut. Minussa soi vihlova ääni, yhtäjaksoisena ja muuttumattomalta korkeudelta. Tie oli suora, ja mitä kauemmas katsoin, sitä lähemmäs kuuset toisiaan astuivat. Sitten ne muuttuivat tummiksi seinämiksi ja lopulta katosivat kokonaan pimeyteen. Jossain ulvoi koira tai susi.

Merja Mäen upea ja vaikuttava esikoisromaani Ennen lintuja vie sotavuosiin ja sen päähenkilö on nuori ja reipas Alli, joka asuu perheineen myrskyävällä Laatokalla sijaitsevassa Haavuksen saaressa. Alli on lapsi äitinsä aikaisemmasta liitosta ja se taitaa hiertää äitiä pahasti edelleen, sillä tältä ei irtoa tyttärelle kuin kylmyyttä, lyttäystä ja ilkeitä sanoja. Alli ei halua naimisiin vaan kalastajaksi kasvatti-isän tapaan, mutta kalastajan ammatti ei ole sopivaa tyttölapselle. Äiti on pakottanut vastentahtoisen tytön Sortavalaan parantajan oppiin, mutta kun Neuvostoliitto pommittaa Sortavalaa, Alli pakenee hiihtämällä jään yli kotiinsa ja saa äidin moitteet niskaansa.

Pikkuveljet ovat rintamalla, toinen jo kaatunut, ja välirauhan jälkeen on lähdettävä evakkoon maaliskuussa 1940, sillä Sortavala on kaikkien kauhuksi jäänyt luovutetulle alueelle. Allin evakkomatka alkaa raskaana olevan käly Sylvin kanssa. Se ei miellytä Allia, sillä hän on kadehtien katsellut äitinsä lämmintä suhtautumista kälyyn. Seudun asukkaille on määrätty määränpääksi Seinäjoki ja Alli lähtee kävellen evakkomatkalle, kuljettamaan perheen hevosta Lentoa ja lehmä Muurikkia; Sylvi saa paikan reestä. Taival on pakkasessa raskas ja epätoivoinen, mutta onneksi loppumatka päästään härkävaunun kyydissä. Perillä asetutaan Pohjanmaalle isän lapsuuden kotitaloon, jota hallitsee isän vanhin veli.

Jos eläisimme toista aikaa, Muurikin vasikka olisi syntynyt kodin suojaan. Rehu sen ympärillä tuoksuisi kesältä. Ylisten lattia narisisi, ja sieltä kantautuisi Ilmin heleä lauluääni, ja heiniä leijailisi alas lehmille keveinä tukkoina. 

Alli tuntee nahoissaan kaikki evakkojen tuntemukset: he ovat oudosti puhuvia, ei-toivottuja armopaloilla eläviä, venäläisiä. Sylvin synnytys Seinäjoen sotasairaalassa on dramaattinen ja Alli joutuu huolehtimaan pienestä heiveröisestä tyttövauvasta, mikä on valtava vastuu sodan sekasortoisissa oloissa. Alli päätyy sattuman kauppaa sairaanhoitajaksi Seinäjoen sotasairaalaan, vaikka hänellä ei koulutusta olekaan. Myöhemmin unelmissa alkaa siintää sairaanhoitajan opinnot ja sotaorvoista huolehtiminen. Ystävällisyyttä Alli kohtaa vain Vuorelan talossa, jonka olkapäähän haavoittuneeseen poikaan Vilhoon hän sotasairaalassa tutustuu. Kahden kolhuja saaneen nuoren välille syntyy arka kumppanuus ja rakkaus. Alli kasvaa tarinan edetessä itsenäiseksi, omillaan toimeentulevaksi naiseksi, joka löytää paikkansa ja jota koetut kärsimykset eivät pysty murtamaan eikä äiti alistamaan. 

Minusta tuntuu, että Pohjanmaan lakealla maalla linnuilla on aivan erityinen tapa lentää ... Ne levittävät siivet selälleen ja liukuvat ilmassa peltojen yllä. Liitolento on kaikkein keveintä lentoa, ja sillä tavalla minä haluan elämäni viettää.

Minäkin mietin monen muun kanssabloggaajan lailla, luenko taas yhden sotakuvauksen. Onneksi luin, sillä Allin tarina poreutui syvälle siviilien ja evakkojen tuntemuksiin ja Mäki löysi koskettavan ja tuoreen tulokulman. Mäen kieli on lisäksi kaunista, hiottua ja hyvin koskettavaa. Yhtymäkohtia viime vuonna ilmestyneeseen Rosa Liksomin Väylään on paljon, mutta minua kosketti tässä erityisesti karjalaisuus, sillä olen lapsena kuullut paljon sota- ja evakkotarinoita. Monen sukulaisen kaipuu Viipuriin ja Karjalan kunnaille kotiseuduille kesti koko heidän elämänsä. Dramatiikkaa tämän romaanin lukemiseen toi tietysti ukrainalaispakolaisten tilanne. Miljoonat joutuvat totuttelemaan uusien maiden kulttuureihin kaiken entisen taaksensa jättäneinä.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä & Kirsin kirjanurkka

Merja Mäki - Ennen lintuja

Gummerus 2022
Äänikirjan lukija Vuokko Hovatta
____________________

Kauhavalla asuva Merja Mäki (s. 1983) on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka on tutkinut sotaa viiden vuoden ajan romaania työstäessään. Hänellä on karjalaisia sukujuuria Käkisalmessa.

Eppu Nuotio - Leinikkimekko. Raakel Oksa #1

Eppu Nuotion Leinikkimekko aloittaa puuseppä-yrittäjä Raakel Oksasta kertovan cosy crime jännärisarjan. Tässä ensimmäisessä osassa tutustutaan vajaa nelikymppiseen Raakeliin ja hänen elämäntilanteeseensa. Takana on avioero hienostelevasta Mikaelista ja kymmenen ikävuoden tuntumassa oleva Eero-poika on äitinsä silmäterä. Raakelille töitä tekevällä Dannella ja hänellä on kuuma menneisyys. Tarina keriytyy auki kahdessa aikatasossa - nyt ja vuonna 1960.

Nyt Raakel tekee remonttia Etu-Töölössä Oksasenkadulla. Tarkoitus on yhdistää taas yhdeksi joskus kahdeksi erotettu hulppea asunto. Purettavan seinän välistä löytyy vanha peltinen keksilaatikko, josta löytyy poikkileikattu tytön letti, hartsin pala ja leinikkikuvioinen mekko, kokoa 36. Ne viittaavat tietysti selvästi vuoteen 1960 ja nuoreen viulistiopiskelija Hilkkaan.

Takaumissa siirrytään siis Kainuun Ristijärveltä kotoisin olevan Hilkan stipendiaikaan Sibeliusakatemiassa. Hilkka pääsi paikkakunnan rotarien stipendillä kesäksi huippuviulistin oppiin Helsinkiin ja sai  asuttavakseen sukulaistäti Aunen kesällä tyhjäksi jäävän asunnon. Opinnot eivät suju toivotulla tavalla, sillä opettaja on äärimmäisen vaativa ja lääppivä, ja neljännen kerroksen miesasukas ärsyyntyy hänen harjoittelustaan. Mutta onneksi on raitiovaununkuljettaja Antti, jonka kanssa voidaan nauttia kesäisen Helsingin lumosta.

Raakelille tulee pakkomielle selvittää keksilaatikon sisällön arvoitus ja hän jututtaa Museokadun ja Oksasenkadun vanhoja asukkaita. Hyviä johtolankoja tarjoaa etenkin Kukkakauppa Cawellin entinen omistaja Irma, joka oli kirjoittanut päiväkirjaa kulmakunnan tapahtumista. Raakel törmää myös ikivanhan liikekyltin koristamaan Hattuliike Janholaan ja saa tietää, että liikehuoneiston omistaja asuu Ristijärvellä, aivan kuten Hilkkakin. Alkaa kertyä uskomattoman paljon outoja sattumuksia, jotka kaikki kiertyvät Hilkan ympärille. Sitkeä Raakel selvittää kuusikymmentä vuotta arvoituksena pysyneen tapauksen.

Hyvin varhain on selvää, että Hilkalle tapahtui jotain pahaa ja epäilin kantaisiko jännite loppuun asti. Mutta huoleni oli aiheeton, sillä en todellakaan osannut arvata 60-vuoden takaisten tapahtumien kulkua. Tässä osassa Raakel saa myös äidiltään hätkähdyttävän tiedon, joka ehkä antaa viitteitä sarjan seuraavaan osaan. Leinikkimekko on kodikas ja kepeä jännäri, jonka keskiössä ovat tavalliset työtätekevät ihmiset. Tarinassa tutustutaan Etu-Töölöön ja sen katuihin ja vanhan asunnon remontoinnin pulmiin. Minusta miljöö on kuvattu todentuntuisesti ja toi mieleeni muistoja niiltä ajoilta, jolloin itse asuin Musokadulla. Raakel on reipas yksinhuoltaja, joka tasapainoilee intensiivisen yrittäjyyden ja poikansa kanssa.  Mielelläni seuraan jatkossakin hänen elämäänsä, sillä viihdyin erinomaisesti tämän kodikkaan jännärin parissa.

Olen aiemmin lukenut nämä Eppu Nuotion & Pirkko Soinisen dekkarit:

Nainen Parvekkeella, Salome Virta #1

Punainen vaate, Salome Virta #3

Eppu Nuotio - Leinikkimekko. Raakel Oksa ratkaisee #1
Gummerus 2022
Äänikirjan lukija Hannamaija Nikander
__________________

Eppu Nuotion dekkarisarjan avaus esittelee intohimoisen käsityöläisen, Raakel Oksan, joka puusepän työnsä ohessa tempautuu selvittämään rikoksia eri kaupunginosissa. 

Elina Airio - Metsässä juoksee nainen

 

Ahnehdin näitä esitietoja kuten lyyraviikuna selkäni takana ahnehtii multansa märkää, kuulen sen vuolaan juomiskelun niskani tienoilla. Vedän muovitaskusta esitietojen alta käsiini huolilomakkeen ja palvelukoordinaattorin yhteenvedon: matkin lyyraviikunan ja muun tämän olohuoneen sadan kasviluikeron valojen ja vesien maiskuntaa, kun selaan papereita nopeasti läpi.

Elina Airion esikoisromaani Metsässä juoksee nainen on häkellyttävä sekoitus lapsiperheen todellista hätää ja irreaalista outoutta. Keskiössä on kaksi naista, autettava ja auttaja. Kahden lapsen äitiyslomalla oleva äiti Mimi on uupunut ja kärsii ehkä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Vanhin tytär Mesi on kuusivuotias ja päiväkodissa, Marja vasta kuusiviikkoinen vauva. Äiti ei jaksa lastensa kanssa kuormittavassa arjessaan, hänen mielenterveytensä rakoilee. Aviomies ei näe vaimonsa hätää ja tuntuu olevan aina töissä tai työmatkalla, etäällä vaimonsa kaaoksesta. 

Mesin päiväkodissa on tehty huoli-ilmoitus, sillä tytär on kertonut äidin telkeävän hänet ja vauvasiskon lukkojen taakse lastenhuoneeseen. Mesin kehossa näkyy myös mustelmia ja tyttö kieltäytyy lähtemästä äitinsä mukaan päiväkodista. Palvelukoordinaattori on tavannut Mimin yhden ainoan kerran ja tämän tapaamisen perusteella on myönnetty perhevalmennusjakso, jota toteutetaan ostopalveluna. Olennaisten perhevalmentaja saapuu Mimin kotiin, jossa häntä odottaa ihana ja hyvinvoiva viherkasviviidakko, kuin ei mitään oikeaa ongelmaa kodissa olisikaan ja äiti suhtautuu erittäin rakastavasti vauvaansa.

Yhdessä käydään läpi valittua perhevalmennusmallia, johon äiti suhtautuu epäilevästi ja vihaisesti. Perhevalmentaja tuo esille erilaisia tapoja kohdata vanhempi tytär ja kannustaa tätä, jotta  eristyksistä päästäisiin.  Perhevalmentajan tuntiin aikataulutetut kotikäynnit ovat kuitenkin täysin riittämättömiä Mimin tapauksessa. Hän on itsekin nääntyä kahden pienen lapsensa kanssa ja jatkuvasti kiristyvien tulostavoitteiden puristuksessa. Itseasiassa hän haluaisi vaihtaa työtä, mutta kaikista hakemuksista tulee hylky. Hän ymmärtää Mimin ahdinkoa ja käyttää tähän sallittua enemmän aikaa ja siivoaa jopa Mimin harhoissaan aikaansaamaa kodin sekasortoa.

Vanhempi tyttö oli päiväkodissa, kun hän tarttui veitsen muoviseen kahvaan. Vauva nukkui kantorepussa ja lepäsi unessa hänen rintojensa päällä lämpimänä. Heillä molemmilla oli hiki. Hän käänsi kärjen pois tyttösestään, kun tarttui lihaveitseen. Ja yritti teurastaa ne kaikki.

Mimi seisoo jo olohuoneen multaisessa silmässä ja näyttää ahdistuneelta. Hän avasi ulko-oven hätäisesti ja kiirehti tänne edeltäni, rikospaikalle. Mimi silittelee sormiaan, raaviskelee välillä niskaansa ja näyttää vaikealta. Jokin on tainnut kaatua, minä onnistun sanomaan hänelle, kun tuijotan tätä kotia.

Airion kieli on erittäin omaperäistä ja ilmaukset ja sanat persoonallisia. Romaanissa on dystopian ja kauhun elementtejä sekä tapahtumien että viherkasviviidakon liikehdinnän tahoilta. Mimi ei saanut riittävää apua perhevalmentajan suosituksista huolimatta, vaan tapahtumat kärjistyivät. Kuuntelin romaanin osittain kaksi kertaa, sillä sekä juoni että kieli kieputtivat minua. Minusta Metsässä juoksee nainen on omaperäinen ja kantaaottava debyytti, joskin kirjasta jäi hyvin surullinen ja ahdistunut olo: tällaiseenko dystopiaan meidän hyvinvointiyhteiskunta ja sosiaaliturva ovat menneet tai menossa? Hoitoala on aliarvostettu ja palkkakuopassa ja riittävää, oikea-aikaista apua on mahdoton saada.

Minä haluaisin huokaista. Haluaisin mennä tuuletusikkunalle ja huutaa. Haluaisin soittaa esihenkilöstölle ja ilmoittaa että nyt eroan, että nyt tämä jumalauta loppuu, että te olette rahanahneina laittaneet yrityskoneistonne turhanpäiväiseen valmennustyöhän naisen, joka tarvitsee terapeuttista työotetta, jotakin todellisella koulutuksella varustettua, sensitiivistä jatkuvuutta.

Kirjaluotsin bloggaus.

Elina Airio - Metsässä juoksee nainen

Gummerus 2022

Äänikirjan lukija Sanna Majuri

____________________ 

Elina Airio (s. 1991 Nokialla) on opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Sosiaalialalla työskentelevä Airio asuu perheensä kanssa Itä-Helsingissä ja liikakastelee kotikaksion vallanneita viherkasveja.

Helen Macdonald - Iltalentoja & H niin kuin haukka

Yksi suosikeistani äänikirjojen lukijoiden joukossa on Karoliina Kudjoi. Hänen lukeminaan molemmat Helen Macdonaldin kirjat, H niin kuin haukka ja Iltalentoja, olivat ihastuttavaa kuunneltavaa. Sujuvaa ja kaunista tekstiä ja tavattoman paljon tietoa luonnon ihmeistä. Uusilla kuuntelu- tai lukukerroilla löytää aina varmasti paljon uutta, niin paljon tietoa esseisiin kätkeytyy. Olen onnistunut näkemään kanahaukan pari kertaa läheltä, ja on se uljas lintu. Helen Macdonald (s. 1970) on englantilainen kirjailija, kuvittaja ja historioitsija, joka asuu mökissään Suffolkissa. Hän on tutkinut muun muassa ornitologian historiaa, sosiologiaa ja filosofiaa. 

Helen Macdonald - Iltalentoja *****

Alkuteos Vesper Flights 2020

Suomentanut Helena Ruuska

Gummerus 2021

Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi

Minulle tervapääskyt ovat yläilmojen olentoja, luonnostaan käsittämättömiä ja siksi pikemminkin enkeleitä. Toisin kuin muut linnut, ne eivät laskeudu koskaan maahan. / Mielestäni tervapääskyt ovat yhä kaikista maapallon olennoista avaruusoliomaisimpia.

... muuttolinnut suunnistavat monien vuorovaikutteisten kompassijärjestelmien avulla. Iltalennoillaan tervapääskyt pääsevät käyttämään niitä kaikkia. Tuossa panoptisessa korkeudessa ne pystyvät näkemään yläpuoleltaan hajanaiset tähtikuviot ja kalibroimaan samalla magneettiset kompassinsa, selvittämään sijaintinsa valon polarisaatiokuvioiden mukaan, jotka ovat vahvimmillaan ja selkeimmillään hämärällä taivaalla. / Tervapääskyt lentävät niin korkealle selvittääkseen tarkkaan sijaintinsa, tietääkseen, miten toimia seuraavaksi.

Iltalentoja-teoksen esseistä kaksi jäi minulle erityisesti mieleen. Kokoelman nimiessee kertoo kovasti vaarantuneista haarapääskyistä, jotka eivät laskeudu koskaan maahan - käsittämätöntä! Ja Pilvenpiirtäjä-esseessä Macdonald käy ornitologi A. Farnsworthin kanssa tarkkailemassa muuttolintuja New Yorkissa Empire State Buildingin katolla - mikä epätodennäköinen lintujen tarkkailupaikka. 

New York sijaitsee Atlantin yli kulkevalla muuttoväylällä, reitillä, jota myöten sadat miljoonat linnut lentävät joka kevät pohjoiseen pesimäpaikoilleen ja syksyllä taas takaisin. / Laululinnut ovat hyvin pieniä. On lähes sietämättömän liikuttavaa seurata niiden matkantekoa. Ne ovat kuin tähtiä, kekäleitä, hidasta valojuovatulta. // Valon ja heijastavan lasin harhauttamina ne törmäävät esteisiin, lentävät ikkunoihin, syöksyvät kieppuen maahan. Yksistään new Yorkissa kuolee joka vuosi yli satatuhatta lintua.

KUSTANTAJAN SIVUILTA:

Iltalentoja vie sienestämään ja rengastamaan Thamesin joutsenia. Tosiasiat tunnustavan ja empaattisen ajattelijan tekstit avaavat elävien lajien kiehtovaa maailmaa ja tämän hetken tärkeimpiä aiheita: ilmastonmuutosta, lajikatoa ja sen seurauksia. Heti ilmestyttyään englanniksi Iltalentoja nousi NY Timesin bestseller-listoille, ja se valittiin Time Magazinessa kymmenen parhaan tietokirjan joukkoon vuodelta 2020.

Helen Macdonald - H niin kuin haukka *****

Alkuteos H is for hawk 2014

Suomentanut Irmeli Ruuska

Gummerus 2016

Äänikirjan kertoja Karoliina Kudjoi

Tässä teoksessa Macdonald kertoo lapsuudestaan ja unelmastaan tulla haukankasvattajaksi. Unelma eli vuosikaudet ja vihdoin nelikymppisenä Macdonald alkoi toteuttaa unelmaansa. Hän oli musertua surusta isän kuoltua ja haukankasvatus muuttui pakkomielteeksi. Hän sai ostettua kymmenviikkoisen kanahaukkanaaraan, Mabelin, ja sulkeutui sen kanssa mökkiinsä Cambridgessa. Siitä se sitten lähti.

Macdonald puhuu kirjassa myös siitä, että kanahaukat olivat kuolemassa sukupuuttoon pesimälintuina Brittein saarilla 1800-luvun lopulla elinympäristön menettämisen ja riistanvartijoiden vainon vuoksi. Uudelleenistutukset ovat saaneet kannan elpymään hitaasti, ja vuonna 2017 lintuja oli arviolta viitisensataa. Kanahaukkakantaa uhkaa edelleen elinympäristöjen häviäminen.

KUSTANTAJAN SIVUILTA:

Kirja on kuin kaleidoskooppi, surua työstävän Helen Macdonaldin ja kanahaukka Mabelin tarinaan yhdistyy historioitsijan näkemys perinteiden ja nykyaikaisten luontokäsitysten kohtaamisesta. Tämä on kirja muistoista, luonnosta ja historiasta - siitä, kuinka löytää elämä ja rakkaus uudelleen läheisen kuoleman jälkeen; rehellinen kuvaus naisen yrityksestä kesyttää villi, jalo eläin, jonka kanssa hän etsii itselleen uutta vapautumisen tunnetta. Kirjasta tuli yllättävä bestseller ja klassikko Yhdysvalloissa ja Britanniassa: kirja sai arvostettuja kirjapalkintoja ja sen oikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan Japanista Brasiliaan ja Eurooppaan.

Lea Pakkanen, Santeri Pakkanen - Se tapahtui meille

Olemme Tšalnassa, parinkymmenen kilometrin päässä Petroskoista. On kesä ja vuosi 2017. Karjalan kesä on vallannut vanhan pihan. // Vehreyden keskellä nuokkuva talo on kuin kumaraan painunut, kokoon kutistunut vanhus. Synnyinkoti ja mummola on ollut tyhjillään pitkään. Olemme täällä yhdessä ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneenkuuteen vuoteen.

Inkerinsuomalaisuus on monelle hämärä käsite, niin minullekin. Kuuntelin äänikirjana, kirjailijoiden itsensä lukemana, vuoden 2020 historiateokseksi valitun tietokirjan Se tapahtui meille - Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Teos on tavattoman mielenkiintoinen ja valottaa inkerinsuomalaisten vaiettua historiaa 1600-luvulta tähän päivään. E-kirjan lopussa on Meeri Koutaniemen kuvaliite ja valokuvia Pakkasten kotialbumeista. Palkintolautakunta luonnehti teosta näin:

 

Se tapahtui meille on iholle käyvä historia inkerinsuomalaisten kohtaloista Neuvostoliitossa ja kohtelusta Suomessa. Se kertoo sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta vieraassa kulttuurissa ja vihamielisessä ympäristössä. Teoksen jännite syntyy kahden sukupolven tarinasta ja suhtautumisesta muuttuvaan ympäristöön. Omakohtaisuus tuo tarinaan inhimillisen kosketuksen.

Vaikka teos on yhden suvun tarina, se on vahvasti dokumentoitu sekä ympäristön valtiollisiin ja poliittisiin tapahtumiin sidottu. Lisämausteen tuovat tekijöiden omat kokemukset. Ne toimivat eräänlaisena aikalaistodisteena ja lähentyvät tutkimusmetodina kaunokirjallisuudessa muodissa olevaa autofiktiota, joka siis tässä on autofaktaa.

Kaukaisilla vuosisadoilla inkerinsuomalaisten asuinsijoilla sodittiin ja sodittiin, kodit tuhoutuivat ja ihmisiä kuoli. Mutta vasta Stalinin Suuri terrori aloitti inkerinsuomalaisten kansanmurhan ja karkotukset raja-alueilta. Kokonaisia perheitä ja kyliä karkotettiin kulakkeina Siperian vankileireille, sillä inkerinsuomalaisia pidettiin järjestelmän vastaisina ja epäilyttävinä Suomen suhteidensa vuoksi.

Pakkaset tekevät sukututkimusta, sillä isovanhempien elämänkohtalot olivat hämäriä. He matkustavat Jakutian Tiksiin, jossa karkotettuna oli isoäiti Katri ja Norilskiin Keski-Siperiaan, jonne päätyi isoisä Tuovi. Vankileirillä olleet Santerin appivanhemmat eivät koskaan puhuneet kokemuksistaan. Sukututkimuksessa voi selvitä järkyttäviä asioita, näin kävi Pakkasillekin. Miten suhtautua isoisä Tuovin ilmeiseen desanttimenneisyyteen? Äidinisä Tuovi oli otettu Puna-armeijaan ja hän jäi talvisodan aikana suomalaisten vangiksi. Puna-armeijassa sotavankeus tiesi auttamattomasti vankileiriä.

Mauno Koiviston nimi mainitaan aina inkeriläisten paluumuutosta puhuttaessa. Vuosina 1990–2016 Suomeen saapui yli 30 000 inkeriläistä paluumuuttajaa.   Paljon inkeriläisiä oli paennut Stalinin vainoja Suomeen jo ennen sotaa  ja noin 63 000 inkeriläistä siviiliä siirrettiin Suomeen jatkosodan vuosina 43-44 saksalaisten joukkojen miehittämiltä alueilta Leningradin eteläpuolelta. Välirauhansopimuksessa -44 Suomi sitoutui luovuttamaan Neuvostoliittoon kaikki neuvostokansalaiset, "jotka on internoitu ja tuotu väkisin Suomeen”. 

Suomi halusi luovutusten perustuvan vapaaehtoisuuteen, mutta silti inkeriläiskysymys oli hallitukselle kiusallinen. Tämä on kaikenkaikkiaan hyvin sekava vyyhti, jossa inkeriläisiä houkuttelivat ja pelottelivat palaamaan sekä Valvontakomissio että joidenkin paikkakuntien virkamiehet. Moni inkeriläinen ajatteli, että jos palaisi vapaaehtoisesti pääsisi todennäköisemmin omille kotikonnuilleen, mutta niille he pääsivät vasta 70-luvulla. Inkeriläisten pelko pakkoluovutuksista jatkui Suomessa vielä monet vuodet kylmän sodan ja noottikriisien vuosina ja monet muuttivatkin Ruotsiin. Täällä inkeriläisten siirroista lisää tietoa.

Tämän kirjan rankka fakta tulee ymmärrettävämmäksi, kun tarinaansa kertovat oikeat ihmiset, eikä tietolähteenä ole mikään kasvoton tilasto. Isä Santeri eli nuoren miehen elämää Petroskoissa, kävi Neuvostoliiton armeijan ja pääsi yliopistoon. Hän sai tulkkaustehtäviä  ja toimittajanviran Punalippu-nimisessä lehdessä. Pienen Lean maahanmuuttajakokemus syrjittynä ryssätyttönä Pohjois-Suomessa oli myös koskettavaa. Suomessa elettiin 90-luvun lamaa ja inkerinsuomalaisten aiheuttamia kustannuksia ja ongelmia arvioitiin. Mitään kotouttamissuunnitelmia tai kielikursseja ei ollut. 

Paluumuutto ja paluumuuttajat olivat vuosikymmenestä toiseen julkisen arvioinnin ja uudelleenarvioinnin kohteena. Myös minä tunsin joutuvani uudelleen ja uudelleen saman suurennuslasin alle: Olinko tarpeeksi suomalainen? Kannattiko minut ottaa Suomeen? Olinko taakka? Olinko virhe?

Se tapahtui meille on erinomainen ja kattava tietokirja inkerinsuomalaisuudesta. Kirja on hyvin taustoitettu ja dokumentoitu asianmukaisine lähdeaineistoineen. Stalinin Suuren terrorin mielettömyys tuli taas kerran iholle muutenkin kuin inkerinsuomalaisten kohtaloissa.

Lea Pakkanen, Santeri Pakkanen - Se tapahtui meille
Gummerus 2020
Äänikirjan lukijat Lea ja Santeri Pakkanen
______________________

 

Lea Pakkanen (s. 1983) on toimittaja sekä sosiaali- ja kulttuuriantropologi, joka on työssään käsitellyt sotien ja konfliktien vaikutusta siviileihin. Hän saapui vuonna 1990 inkerinsuomalaisena paluumuuttajana Suomeen.

Santeri Pakkanen (s. 1950) on toimittaja, joka oli keskeisesti mukana, kun inkeriläisten oli jälleen mahdollista järjestäytyä ja aktivoitua Neuvostoliitossa 1980-luvulla. Hän saapui vuonna 1990 inkerinsuomalaisena paluumuuttajana Suomeen.

Teemana DDR x 3

MARION BRASCH, MAXIM LEO & EUGEN RUGE

 

Luin vastikään Meri Valkaman hienon esikoisteoksen Sinun, Margot, joka kertoo DDR:stä. Muhkea teos on ansaitusti yksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista. Aihe kiinnostaa ja keskustelussa Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmäläiset antoivat lisää kirjavinkkejä. Olen lukenut nämä kolme autofiktiivistä teosta, joista jokainen avaa hiukan eri kantilta itäsaksalaista todellisuutta. Postauksessa teokset ovat kirjailijan sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Marion Brasch - Ja nyt hiljaisuus ****

Alkuteos Ab jetzt ist Ruhe 2012

Suomentanut Arja Rinnekangas

Lurra Editions 2014

Nyt te olette kaikki poissa. Se on surullista, mutta siinä on myös jotain hyvää: nyt en voi enää kadottaa teitä, sillä olen jo menettänyt teidät. Laitoin kaksi jäljellä olevaa ruusua vanhempieni haudalle. Rakastan teitä, sanoin. Ja nyt hiljaisuus.

Näihin lauseisiin päättyy toimittaja Marion Braschin (s. 1961) teos Ja nyt hiljaisuus. Koskettavan romaanin näkemys on lapsen ja nuoren kasvavan tytön, jonka perhe elää etuoikeutettua elämää Itä-Berliinissä. Isän korkea poliittinen asema suo vapauksia, joita tavallisilla kansalaisilla ei ole. Brasch sanoo lehtihaastatteluissa, että voi nyt kertoa kaiken, koska on perheestään ainoana jäljellä. Itävaltalainen äiti Gerda kuoli syöpään tytön ollessa vasta teini ja juutalaisesta isästä Horstista tuli DDR:n apulaiskulttuuriministeri, mies huipulla. Marionin kaikista kolmesta veljestä tuli isää ja sosialistista järjestelmää kritisoivia taiteilijoita.  Perhe repeytyi rajusti kahtia ideologian vuoksi.

Perheen tragediaa selittävät Marionin veljien elämänkohtalot. Runoilijaveli Thomas kritisoi julkisesti Tsekkoslovakian miehitystä 1968, sillä seurauksella, että isä ilmiantoi poikansa Stasille ja tämä joutui vankilaan. Isälle toisinajattelija perheessä oli kova paikka ja tiesi myös siirtoa vähempiarvoiseen virkaan. Myöhemmin Thomas loikkasi länteen, alkoholisoitui ja sortui huumeisiin. Klausista tuli ohjaaja ja näyttelijä, joka teki kolmikymppisenä itsemurhan alkoholilla ja lääkkeillä.  Peteristä tuli radiotoimittaja, dramaturgi ja kirjailija. Myös hän kuoli nuorena. 

Marion kuvaa avoimesti vaikeaa suhdetta isäänsä ja ikävää veljiään kohtaan, joista joutui jo varhain eroon. Jännitteet ja puhumattomuus hiersivät poikien ja isän välejä. Itäsaksalaisesta elämästä saa kirjassa hyvän kuvan ja myös Marionin päättäväisyydestä, sillä tyttö ei kelpuuttanut isän suhteilla saatuja asuntoja. Kirjassa on paljon myös Marionin kasvamista nuoreksi naiseksi, rakastumista ja uraa radiotoimittajana. Nämä nuoren tytön asiat keventävät traagista perhetarinaa. Liikuttava ja surullinen perhetarina.

_____________________________________________________________

Maxim Leo - Talviuni Berliinissä ****

Alkuteos Haltet euer Herz bereit. Eine ostdeutsche Familiengeschichte 2009
Suomentanut Ilona Nykyri
Ajatus kirjat / Gummerus 2010

Menin muurin murtumisen jälkeisenä maanantaina länsiberliiniläiselle poliisiasemalle Kreuzbergiin ja anoin länsipassia. Se oli varotoimi. Halusin, että minulla olisi jotain johon vedota, jos muuri pantaisiin taas kiinni.

Maxim Leon (s. 1970) Talviuni Berliinissä on myös hyvin autofiktiivinen teos, ja kirjassa on valokuvia perheenjäsenistä. Keskiössä on hänen kummallinen perheensä ja sekä isän- että äidinpuoleisten isoisien tarinat. Maximin äidinisä Gerard oli varakas ja juutalaista syntyperää. Hän pakeni natsiaikana Ranskaan, jossa toimi vuosia vastarintaliikkeessä. Työläistaustainen isänisä Werner ei ollut juutalainen, mutta joutui saksalaisena sotilaana venäläisten vangiksi ja palasi parisen vuotta sodan päättymisen jälkeen. Molemmat olivat kiihkeitä kommunisteja, jotka vihasivat natsismia ja halusivat hävittää koko käsitteen DDR:stä.

Toisaalta sekä Maximin isä että äiti olivat syntyneet lännessä, eivätkä voineet täysin hyväksyä isiensä ja DDR:n ideologiaa. Työläistaustaisesta isä Wolfista tulee taiteilija, varakkaasta äiti Annesta toimittaja ja myös puolueen jäsen. Kumpikaan vanhempi ei hyväksynyt sitä, että puolue vääristeli räikeästi ja järjettömästi totuutta. Kummallakin oli satunnaisia ​​kahnauksia Stasin kanssa, mutta he vältyivät pidätyksiltä. Wolfin ja Annen poika Maxim ymmärsi jo pienestä pitäen, että koulussa ja pioneerileirillä totuus on yhtä ja kotona jotain muuta. 

Kun muuri murtui ja DDR lakkasi olemasta, Maximin perheessä tunnelmat olivat ristiriitaiset. Elämä DDR:ssä oli ollut köyhää, mutta rauhallista ja asunnot edullisia. He osasivat toimia siinä järjestelmässä, mutta avautunut länsi oli outo, äänekäs ja kallis, eivätkä entiset pelisäännöt enää päteneet. Maxim sanoo, että muurin murtumista voisi verrata pitkän vankilassa olon jälkeiseen vapautumiseen. 

Maximin perhe molempine kommunisti-isoisineen ja järjestelmää kritisoivine vanhempineen kuvaa hyvin sitä, miten sukupolvien kehitys DDR:ssä meni. Vanhoille kommunismiin kiinnittyneille järjestelmän romahdus oli järkyttävän suuri pettymys ja tragedia, nuoremmille helpotus. Maximin mukaan itäberliiniläiset olivat ikään kuin talviunessa, ulkoisesti kuolleita mutta unelmia täynnä – kunnes koitti kevät ja rajun muutoksen aika.

_____________________________________________________________

Eugen Ruge - Vähenevän valon aikaan ****

Alkkuteos  In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011)

Suomentaneet Liisa Ryömä, Robert Ryömä

Atena 2012

Hulluus alkoi vähän ennen aamukahdeksaa. Oli sunnuntai. Oli hiljaista. // Se oli sellaisen eristyneen paikan hiljaisuutta, joka on uinunut yli neljännesvuosisadan rajavartioasemien varjossa, vailla kauttakulkuliikennettä, rakennustöiden melua, vailla nykyaikaisia puutarhakoneita.

Tämä on näistä hurjin kuvatessaan perheenjäsenten yhteentörmäyksiä. Eugen Rugen (s. 1954 Uralilla) esikoisromaani Vähenevän valon aikaan sai Deutscher Buchpreisin ilmestymisvuonnaan.  Se on neljän sukupolven löyhästi autofiktiivinen tarina, jossa henkilöitä on paljon ja joskus on vaikea tietää kuka kukin on. Saksankielisestä Wikipediasta löytyy henkilögallerian tarkka kuvaus. Romaanin aikajänne on pitkä ulottuen 1950-luvulta 2000-luvulle ja tapahtumat liikkuvat Itä-Berliinissä, Meksikossa ja Neuvostoliitossa. Suvun isovanhemmat Wilhelm ja Charlotte Powileit olivat vannoutuneita kommunisteja, jotka joutuivat vuosiksi natsiaikaa pakoon Meksikoon. He saavat Moskovasta uuden tehtävän ja palaavat 1950-luvun alussa Itä-Saksaan osallistuakseen uuden uljaan valtion rakentamiseen.  

Charlotten pojat aikaisemmasta liitosta, Kurt ja Werner Umnitzer, olivat joutuneet Stalinin vankileireille Siperiaan sodan aikana. Uralilla Kurt  tutustuu vaimoonsa Irinaan ja heille syntyy siellä poika, Alexander. Perhe palaa aikanaan DDR:ään, missä Kurtista tulee maan arvostetuimpia historioitsijoita, Irina tuhlailee ja alkoholisoituu. Suvun kapinoitsija Alexander, venäläiselle äidilleen Sasha, lähtee keski-iän kynnyksellä vakavasti sairastuttuaan isovanhempiensa jäljille Meksikoon.  Neljäs polvi on Alexanderin poika Markus, joka oli pikkupoika isoisä Wilhelmin täyttäessä 90 vuotta..

Romaanin tapahtumat kulminoituvat vuoteen 1989 ja Wilhelmin 90-vuotispäiviin lokakuun ensimmäisenä. Päivänsankaria tulevat onnittelemaan puolueen johtoporras ja päivän tapahtumista oman näkemyksensä kertovat vuorollaan kuusi tärkeintä henkilöhahmoa. Tämä romaani on rehevä, vauhdikas ja todella nautittava, suuresta henkilömäärästään huolimatta. Wilhelmin syntymäpäivän tapahtumat ovat hulvattomia ja herkullisesti kuvattu. Alexanderin oleskelu Meksikossa tuntui minusta irralliselta, siitä miinus.

Romaanin pohjalta on filmattu myös samanniminen elokuva, joka keskittyy Wilhelmin syntymäpäivään. Atenasta kerrottiin, että Eugen Rugenin toisen romaanin, isovanhemmistaan Wilhelmistä ja Charlottesta tarkemmin kertovan Hotelli Metropolin suomennossuunnitelma on valitettavasti kariutunut. 

Antti Rönkä - Nocturno 21:07

Antti Röngän uutuusteos Nocturno 21:07 kertoo häpeästä, jota 13-vuotias Antti kokee masturboinnistaan ja heräävästä seksuaalisuudestaan. Tarkka kellonaika heijastelee sitä jyrkkää rajaa, joka jakaa hänen elämänsä aikaan ennen = viattomaan lapsuuteen ja jälkeen = syvään syyllisyyteen, huonommuuteen ja häpeään. Romaani on fiktiota, mutta lukuisissa haastatteluissa Rönkä on valottanut sen runsasta autofiktiopuolta.

Melkein jokainen tähän romaaniin tarttuva lukija on jo tutustunut tuohon samaiseen Anttiin ja hänen haavoittuvuuteensa koulukiusaamisesta kertovassa kirjassa Jalat ilmassa sekä kuuluisan kirjailijaisän kirjoittavaan poikaan teoksessa Silloin tällöin onnellinen. Lukiessa ajattelin nuorta ja epävarmaa Anttia jo tietämäni valossa: herkkä ja pitkänhuiskea poika, joka ei istu rehvastelevien testosteronia uhkuvien urheilijapoikien joukkoon. Antti on introvertti ja ulkopuolinen, epävarma ulkonäöstään ja kelpaavuudestaan; hän soittaa pianoa, rakastaa Chopinia ja unelmoi rocktähteydestä. Päästäkseen pelottavasta heteromiehen seksuaalisuudesta hän olisi mieluummin homo tai aseksuaali.

Perimmäinen kysymys lienee, miten kasvaa mieheksi valkoisen heteromiehen kliseisessä maailmassa, jos ei ollenkaan istu kuvaan, vaan on herkkä pianoa soittava kirjoittajapoika? Ympäristössä seksuaalisuus tunkee kavereiden puheista ja lööpeistä, television musiikkivideoista ja -kanavista, joita Antti katsoo kotona yksin ja salaa, vanhempien seurassa kun ei ikinä ilkeäisi. Hän väittää, että ei tietoisesti valitse ao. kanavia, kunhan katsoo mitä sattuu muka tulemaan. Varta vasten valiten olisi noloa katsella pyllyään pyörittäviä vähäpukeisia tyttöjä. Eräänä iltana se sitten tapahtuu kelloradion näyttäessä aikaa tarkasti ja armottomasti: katsottuaan Shakiran videon Hip’s don’t lie hän ryntää huoneeseensa ja klo 21:07 Antti on masturboinut ensimmäisen kerran.

Antti häpeää ja tuntee itsensä likaiseksi. Vannoo, ettei koskaan enää, mutta ei voi vastustaa herännyttä nuoren pojan seksuaaliviettiään. Katse seuraa naisia ja tyttöjä, seuraa uusia kertoja, piilotettuja kalsareita ja lisää häpeää. Joulustakaan mummon läsnäollessa ei voi nauttia puhtain sydämin ja joka paikassa pelottaa, jos se taas tapahtuisi. Koulukavereiden haukkumasanan runkkari hän omii tarkoittamaan itseään eivätkä kaverien hyväksyvät letkautukset auta asiaa; eivät myöskään isän ja äidin neutraali suhtautuminen. Antti on hävettävä ja likainen, piste. Hyi helvetti Antti!

 

Sanat ”miehen näkökulmasta” kaikuvat ikävästi mielessäni, ne kuulostavat rasvaisilta ja vanhanaikaisilta, sikamaisilta. ”Naisen näkökulma” olisi parempi, naisen seksuaalinen herääminen kuulostaa raikkaalta ja herkältä, puhtaalta ja viattomalta. Luonnolliselta. Rauhalliselta. Pehmeältä. / Heteromiehen seksuaalisuus on uhka, peto, jota pitää kaitsea ja kesyttää, varsinkin sen pikkupojan mielestä, joka havahtuu alushousuissaan leviävään märkään limaan.

 

Kirjan toisessa aikatasossa Antti on muuttanut pois lapsuudenkodista ja jo julkaissut kirjailija, mutta tuo häpeällinen masturboiva nuoruuden Antti vainoaa häntä edelleen. Kirjaston kirjallisuusillassa häneltä kysytään uuden kirjan teemaa. Heteromiehen seksuaalisuus teemana on arveluttava. Siinä on jotain rumaa, vaarallista ja pelottavaa, likaista. Nuoren tytön seksuaalinen herääminen olisi sen sijaan teemana kaunis, se avautuisi kuin kukka timelaps-videolla. Antti haluaisi tappaa kouluaikaisen itsensä, puhdistua murhaamalla, muuta keinoa ulospääsyyn häpeästä hän ei näe.

Mieheksi kasvaminen ei käy kompleksiselta minäkertojalta tuosta vaan. Lehtihaastatteluissa Rönkä kertoo nyt kymmenen vuotta myöhemmin nykyisestä terveemmästä ja sallivammasta suhtautumisesta itseensä ja seksuaalisuuteensa. Täysin sinut sen kanssa hän ei ole vieläkään ja arvelee syyksi erityistä herkkyyttään. Rönkä on rohkea ja taitava nuori kirjailija, sillä ei monikaan rohkenisi avata syvimpiä tuntojaan tällä tavalla! Nocturno 21:07 oli avoin ja koskettava. Tekstiä kevensi tietty vino huumori ja itseironia.

Antti Rönkä - Jalat ilmassa

Antti Rönkä, Petri Tamminen - Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä - Nocturno 21:07
Gummerus 2021
____________________

Kelloradion digitaalinumerot näyttävät 21:07. On kaunis kesäilta, mutta Antti tietää, että hänen siihenastinen elämänsä on päättynyt. Hän ei ole pystynyt vastustamaan kiusausta, vaan on masturboinut. Miten hän voisi enää koskaan syödä vanhempiensa kanssa saman pöydän ääressä? Hän on saastunut ja hänen on tunnustettava vanhemmilleen, millainen lapsi heillä on. Seksuaalinen häpeä leimaa Antin nuoruutta ja saa erilaisia itseinhon muotoja. Silti hän ei voi kontrolloida seksuaalisia halujaan, joita hänen ikätoverinsa pitävät täysin luonnollisina. Romaanin toisessa tasossa minäkertoja seuraa Antin häpeäpainia. Minäkertoja ymmärtää, että hänen on tapettava kaikkea häpeävä puoli itsessään voidakseen olla vapaa.

Stefanos Xenakis - Lahja

Älä anna päivien kulkea kulkuaan - muuten elämä kulkee ohitsesi.

Kreikkalainen selfhelp-guru Stefanos Xenakis ponnahti Kreikan bestseller-listalle kahdeksi vuodeksi kirjallaan Lahja. Kirja on helposti luettava lyhyine lukuineen, joita on kaikkiaan 99. En tunne kreikkalaisia kasvatusperiaatteita enkä Kreikan koululaitosta, mutta  Xenakisin unelma on saada kaikkiin kouluihin lasten itsetuntemusta ja elämänarvoja kehittävä opetusohjelma Yes I can. Xenakis on itse kahden pienen tyttären eronnut isä, joka kohtelee tyttäriään lämpimästi ja arvostavasti. Ehkä parasta olikin kirjailija isän roolissaan.

Lapset nauravat päivässä keskimäärin kolmesataa kertaa. Aikuiset taas viisitoista. Lapset nauttivat elämästä. He eivät ainoastaan ole olemassa. He ovat retkellä elämässään. Joka päivä.

Hyvä esimerkki on luku tytärten kuolleesta lemmikkipupusta Lilistä. Tyttäret olivat tietysti aivan lohduttomia, mutta isä järjesti Lilille kauniit hautajaiset ja opetti heitä ymmärtämään elämän rajallisuuden. ”Sulje silmät, pikkuinen Lili”, tyttäreni kuiskasi. Hän laittoi hieman syklaameja pupun viereen, ja me peitimme haudan. Itkujen jälkeen mentiin jäätelölle.

Elämänohjeiden osalta Xenakis tarjoaa paljon tuttua, mutta kirjoittaa innostavasti. Hän kehottaa meitä olemaan kiitollisia siitä, mitä meillä jo on, olemaan ystävällinen kanssaihmisille, suomaan hymyjä ja kehumaan heitä (itseäkin!). Ongelmien tai epäonnistumisten keskellä yksi todella ärsyttävä ohje on Tämäkin vaihe menee ohi. Tuntuu tyhjän puhumiselta, mutta sanonnan paikkansa pitävyyden olen itsekin kokenut käytännössä. Xenakis kehottaa myös sulkemaan passivoivan television ja lukemaan mieluummin sekä vähentämään somen käyttöä. Olemaan läsnä..

Yhdessä luvussa kirjailija listaa elämän sääntöjä, joita voi itse kukin mietiskellä oman elämän kohdalla: Pidä itsestäsi huolta. Itselle ei voi valehdella. Elämä on sekä taivas että helvetti. Lapsesi eivät ole sinun. Elä nykyhetkessä.

Lahja on kirjana kaunis ja voisi olla mukava pikkulahja jollekin elämänasioidensa kanssa kamppailevalle.

Yritämme pakottaa lapsemme omaan maailmaamme, emmekä uppoudu heidän maagiseen valtakuntaansa. Usein käy niin, ettemme kohtele lapsia tasavertaisesti, vaan käskytämme heitä kuin armeijassa. Huudamme, emmekä kuuntele heitä. Olemme heidän vieressään, muttemme läsnä.

Stefanos Xenakis - Lahja. Miten nauttia elämästä ja nähdä ihmeitä kaikkialla
Englaninnoksesta suomentanut Jade Haapasalo

Gummerus 2021
Äänikirjan lukija Markus Niemi
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Stefanos Xenakis on Ateenassa asuva kirjailija ja kysytty TEDx-puhuja. Hän on perustanut voittoa tavoittelemattoman Yes, I Can -järjestön, joka opettaa elämäntaitoja lapsille. Xenakiksen esikoiskirja Lahja on myynyt Kreikassa yli 150 000 kappaletta ja pysytellyt kotimaansa bestseller-listalla yli kaksi ja puoli vuotta.

Muriel Barbery - Siilin eleganssi

Muriel Barberyn Siilin eleganssi vie lukijan pariisilaiseen hienostokaupunginosaan, jossa eletään tiukasti yhteiskunnallisen aseman mukaan. Rue de Grenellellä sijaitsevan arvotalon asukkaat ovat yhteiskunnan silmäätekeviä ja heidän kodeissaan on jopa 400 neliötä. Talon kuudennessa kerroksessa asuu romaanin toinen päähenkilö, kaksitoistavuotias lettipäinen Paloma Josse. Hän on huippuälykäs silmälasipäinen tyttö, joka ihannoi japanilaisuutta, lukee mangoja ja opiskelee jopa japanin kieltä. Päiväkirjaansa Paloma kirjoittaa huomioita elämästä ympärillään ja kritisoi omaa perhettään isosisko Colombea myöten. Ikäisekseen Pamela on hyvin kyyninen ja päättää tehdä itsemurhan ja tuikata kotinsa tuleen ennen kuin täyttää kolmetoista välttyäkseen joutumasta isona porvarilliseen, tyhjänpäiväiseen kultakalamaljaan.

Toinen päähenkilö on talon ovenvartijarouva Renée Michel, 54-vuotias ruma ja pyylevä leskinainen, joka on ollut tässä toimessaan talon asukkaiden kyykytettävänä puolet elämästään. Hän on köyhän ja puhumattoman lapsuuskotinsa kasvatti, joka päätti tekeytyä tyhmäksi ja huomaamattomaksi ja panostaa sisäiseen kasvuun. Luokkaerojen murtaminen kun olisi kuitenkin täysin mahdotonta. Nainen rakastaa venäläisiä klassikoita ja muuta maailmankirjallisuutta, elokuvia, musiikkia ja taidetta. Itse asiassa hän tietää kulttuurista enemmän kuin monet hienon talonsa kouluja käyneet asukkaat.

Talo on ollut staattisen muuttumaton vuosikymmenet, mutta nyt yhden huoneiston asukas vaihtuu. Uusi asukas on rikas japanilainen kuusissakymmenissä oleva Kakuro Ozu, joka terävällä intuitiollaan huomaa, ettei Renée ole aivan sitä, miksi tekeytyy. Herra Ozu suhtautuu luontevasti ja luokkaeroista piittaamatta ovenvartijarouvaan ja viihtyy tämän seurassa erinomaisesti. Renée saa kerrankin kokevansa olevansa hyväsytty ja arvostettu, ja siitäkös talon asukkaat kuiskuttelevat. Herra Ozu suhtautuu tasavertaisesti myös Palomaan, ei kuten mitättömään pikkutyttöön. 

Paloma oli hauska pariisilaisten hienostopiirien kritiikissään ja talon elämää oli mukava seurata hänen ja ovenvartijarouvan silmin. Dialogit olivat mainioita ja tilannekomiikkaa riitti. Kirjassa oli runsaasti intertekstuaalisia viitteitä Leo Tolstoin Anna Kareninaan, jopa Renéen kissa oli nimeltään Leo. Barberyn tyyli muuttui paljonkin kirjan loppuluvuissa, mikä oli vähän hämmentävää. Loppuratkaisu oli sekä surullinen että yllätyksellinen. Ehkä näin raju ratkaisu oli tarpeen siirappisen lopun välttämiseksi. Viihdyin kyllä kirjan parissa, vaikka pokkaripainoksen pieni fontti hankaloitti lukemista. Siilin eleganssissa oli hetkensä, mutta ehkä odotin liikaa tai uuvuin loputtomaan filosofiseen pohdintaan.

Kuuntelin espanjaksi Barberyn vuonna 2020 ilmestyneen teoksen Una rosa sola, joka vei Kiotoon.

Muriel Barbery - Siilin eleganssi

Alkuteos L'Élégance du hérisson
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2013
______________

Muriel Barbery (s. 1969) on ranskalainen kirjailija ja filosofianopettaja. Hänen esikoisromaaninsa, hyvän ruoan nautintoja ylistävä Kulinaristin kuolema (suom. 2011), palkittiin Ranskassa ilmestymisvuotensa parhaana kulinaristisena kirjana. Barbery kohosi maailmanmaineeseen romaanillaan Siilin eleganssi (suom. 2010), jota on sittemmin myyty maailmanlaajuisesti yli 5 miljoonaa kappaletta. Barberyn uusin romaani Haltiaelämää (2016) on ihastuttanut lukijoita ympäri maailman. 

Silvia Hosseini - Tie, totuus ja kuolema

Tie, totuus ja kuolema on kirjoitettu vastakohtien kujalla. 

Teemat ovat isoja kuin maailma, mutta yritän polkea niihin ihmisen mentäviä reittejä.

...

Ilman painon tunnetta ei voi tietää, miltä tuntuu keveys. 

Ilman kuolemaa ei ole elämää. Eikä ilman pahaa voi olla hyvää.

Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelman Pölyn ylistys teemat olivat minulle vieraita, mutta silti Hosseinin tapa kirjoittaa ihastutti. Tästä uudesta kokoelmasta Tie, totuus ja kuolema sain paljon enemmän irti. Kirjailijan kirkas ja tyttömäisen (uskalsinpas!) innostunut ääni toi kirjailijan tekstin lähelle. Häntä oli suorastaan kiehtovaa kuunnella. Esseissään Hosseini avaa omaakin elämäänsä rohkeasti ja kaihtelematta. Pidin siitä, että kirjailijan ajatukset lennähtivät keveästi yksityisestä yleiseen ja toisin päin. 

Esseet jakautuvat otsikon kolmen sanan alle - tie, totuus ja kuolema. Matkustamisen ilosta lukeminen oli ihanaa ja puhutteli, koska yli vuoteen matkustamisen mahdollisuuskin on ollut poissuljettu. Hosseini tuo esseessään esiin myös matkustamisen ongelmallisuuden kuten korrektia on. Hän potee lentohäpeää ja sanoo, että tämä kirja ei olisi syntynyt ilman matkoja. Näin ollen se on iso hiilimöykky.  "Jos lennän, ostan aneita", sanoo Hosseini ja kertoo ekologisesta elämäntavastaan. Matkustamisen ilo merkitsee Hosseinille siirtymistä toisaalle ja siinä, että kokee ruumiillaan lämmön, tuoksut ja maut sekä silmillään kukat ja vihreyden, joita Suomessa ei silloin ole. Hosseini on kirjoittanut usein ulkomailla mm. Lorcan kotikaupungissa Granadassa ja muistelee tämän murhaa sisällissodan aikana 1936. Paseo de los Tristes / Surullisten katu on hänen mielestään Granadan kaunein katu eivätkä fasistimurhaajat pystyneet mitätöimään Lorcan merkitystä maailmalle. 

Etsivä löytää essee kertoo kirjailijan oleskelusta Sisiliassa ja muslimien suuresta vaikutuksesta Euroopan kulttuuriin, tieteeseen ja talouteen, mikä tuntuu nykyeurooppalaiselta helposti unohtuvan. Hosseini lukee Sisiliassa Andrea Camillerin Montalbano-dekkareita ja kertoo Terrakottakoirasta (Wsoy 2004) enemmänkin. Lukija saa tietää, että 1800-luvulla Sisilian sitrusvientnin noustessa arvaamattomaan kukoistukseen sitrusviljelijöiden maksamasta suojelurahasta sai alkunsa Sisilian mafia. Itse en ole Sisiliassa käynyt, mutta esim. espanjan kielessä on noin 4000 arabiasta juontuvaa sanaa (tässä suppea lista) ja maassa on erityinen mudejar-rakennustyyli, sekoitus kristillisistä ja muslimivaikutteista. 

Feminismi ei ole älykkyyden tai kiinnostavuuden synonyymi, 

eikä se ole kattava maailmanselitysmalli. 

Hosseini kritisoi joitakuita feministikirjailijoita heppoisesta feminismistä, ja mainitsee nimeltäkin erään suomalaisen kirjailijan. Hän puhuu pitkään Jack Kerouacin kulttiasemaan nousseesta ”miesteoksesta” Matkalla ja sanoo, että Kerouacin tyyppien tapaiset yhteiskunnan pohjalle pudonneet valkoisen työväenluokan edustajat ovat ajankohtaisia tänäänkin, sillä he mahdollistivat Trumpin presidenttiyden vuonna 2016.

Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma kääntää Jane Austenin klassikon puheeksi rahasta ja pääomasta. Yleensä romaania luetaan puhtaasti romanttisena rakkaustarinana ja sen yhteiskunnallinen puoli sivutetaan. Sääty ja luokka, asema ja tulot määrittivät Austenin ajan naisten elämää ja päätöksiä. Nykyäänkin perintövarallisuus määrittää elinmahdollisuuksia samaan tapaan kuin Austenin aikaan. Kiinnostava maininta oli se, että Ars Fennican vuonna 2019 voittanut Ragnar Kjartansonin lyhytelokuva The Visitors (2012) oli Hosseinista "tympeää aristokraattisen elämäntavan larppausta.” Itse äänestin Amos Rexissä voittajaksi toista teosta. Kuka minä olen on luettelomainen essee Hosseinista itsestään, hänen minuudestaan. Lukija ajattelee usein, että esseeminä tai romaanin minä on yhtä kuin kirjailija itse. Väärin. 

Subjektiivinen essee ei ole omakuva minuudesta. Se on minuutta liikkeessä.

...

Epäjohdonmukaisuus ei ole ihmisen heikkoutta, vaan osa hänen olemustaan. 

Iranilaisia kirjeitä -essee koostuu kymmenestä kirjeestä Teheranista tamperelaiselle rakastetulle ja ne olivat ihastuttavaa ja opettavaista kuunneltavaa minulle, jolle Iran on tuntematon ja pelottavakin maa. Hosseini kertoo monin huvittavinkin esimerkein, mitä on olla iranilainen muslimi: 

Elo Iranissa on välillä kuin absurdissa novellissa. 

Marraslinnut-esseessä Hosseini kertoo kauniisti pikkuveljensä kuolemasta, menetyksestä ja surusta, joka ei hälvene. Hän kirjoittaa myös osuvasti luonnehtien eri pikkulintulajeista, huumoria unohtamatta. Von Wrightien lintumaalauksista Hosseini ottaa esiin julman puolen: jotta linnut voitiin kuvata ja maalata, ne piti ensin ampua. Meillä ja muissakin kulttuureissa on paljon lintuihin liittyviä uskomuksia. Esimerkiksi  pihapiiriin ilmaantunut palokärki ennusti kuolemaa ja lapsuudesta muistan, miten äiti sitä hätäisenä hääti. Kirjallisuusesimerkit linnuista koskettivat. Ympäristömyrkyt tuhoavat lintujen lisääntymiskyvyn ja Suomessakin uhanalaisten lintulajien lista on pitkä. Monimuotoisuuden heikkenemisellä on seurauksia, joita ei vielä tiedetä. Miten käy ihmisen? Päättyykö ihmisen tarina kuin Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 (1969): 

Pyy-tii-huiit?

Aurinkokuningatar on ronski kakanhajuinen omakohtainen sairaskertomus perianaaliabsessista ja anaalifistelistä. Ne ovat erittäin kiusallisia ja kivuliaita vaivoja, jotka eivät tapa. Samasta vaivasta kärsi aikoinaan myös Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV, joten hivenen gloriaa Hosseini tuskalliseen vaivaansa löysi. Essee jatkuu ulosteen kulttuurihistorialla ja maininnalla, että ihmisulosteiden pilaama juomavesi tappaa ja sairastuttaa miljoonia ihmisiä maailmassa vuosittain. Paskajuttu, todellakin.

Pölyn ylistys

Säkeilyvaarassa Hosseinin runonalyysejä

Silvia Hosseini - Tie, totuus ja kuolema
Gummerus 2021
Äänikirjan lukija Silvia Hosseini
_______________

Esseitä kuolemasta ja elämästä ja matkoista niiden välillä.. Silvia Hosseinin toisessa esseekokoelmassa kuljetaan kohti väistämätöntä – muutaman mutkan kautta. Esseissä retkeillään maailmalle ja minuuteen, luetaan kirjallisuutta ja historiaa ja etsitään merkityksiä totuttujen totuuksien takaa. Kokoelmassa tarkastellaan ruumiillisuutta, feminismiä ja maskuliinisuutta, rahaa ja valtaa, kauneutta ja menetystä. Esseissä koetaan nautintoa ja kuplivaa iloa, mutta myös kipua ja kuristavaa surua. 

Anneli Kanto - Rottien pyhimys

Uusimmassa romaanissaan Rottien pyhimys Anneli Kanto solahtaa hämmästyttävän sulavasti keskiajan katolisen uskon hallitsemien ihmisten ajatusmaailmaan. Romaani selittää myös tarkoin Hattulan Pyhän Ristin kirkon upeita seinämaalauksia. Kirkko valmistui 1400-luvun lopulla ja parikymmentä vuotta valmistumisen jälkeen päästiin vihdoin sopuun kirkon koristelusta. Hattulaan vaeltaa kolme miestä kaukaa Ruotsinmaalta. Joukkoon kuuluvat kirkkomaalareina mainetta jo keränneet Andreas Pictor, nuorempi maalari Martinus ja heidän apupoikansa Vilppu.

Liki kahdestasadasta seinille maalattavasta Raamatun kuvasta ja pyhimyksestä ovat sanansa saaneet sanoa niin Hattulan kirkkoherra Herckepaeus, kirkonisäntä Klemetti, tuomiokapituli kuin Suomen kunnianarvopisa arkkipiispa Arvid Kurkikin. Toki myös kustannuksista suuren osan maksava Hämeen linnan linnanherra Åke Tott vaimoineen. Urakka on valtavan iso ja se on määrä saada valmiiksi yhden kesän aikana. Maalareiden joukossa oli jo yhden miehen vaje, kun munkki Benedictus jäi luostariinsa kulkutaudin heikentämänä. Kun Vilppu tikkailta pudotessaan murtaa kätensä, urakkaa uhkaa katastrofi. 

Kanto nostaa yllättävästi yhdeksi päähenkilöistään koko kyläyhteisön marginaaliin viskaaman nuoren naisen - naisen! Tiilimestari Rutgerin suojissa kasvaneen juron Pelliinan kauniit saviastiat miellyttävät linnanrouvan silmää markkinoilla ja niinpä hän ehdottaa tyttöä työhön. Mestareiden vastustus on jyrkästi kielteinen, sillä nainen kirkkomaalarina olisi suoranaista jumalanpilkkaa. Mutta ei auta ja onneksi tyttö osoittautuu oppivaiseksi ja hänen työpanoksensa projektissa kriittisen tärkeäksi. Pelliina on nurkkakuntaisessa yhteisössä outo lintu. Hänen muualta tullut äitinsä puhui outoa kieltä, oli ehkä pyhiinvaellusmatkalla, sillä Hattulan kirkossa oli ihmeitä tekevä pyhäinjäännös. Äidin kuoltua synnytykseen Pelliina piti isänään kilttiä tiilimestari Rutgeria ja vietti lapsuutensa tämän mukana tiilitehtaalla.

Oli hienoa seurata kuinka pieteetillä maalarit suhtautuivat Jumalan kunniaksi tehtävään työhönsä. Jokaikisestä kuvasta oli tehty luonnos ja kuvien väritystä ja symboliikkaa harkittiin tarkoin. Andreas ja Martinus opettivat oppimattomalle Pelliinalle Raamatun kertomuksia ja kalkkimaalaamisen tekniikkaa. Kanto on perehtynyt tarkoin ja ihailtavasti niin maalausmenetelmiin kuin katolisen kirkon termistöön ja lukuisiin mies- ja naispyhimyksiin. Taitojen kasvaessa Pelliina saa yhä vapaammin itsekin suunnitella ja maalata kuvia. Hän maalaa myös tänä päivänä koomiselta tuntuvan niskalenkin vedon ja hiiriltä ja rotilta suojelevan pyhimyksen, Pyhän Kakukyllan. Juonessa on monia käänteitä ja keskiajan sekä ylhäisten että rahvaan elämä piirtyy elävänä. 

Kannon teksti on rehevää ja riemukasta. Minua ilahduttivat ja huvittivat henkilöiden mitä originelleimmat kirosanat ja puuskahdukset. Ja kuinka kätevästi Härkäpään talon vintiöstä Mulli-Pekasta tulikaan Uppsalan katedraalikoulussa latinaa oppiessaan Petrus Herckepaeus! Todellisuudessa ei tiedetä kenen tai keiden käsialaa kirkkomaalaukset ovat. Oletetaan, että sama tekijäryhmä koristeli myös Lohjan Pyhän Laurin kirkon. 

Jännittävää on myös ajatella, että kymmenen vuoden päästä maailma mullistuisi: katolisen kirkon aika Suomessa loppuisi ja Kustaa Vaasa toimeenpanisi uskonpuhdistuksen niin Ruotsissa kuin täällä meillä Itämaalla. Lukemisen välissä kannattaa ehdottomasti katsoa Anneli Kannon hieno esittelyvideo Hattulan kirkon seinämaalauksista. Onhan tämä aivan huikea historiallinen romaani kiehtovasta aiheesta! Teemoja romaanissa on paljon, mutta lukija voi uppoutua luottavaisesti Kannon vietäväksi, hänen verevään kieleensä ja aivan mahtavaan tarinaansa. Seinämaalaukset ovat viidessäsadassa vuodessa haalistuneet, mutta aavistuksen tästä yliluonnollisesta kauneudesta aistii vierailija tänäkin päivänä:

Kirkko värisi värejä, muotoja ja pyhyyttä. Sädekehät hehkuivat sulana kultana, kuusenvihreä, ruohonvihreä, oraanvihreä puhuivat toiveikkuudesta, punainen tiilenväri ja okra toivat iloa, sinisen viileys lohdutti ja hyväili. Nokimusta muistutti iloon ja toiveisiin kuuluvista pettymyksistä ja suruista. Seiniltä katselivat sadat silmät, lämpimät, ankarat, rakastavat, kärsivät. Sadat kasvot säteilivät kirkon ilmaan luottamusta, uskoa, tuskaa, kärsimystä, onnea ja pelkoa. Sinä kestät, sanoivat pyhimykset. Sinua rakastetaan, vakuutti Pyhä Neitsyt. Kiusaukset ovat voittamista varten, vakuutti Jeesus. Usko asiaasi, kuiskasi Helena kirkon katosta.

Aiemmat bloggaukseni kirjailijan teoksista:

Lahtarit

Ihan pähkinöinä

Anneli Kanto - Rottien pyhimys

Gummerus 2021
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Esikoisromaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä oli Runeberg-palkintoehdokkaana 2007. Vuonna 2008 ilmestyneestä romaanistaan Veriruusut Kanto sai Gummeruksen Kaarlen palkinnon. Omakohtainen kirja Pala palalta pois – kertomuksia Alzheimerin taudista ilmestyi 2013. Vuonna 2015 ilmestynyt Pyöveli-romaani sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kansalaissodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.2017 ilmestyi romaani Lahtarit, joka kertoo ilmajokelaisista pojista valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin.

Kanto on kirjoittanut myös lukuisia palkittuja lasten- ja nuortenkirjoja, näytelmiä sekä tv-draamoja, joista uusin on syksyllä 2020 Helsingin Kaupunginteatterissa esitetty Punaorvot. Hänellä on kirjoittamiseen liittyvä blogi osoitteessa http://www.annelikanto.fi