Carlos Ruiz Zafón - El prisionero del cielo

El prisionero del cielo - Taivasten vanki jatkaa kirjasarjan lumoavan mystistä linjaa vieden lukijan Tuulen varjon jälkeiseen aikaan, vuoteen 1958. Barcelona on edelleen synkkä ja mystinen kaupunki, se on kirottujen ja hävinneiden kaupunki. Daniel Sempere on kasvanut aikuiseksi, on aviossa ja pienen pojan isä. Kirjakauppa Sempere & Hijos toimii edelleen Santa Analla, mutta on taloudellisissa vaikeuksissa. Vanhan herra Semperen lisäksi, kaupassa auttelee Fermín Romero de Torres, jonka kokemuksiin Francon diktatuurin hirveillä ensi hetkillä vuonna 1940 Zafón pitkälti tässä kirjassa keskittyy.

Joulun alla Semperen kirjakauppaan saapuu pahaenteinen ontuva mies, mies kuolleista. Hän on Salgado, sellitoveri ajalta jolloin Fermín oli Francon diktatuurin poliittisena vankina synkässä Montjuicin linnassa. Fermín pelkää ja laihtuu, sillä hänellä on iso ongelma: hän on menossa naimisiin ja morsian Bernarda haluaa kirkkohäät, mutta Fermínillä ei ole henkilöpapereita - hän on virallisesti kuollut. 

Lopulta Fermínin on pakko kertoa nuorelle Daniel Semperelle synkistä vankila-ajoistaan. Espanjan sisällissotahan (1936-1939) oli tavattoman traaginen ja kansan kahtia jakava. Se päättyi nationalistien voittoon ja Francon terroriin ja diktatuuriin. Hävinneen osapuolen edustajia pakeni tuhatmäärin maasta, koska kotimaassa odotti melkein varma kuolema. Wikipedian mukaan Franco eliminoi 100 - 150 000 vastustajaansa, saman verran kuoli vankiloissa ja pelkästään vankilana toimineessa Montjuicin linnassa menehtyi 4000 poliittista vankia.

Francon vastustajana Fermín päätyi vangiksi Montjuiciin. Olot olivat epäinhimilliset ja kidutus pöyristyttävää ja jokapäiväistä. Enkelipelistä tuttu kirjailija David Martín, Danielin äidin Isabellan sydänystävä oli sattumalta vankina viereisessä sellissä - miksi, ei minulle selvinnyt. Vankilanjohtaja Mauricio Valls vehkeili häikäilemättömästi, omia etujaan ajaen eikä kaihtanut murhia eikä jälkiensä peittelemistä. Melko sarkastista ja surkuhupaisaa oli, että Zafón antoi tuon sotarikoksiin syyllistyneen Vallsin edetä kirjassa Espanjan kulttuurielämän ykköseksi, eturivin kustantajaksi ja jopa kulttuuriministeriksi. Ehkä tapauksella on esikuva oikeassa elämässä, en osaa sanoa.

Fermín onnistuu kuin ihmeen kaupalla pakenemaan ja täyttää nyt Montjuicin vankilassa kirjailija David Martínille antamaansa lupausta pitää huolta Isabellan äidittömäksi jääneestä pojasta. Äiti Isabella Sempere nimittäin kuoli äkisti pojan ollessa vasta neljän vanha ja hänen kuolemaansa liittyy rikos. Äitinsä kuolemaan liittyvistä epäselvyyksistä Daniel Sempere oli täysin tietämätön, mutta nyt viha ja kostonhalu alkavat kiehua hänen päässään.

Zafón loihtii mestarillisesti kuvaa Francon ajan terrorista ja julmuuksista, ei ihme että teossarja on ollut Espanjassa huikea menestys. Olen monta muutakin Francon aikaa käsittelevää teosta lukenut, mutta tämä oli yksi vakuuttavimmista. Tarina on juoneltaan loistava, kerronta samoin. Tämä on kertomus sisällissodan häviäjäpuolen raa'asta kohtelusta ja kovista kohtaloista; tämä on ystävyyden ja välittämisen ylistystä.

Kielellisesti kirjan espanja oli paikoin hyvinkin haastavaa, sillä huumorintajunsa kokemuksistaan huolimatta säilyttänyt Fermín leukaili ja vitsaili puhekielellä ja slangilla. Oli mahdotonta ymmärtää nyansseja, mutta kirjan mestarillinen tunnelma vei mukanaan. Taivasten vanki päättyi hyvin kutkuttavasti, jään malttamattomana odottamaan neljännen osan ilmaantumista kirjastoon.

Toisaalla blogeissa: Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, 

Carlos Ruiz Zafón

El prisionero del cielo

Planeta 2011

****

Kirjastosta

Suomeksi nimellä Taivasten vanki, Otava 2012, suomentanut Antero Tiittula

Vaikka nämä sarjan teokset ovat itsenäisiä osia, minua haittasi jonkun verran se, etten enää kovin hyvin muistanut Tuulen varjon tapahtumia. Lukujärjestys olisi mielestäni paras kronologisesti: Enkelipeli > Tuulen varjo > Taivasten vanki.