Alejandro Zambra - Kotiinpaluun tapoja

Kuinka kertoa omaa tarinaansa niin kuin se ei tekisi kipeää?

Tämän vuoden Helmet-haasteen kohta 26 pyytää lukemaan teoksen kirjailijalta, jonka sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö.  Luettavakseni valikoitui bloggarikollega Tiinan vinkistä nuoren chileläisen Alejandro Zambran (s. 1975) Kotiinpaluun tapoja. Zambra on neljäs chileläinen kirjailija minulle, mutta ensimmäinen Pinochetin diktatuurin varjossa kasvanut nuoren polven edustaja. Vanhemmista - Isabel Allende, Luis Sepúlveda ja Marcela Serrano - muutama maininta bloggauksen lopussa.

Kuolema pysytteli näkymättömissä minulta ja muilta kaltaisiltani, lapsilta jotka saivat kulkea kadulla, juosta mitään pelkäämättä mielikuvitusreiteillä, turvassa historialta. Maanjäristysyönä ajattelin ensimmäistä kertaa, että kaikki voisi romahtaa. Nyt uskon, että se on hyvä tietää. Että se täytyy muistaa joka hetki.

Romaanin päähenkilö on Zambran itsensä oloinen kirjailija ja samanikäinenkin, joten hyvin autofiktion luonteinen teos on kyseessä. Romaanin aloitusluku kertoo päähenkilön lapsuudesta, jolloin yhdeksänvuotias nimetön poika (kutsun häntä A:ksi) katseli vuoden -85 maanjäristystä ja ajatteli silloin ensimmäistä kertaa kuolemaa. Absurdiahan tämä oli, sillä Pinochetin diktatuurin aikana tapettiin tuhansia ja tuhansia lähti maanpakoon, Suomeenkin.

Vanhemmat halusivat pysyä syrjässä politiikasta, ja suojelivat A:n lapsuutta. Hän ei tiennyt ympäristön väkivallasta ja väestön jakautumisesta diktatuurin kannattajiin ja vastustajiin. Tosin oli niitäkin lapsia, jotka kokivat diktatuurin ajan rankemmin. Myöhemmin Yhdysvaltoihin muuttanut Claudia kuului heihin. A:ta pari vuotta vanhemman tytön isä Roberto toimi vasemmistoaktivistina, mikä oli äärimmäisen vaarallista. Siksi isä ja perhe asuivat eri osoitteissa ja isä muutti turvallisuussyistä henkilöllisyytensä. Myöhemmin, diktatuurin jo kukistuttua, opiskelukaverit listasivat kunkin perheen vainajia - ja A tunsi katkeruutta ja huonommuutta, koska hänen perheestään kukaan ei menettänyt henkeään!

Sillä välin kun vanhempamme tappoivat tai olivat kuolleita, me piirtelimme jossain nurkassa. Sillä välin kun kotimaamme romahti, me opimme puhumaan, kävelemään, taittelemaan serveteistä laivoja ja lentokoneita.

MITÄ MIELTÄ
Zambra kuuluu sukupolveen, joka oli lapsi ja varttui aikuisuuden kynnykselle Pinochetin diktatuurin aikana. Diktatuurin kukistuttua 90-luvulla seurasi järkyttävä havahtuminen menneiden 17 vuoden todellisuuteen, shokki ja kysymysten aika: he tenttasivat ja tivasivat vanhemmiltaan, kummalla puolella olivat olleet.  Suomesta käsin on mahdotonta ymmärtää, mikä valtava trauma diktatuuri chileläisille on ollut.

Romaanin tunnelma on melankolinen ja teksti soljuu kuulaana ja rauhallisena, asiallisen toteavasti. Kirjassa A:n romaani ei etene, mikä kuvaa hienosti lähihistoriasta kertomisen vaikeutta. Chilehän on hyvin altis maanjäristyksille, joiden ottaminen poliittisen epävarmuuden ja yleensäkin elämän yllätyksellisyyden symboliksi on hieno veto. Elämä maassa on edelleen räjähdysherkkää ja arvaamatonta, kuten viime syksyn mielenosoitukset ja mellakat osoittavat. Vaikuttava ja vähäeleinen romaani.

En halua puhua viattomuudesta enkä syyllisyydestä: haluan vain valaista joitain nurkkia, nurkkia joissa me olimme. Mutta en ole varma, osaanko tehdä sen kunnolla. Minusta tuntuu, että olen liian lähellä tarinaani.

Alejandro Zambra - Kotiinpaluun tapoja
Alkuteos Formas de volver a casa 2011
Suomentanut Laura Vesanto
Kansi Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus 2017
Kirjastosta
_______________

Kirjarikas elämäni, Mitä luimme kerran, Mummo matkalla

Alejandro Zambra (s. 1975) on monesti palkittu runoilija, kirjailija ja kirjallisuuskriitikko, kurkkaa linkkiin. 
Hänen teoksiaan on käännetty yli kymmenelle kielelle. Muut teokset Bonsai 2006, La vida privada de los árboles (2007) ja novellikokoelma Mis documentos (2013).

Isabel Allendelta (s. 1942) olen lukenut monta teosta ennen blogiaikaa: Auroran muotokuva on ainoa, josta on kunnon bloggaus. Muut lukemani:  El amante japonés, La isla bajo el mar, Paula, Mi país inventado, La casa de los espíritus, Inés del alma mia, Cuentos de Eva Luna, Eva Luna, El Plan infinito & El Zorro, comienza la leyenda

Luis Sepúlvedalta (s. 1949) olen lukenut ja blogannut näistä: Historia de una gaviota y del gato que le enseñó a volar, La sombra de lo que fuimos & Un viejo que leía novelas de amor

Marcela Serrranolta (s.1949) olen lukenut ennen blogiaikaa novellikokoelman Para que no me olvides
Pablo Nerudalta (s. 1904) olen lukenut vain yksittäisiä runoja.

Kätlin Kaldmaa - Islannissa ei ole perhosia

Syrjäinen ja karu, Atlantin ja jäävuorien saartama ja tulivuorien kurittama Islanti on mystinen tarujen ja saagojen saari, johon on tutustuttava hitaasti Kaldmaan mukaan. Noihin karuihin luonnonolosuhteisiin ja maan kansanperinteeseen Kaldmaa sukeltaa aivan ihastuttavalla tavalla. Luin, että kirjailija on itsekin asunut Islannissa, joten hän on imenyt itseensä sisältä päin tuon vihreän, vuonojen ja tulivuorten saaren ja saarelaisten tunnelmia ja perinteitä.

Islannissa elää tänäkin päivänä vahvasti usko taruolentoihin, maahisiin ja peikkoihin, sikäläisittäin huddufolkiin - piilokansaan. Tästä ällistyttävästä nykyihmistenkin uskosta olen lukenut mm. Satu Rämön ja Arnaldur Indridasonin teoksissa. Kaldmaakin tuo esille lukuisia taruolentoja, maagisuutta, kansanperinnettä ja tarinankerronnan lumoa. Islannissa ei ole perhosia on itsekin kuin saaga - lumoava, mieltä kiehtova ja sadunomainen. Kaldmaan runoilijan ote ihastuttaa. Teksti on väliin kuin sointuvaa proosarunoa ja tekstin proosalle harvinaisempi muotoladonta kuin runokirjasta ikään. Minua viehätti Kaldmaan käyttämä tekstin toisto, mikä lisäsi sadunomaista tunnelmaa.

Romaani on monen sukupolven sukusaaga; se kertoo sitkeistä uudisasukkaista ja heidän jälkipolvistaan vihreän vuonon rannalla; heidän taistelustaan luonnonvoimia ja valtameren oikkuja vastaan. Romaani kertoo myös esiäiti Gudrunin horjumattomasta rakkaudesta Jónsiinsa ja virkavallan miesdelegaatioiden halusta alistaa ja laittaa hameväki ruotuun. Suvussa ja tarinassa on runsaasti vahvoja naisia, myös hulluutta ja eksentrisyyttä sekä heikkoja miehiä. Nykypäivää edustaa Elina eli Elin, joka palaa juurilleen perinnöksi saamaansa sukunsa valkoiseen taloon.

Islannissa ei ole perhosia on lumoava satu, taru - saaga. Kaldmaan teksti on paikoin niin kaunista ja upeaa, että on pakko huokailla ihastuksesta. Minipieni moite: lopussa olleet muutamat tarut olivat minusta liian pitkiä. Islannissa ei ole perhosia on proosaa runon ja runoilijan keinoin. En halua avata juonta tämän enempää. Lukijan on annettava mennä ja antauduttava tällä saagalle, myyttisen Islannin ja sen kansanperinteen ylistykselle. Ihastuttava lukuelämys.

Kätlin Kaldmaa
Islandil ei ole liblikaid 2013
Islannissa ei ole perhosia
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus 2017
*****
Kirjastosta
_______________

Muualla: Lumiomena, Tekstiluola, Täysien sivujen nautinto
Lukuhaaste Rakas Viro juhlistaa Viron 100-vuotista itsenäisyyttä - somessa #rakasviro