31. tammikuuta 2020

Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat


Kun tuhoamisen mieltää ratkaistavaksi ongelmaksi, 
se on pelkästään ratkaistava ongelma.

Taas on kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Vuorossa on jo kymmenes klassikkohaaste, jota tällä kertaa vetää Raija Taikakirjaimet-blogistaErnest Hemingwayn Kenelle kellot soivat ilmestyi jo 1940, vuosi Espanjan sisällissodan päättymisen jälkeen. Teos julkaistiin espanjaksi Argentiinassa ja Meksikossa 40-luvulla, mutta Francon sensuuri päästi sen pannasta Espanjassa vasta 1968. Teoksen päähenkilö on amerikkalainen espanjanopettaja Robert Jordan, joka tasavaltalaisten aatetta tukeakseen on liittynyt kansainvälisiin joukkoihin kuten lähes 60 000 kaltaistaan.

Robert saa tehtäväkseen räjäyttää sillan Segovian lähellä ja saa apua vuoristossa majailevilta sisseiltä. Hän lyöttäytyy yhteen Pablon johtaman sissiryhmän kanssa ja asuu heidän leirissään. Pablo on ollut kova luu ja julma aatteen puolesta taistelija sisällissodan alussa, mutta on sittemmin menettänyt otettaan. Häneen ei voi luottaa. Jämäkämmältä tuntuu Pablon nainen Pilar, mustalaisnainen, joka on ennen sotaa heilastellut härkätaistelijoiden kanssa, osaa ennustaa kädestä ja mittelee nyt sissijoukon päällikkyydestä Pablon kanssa.

Robert on uskollinen ihanteilleen, hän on järkevä ja tehtäväänsä sitoutunut. Hän on älykäs ja osaa luovia näiden ihmisten kanssa, joille on selitettävä hyvin tarkoin mitä tehdään ja miksi. Robert luottaa erityisesti iäkkääseen ja tunteikkaaseen Anselmoon, joka painii omatuntonsa kanssa. Ei tällaisena aikana olisi aikaa eikä varaa rakastua, mutta Robert rakastuu Mariaan, tyttöön joka on kokenut kovia sisällisodan aikana. He unelmoivat avioituvansa, menevänsä Madridiin ja hellyttävä Maria haluaa oppia hyväksi vaimoksi Robertolleen. 

Hemingwayn tarina näyttää miten julmaa sota ja veljessota ovat. Tappamisen oikeutusta pohtivat etenkin Anselmo ja Robert. Vanha mies toivoo, että voiton jälkeen seuraa joku yhteinen sovitus ja Robert arvelee pääsevänsä syyllisyydestään eroon kirjoittamalla. Tarina pitää otteessaan ja se on jännittävä kuin trilleri, mutta kieli on paikoin kamalaa. Omituisella kielellä Hemingwayn tarkoitus oli kuulemma tuoda esiin espanjan sinuttelun ja teitittelyn eroja sekä kuulostaa joltain vanhalta Kastilian murteelta. Kamalinta kieli on kirosanailmausten osalta. Hemingway sanoo kirjassa näin:

Espanjan kieltä törkeämpää kieltä ei olekaan. Siinä on sanat kaikille englannin kielen rivouksille ja lisäksi siellä käytetään vielä muita sanoja ja ilmauksia, ominaisia vain sellaisille maille, joissa jumalanpilkan rajuus vastaa uskonnon ankaruutta.

Hemingway oli Espanjassa kirjeenvaihtajana ja varmasti osasi espanjaa. Ihmetyttää, miksi hän päätyi sananmukaisiin käännöksiin. Suomentaja Hilkka Pekkanen selvittää tätä asiaa jälkisanoissaan, mutta silti särisi korvissa. Espanjan lausahdus Leche! on kääntynyt sanoiksi Milk! / Maitoa! Kuulostaa järjettömältä, kun sen pitäisi kuulua Voi helvetti! Me cago en tu leche > Teen tarpeeni maitoosi! Ja sitten vielä lukuisat älyttömät painokelvottomat - unprintables & obscenities. Wikipedia toteaa näin:

In another odd stylistic variance, Hemingway referred to foul language with "unprintable" and "obscenity" and substitutes "muck" for fuck in the dialogue and thoughts of the characters although foul language is used freely in Spanish even when its equivalent is censored in English (such as joder, me cago). The Spanish expression of exasperation me cago en la leche (which translates to "I shit in the milk") repeatedly recurs throughout the novel, translated by Hemingway as "I obscenity in the milk.”

No, lukijan on lupa ihmetellä ja nyt on tämä klassikko selätetty. Arvelin lukeneeni tämän kouluaikana jo, mutta se taisikin olla Jäähyväiset aseille. Vanhus ja meri teki minuun teininä vaikutuksen upealla kielellään, mutta muutama vuosi sitten en löytänyt samaa lukulumoa.

Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat
Alkuteos For Whom the Bell Tolls 1940
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Tammi 2014 (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1944 Tauno Tainion suomentamana)
Kirjastosta
_______________

Klassikkohaasteisiin aiemmin lukemani:
#9: Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
#8: Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
#7: José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi
#6: Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3


Haastelogo: Nina Tolonen

29. tammikuuta 2020

JP Koskinen - Tulisiipi


Yhden miehen kuolema on tragedia,
tuhansien kuolema on tilastotiedettä.-Josef Stalin

JP Koskisen Finlandia-ehdokkaana ollut Tulisiipi kertoo erään nuoren miehen kohtalon kuohuvalla 1900-luvulla. Jossain Minnesotan takamailla pieni Kaarlo näkee Charles Lindbergin tekevän temppujaan taivaalla eikä mikään ole enää entisellään. Poika unelmoi vain lentämisestä ja sen tuomasta vapauden tunteesta, mutta vapaus on kaukana 1930-luvun arjesta. Maassa on syvä lama eikä isällä ole autoja korjattavaksi. Kommunistiset agitaattorit pitävät palopuheitaan suomalaisten haaleilla ja värväävät tuhansia amerikansuomalaisia Neuvosto-Karjalaan. Sinne työväen paratiisia rakentamaan lähtevät myös Kaarlon perhe sekä naapurin Albert Linda tyttärensä kanssa.

Näkökulma JP Koskisen romaanissa on Kaarlon, jota kohtalo heittelee armottomalla kädellä ja satumaisin tavoin. Innokas resuinen pieni poika joutuu teini-iän kynnyksellä onnettomien yhteensattumien vuoksi Siperiaan vankileirille. Kuin ihmeen kautta aiemmin saadun lento-opetuksen ansiosta hänestä tulee Stalinin lentäjä-ässä vain 16-vuotiaana. Kaarlosta on tullut venäjää puhuva lennoston paras lentäjä Gennadi, joka pudottaa yli viisikymmentä viholliskonetta. Mutta Stalinin armeijassa jokainen sotavangiksi joutunut oli maanpetturi eikä mikään pelastanut taaskaan Kaarlo-Gennadia Siperialta. Stalinin kuoltua NKVD:n korkeaksi upseeriksi edennyt lapsuudenystävä Linda sai tämän suuren isänmaallisen sodan sankarin vapaaksi. Kaarlosta tuli lentäjien ja laskuvarjohyppääjien kouluttaja ja sitten lopulta Juri Gagarinin rinnalle kosmonauttikoulutettava.

Koskinen kertoo nuoren Kaarlon ja hänen perheensä elämästä Neuvosto-Karjalassa.  Idealistiset unelmat romuttuivat eikä mitään luvattua paratiisia löytynytkään. Olot olivat ankeat ja komissaarien ja politrukkien vehkeilyt Petroskoissa lisääntyivät lisääntymistään. Perhettä kohtasi suuri suru ja kun suomalaisia alkoi kadota, pettynyt perhe halusi palata takaisin Yhdysvaltoihin. Lupa paluuseen saatiin, mutta sattumien oikusta Kaarlo-Gennadi ei päässyt maasta.

Luin teosta juonivetoisena seikkailutarinana historiallisessa kontekstissa, sillä niin monia uskomattomia käänteitä Kaarlon elämään mahtui. Teoksessa on paljon moottoreihin, lentokoneisiin ja lentämiseen liittyvää tekniikkaa, ja luulenkin että Tulisiipi vetoaa paremmin miespuolisiin lukijoihin. Historiallisesti aihe on toki kiinnostava tuodessaan mieliin taas kerran Stalinin vainot ja suomalaissyntyisten etnisen puhdistuksen Karjalassa. Parhaimmillaan teksti oli kuvaillessaan Kaarlon kuvitelmia lentämisestä. Nämä kuvitelmat irrottivat hänet ankeasta ja karusta todellisuudesta. Kirjan loppu oli hieno: neuvostojärjestelmä petti lopulta Kaarlon ja myös hänen rakastettunsa Lindan.

JP Koskinen - Tulisiipi
Kansi Tommi Tukiainen
Like 2019
Kirjastosta
_______________

Kirjaluotsi  /  Kirsin kirjanurkka  /  Tuijata

Tulisiipi valittiin Vuoden kirja 2019 -palkinnon sekä Savonia-palkinnon voittajaksi, ja romaani oli myös Finlandia-ehdokas.


Taustaa / Wikipedia:
Yhdysvalloista ja Kanadasta muutti 1920-1930-luvulla noin 5 000–12 000 amerikansuomalaista. Heidän motiivinsa olivat aatteellisia ja Neuvostoliiton poliittinen johto tuki muuttoa. Taloudellinen ja poliittinen itsehallinto tosiasiallisesti lopetettiin 1935, jolloin Itä-Karjalan puoluejohtaja Roviota ja pääministeri Gyllingiä syytettiin suomalaisten suosimisesta ja nationalistisesta sovinismista ja heidät syrjäytettiin. Stalinin vainojen yhteydessä. Kymmeniä tuhansia suomalaisia teloitettiin ampumalla tai siirrettiin pakkotyöhön vankileireille Siperiaan. 

28. tammikuuta 2020

Monika Fagerholm - Kuka tappoi bambin?


Onko pahuutta olemassa?, kysyy Nathan.

Finlandia-ehdokkaana ollut Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on karu ja raadollinen kuvaus siitä, miten päältä siloinen eliittiyhteisö romahtaa. Kymmenen vuotta sitten Huvilakaupunki oli idyllinen lähiö, jota asuttivat yhteiskunnan kermaan kuuluvat rikkaat perheet. Menestyvien piiri pieni pyöri kunnes jysähti pommi: joukkoraiskaus - asialla kaikkien tuntemat neljä teinipoikaa. Yhteisö hajoaa, pinnan alaiset ristiriidat nousevat pintaan eikä kenenkään elämässä mikään palaa entiselleen.

Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen 26-vuotias Gusten Grippe on edelleen hajalla menestyvän imagonsa takana.  Oma kiinteistövälitysyritys on tuonut rahaa ja mainetta, mutta ei vienyt sisäistä onttoutta. Oikeudentuntoinen Gusten leimattiin Juudakseksi ja poistettiin piiristä, sillä hän oli se joka esti joukkoraiskauksen painamisen villaisella. Hän on se jota syyllisyys kalvaa aina vaan ja päässä pyörivät vanhat katastrofin kelat. Emmyäkään hän ei saa mielestään, vaikka kolmen vuoden rakkaussuhde on päättynyt ajat sitten. Ja nyt tulee vielä Cosmo Brant kamalan elokuvaideansa kanssa - eikö tämä koskaan lopu!

Teini-ikäinen, isänsä alistama Nathan Häggert oli itseasiassa kaiken pahan alku ja juuri. Hän oli kasvanut rakkaudetta ylellisyyden keskellä ja saanut aina kaiken haluamansa. Nyt Sascha oli pannut seurustelun poikki - ei yksikään huora saanut hänelle tehdä niin! Mutta Gusten oli myös syyllinen, sillä hän houkutteli tytön Nathanin hulppeaan kellariatriumiin, jossa tyttöä raiskattiin ja pahoinpitdeltiin yli kahdeksan tuntia. Tuossa yhteisössä oli totuttu siihen, että rahalla voi pestä kaiken valkoiseksi ja Abbe Häggertin tarkoitus olikin ostaa pojalleen syyttömyys, mutta perkeleen Gusten  Grippe pilasi kaiken rikosilmoituksellaan. Seurasi vuosien mediahässäkkää, kirkuvia lööppejä ja oikeudenkäynti, jossa vain Nathan sai lyhyen ehdollisen tuomion - muut kolme julistettiin syyttömiksi.

Fagerholm vyöryttää tapahtuman yksityiskohtia teoksen sivuille vimmaisena pyörteenä; kelaa kelaa toistaa toistaa toistaa, eikä anna lukijalle armoa. Tekstissä on kursiivia, lihavointia, ajatusviivoja, sulkumerkkejä ja katkonaisia lauseita, jotka kertautuvat loputtomiin. Fagerholmin kieputteleva ja magnetofonin lailla toistava repaleinen tyyli oli minulle tällä kertaa liikaa. Myös levoton typografia häiritsi. Harmi, sillä itse tarina on jäätävän hyvä ja Fagerholm hahmojaan kohtaan armoton. Kaikki voi muuttua hetkessä ja elämän hyvässä järjestyksessä muka olevat palikat sinkoutua ties minne.  

Kuka tappoi bambin? tarjosi monenlaista pohdittavaa: katastrofi ja sen vaikutukset henkilöiden elämään, julkisuuden julmuus, raiskatun asema, ystävyyden kaunat ja piikit, rahan valta, oikeuden toteutuminen etc. Uhrin ohella yksi johon katastrofi iski pahimmin oli Nathanin äiti Annelise Häggert, joka toivoi tätä - mutta turhaan:

”Nyt käännämme puhtaan lehden, ja jonakin kauniina päivänä olemme kääntäneet niin monta lehteä, että tätä ei ole lainkaan tapahtunut."

Monika Fagerholm - Kuka tappoi bambin?
Alkuteos Vem dödade bambi?
Suomentanut Laura Jänisniemi
Ulkoasu Cristina Lax
Teos 2019
Kirjastosta
_______________

Annelin kirjoissa on hyvä ja pitkä selostus teoksesta.

26. tammikuuta 2020

Asko Künnap, Jürgen Rooste, Karl Martin Sinijärv - Aika sattuu. Vironhaikuja #runosunnuntai


Mitä ihmeen vironhaikuja, kysyt varmaan. Niin kysyin minäkin. Sain vinkin tämän kokoelman suomentajalta Hannu Oittiselta ja varasin kokoelman kirjastoon. Voitte kuvitella hämmästykseni, kun ihmettelin mikä pieni juttu varaushyllyssäni pilkistää: Aika sattuu. Vironhaikuja on minipieni, kooltaan vain 8 x 13 cm - sopii nautittavaksi pikkuherkkuna teen kera!

Vironhaikujen idean takana on kolme runoilijaa: Asko Künnap, Jürgen Rooste ja Karl Martin Sinijärv. He ovat sitä mieltä, että kolmesta säkeestä ja 17 tavusta (5+7+5) muodostuvan klassisen japanilaisen haikun rakenne ei sellaisenaan istu viron kieleen. Heidän mielestään viroon ja virolaiseen mentaliteettiin istuu paremmin vielä lyhyempi haikun muoto: 4+6+4 tavua. Rooste sanoo näin:

Vironhaiku koostuu kolmesta säkeestä, joilla on 4 + 6 + 4 tavua, näin yhteensä 14 tavua, ja se kuvaa sattuvan lakonisessa muodossa jotain sellaista, joka on luonteenomaista tai eksistentiaalisesti keskeistä ennen kaikkea virolaiselle itselleen, virolaiselle elämälle ja elämänmuodolle sekä Viron luonnolle. Vironhaikuja kirjoitetaan 2010-luvulla ja siitä lähtien aina siihen asti, kunnes kielellis-kirjallinen maailmamme saavuttaa päätepisteensä. - Wikipedia

Vironhaikujen suomentamisen kanssa on tuskaillut kääntäjä Hannu Oittinen. Hän on pyrkinyt säilyttämään tavujen määrämitan ja myös tavumääritelmän. Haasteita on riittänyt, koska suomi on pitempi kieli kuin viro.

Tuloksena on joskus täydellinen osuma, joskus sinne päin; kumpikin omalla tavallaan kiinnostava retki alkutekstistä suomeen. / Tavunlaskennnan ja sananpyörittelyn jälkeen käännös hakee itselleen uutta sisältöä ja päätyy kuin kiusallaan muualle kuin alkuteksti. - Oittinen

Haikut on asemoitu kirjaseen vaakaan. Vironhaikuihin oli kiinnostavaa tutustua - tse asiassa nämä olivat hauskoja! Kun lehden käänsi, ei osannut arvatakaan, mitä seuraavaksi tulla tupsahtaa. Villejä assosiaatioita, kaikkea taivaan ja maan väliltä sekä paljon kaupungin yöelämää kuten nuorehkoilta miehiltä voi odottaakin. Minulla ei ole tietoa, oliko tämä kokoelma kertainnostus vai jatkavatko vironhaikut eloaan elävänä edelleen. Otin jokaiselta runoilijalta kaksi esimerkkiä. Nimikirjaimet ilmoittavat kenen kynästä haiku on lähtöisin.

viivakoodi:
illan koivut vasten
tummaa metsää 
AK

elämä on
joo sinne päin vaikka
tuskin laiffii 
JR

elvis elää
tietsä tallinnassa
tietsä mä näin  
KMS

tyhjyyteen tuo
taustapeilin säröt
salamoita
AK

aika sattuu
ajat on sellaiset
että sattuu 
JR

nauhoitan jee
kökköä runoa
pyhä päivä 
KMS

Aika sattuu. Vironhaikuja
Haikuttelijat: Asko Künnap, Jürgen Rooste & Karl Martin Sinijärv
Suomentanut Hannu Oittinen
Kuvittanut Asko Künnap
Palladium Kirjat 2011
Kirjastosta
_______________

Asko Künnap (s. 1971)
on runoilija, kuvittaja, graafinen suunnittelija ja kustantaja. Künnap opiskeli Viron taideakatemiassa tuotesuunnittelua sekä Oslon taideakatemiassa sisustusarkkitehtuuria. Künnap on tallinnalaisen Rakett-mainostoimiston osakas ja taiteellinen johtaja.

Jürgen Rooste (s. 1979)
Häntä on luonnehdittu "boheemiksi rappion romantikoksi" ja "yhteiskunnallisuuden lipunkantajaksi”. 
Viro-instituutin Nippernaati #4:ssä on mukana Roostelta ensimmäinen proosasuomennos, hieno novelli Pornofilmi ja pullo viinaa (palaan tähän myöhemmin). Lyriikan osalta suomeksi on ilmestynyt Citykani ja duracellpupu (NyNorden 2010) ja hänen runojaan on mukana seuraavissa antologioissa: Ajattelen koko ajan rahaa (Johnny Kniga 2006) sekä Eesti ja soome luulet 8+8 I (NyNorden 2013). 

Karl Martin Sinijärv (s. 1971)
on virolainen kirjailija ja Viron kirjailijaliiton puheenjohtaja vuodesta 2007. Sinijärv on opiskellut Tarton yliopistossa viron kieltä, englantilaista filologiaa ja oikeustiedettä. Sinijärveltä on ilmestynyt kahdeksan runokokoelmaa.


_______________

Ensi sunnuntaina Tuija Takalan juuri ilmestynyt Muiston ajastus 
- haikua ja tankaa suomalaisittain.

22. tammikuuta 2020

Kersti Juva - Löytöretki suomeen


Tällaista tarkkuutta minulla on tapana kutsua lukijan palvelemiseksi.

Kääntäjä Kersti Juvan Löytöretki suomeen oli todella riemastuttava retki suomen kielen saloihin, monipuolisuuteen ja nyansseihin! Olen Helsingin kirjamessuilla kuunnellut kaksi kertaa maanmainioita Suomennos slameja. Lokakuussa 2017 sain ihailla Kersti Juvaa, Juhani Lindholmia ja Kasper Salosta. Kirjoitin bloggaukseeni, että ohjelma oli sen päivän paras. Oli upeaa seurata näiden kääntäjien paneutumista käsillä olevaan käännöstyöhön. Suomalaisen lukijan iloksi suomentajamme ovat käsittämättömän taitavia ja tarkkoja vivahteista ja he estävät omalta osaltaan kieltä köyhtymästä - siitä tämä Juvan teos on briljantti esimerkki.

Vertailukieli tai peili on teoksessa tietysti englanti, mutta Juva sanoo keskittyvänsä suomen kieleen - ja tekee sen tavattoman herkullisesti ja mukaansatempaavasti. Teoksen runkona on käännösesimerkkejä hänen lukuisista  käännöksistään: J. R. R. Tolkienia, Charles Dickensiä, Jhumpa Lahiria, Jane Austenia, Laurence Sterneä, A. A. Milneä.. Usein Juva esittää alkutekstin perään ensin käännöksen raakaversion ja sen rinnalla hiotun version, jolloin hän kommentoi hyvällä huumorilla ensimmäisen versionsa puutteita ja kömmähdyksiä. Esimerkkejä tutkimalla voi oppia paljon ja näkee miten ilmaisu hioutuu. Vivahde-erot ovat pieniä, mutta ne huomaa kyllä ja kokee ahaa-elämyksen. Ihailin suuresti Juvan oivaltavaa suomen käyttöä.

 Englanti voi vain unelmoida tällaisesta verbistä.

Näin sanoo Juva verbistä joutaa. Mikäli meillä on alemmuutta kielestämme englannin puristuksessa, eipä ole syytä: suomen kielessä on hienouksia, joita englannista puuttuu. Yksi suosikkiluvuistani kertoo, millä lukemattomilla ilmaisuilla englannin hyvin yleisen modaaliverbin can voi korvata: mahdollisesti, varmaan, kai, saa, on lupa, sopii, osaa, taitaa, pärjää, pystyy, kykenee, jaksaa, ehtii, kerkiää, joutaa, mahtuu, pääsee, kelpaa, riittää, saattaa. malttaa... Otan can-verbin käytöstä muutaman lyhyen esimerkin:

It can wait.
Se joutaa odottamaan.
Alan Bennet, Jokapäiväinen taiteemme

It was the best I could do.
Yritin parastani.
Parempaan en pystynyt.
Julian Barnes, Kuin jokin päättyisi 

I wonder how far I can carry it?
Kuinkahan kauas minä jaksan sitä kantaa?
J. R. R. Tolkien, Kaksi tornia

Luvut sanajärjestyksestä sekä englannin futuurin ja gerundin kääntämisestä antoivat myös paljon. Hauskin ja minulle entuudestaan tuntematon termi oli viskurilaki:

Suomessa pitemmät ja raskaammat ainekset sijoittuvat mieluusti luettelon loppuun. Ilmiöllä on hauska nimi viskurilaki. Ennen muinoin eroteltiin kevyet akanat painavista jyvistä viskaamalla viljaa seinää kohti. Joskus tämä sääntö ratkaisee atribuuttien järjestyksen.

Nollaperoonalauseet olivat minulle uusi termi myös, toki ne tuttuja ilman termiä olivat. Oli kiinnostavaa lukea, että myös Juva kokee henkilöön viittaavan pronominin tämä hankalaksi; olen nimittäin jossain teoksessa tämän käyttöä kovasti ihmetellyt. Kiinnostavaa oli myös, miten englanti houkuttaa turhaan persoonapronominien käyttöön, jota suomessa ei tarvita, koska verbimme taipuvat.

Lukuisista esimerkeistä näkee, miten teksti hioutuu ja että sanasanainen käännös ei useinkaan ole toimivin tai edes mahdollinen - joskaan me huolettomat lukijat emme anglismeja aina huomaa. Hyvä suomentaja pyrkii aina mahdollisimman hyvään suomen kieleen ja hioo tekstiään päästäkseen eksaktiin ilmaisuun. Äidinkielenään suomea puhuvalle sujuvat ilmaisut kertoo kielitaju, mutta suomentaja voi harhautua seuraamaan liikaa alkukieltä. Juva sanoo, että suomennostyössä hänellä on yksi melkein rikkumaton periaate: virke on virke eikä pisteen paikkaa vaihdeta. Muita virkkeen palikoita voi ja pitää järjestää suomen kielen rakenteen mukaisesti luontevaan järjestykseen.

Kirjan lopussa on listattu teokset, joista näytteet on poimittu sekä Juvan kaikki käännökset. Myös sisällysluettelo helpottaa etsimistä. Kirja antoi paljon minunlaisellenikin tavalliselle kielenkäyttäjälle, joka on tutkinut suomen ja englannin kielioppia viimeksi vuosia sitten. Löytöretki suomeen on siis innostava kirja myös kirjabloggarille. Blogipostaukset ovat käyttötekstejä, mutta niidenkin kohdalla voi pyrkiä hyvään ja ytimekkääseen ilmaisuun.  Kiitän Kersti Juvaa hienosta löytöretkestä suomen kieleen ja sen monimuotoisuuteen. Riemastuttava lukuelämys, josta  luulen oppineeni paljon. 

Kersti Juva - Löytöretki suomeen
SKS 2019
Kustantajalta - kiitos!
________________

Kiiltomato / Tarja Roinila  / HS

21. tammikuuta 2020

Antti Rönkä - Jalat ilmassa


Antti Röngän teos Jalat ilmassa on tavattoman hieno esikoisteos. Kirjan omakohtaisuus sai lukemaan sitä sydän syrjällään eikä kirjaa voinut laskea käsistään, vaan se oli luettava liki yhdeltä istumalta. Koulukiusaamisella on pitkät, syvästi traumatisoivat jäljet. Aiheesta kertoi myös Édouard Louis esikoisteoksessaan Ei enää Eddy, mutta minua Röngän teos kosketti syvemmin. Näiden nuorten autofiktiokirjailijoiden elämässä on toki paljon eroja, mutta yhteistä on se, että kirjoittaminen ’pelasti’ Louisin, ja niin on varmasti myös lahjakkaan Röngän kohdalla.

Romaanissa Aaro on aloittanut opiskelut Jyväskylän yliopistossa. Hän uskoo, että elämä alkaa nyt, uudessa kaupungissa ja uusissa ympyröissä, mutta vuosien raju koulukiusaaminen on jättänyt jälkensä. Mikään ei ala eikä muutu helpommaksi. Hän on salannut kaiken tapahtuneen perheeltään häpeän vuoksi. Hänen sisäinen äänensä ilkkuu koko ajan, että hän on luuseri, mitätön eikä kuulu joukkoon, koskaan. Fuksikavereiden seurassa iskee paniikki: kädet vapisevat ja olo on epätodellinen. Jossain vaiheessa hän saa pamireseptin ja käyttää pillereitä kainalosauvoinaan. Rauhoittavien lääkkeiden avulla hän turruttaa itsensä pumpuliin ja rohkaistuu hieman, mutta vain hetkeksi. Epätoivo ja ahdistus ajavat hänet sekakäyttöön, maltilliseen aluksi kunnes ryöpsähtää yli.

Nuorena aikuisena Aaro yrittää kompensoida alemmuudentunteitaan merkkivaatteilla ja pukeutumalla äärimmäisen huolellisesti. Ulkonäön, geelitukan ja hienojen tuoksujen on määrä peittää sisäinen onttous ja luuserin paljastava haju. Hän peilaa itseään pakkomielteisesti näyteikkunoista ja pesee käsiäänkin usein. Miten onnistua tyttöjen kanssa, kun ei koskaan ole edes suudellut ketään? Rikkaan Julian kanssa seurusteluyritys epäonnistuu, mutta sitten Aaro rakastuu Suomenlinnan lautalla Iisaan, jolla myös on paha trauma menneisyydessään. Rönkä kirjoittaa koskettavasti hapuilevien seksiyritysten noloudet - kaikki ei käy yhtä upeasti kuin hollywoodelokuvissa.

Luin syvällä empatialla Aaron ensimmäisen opiskeluvuoden kujanjuoksusta ja hänen pettymyksistään ja kamppailuistaan. Elämän pitäisi muuttua ja alkaa nyt. Miksi mikään ei muutu, vaan kouluaikaiset tapahtumat vyöryvät takautumina mieleen? Aaron epätoivoinen sekoilu vie hänet sitten lopulta häpeän tuolle puolelle ja hän pystyy kertomaan kouluaikaisista tapahtumista autuaan tietämättömille vanhemmille, ja tuntuu kuin toipuminen ja eheytyminen alkaisivat. Hän uskoo vihdoin, että kelpaa. Hän uskoo vihdoin todeksi sen, kun Iisa ja vanhemmat sanovat rakastavansa häntä.

Jalat ilmassa on koskettava ja rohkea omakohtainen tarina koulukiusaamisen pitkistä jäljistä. Se kertoo taas kerran sen yleisen mallin: koulukiusattu vaikenee häpeästään. Uskon, että kirja lohduttaa muita koulukiusaamisen uhreja ja toivottavasti lisää lasten ja nuorten vanhempien sekä heidän kanssaan työskentelevien herkkyyttä nähdä. Ihailin suuresti nuoren esikoiskirjailija Röngän tapaa kuljettaa tarinaa ja hänen hiottuja lauseitaan, joissa kuultaa aitous, raikkaus ja kypsä tyylitaju.

Antti Rönkä - Jalat ilmassa
Kannen suunnittelu Jenni Noponen
Gummerus 2019
Kirjastosta
_______________

Kirjaluotsi, Tuijata, Rakkaudesta kirjoihin

Jalat ilmassa on riipaisevan rehellinen, omakohtainen kertomus siitä, miten kiusaaminen jättää kiusattuun arvet, jotka eivät parane koulun päätyttyä. Vahva kaunokirjallinen debyytti kuvaa viiltävän kirkkaasti, millaista on kantaa häpeän taakkaa, ja miten toisen ihmisen hyväksyvä katse voi keventää raskaita kantamuksia. - Kustantaja

Antti Rönkä (s. 1996) on kotoisin Vääksystä. Hän on opiskellut kirjallisuutta ja kasvatustieteitä Jyväskylän yliopistossa ja harrastanut yleisurheilua sekä pianon soittoa. Hän haaveilee asunnosta Helsingin keskustassa. 

19. tammikuuta 2020

Juha Rautio - Sääntö 0 #runosunnuntai


Tässä Juha Raution runokokoelmassa Sääntö 0 on mukana THE runo, jonka kuulin yli pari vuotta sitten Runokuun Lavaklubilla. Kyseessä on pitkä ja hillitön huumoripläjäys nimeltään Merkittävimmät puistot alueittain. Tämä riemastuttava runo vei melkein kaiken huomioni, toki muitakin ansioita kokoelmalla on. Otan alkuun yhden esimerkin Raution tavallisemmasta tyylistä, joskin siinäkin ironia kukkii. Bloggauksen lopussa on kokoelmasta vielä toinen näyte, joka on painettu kirjan takakanteen. Minä näen tämän seuraavan nykyihmisen  - tai nykyrunoilijan - satiirisena itsesuggestiomantrana - näinhän self help -oppaat meitä opettavat, osasitaatti:

Kuuntelen vain itseäni, ääntä,
jonka olen maailmalle antanut.
Olen nuori, kaunis ja menestyvä,
seksuaalinen markkina-arvoni
on korkea, silti yhä vain noususuuntainen.
Minulla ei ole mitään hätää. Kurssini vahvistuu,
urani on nousussa. Olen täystyöllistetty
työni on haastavaa ja mielenkiintoista. Kadehdittavaa.
Ymmärsin ajoissa että
viihdejoukoissa
olen aina voittajien puolella.


Mutta nyt THE runoon, joka levittäytyy Raution itsensä suunnitteleman hienon grafiikan ja puistojen moninaisten logojen saattelemana neljälle aukeamalle. Otetaan alkuun ingressi:

Puistojen kirjo on runsas ja monipuolinen. Jokaisen kotinurkilta löytyy puisto, joka tarjoaa elämyksiä kaikenlaisiin tarpeisiin ja mielihaluihin, ajasta aikaan. Vanhimmat puistot ovat peräisin jopa 1900-luvulta ja uusimpia rakennetaan parhaillaan. Puistot ovat yhteisiä olohuoneitamme, kannattaa lähteä tutustumaan myös kauempana sijaitseviin kohteisiin, joista merkittävimmät on listattu Vihreät sylit -tietokantaan.

Lähdetäänpä sitten puistokierrokselle, valinnanvaraa lähes 30 puistossa on! Ehkä tänä lumettomana talvena kiinnostaisi ympärivuotinen TALVIPUISTO, joka 'jäähdytetään sertifikoidulla vihreällä energialla, IHIK, IHIK, IHIK..' Toisaalta kun maapallon tila huolettaa, käväistäisiinkö PÄÄSTÖKAUPPA- JA TULOSPUISTOSSA?

Kaupungin
pohjoispuolen tärppinä
on vähäpäästöinen
kierrätysmuovista ja
maatumattomista jätteistä
suunniteltu
EKODESIGNPUISTO Arctic Love.
...

Listalla nousussa
on myös Pohjoismaiden
suurin ja monipuolisin
PÄIHDEPERHEPUISTO
joka on varsinainen
luokkablenderi,
haitpa sitten
samaistumisen kohteita
tai sosiaalisen omatunnon
aktivoimista.
...


En ehdi millään tutustuttaa sinua kaikkiin kaupunkimme upeisiin puistoihin, mutta kerron minkä nimisiä puistoja vihreästä kaupungistamme löytyy: Moottori- ja mekaniikkapuisto, Kontemplaatiopuisto, Interaktiivinen Henkisyys & Itsensä Kehittämispuisto, Läntinen puisto, Kertakäyttöpuisto, EGO-puisto, Maahanmuutto- ja Turvallisuuspuisto, Säteilypuisto, Yhteistyön ja Sovinnon Puisto, Kannustava ja Aktivoiva Myötätuntopuisto, Viimeisen tutkimuksen puisto, Hyvä Elämä Puisto... Suositan, että etsit sinua kiinnostavat Vihreät sylit -tietokannasta.

Ja tietenkin ennemmin
tai myöhemmin
olemme puistossa,
joka ei ole hauska
ollenkaan, se on
PETTYMYSTEN JA
KATTEETTOMIEN
ODOTUSTEN PUISTO.



Lämmin veneen pohja puhuu hiljaa
neljää horisonttia
muistatko, vesi? vai oliko se taivas?
kuin kello naksahtaisi parin sekunnin matkan ja pysähtyisi
muisti repeää paukahtaen
sumu nousee tiheämmäksi
jokaisessa tolpassa valot putoavat 
samaan keltaiseen rytmiin: tämä tässä on 
tämän todellinen kuva, eikä tämän kaltainen 
ole mikään tanssi, tiedän 
että sumu nousee vaikka se näyttääkin 
laskeutuvan kaiken ylle 
kuin jokin metaforinen 
verho, jolla taikuri peittää temppunsa 
ennen kuin ottaa pari askelta sivuun 
ja putoaa näyttämöltä


Juha Rautio - Sääntö 0
Graafinen suunnittelu Juha Rautio
Enostone 2019
Kirjastosta
_______________

Lavaklubillla myös ollut bloggarikollega, Tekstiluolan Tuomas sanoo bloggauksessaan näin:
"Huumoria ei unohdeta, ja se näkyy erityisesti pitkässä "puistorunossa", jossa vastaan tulee mm. Parkkihallipuisto ja Vapaiden immateriaalioikeuksien ideapuisto. Kyseinen runo on ollut ensimmäinen kosketukseni Raution tuotantoon, sillä kuulin kerran hänen esittävän sen livenä - oli mainio esitys, teksti sopii hienosti lavoille."




17. tammikuuta 2020

Nina Kokkinen - Totuudenetsijät


Ostin Nina Kokkisen Totuudenetsijät - Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa viime kesänä Gallen Kallelan Museon Sielun silmä -näyttelystä, jota Kokkinen kuratoi. Suomen Taideyhdistys palkitsi tämän upean teoksen vuoden 2019 Edvard Richter -palkinnolla, josta lisää bloggauksen lopussa.

Vastikään lukemani Helena Ruuskan Hugo Simbergin elämäkerta Pirut ja enkelit innosti vihdoin tutustumaan lähemmin tähän teokseen. Teos oli minulle vaikea, sillä 1900-luvun alussa ajassa liikkuneet esoteeriset liikkeet ovat minulle vieraita. Mutta otin itselleni sen, minkä ymmärsin ja oli hienoa lukea miten taiteilijat etsivät vastauksia elämän suuriin kysymyksiin esimerkiksi teosofiasta, spiritualismista, parapsykologiasta, vapaamuurariudesta ja tolstoilaisuudesta.

Aikalaistermein ilmaistuna Gallen-Kallela, Halonen ja Simberg olivat totuudenetsijöitä. He halusivat tehdä henkistä taidetta, jonka perusteet luotiin taiteilijoiden itsensä oikeanlaiseksi ja aidoksi kokeman uskonnollisuuden varaan. Dekoratiivinen seinämaalaus ja kirkkotaide tarjosivat tähän periaatteessa hyvän mahdollisuuden. Haasteita aiheutti kuitenkin se, etteivät taiteilijoiden näkemykset oikeanlaisesta henkisyydestä aina vastanneet teosten tilaajien käsityksiä.

Asetelma oli varsin jännittävä: Gallen-Kallela, Halonen ja Simberg loivat taidetta uskonnollisiin ympäristöihin, vaikka esoteerinen symboliikka hankasi perinteistä kirkollista kristillisyyttä vastaan. Kirjassa esitellään tarkoin Gallen-Kallelan ideoita, luonnoksia ja näkemyksiä Juseliuksen mausoleumiin. Mielenkiintoista oli, että hän oli luonnostellut itsensä moniin luonnoksiin munkinkaapuisena totuudenetsijänä, jota ei sitten lopullisessa teoksessa näkynyt. Erittäin kiinnostavaa oli myös lukea Pekka Halosen ajatuksia uskonnosta. Hän kannatti vaatimatonta kristillisyyttä erossa kirkon pönäkkyydestä, ollen hyvin lähellä tolstoilaisuutta ja kuvasi alttaritauluissaan Jeesuksen kirkkotaiteen traditioista poikkeavasti. Simbergin Halla ja Syksy osoittavat, että hän koki luonnon elolliseksi ja muistamme sen hurjan polemiikin, jonka Tampereen tuomiokirkon alastomat pikkuapostolit saivat aikaan.


Sielut kukkivat kuoleman puutarhassa / Hugo Simberg: Kuoleman puutarha, fresko 1906 
Kuoleman puutarha avaa katsojansa eteen swedenborgilaisesti värittyneen ilmestyksen, jossa henkimaailmaan siirtyneiden sielujen todellinen, sisäinen olemus näyttäytyy eri tavoin kasvavien kukkien muodossa. Jokainen kasvi vastaa elettyä ihmiselämää ja sielua, jotka ovat matkalla omaa sisäistä tilaansa vastaavaan tuonpuoleiseen. Voimakaskasvuisten yksilöiden rinnalla huojuvat hentovartiset, nupullaan olevat kukkaset. Kuolema hoitaa sieluja eräänlaisessa välitilassa, josta matka jatkuu puutarhan takana avautuvaa polkua myöten eteenpäin. s. 130



Maailmat syntyvät, kuolevat ja syntyvät uudelleen / Akseli Gallen-Kallela: Kosmos, 1902
Kosmos avaa katsojansa eteen avaruudellisen näyn, jota hallitsee kultaisena hehkuva planeetta. Planeetan ylle sijoittuvat urkupillit viittaavat ”sfäärien sinfoniaan” - kosmiseen harmoniaan. // Gallen-Kallelan muistiinpanot ja luonnokset vihjaavat, että teoksen alalaitaa hallitseva, hohtavanvalkoisena kieppuva on nebulaa eli tähtisumua. s. 204


”Tosisuomalaisen” kansan henkisyys / Pekka Halonen: Kirkkoväkeä, 1902
Hiekkatie rapisee hiljaa, kun ihmiset vaeltavat rauhallisesti kohti kirkkoa. Valtaosa heistä on kansanomaisesti pukeutuneita - miehiä lippalakeissaan ja pitkissä saappaissaan, naisia huivit päässään. Monet kulkevat hiljaisuudessa yksin, katseet nöyrästi alas laskettuina. Teoksessa kuvattu Ulvilan kirkko on yksi Suomen merkittävistä keskiaikaisista rakennuksista. Halosen valinta on tässä kohdin ymmärrettävä, sillä aikalaisten mielikuvissa juuri tuon ajan kirkot kytkeytyivät käsityksiin menneen ajan puhtaammasta uskonnollisuudesta. s. 166

Kirjan luettuani ymmärrän paremmin näiden taiteilijoiden luontokuvia. Heille luonto oli elollinen ja maaginen; sieltä kumpuavat Simbergin hellyttävät pirutkin kenties - uskoivathan muinaissuomalaiset tonttuihin, haltioihin ja muihin metsän olentoihin. Kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Lukijalle, jolle ao. esoteeriset liikkeet ovat tutumpia, Kokkisen Totuudenetsijät avaa aivan uusia näköaloja. Teoksessa on runsas selitetty kuvitus ja tutkijan tapaan hienot lähdeluettelot, viitteet ym.

Nina Kokkinen - Totuudenetsijät
- Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa
Vastapaino 2019
Omasta hyllystä
_______________

Nina Kokkisen nettisivu, jossa mielenkiintoisia artikkeleita. 
Mm. Hugo Simbergin ja Mascha von Heirothin rakkaus?
Juttu Kokkisen väitöstilaisuudesta

Suomen Taideyhdistys myöntää vuosittain Edvard Richter -palkinnon laadukkaasta taidekirjoittamisesta. Palkintosumma on 10 000 euroa.


Richter-palkinnon saa FT Nina Kokkinen (s. 1978) kirjallaan Totuudenetsijät: Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Taiteen maisteriksi Lapin yliopistosta valmistunut ja Turun yliopistossa uskontotieteestä aiemmin tänä vuonna väitellyt Kokkinen kirjoittaa erinomaisella kielellä puhkipohdituista taiteilijoista uudesta näkökulmasta ja tarkastelee monipuolisesti ja mukaansatempaavasti tunnettujen taiteilijoiden tuotannon sisältöä. Kirja on piristävä poikkeus henkilöhistoriaan painottuneen taidehistoriallisen taidekirjallisuuden joukossa. Tamperelaisen Vastapaino-kustantamon kirja on kieleltään ja aiheen kuljetukseltaan huolellista työtä. Totuudenetsijöissä laajan lähdeaineiston taitava hallinta yhdistyy näkemykselliseen analyysiin ja rikkaaseen kieleen. Kokkisen teos on erinomainen esimerkki siitä, kuinka taide- ja kulttuurihistoriallinen tutkimus voidaan tuoda elävästi, moniäänisesti ja innostavasti nykylukijaa lähelle. Kokkinen kuratoi tutkimuksensa perusteella myös viime keväänä Gallen-Kallelan Museossa esillä olleen Sielun silmä -näyttelyn.

15. tammikuuta 2020

Isabel Allende - Largo pétalo de mar


Isabel Allende on yksi lempikirjailijoistani, jolta olen lukenut kymmenkunta teosta. Viime vuonna ilmestynyt Largo pétalo de mar on saanut nimensä Pablo Nerudan runosta ja olisi suoraan suomennettuna Meren pitkä terälehti, kuvaten kapeaa ja pitkää Chileä. Kirjan ajoitus on osuva, sillä viime syyskuussa tuli kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun Nerudan organisoima SS Winnipeg saapui Valparaísoon mukanaan yli 2200 Francon voittoa Ranskan puolelle paennutta espanjalaista. Teos perustuu SS Winnibegin mukana Chileen saapuneen Victor Peyn elämäntarinaan ja monen muun espanjalaispakolaisen kertomaan.

Francon voitettua Espanjan sisällissodan, kostoa pelänneet tasavaltalaiset pakenivat henkensä hädässä Pyreneitten yli kohti Ranskaa, joka sulki ensin rajansa, mutta kansainvälisen painostuksen alla perusti sitten näille pakolaisille leirejä, joiden olot olivat epäinhimilliset. Pariisissa diplomaattina toimiva Neruda sai tämän Barco de la esperanza - toivon laiva -ajatuksen ja valitsi itse mukaan pääsevät. Näiden onnellisten joukossa olivat Victor ja Roser sekä naisen pieni poikavauva. He eivät olleet toisiinsa rakastuneita, sillä Roser oli Victorin sisällissodassa kuolleen veljen morsian. Avioliiton solmiminen oli laivaan pääsyn ehto ja he päättivät pysyä yhdessä ainakin kunnes poika kasvaisi täysi-ikäiseksi.

Avioparin elämä asettui uomiinsa Chilessä. Victor oli toiminut lääkärinä jo sisällissodan aikana, vaikka opinnot olivat jääneet kesken. Chilessä hän suoritti opintonsa loppuun ja hänestä tuli sydänkirurgi, musikaalinen Roser teki huikeaa uraa pianotaiteilijana ja poika Marcel kasvoi chileläiseksi. Victor sai jonkunlaisen ystävän yläluokkaisesta Felipe del Solarista, jolla oli kärkevät oikeistolaiset mielipiteet ja jonka nuoreen ja kauniiseen sisareen Ofeliaan hän hullaantui. Seurasi lyhyt ja kiihkeä romanssi, jota Roser seurasi vaieten sivusta.

Allenden kukistuttua ja Pinochetin noustua valtaan, Victoria ja Roseria odotti taas kerran pakolaisuus. He pakenivat Venezuelaan, joka silloin oli vielä vapaa, iloinen ja varakas yhteiskunta. Mutta 30 vuotta Chilessä oli tehnyt heistä chileläisiä ja kun Pinochetin aikana pidätetylle ja kidutetulle Victorille avautui mahdollisuus palata Chileen, he vaihtoivat vielä kerran maata.

MITÄ MIELTÄ
Allende on tunnettu lumovoimaisesta maagisesta realismistaan, jota tässä teoksessa ei näy. On ehkä pieni pettymys, että hän on vaihtanut realistiseen tyyliin; toki kerronta eläytyvää ja kiehtovaa silti on. Largo pétalo de mar on kertomus järkyttävästä veljessodasta ja Francon silmittömästä kostosta; se on kertomus Chilen yhteiskunnan luokkahierarkioista, katolisen kirkon ja suvun päämiehen valllasta.; se on kertomus totaalisen diktatuurin kauhuista.

Largo pétalo de mar on kunnianosoitus myös hankkeen ideoijalle, Pablo Nerudalle, sillä jokainen luku alkaa hänen runosäkeillään ja hän esiintyy muutenkin teoksessa, kuten Salvador Allendekin. Romaani on kahden pakolaisen elämäntarina ja myös tarina elämää suuremmasta rakkaudesta.  Vctorin ja Roserin sopimuksesta alkanut avioliitto kesti vastoinkäymiset ja hullaantumiset toisiin. Vanhoilla päivillään he huomasivat rakastavansa toisiaan syvästi ja kun toinen heistä on jo poissa, kohtalo järjestää yllättävän ja iloisen tapahtuman yksin jääneelle.

Teos on suuri lukuromaani 1900-luvun historian käänteistä ja vetoaa historiasta kiinnostuneisiin ja etenkin naisiin. Allenden kieli on erinomaisen selkeää ja hänen espanjansa helppolukuista. Olisin toivonut joidenkin sivupolkujen pientä tiivistämistä, mutta kyllä tämä hieno ja ajatuksia herättävä lukuelämys oli.


Isabel Allende - Largo pétalo de mar
Plaza & Janés 2019
Kirjastosta
_______________

Kirjailijan kuva täältä. Linkissä sanotaan, että englanninkielinen versio A Long Petal of the Sea ilmestyy 20.1.

Isabel Allendelta (s. 1942) olen lukenut monta teosta ennen blogiaikaa: Auroran muotokuva on ainoa, josta on kunnon bloggaus. Muut lukemani:  

  • El amante japonés
  • La isla bajo el mar
  • Paula
  • Mi país inventado
  • La casa de los espíritus
  • Inés del alma mia
  • Cuentos de Eva Luna
  • Eva Luna
  • El Plan infinito & 
  • El Zorro, comienza la leyenda

13. tammikuuta 2020

Alejandro Zambra - Kotiinpaluun tapoja


Kuinka kertoa omaa tarinaansa niin kuin se ei tekisi kipeää?

Tämän vuoden Helmet-haasteen kohta 26 pyytää lukemaan teoksen kirjailijalta, jonka sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö.  Luettavakseni valikoitui bloggarikollega Tiinan vinkistä nuoren chileläisen Alejandro Zambran (s. 1975) Kotiinpaluun tapoja. Zambra on neljäs chileläinen kirjailija minulle, mutta ensimmäinen Pinochetin diktatuurin varjossa kasvanut nuoren polven edustaja. Vanhemmista - Isabel Allende, Luis Sepúlveda ja Marcela Serrano - muutama maininta bloggauksen lopussa.

Kuolema pysytteli näkymättömissä minulta ja muilta kaltaisiltani, lapsilta jotka saivat kulkea kadulla, juosta mitään pelkäämättä mielikuvitusreiteillä, turvassa historialta. Maanjäristysyönä ajattelin ensimmäistä kertaa, että kaikki voisi romahtaa. Nyt uskon, että se on hyvä tietää. Että se täytyy muistaa joka hetki.

Romaanin päähenkilö on Zambran itsensä oloinen kirjailija ja samanikäinenkin, joten hyvin autofiktion luonteinen teos on kyseessä. Romaanin aloitusluku kertoo päähenkilön lapsuudesta, jolloin yhdeksänvuotias nimetön poika (kutsun häntä A:ksi) katseli vuoden -85 maanjäristystä ja ajatteli silloin ensimmäistä kertaa kuolemaa. Absurdiahan tämä oli, sillä Pinochetin diktatuurin aikana tapettiin tuhansia ja tuhansia lähti maanpakoon, Suomeenkin.

Vanhemmat halusivat pysyä syrjässä politiikasta, ja suojelivat A:n lapsuutta. Hän ei tiennyt ympäristön väkivallasta ja väestön jakautumisesta diktatuurin kannattajiin ja vastustajiin. Tosin oli niitäkin lapsia, jotka kokivat diktatuurin ajan rankemmin. Myöhemmin Yhdysvaltoihin muuttanut Claudia kuului heihin. A:ta pari vuotta vanhemman tytön isä Roberto toimi vasemmistoaktivistina, mikä oli äärimmäisen vaarallista. Siksi isä ja perhe asuivat eri osoitteissa ja isä muutti turvallisuussyistä henkilöllisyytensä. Myöhemmin, diktatuurin jo kukistuttua, opiskelukaverit listasivat kunkin perheen vainajia - ja A tunsi katkeruutta ja huonommuutta, koska hänen perheestään kukaan ei menettänyt henkeään!

Sillä välin kun vanhempamme tappoivat tai olivat kuolleita, me piirtelimme jossain nurkassa. Sillä välin kun kotimaamme romahti, me opimme puhumaan, kävelemään, taittelemaan serveteistä laivoja ja lentokoneita.

MITÄ MIELTÄ
Zambra kuuluu sukupolveen, joka oli lapsi ja varttui aikuisuuden kynnykselle Pinochetin diktatuurin aikana. Diktatuurin kukistuttua 90-luvulla seurasi järkyttävä havahtuminen menneiden 17 vuoden todellisuuteen, shokki ja kysymysten aika: he tenttasivat ja tivasivat vanhemmiltaan, kummalla puolella olivat olleet.  Suomesta käsin on mahdotonta ymmärtää, mikä valtava trauma diktatuuri chileläisille on ollut.

Romaanin tunnelma on melankolinen ja teksti soljuu kuulaana ja rauhallisena, asiallisen toteavasti. Kirjassa A:n romaani ei etene, mikä kuvaa hienosti lähihistoriasta kertomisen vaikeutta. Chilehän on hyvin altis maanjäristyksille, joiden ottaminen poliittisen epävarmuuden ja yleensäkin elämän yllätyksellisyyden symboliksi on hieno veto. Elämä maassa on edelleen räjähdysherkkää ja arvaamatonta, kuten viime syksyn mielenosoitukset ja mellakat osoittavat. Vaikuttava ja vähäeleinen romaani.

En halua puhua viattomuudesta enkä syyllisyydestä: haluan vain valaista joitain nurkkia, nurkkia joissa me olimme. Mutta en ole varma, osaanko tehdä sen kunnolla. Minusta tuntuu, että olen liian lähellä tarinaani.

Alejandro Zambra - Kotiinpaluun tapoja
Alkuteos Formas de volver a casa 2011
Suomentanut Laura Vesanto
Kansi Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus 2017
Kirjastosta
_______________

Alejandro Zambra (s. 1975) on monesti palkittu runoilija, kirjailija ja kirjallisuuskriitikko, kurkkaa linkkiin. 
Hänen teoksiaan on käännetty yli kymmenelle kielelle. Muut teokset Bonsai 2006, La vida privada de los árboles (2007) ja novellikokoelma Mis documentos (2013).


Isabel Allendelta (s. 1942) olen lukenut monta teosta ennen blogiaikaa: Auroran muotokuva on ainoa, josta on kunnon bloggaus. Muut lukemani:  El amante japonés, La isla bajo el mar, Paula, Mi país inventado, La casa de los espíritus, Inés del alma mia, Cuentos de Eva Luna, Eva Luna, El Plan infinito & El Zorro, comienza la leyenda
Luis Sepúlvedalta (s. 1949) olen lukenut ja blogannut näistä: Historia de una gaviota y del gato que le enseñó a volar, La sombra de lo que fuimos & Un viejo que leía novelas de amor
Marcela Serrranolta (s.1949) olen lukenut ennen blogiaikaa novellikokoelman Para que no me olvides
Pablo Nerudalta (s. 1904) olen lukenut vain yksittäisiä runoja.

12. tammikuuta 2020

Muhaned Durubi - Ruosteisia luonnoksia #runosunnuntai


Kukaan ei kuuntele
tämä maailma saattaa olla
silkkaa huhua

Bagdadissa vuonna 1979 syntynyt kuvataiteilija ja runoilija Muhaned Durubi on asunut Suomessa muutaman vuoden. Hänen taidettaan on ollut esillä useissa näyttelyissä meillä ja Ruotsissa ja runoja on julkaistu antologioissa ja lehdissä. Ruosteisia luonnoksia Jumalan muistivihosta on hänen esikoisteoksensa. Teos on kauttaaltaan kolmikielinen: alunperin arabiaksi kirjoitetut erittäin lyhyet, aforismin tyyliset runot on käännetty englanniksi ja suomeksi.

Kirjan esipuheessa sanotaan, että Durubin esikuvia ovat sodanvastaiset Picasson Guernica ja Francisco de Goyan mustat maalaukset. Olen nämä häkellyttävät ja vaikuttavat työt nähnyt Madridissa Reina Sofiassa ja Pradossa. Durubin tummasävyiset, työläällä raapetekniikalla tehdyt työt kuvaavat vaikuttavasti sodan kauhuja ja pakolaisuuden epätoivoa. Monissa mustavalkoisissa töissä ja runosäkeissä ovat läsnä meri ja pakolaisten kohtalo merellä; nämä runot puhuttelivat minua ehkä syvimmin. Monesti Durubi puhuu myös runoilijan yksinäisyydestä ja kirjoittamisen tuskasta.

Kirja on kooltaan vaaka A5. Mustavalkoisia runoaukeamia, joissa teksti ja kuva keskustelevat keskenään on laskujeni mukaan 55 - eli valtava määrä töitä. Teoksen keskellä on lisäksi kannen tapaan punamustia töitä, joiden yhteydessä ei ole runoja. Teoksessa ei mainita taideteosten alkuperäistä kokoa, mutta painojälki on hyvää, ja pienessäkin koossa työt puhuttelevat - Ruosteisia luonnoksia on hieno Durubin graafisen taiteen käyntikortti. Kaikki säkeet eivät minua puhutelleet, mutta kuvat sitä vastoin vahvasti. Omasta tuskastaan puhuessaan runoilija on usein kääntynyt kuvasta pois ulkopuolisena.

Tämä poikkitaiteellinen teos on kiinnostava runouden ja taiteen vuoropuhelu. Hyvin synkkä, hyvin dramaattinen ja Durubin toiveen mukaan myös häiritsevä:


Tämän kirjan tarkoitus on sekä häiritä meitä että palauttaa mieliimme se, 
että taide muistuttaa meitä yhteisestä ihmisyydestämme. - Durubi


Merenpohja 
ulvoo 
pakolaispainajaisia 

Rauhaani  
häiritsevät
hukkuneiden kasvot
...

Maahanmuuttajien
laivanhylyt
eivät tunnista rannikon aakkosia

Ainoastaan
meri
voi majoittaa kaikki


Epätoivo 
ei koskaan ikäänny
*
Ehkä minun pitäisi ystävystyä
pakolaisuuteni kanssa
*
Minä olen usein kokenut
että enkelit
eivät koskaan saavu

Muhaned Durubi - Ruosteisia luonnoksia Jumalan muistivihosta
Käännökset Kalle Niinikangas, Sampsa Peltonen & Andy Willoughby
Graafinen suunnittelu Katri Niinikangas
Enostone 2019
Kirjastosta
_______________

Muhaned Durubi (s, 1979 Bagdadissa, Irakissa) on Helsingissä asuva kuvataiteilija ja runoilija, joka on lyhyessä ajassa vakiinnuttanut itsensä suomalaiseen taidekenttään. Durubin teoksia on ollut esillä Suomessa ja Pohjoismaissa useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä. Durubin runoja on aiemmin julkaistu antologioissa ja lehdissä. Ruosteisia luonnoksia on Durubin esikoisteos. - Enostone