Carlos Ruiz Zafón - Marina

Carlos Ruiz Zafónin nuortenkirja Marina on ilmestynyt suomeksikin jo 2013, mutta kun löysin sen äänikirjana, päätin kuunnella. Ja kyllä kannatti, sillä kuuntelukokemus oli kiehtova ja jännittävä. Kirjan nykytason tapahtumat sijoittuvat 70-80-lukujen vaihteeseen, mutta Zafón penkoo Barcelonan historian pimeää, fiktiivistä menneisyyttä aina 1900-luvun alkuun saakka.

16-vuotias Óscar opiskelee jossain ylhäällä Sarriàn tienoilla sijaitsevassa sisäoppilaitoksessa. Hän on yksinäinen eikä koulu oikein kiinnosta. Joka päivä oppituntien jälkeen hän lähtee kuleksimaan kaupunginosan pimeille kujille. Erään hylätynoloisen huvilan ikkunoista kantautuu lumoava ooppera-aaria, joka rahisee antiikkisella levylautasella. Óscar näkee pian pyöräänsä taluttavan ilmestyksen eikä mikään ole enää entisensä. Ilmestys on valkoisiin pukeutunut Marina, joka asuu iäkkään Gérman isänsä ja kissansa Kafkan kanssa tuossa rappion runtelemassa isossa huvilassa. Nykyään Sarrià on varakkaiden asuinalue, mutta vielä tuolloin se oli paljolti rakentamaton ’aavikko’, jossa oli metsiköitä ja rapistuvia huviloita, joiden villiintyneissä puutarhoissa patsaat sammaloituivat ja suihkulähteet kuivuivat.

Marina vie Óscarin uskomattomaan seikkailuun, joka alkaa Sarriàn hautausmaalta. He näkevät mustiin verhoutuneen, huppupäisen naisen laskevan punaisen ruusun nimettömälle haudalle, jota koristaa siipensä levittänyt musta perhonen. Kuka on tuo nainen, joka näyttää liitelevän pari vaaksaa maan pinnalla?

Yksinäinen Óscar ystävystyy myös Marinan isän kanssa ja kokee heidän kotinsa melkein omakseen. Nuoret pääsevät groteskien tapausten ja traagisten ihmiskohtaloiden jäljille ja joutuvat itsekin suureen vaaraan henkilöitä jäljittäessään. Zafón luo hurjan ja mystisen, trillerimäisen tarinan, joka kieppuu onnettomissa ihmiskohtaloissa ja Barcelonan synkässä historiassa. Romaanissa on kolme elämää suurempaa rakkaustarinaa: Marinan isän ja äidin, oopperalaulaja Eva Irinovan ja tsekkisyntyisen Mijail Kolvenikin sekä tietysti Óscarin ja Marinan välillä. Óscarista tuli isona kirjoittava arkkitehti, sillä hän kirjoitti valmiiksi Marinan kanssa kokemansa uskomattoman seikkailun.

Zafón sanoo kirjan saatesanoissa, että jokaisella kirjailijalla on, myönsipä tai ei,  suosikkinsa omien teosten joukossa ja hänellä se on Marina. Zafónista tuntui, että Marina päätti jonkun elämänvaiheen ja ettei hän enää kirjoittaisi nuortenkirjoja. Tämä teos oli tavallaan kokeilu, jossa hän testasi Tuulen varjon maailman toimivuutta. Kuuntelukokemus oli lumoava - kiehtova ja hyvin mystinen. 

Carlos Ruiz Zafón - Marina
Planeta 1999, ilmestynyt suomeksi 2013 Otavan kustantamana
Äänikirjan lukija Marcel Navarro
_________________

Reader why did I marry him? -blogin hieno kirjoitus
Zafonin englanninkielinen haastattelu Marinan tiimoilta, 2016

Paseando por Sarriá de Marina

Carlos Ruiz Zafón - La ciudad de vapor

Carlos Ruiz Zafónin (1964-2020) Unohdettujen kirjojen hautausmaa -kirjasarja on lumonnut miljoonia lukijoita ympäri maailman. Sarjan viimeinen osa Henkien labyrintti ilmestyi 2016 ja sen jälkeen Zafón halusi kiittää uskollisia lukijoitaan kokoamalla eri julkaisuissa ilmestyneitä tarinoitaan yksiin kansiin. Vaikea sairaus viivästytti työtä ja La ciudad de vapor - Usvien kaupunki / Haihtuva kaupunki ilmestyi postuumisti marraskuussa 2020. Kirjassa on 11 tarinaa, joista osa vie em. kirjasarjan tunnelmiin, osa on itsenäisiä tarinoita ja osa myös ennen julkaisemattomia. En enää muista kovin tarkkaan Zafónin henkilöitä, mutta ainakin David Martín ja Andreas Corelli muistuivat mieleen.

Olin lainannut kirjan kirjastosta, mutta kuuntelin pääosin äänikirjaa ja tarinoiden synkkyys löi minut ällikällä. En muistanutkaan, että Zafón kirjoittaa noin suoraan ja kaihtelematta. Synkkyyttä lisäsi mieslukijan matala ääni ja tapa painottaa lukemaansa. Kuuntelukokemus oli vaikuttava ja tavallaan myös surullinen. Olihan tämä hyvästijättö Zafónin uusille teksteille, mutta onneksi voi palata aiempien mestariteosten pariin. Jouluun kirjan liittää pari joulutarinaa. Joululegendan, Leyenda de Navidad,  päähenkilö on Zafónin versio Dickensin Ebenezer Scroogesta, Eveli Escrutx. Yritin kääntää tarinan ensimmäisen kappaleen, josta käy ilmi mystisen Barcelonan luonne. Havaitsin kääntämisen todella haasteelliseksi - niin tavattoman hienoa tekstiä!

Hubo un tiempo en que las calles de Barcelona se teñían de luz de gas al anochecer y la ciudad amanecía rodeada de un bosque de chimeneas que envenenaba el cielo de escarlata. Barcelona se asemejaba por entonces a un acantilado de basílicas y palacios entrelazados en un laberinto de callejones y túneles atrapados bajo una bruma perpetua de la cual sobresalía una gran torre de ángulos catedralicios, aguja gótica de gárgolas y rosetones en cuyo último piso residía el hombre más rico de la ciudad, el abogado Eveli Escrutx. 

"Oli aika, jolloin kaasuvalo värjäsi Barcelonan kadut iltasella ja kaupunkia ympäröivä savupiippujen metsä myrkytti taivaan tulipunaiseksi aamun valjetessa. Tuolloin Barcelonan basilikojen ja palatsien pystysuorat seinät olivat kuin ikuisen sumun alle ja tunnelien ja kujien labyrinttiin kietoutuneita jyrkänteitä. Sumusta työntyi esiin korkea katedraalimainen torni, jossa oli goottilainen kärki, irvokkaat gargoilit ja ruusuikkunat. Sen ylimmässä kerroksessa asui kaupungin rikkain mies, asianajaja Eveli Escrutx."

El príncipe de Parnaso, Parnasson prinssi vie 1500- ja 1600-luvuille ja kertoo fiktiivisesti Cervantesin Italian kokemuksista. Hän rakastuu siellä tulenpalavasti kauniiseen neitoon, Francesca di Parmaan, joka on naitettu iäkkäälle taidemaalarille. Cervantes haluaa pelastaa neidon ja kilpailee myös verisesti maineesta aikalaisensa Lope de Vegan kanssa. Hän tekee sopimuksen Andreas Corellin hahmossa esiintyvän paholaisen kanssa luodakseen mestariteoksen. Corelli sanoo, että mestariteos syntyy vasta sitten, kun kirjailija on menettänyt kalleimpansa. Tarina on pitkä, hieno, monipolvinen ja surullinenkin. Tarinan lopuksi kustantaja selventää, että Cervantes ei koskaan kirjoittanut Don Quijoteen kolmatta osaa ja että varmuudella ei tiedetä, mihin Cervantes on haudattu.

Pidin kovasti tarinasta Gaudí Manhattanilla, jossa nuori arkkitehtiopiskelija lähtee Gaudín tulkiksi Amerikkaan. Gaudín on määrä suunnitella sikäläiselle multimiljonäärille muutama pilvenpiirtäjä. Työstä hän saisi niin paljon rahaa, että niillä Sagrada Familia valmistuisi. Miten kävi, selviää tarinasta.

Enkelipelistä tuttu kirjailija David Martín kirjoittaa siitä, miten hän köyhänä rääsyläispoikana ihastui rikkaan perheen kauniiseen Blancaan, mutta orastava ystävyys sai surullisen lopun, sillä näiden kahden tiet erosivat iäksi. David Martín kertoo myös äitinsä traagisen tarinan 1900-luvun alun Barcelonassa. Toinen onneton nuori nainen tuon ajan Barcelonassa on Laia novellissa Una señorita de Barcelona.

Zafónin tarinat ovat synkkiä ja niin on hänen kuvitteellinen Barcelonansakin - mystinen ja goottinen, mutta ah niin taianomainen. Zafónin teksteissä vilisee synkkään tunnelmaan vieviä ilmauksia ja sanoja kuten bruma, neblina, tiniebla, vapor... Sumu ja kalpea valo leijailevat pimeillä kujilla, joiden varrella synkät ja rappeutuneet palatsit kohoavat. Usein sataa ja salamoi. Barcelona ja erityisesti Barrio Gótico on jokaisessa tarinassa selkeä ydin ja Zafónin matkassa voi muistella kaupungissa itse kokemaansa ja näkemäänsä.

Carlos Ruiz Zafón - La ciudad de vapor
Planeta 2020
Äänikirjan lukija Jordi Boixaderas
_______________

Bloggaukseni Zafónista:

Tuulen varjon reiteillä

Tuulen varjo

Enkelipeli

Taivasten vanki

Henkien labyrintti

Teemana Barcelona: Tuulen varjon reiteillä

Tämä kaupunki on noiduttu, tiedätkö Daniel? 

Se menee ihon alle ja ryövää sielun, eikä sitä edes huomaa.

Esta ciudad es bruja, sabe usted, Daniel? 

Se le mete a uno en la piel y le roba a uno el alma 

sin que uno se dé ni cuenta.

Vietin juuri muutaman päivän Barcelonassa. Kaupunki näytti parastaan ja innoitti minut Barcelona-aiheiseen postaussarjaan. Tunnelmia, näkymiä ja tietenkin kirjoja. Aloitan Zafónin myyttisellä ja goottisella Tuulen varjon reitillä Barrio Góticon sokkeloissa. Netistä löytyy montakin sivustoa aiheesta, myös tapahtumapaikkalistoin. Olin mukana myös opastetulla parituntisella kävelyretkellä. Poimin tähän postaukseen muutamia pysähdyspaikkoja.

Aloitimme retkemme Rambla de Santa Monicalta, aivan Ramblan eteläpäästä. Meitä oli parisenkymmentä Zafónin ihailijaa ja Tuulen varjon lumoamaa, joita hurmaava oppaamme Cristina luotsasi kirjan tapahtumapaikoille. Hän vei meidät kirjan tunnelmiin lukemalla kussakin pysähtymiskohteessa tekstiotteita sekä englanniksi että espanjaksi. Minun lisäkseni mukana oli chileläinen rouva, muut osanottajat tulivat Espanjan eri kaupungeista.

Semperet asuivat kirjakauppansa yläpuolella olevassa asunnossa Santa Annalla, kapealla kadulla, joka lähtee Ramblalta Plaza de Cataluñan eteläpuolelta Via Laietanan suuntaan. Cristinan mukaan kadulla on aikaisemmin ollut vanha kirjakauppa, vaan ei enää. Kuvan puoti löytyi läheiseltä Calle de la Canudalta. Mahtoikohan Semperen puoti näyttää tämän tyyppiseltä?

Oman lisänsä retkemme tunnelmiin lisäsivät kaupungin suojelupyhimystä La Mercèä juhlivat ihmismassat. Kuljimme mm. Plaza de Jaumen läpi, joka oli täpötäysi ja siellä ihmismeren keskellä tanssittiin Katalonian perinnetansseja - las sardanas. Pari kertaa oli ylitettävä myös meluisan ja räiskyvän Correfoc-kulkueen ja ihmismassojen valtaama Via Laietana.

Basilica Santa Maria del Mar

Kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi, alueen, jonka joku siunattu kartanpiirtäjä keksi paremman neuvon puutteessa kastaa Ravaliksi.

Danielin himoitsema Montblanc

Basilica Santa Maria del Mar on kirjassa tärkeä, samoin tämä kirjakauppa, joka on ystävällisesti jo 12 vuotta pitänyt näyteikkunassaan aina retki-iltoina Danielin himoitsemaa täytekynää. Kävimme myös pienessä shampanjaa tarjoilevassa kahvilassa Calle Montcadalla, jollaisessa mm. Fermín tykkäsi käydä. San Felipe Neri -aukio oli ohjelmassa myös, samoin kuin Els Quatre Gats ja El Ateneo de Barcelona.

Samppanjaa tarjoileva pikku kapakka

Espanjan Sisällissodan aikana San Felipe Neri -aukiolla sai Francon pommituksissa surmansa 42 ihmistä, jotka olivat pääosin lapsia. Aukiolla oli Nurian koti. Tuulen varjossa Zafón ironisoi tätä sanomalla, että aukiolla oli lapsia leikkimässä sotaleikkejä - autuaan tietämättöminä menneistä tragedioista. Cristinan kertomat avasivat muutenkin Tuulen varjoon uusia näkymiä, joita en aiemmin Barcelonan historiaa tuntemattomana osannut arvatakaan.

Els Quatre Gats oli suljettuna Tuulen varjon tapahtumien aikaan, mutta Zafónilla on toki oikeus fiktioonsa. 1900-luvun alussa tässä kahvilassa parveilivat intellektuellit ja taiteilijat, mm. Picasso ja Dali. Itse kävin siellä espressolla. Kahvila on kuulemma vilahtanut myös Pedro Almodóvarin elokuvasa Vicky Cristina Barcelona ja se on ympäri maailmaa tulevien turistien suosiossa.

Plaza Real - Don Gustavo Barcelon koti

Oppaamme Cristina on vetänyt näitä Zafónin Tuulen varjo -kierroksia jo 12 vuotta, mutta ei vieläkään ole omien sanojensa mukaan pystynyt paikantamaan Unohdettujen kirjojen hautausmaata!

Vastaava kävelyretki on varmaankin myös muiden retkienjärjestäjien ohjelmassa. Omani buukkasin Viatorilta. Suosittelen lämpimästi, hinta vain 14 euroa. Cristina kertoi, että myös Enkelipeli-teemaista retkeä on kokeiltu, mutta se ei saanut suosiota. Ehkä joku päivä voimme ottaa osaa Henkien labyrintti -teemaiseen retkeen, sen tulevaisuus näyttää.

Kaupungissa valmistauduttiin Referendum-äänestykseen 1.10. ja juhlittiin siis suojeluspyhimyksen La Mercèn viikkoa. Väkeä ja tapahtumia oli paljon. Mielenosoituksia oli perjantaina 22.9. ja sunnuntaina 24.9. Katalonian lippuja roikkui parvekkeilta, monet kantoivat niitä selässään ja Vote  per ser lliures -lappuja jaettiin.

Olen lukenut kaikki Carlos Ruis Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan neljä osaa
 - tässä linkki:

La sombra del viento 2001 - Tuulen varjo, Otava 2004
El juego del àngel 2008 - Enkelipeli, Otava 2009

El prisionero del cielo 2011 - Taivasten vanki, Otava 2012

El laberinto de los espíritus 2016 - Henkien labyrintti, Otava 2017

Englanniksi tapahtumapaikoista tekstein ja kuvin

Tuulen varjon kävelykartta

Barcelona-teemalla jatkan parisen viikkoa, toivottavasti viihdytte matkassa mukana.

Carlos Ruiz Zafón - El laberinto de los espíritus

Uudenuutukainen ja muhkea, yli 900-sivuinen El laberinto de los espíritus - Henkien labyrintti päättää Zafónin neliosaisen Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan. Tähän sivumäärään mahtuu paljon, kenties jopa liikaakin sivujuonia ja uusia henkilöitä.

Eletään aivan 50-luvun loppua ja Zafón yllättää taas. Kun odottaa saavansa lukea tutuista Semperen kirjakaupan ihmisistä, teos alkaakin dekkarijuonella: Francon kulttuuriministeri, Montjuicin vankilan ex johtaja Mauricio Valls on kadonnut, luultavasti kidnapattu. Näyttämölle astuu salaisen poliisin nuori agentti Alicia Gris, parinaan kokenut kapteeni Vargas. Kaunis Alicia on mystinen ja kiehtova persoona, ja myös päällikkönsä Leandron tiukassa talutusnuorassa - syystä joka ei minulle selvinnyt. Alician ja Fermínin tiet ristesivät parikymmentä vuotta aiemmin sisällissodan vuosina Mussolinin pommien jyrätessä Barcelonaa. Pieni Alicia loukkaantui pommituksissa vakavasti.

Ministeri Vallsin katoamistapauksen ympärillä leijuu menneitä hirmutekoja, vankien säälimätöntä kohtelua ja kylmäpäistä eliminointia sekä häikäilemätöntä oman edun tavoittelua. Poliisikunnan keskinäisissä välienselvittelyissä myös uhkaavat kolleegat eliminoidaan silmää räpäyttämättä. Zafón ottaa jännittäväksi sivujuoneksi Francon diktatuurin aikana varastetut lapset, joita on eri lähteiden mukaan kymmeniä tuhansia. Netistä löytyy paljon asiasta kertovia artikkeleita. 

Vasta puolen välin paikkeilla sivuille palaavat aiemmista kirjoista tutut Semperen kirjakaupan henkilöt: Daniel ja vaimonsa Bea, Fermín ja hänen Bernardansa. Mystiset kirjailijat Victor Mataix, David Martín ja Julian Caraix pujahtavat myös kirjan sivuille. Zafónin Barcelona on edelleen synkkä, mystinen ja goottinen. Sumu ja kalpea valo leijailevat pimeillä kujilla, joiden varrella synkät ja rappeutuneet palatsit kohoavat. 

Sivumäärästä huolimatta Zafón onnistui pitämään jännitystä yllä ja tuomaan aina lisää uutta kerrottavaa. Mutta mielestäni tarina oli liiaksi venytetty, kirjailija ei malttanut karsia vaan uuvutti lukijaa liioilla yksityiskohdilla ja toisiaan toistavilla kohtauksilla. Tuntui että tähän oli tupattu jokikinen pöytälaatikossa lojuva juonentynkä. El laberinto de los espíritus ei viehättänyt minua niin paljon kuin aiemmat osat. Mutta tottakai tämä oli luettava ja saatava sielulle rauha - nyt tiedän mitä henkilöille tapahtui! Zafón kertookin heidän elämäntarinoitaan aina 1990-luvulle asti ja monet salaisuudet paljastuvat ja epäselvyydet selviävät. Aivan aukoton Zafón ei kerronnassaan ole, sillä montakin seikkaa jäi edelleen hämärän peittoon.

Zafónilla on kaksoiskansalaisuus ja
hän jakaa aikana Barcelonan ja Los Angelesin  kesken

Zafón on paininut tämän sarjan kanssa 15 vuotta. Ilmeisestikin on esitetty ajatuksia kirjasarjaan perustuvasta elokuvasta tai tv-sarjasta, mutta kirjailija torjuu nämä ajatukset jyrkästi. Hän sanoo kirjasarjan olevan kunnianosoitus kirjallisuudelle ja lukemiselle, filmi olisi pyhäinhäväistys. Mielenkiinnolla jään odottamaan mihin Zafón tarttuu seuraavaksi. Itse toivoisin saavani lukea lisää kiehtovan Alicia Grisin elämänvaiheista.

Aiemmat postaukseni Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjasta.

Carlos Ruiz Zafón

El laberinto de los espíritus

Planeta 2016 (marraskuu)

***

Omasta hyllystä

Ei vielä suomennettu

Carlos Ruiz Zafón - El prisionero del cielo

El prisionero del cielo - Taivasten vanki jatkaa kirjasarjan lumoavan mystistä linjaa vieden lukijan Tuulen varjon jälkeiseen aikaan, vuoteen 1958. Barcelona on edelleen synkkä ja mystinen kaupunki, se on kirottujen ja hävinneiden kaupunki. Daniel Sempere on kasvanut aikuiseksi, on aviossa ja pienen pojan isä. Kirjakauppa Sempere & Hijos toimii edelleen Santa Analla, mutta on taloudellisissa vaikeuksissa. Vanhan herra Semperen lisäksi, kaupassa auttelee Fermín Romero de Torres, jonka kokemuksiin Francon diktatuurin hirveillä ensi hetkillä vuonna 1940 Zafón pitkälti tässä kirjassa keskittyy.

Joulun alla Semperen kirjakauppaan saapuu pahaenteinen ontuva mies, mies kuolleista. Hän on Salgado, sellitoveri ajalta jolloin Fermín oli Francon diktatuurin poliittisena vankina synkässä Montjuicin linnassa. Fermín pelkää ja laihtuu, sillä hänellä on iso ongelma: hän on menossa naimisiin ja morsian Bernarda haluaa kirkkohäät, mutta Fermínillä ei ole henkilöpapereita - hän on virallisesti kuollut. 

Lopulta Fermínin on pakko kertoa nuorelle Daniel Semperelle synkistä vankila-ajoistaan. Espanjan sisällissotahan (1936-1939) oli tavattoman traaginen ja kansan kahtia jakava. Se päättyi nationalistien voittoon ja Francon terroriin ja diktatuuriin. Hävinneen osapuolen edustajia pakeni tuhatmäärin maasta, koska kotimaassa odotti melkein varma kuolema. Wikipedian mukaan Franco eliminoi 100 - 150 000 vastustajaansa, saman verran kuoli vankiloissa ja pelkästään vankilana toimineessa Montjuicin linnassa menehtyi 4000 poliittista vankia.

Francon vastustajana Fermín päätyi vangiksi Montjuiciin. Olot olivat epäinhimilliset ja kidutus pöyristyttävää ja jokapäiväistä. Enkelipelistä tuttu kirjailija David Martín, Danielin äidin Isabellan sydänystävä oli sattumalta vankina viereisessä sellissä - miksi, ei minulle selvinnyt. Vankilanjohtaja Mauricio Valls vehkeili häikäilemättömästi, omia etujaan ajaen eikä kaihtanut murhia eikä jälkiensä peittelemistä. Melko sarkastista ja surkuhupaisaa oli, että Zafón antoi tuon sotarikoksiin syyllistyneen Vallsin edetä kirjassa Espanjan kulttuurielämän ykköseksi, eturivin kustantajaksi ja jopa kulttuuriministeriksi. Ehkä tapauksella on esikuva oikeassa elämässä, en osaa sanoa.

Fermín onnistuu kuin ihmeen kaupalla pakenemaan ja täyttää nyt Montjuicin vankilassa kirjailija David Martínille antamaansa lupausta pitää huolta Isabellan äidittömäksi jääneestä pojasta. Äiti Isabella Sempere nimittäin kuoli äkisti pojan ollessa vasta neljän vanha ja hänen kuolemaansa liittyy rikos. Äitinsä kuolemaan liittyvistä epäselvyyksistä Daniel Sempere oli täysin tietämätön, mutta nyt viha ja kostonhalu alkavat kiehua hänen päässään.

Zafón loihtii mestarillisesti kuvaa Francon ajan terrorista ja julmuuksista, ei ihme että teossarja on ollut Espanjassa huikea menestys. Olen monta muutakin Francon aikaa käsittelevää teosta lukenut, mutta tämä oli yksi vakuuttavimmista. Tarina on juoneltaan loistava, kerronta samoin. Tämä on kertomus sisällissodan häviäjäpuolen raa'asta kohtelusta ja kovista kohtaloista; tämä on ystävyyden ja välittämisen ylistystä.

Kielellisesti kirjan espanja oli paikoin hyvinkin haastavaa, sillä huumorintajunsa kokemuksistaan huolimatta säilyttänyt Fermín leukaili ja vitsaili puhekielellä ja slangilla. Oli mahdotonta ymmärtää nyansseja, mutta kirjan mestarillinen tunnelma vei mukanaan. Taivasten vanki päättyi hyvin kutkuttavasti, jään malttamattomana odottamaan neljännen osan ilmaantumista kirjastoon.

Toisaalla blogeissa: Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, 

Carlos Ruiz Zafón

El prisionero del cielo

Planeta 2011

****

Kirjastosta

Suomeksi nimellä Taivasten vanki, Otava 2012, suomentanut Antero Tiittula

Vaikka nämä sarjan teokset ovat itsenäisiä osia, minua haittasi jonkun verran se, etten enää kovin hyvin muistanut Tuulen varjon tapahtumia. Lukujärjestys olisi mielestäni paras kronologisesti: Enkelipeli > Tuulen varjo > Taivasten vanki.

Carlos Ruiz Zafón - El juego del ángel

Zafónin Unohdettujen Kirjojen hautausmaa -sarjaan kuuluu neljä romaania: La sombra del viento - Tuulen varjo 2001, El juego del ángel -  Enkelipeli 2008, El prisionero del cielo - Taivasten vanki 2011 ja marraskuussa 2016 ilmestynyt El laberinto de los espíritus (Henkien labyrintti). Sarja on ollut huikea menestys kotimaassaan ja käännösoikeuksia on myyty noin 50 maahan. Toivottavasti viimeisinkin saadaan pian suomeksi.

Enkeli pitää peliään 1920-30-lukujen Barcelonassa. Tapahtumat pyörivät  tietysti vanhojen kirjojen ja kirjoittamisen ympärillä. Maagista realismia mystisine ja yliluonnollisine piirteineen on sekoittamassa pakkaa. David Martín on köyhä, puoliorvoksi jäänyt nuorukainen, joka rakastaa kirjoja ja kirjoittamista. Hän on päässyt töihin Teollisuuden ääni -nimiseen lehteen ja ylennyt kirjoittamaan Kirottujen kaupunki / Ciudad de los malditos -teemalla jatkokertomussarjaa. Menestys on hieno, mutta työtoverien kateus vie häneltä työpaikan. Seuraa pseudonyymillä kirjoittamista, taloudellista ahdinkoa ja  riistosopimuksia. 

Varakas Pedro Vidal näyttäytyy Davidin suojelijana, mutta menee naimisiin nuoren Christinan kanssa, johon nuori kirjailija on rakastunut - siinäpä kosolti kolmio- ja rakkausdraaman aineksia. Nuoren kirjailijan elämää seuraa myös mystinen pariisilainen kustantaja Andreas Corelli, jolta kirjailijanalku saa tuon tuostakin yhteistyötarjouksia. Riistosopimuksen ja sairauden uuvuttamalla Davidilla on vaihtoehdot vähissä: lopulta hän hyväksyy Corellin tarjouksen kirjoittaa uuden uskonnon oppi. Tästä hetkestä alkaa hänen elämäänsä vyöryä jatkuvalla syötöllä mystisiä asioita: kustantajaroistojen tilat palavat maan tasalle, kotina olevasta tornitalosta alkaa löytyä omituisia juttuja ja vyyhteen sekaantuu joukko rikollisia sekä korruptoituneita poliiseja.

Davidin tuki ja turva on lapsuudesta asti ollut vanha herra Sempere, joka pitää ujon poikansa kanssa lumovaa kirjakauppaa Santa Analla, Barcelonan vanhassa kaupungissa. Vanha herra Sempere arvostaa Davidin kirjallisia töitä, vaikka kaikki muut ne teilaavat, häneltä liikenee välittämistä ja huolenpitoa ja hän paljastaa suojatilleen myös Unohdettujen kirjojen hautausmaan  salaisuuden.

Antauduin Zafónin vietäväksi. Kuuntelin hänen soljuvaa kieltään ja mukaansa tempaavaa tarinointiaan. Zafón kuvaa todella kauniisti Barcelonan taivaan värejä, miltä se näyttää aamuisin auringon noustessa tai miten auringonlaskun oranssi hämärä värjää kaupungin siluetin. Tunnistin kirjasta myös lukuisia espanjankielisiä sanontoja ja sananlaskuja, mikä lisäsi paikallisväriä ja autenttisuutta omaan lukukokemukseeni.

El juego del ángel äityi jossain puolivälissä hyvin trillerimäiseksi, kuten teki Tuulen varjokin. Genre suorastaan vaihtui enkä oikeastaan pitänyt tästä näin rajusta vaihdoksesta. Hyvin Zafón vauhdikkaan juonenkuljetuksen ja jännityksen nostatuksen toki hallitsi. Seurasin herpaantumatta mielikuvituksellisia ja hurjia juonenkäänteitä, vaikka tunsin eksyneeni eri kirjaan. Pidin myös kirjan huumorista, sillä sitäkin löytyi. Davidin ja hänen ystäväkseen etsiytyneen, kirjoittamisesta innostuneen Isabellan dialogit olivat monin paikoin mahtavan nautittavaa luettavaa.

Isabella:
Ei teidän pidä suuttua. Minulta vain puuttuu inspiraatio.
David:
Inspiraatio saapuu kun liimaat kyynärpääsi pöytään, takamuksesi tuoliin ja alat hikoilla. Valitse teema, joku idea, ja pinnistele aivoillasi kunnes sattuu. Tätä on inspiraatio.*

Mystinen ja synkkä, sadan vuoden takainen Barcelona heräsi henkiin - teleférico kulki korkeuksissa, Pedralbesin luostari piirtyi kaupungin yllä ja lohikäärme vartioi Park Güellin portilla silloin niinkuin nytkin. 667 sivua oli paljon, jonkun verran olisi voinut tiivistää. Nautin täysillä kirjan alkuosasta, mutta olin hiukan hämmentynyt genren vaihdoksesta. Loppu oli kaunis ja mielikuvituksellinen. Lainattuna odottaa Zafónin El prisionero del cielo.

Blogeissa toisaalla: Hurja Hassu Lukija, Kirjaneidon tornihuone, Jokken kirjanurkka 

Carlos Ruiz Zafón

El juego del ángel

Planeta 2008

****

Kirjastosta

* oma suomennos
Suomennettu nimellä Enkelipeli, Otava 2009, suomentaneet Tarja Härkönen ja Anu Partanen

Carlos Ruiz Zafón - Tuulen varjo

Carlos Ruiz Zafón syntyi Barcelonassa 1964. Tuulen varjoa on myyty miljoonia eri kielillä ja se sai ilmestymisvuonnaan 2001 Premio Planeta -palkinnon. Vuonna 2008 ilmestyi Zafónin Enkelipeli, hänen toinen aikuisten romaaninsa. Näitä ennen hän on kirjoittanut useita nuortenkirjoja.

Tuulen varjon alkusivut saivat minut suorastaan haltioitumaan. Niin kaunista kuvausta, niin runollista kieltä. Tempauduin heti kirjaan mukaan, useinhan kirjaan sisällepääsy on hidasta ja vaivalloista. Tunsin että nyt olen löytänyt vuosikymmenen kirjan!

Tuona sunnuntaina pilvet olivat liuenneet taivaalta ja kadut uponneet polttavankuumaan utumereen, niin että lämpömittarit seinällä hikoilivat.

...

Sähköä kipinöivä musta pilvi ratsasti mereltä. Olisin pinkaissut pakoon uhkaavaa kaatosadetta, mutta muukalaisen sanat alkoivat kantaa hedelmää. Käteni vapisivat ja tahtoni seurasi perässä. ... Myrsky huohotti niskaani ja yritin kiirehtiä askeleitani, mutta levottomuus painoi sisälläni niin ankarana, että jalkani olivat kuin lyijyä.

Mutta sitten haltioitumiseni haihtui ja satumaiset kielikuvat hävisivät monimutkaisiin juoniin ja hyvin väkivaltaisiin tapahtumiin. Tämä oli lähinnä dekkari, ja dekkaria en yhtään osannut odottaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Barcelonan hämärille kujille. Sisällissodan kaiut kuuluvat vielä, voitetut eivät saa töitä, on köyhyyttä, elämää hylkiöinä kaduilla ja Francon virkamiehinä häikäilemättömiä lain omiin käsiinsä ottavia opportunisteja.

Barrio Viejossa piilossa sijaitsee salainen Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Kirjakauppias Sempere vie sinne 10-vuotiaan poikansa Danielin. Daniel valitsee itselleen Julián Caraxin kirjan Tuulen varjo, johon suorastaan rakastuu. Hän alkaa selvittää kuumeisesti kirjailijan kohtaloa. Seuraa monimutkaisia juonenkäänteitä, hyvin paljon henkilöitä, hyvin mielikuvituksellisia kohtaloita ja uskomattomia rakkaustarinoita.

Minulla on jotenkin pettynyt olo, koska en odottanut dekkaria. Mutta Barcelonan kuvaus oli hienoa ja oli jotenkin haikeaa lukea ihmisistä, joille kirjat olivat koko elämä. Kirjan loppu oli kaunis. Kohtalo toistui - kuitenkin nyt valoisammissa ja luottavaisemmissa puitteissa. Lopuksi vielä lainaus, jonka tunnen hyvinkin omakseni, aamuyön tunteina.

Sivu sivun jälkeen annoin tarinan ja sen lumoavan maailman kietoutua ympärilleni, kunnes aamunsarastuksen hyväillessäni ikkunaani väsyneet silmäni liukuivat viimeistä sivua pitkin. Ojentauduin pitkäkseni aamun sinertävässä valossa kirja rinnan päällä ja kuuntelin, kuinka nukkuvan kaupungin kohina haipui purppuranpunaisiksi värjäytyneihin kattoihin. Uni ja väsymys koputtivat ovelleni mutta en suostunut antamaan periksi. En halunnut vielä herätä tarinan synnyttämästä lumouksesta ja sanoa näkemiin sen henkilöille.

Carlos Ruiz Zafon

La sombra del viento 2001

Tuulen varjo 2004
Otava

Suomentanut Tarja Härkönen

★★★
Lainattu kirjastosta.

Helmet-lukuhaasteen kohdat:

6 / kirjastosta kertova kirja, 8 / minulle uusi kirjailija, 25 / kirjassa yli 500 sivua