Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3

Osallistun tällä bloggauksella kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen,

jota emännöi tällä kertaa Kirjapöllön huhuiluja -blogi.

Kahleet katkaistaan #3 / 6

Määrittelin tämän teoksen itse klassikkokokonaisuudeksi, koska se on mittava - peräti kuusiosainen; se on vanha ja kirjailija on ollut Nobel-ehdokkaanakin, tosin Suomessa hän taitaa olla melko tuntematon. Kyseessä on venäläinen Konstantin Paustovski (1892-1968), joka tunnetaan lyyrisen proosan mestarina. Englanniksi Wikipediasta löytyy enemmän tietoa tästä kirjailijasta, joka oli ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 1965. Kyse on siis kirjailijan kuusiosaisesta omaelämäkerrallisesta romaanista Kertomus elämästä (Povest o žizni, 1945–1955). Olen aiemmin jo lukenut näistä kaksi osaa, ehkä ajan kanssa tulee luettua loputkin. Paustovskilla oli suuri vaikutus toisen maailmansodan jälkeisen venäläisen kirjailijapolven muodostumiseen. 

Tämä elämäkerran kolmas osa keskittyy vuosiin 1917-1922 ja kertoo Venäjän vallankumouksesta ja verisestä sisällissodasta. Kun nyt Suomessakin muistellaan sadan vuoden takaisia sisällissodan aikoja poliittisine aatteineen ja kun Ukraina ja Krim myös ovat tapetilla, tämä oli mielenkiintoista luettavaa. Paustovskihan oli kotoisin Ukrainasta, Kiovasta.

Lehtimiehenä Moskovassa nuori Paustovski eli keskellä tapahtumien pyörrettä, josta hän sanoo: Muutamassa kuukaudessa Venäjä puhui kaiken mistä se oli vaiennut vuosisatoja - koko maassa oli menossa yötä päivää keskeytymätön sekava joukkokokous. Kadunkulmien joukkokokouksissa kuka tahansa sai puheenvuoron ja väkijoukko ilmaisi mielipiteensä äänekkäästi huutaen joko hurraa! tai alas! Kaupungissa käytiin taisteluita, luodit viuhuivat, ruokaa ei ollut. Oli äärettömän vaarallista. Paustovskin hieno kuvaus sai elämään tuon sekasorron ja nuo ryysyihin pukeutuneet parrakkaat miehet hämärissä kokouksissaan.

Eloisia tarinoita kertyi myös lehtiväen kahvilasta. Näihin aikoihin tuleva kirjailija oli 25-26-vuotias ja aina kuulolla mitä ympärillä tapahtui: Vallankumoustalven huumaava ilma pani pään pyörälle. Hämärä romantiikka riehui sydämissämme. Minä en voinut enkä halunnutkaan vastustaa sitä. Paustovski kertoo monia hupaisia sattumuksia nimekkäiden venäläisten kulttuurihenkilöitten tiimoilta, joiden nimet eivät suomalaiselle lukijalle paljon kerro (kirjan lopussa on tosin viiteluettelo), mutta voi paneutua ajankuvaan.

Leninin persoona ja karisma tekivät Paustovskiin valtavan vaikutuksen: Hänessä ei ollut jäykkää mahtavuutta, ei tietoisuutta omasta suuruudestaan, ei ylimielisyyttä, ei halua julistaa pyhiä totuuksia. Hän oli puheissaan ja liikehdinnässään koruton ja luonteva. Paustovski kävi usein kuuntelemassa myös Toimeenpanevan Keskuskomitean kiivaita kokouksia vallankumoustohinoissa siipeensä saaneessa hotelli Metropolissa. Kapinoita tuli ja meni, sanomalehtiä syntyi ja lakkautettiin; aika oli sekasortoista ja kuohuvaa.

Ilman matkustuslupaa Paustovski lähti Moskovasta äitinsä ja sisarensa luokse lähelle Kiovaa. Matka junalla oli pitkä ja vaarallinen, sillä monet anarkistiset rosvojoukot hyökkäilivät junia vastaan. Piiritetyssä Kiovassa Paustovski päätyi sanomalehteen oikolukijaksi, mutta pian armeijaan. Koko Ukraina oli sekaannuksen vallassa: Ei ollut mahdollista oivaltaa, mitä oikein tapahtui. Aika oli jännitteistä, puuskaista, keikaukset seurasivat toisiaan miltei vyörymällä... Minusta tuntui silloin, että koko maa kiitää täyttä vauhtia läpäisemättömään kosmiseen sumuun.

Ukrainan ollessa surullisesti uutisissa tänäänkin, nämä Venäjän, Ukrainan ja Kiovan sisällissodan ajat olivat kuin hurjinta trilleriä, mutta perustuvat Paustovskin omiin kokemuksiin. Minä ihmettelin sitä, kuinka hän jaksoi kaiken tuhon ja sekasorron keskellä uskoa ja luottaa tulevaisuuteen ja suureen kirjailijan kutsumukseensa. Näihin vuosiin ajoittuivat myös suuret juutalaisvastaiset pogromit. Ukrainassa eli tuolloin Venäjän suurin juutalaisyhteisö, josta sisällissodan aikana tuhottiin Ukrainan mukaan 35 000 - 50 000 henkeä, Wikipedia arvioi henkensä menettäneitä olleen jopa 100 000. Novellissa Huuto keskellä yötä Paustovski kertoo vaikuttavasti miten hän kuuli juutalaisten huutavan pimeistä taloistaan yöhön: Tuo huuto kuului varmaankin kauas kaupungin rajojen ulkopuolelle. Se iskeytyi matalalla roikkuvaan mustaan taivaaseen ja palasi takaisin, tuo huuto armosta ja armeliaisuudesta.

Sisällissodan loppuvaiheessa Paustovski pakeni Odessaan välttyäkseen joutumasta toistamiseen armeijaan, ja  löysi töitä kirjapainosta. Elämä Odessassa kävi yhä vaikeammaksi, bolsevikit voittivat lopulta valkoisen armeijan ja kirja päättyi lukuun, joka kertoo miten panikoituneet odessalaiset ryntäsivät tuhansin satamaan ja pakoon laivoille. Sadat heistä tallautuivat kuoliaiksi tai putosivat tungoksessa mereen.

Ties monennenko kerran näin elämäni. Minä erittelin sitä vuosi vuoden jälkeen ja ymmärsin äkkiä, että kaikelle ristiriitaisuuksien repimälle menneisyydelleni voi antaa sisällön ja voiman, merkityksen ja oikeutuksen ainoastaan tulevaisuus. Kenties tulevaisuus valikoi tuosta elämästä, kaikesta kokemusteni paljoudesta sen mitä valaisee ja lämmittää aito ihmisyys ja runous ja auttaa minua yhdistämään elämäni irralliset renkaat eläväksi kertomukseksi.

Kahleet katkaistaan on valtavan hieno ja runsaasti faktaa sisältävä kuvaus noista Ukrainan ja Venäjän sekasortoisista vuosista. Minulle outoja asioita tuli esiin siinä määrin, että luullakseni en ymmärtänyt kaikkea. Ajattelin nuorta, oikeastaan aivan omillaan olevaa Paustovskia näissä kaaosmaisissa historian tapahtumissa. On muistettava kuitenkin, että hän kirjoitti tämän kuusiosaisen elämäkertansa vasta paljon myöhemmin, vuosina 1945-55.  Ehkä ajan kulku selvitti hänelle tapahtumien merkitystä kokonaisuudessa kuten hän tuossa yllä toivoi.

Konstantin Paustovski

Povest o Zhizni, ilm. 1945-55

Kertomus elämästä #3, Kahleet katkaistaan

Suomentanut Juhani Konkka

Gummerus 1969

*****

Kirjastosta

#1 Lapsuus ja kouluvuodet *****
#2 Rajuilma nousee ***
#3 Kahleet katkaistaan *****
#4 Suurten odotusten aika - jätin kesken, ei vetänyt
#5 Kaukasialaisia kuvia 
#6 Vaellusten kirja

Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #2

Rajuilma nousee #2 / 6

Paustovski on päässyt ylioppilaaksi Kiovan kymnaasista. Eletään kesää 1914, ensimmäinen maailmansota on alkanut ja koko Venäjä on joutunut entistäkin suurempaan sekasortoon. Paustovskin molemmat veljet on kutsuttu rintamalle, ja molemmat myös kaatuvat sodan vuosina. Paustovski itse on ylioppilaana ja likinäköisenä vapautettu asepalvelusta, mutta ilman sodan kauhuja hän ei selviä. Muutettuaan Moskovaan äidin ja siskon ankeaan asuntoon Kaupunkienliitto määrää hänet yhdyskuntapalvelukseen, lääkintämieheksi sairaalajuniin, jotka kuljettavat haavoittuneita pois Moskovasta. Myöhemmin hän siirtyy lähemmäs Saksan rintamaa, etulinjan  kenttäsairaaloihin.

Paustovski kuvaa millaiselta sota näyttäytyy lääkintämiehen silmin. Leikkaussalivaunuissa tehdään leikkauksia surkeilla välineillä ja raajoja amputoidaan. Puolassa siviilit jäävät vetäytyvän Venäjän armeijan jalkoihin; pakolaisvirrat vain kasvavat, nälkä ja epidemiat riehuvat. Isorokon vaikea muoto, mustarokko, niittää väkeä. Se vie myös Leljan, nuoren vapaaehtoisena toimineen sairaanhoitajan, johon Paustovski tunsi kainoa kaukaista rakkautta.

Tihentyvä hämärä oli hylätyn haudan yllä. Sinne oli jäänyt tyttö, josta minun ei olisi pitänyt erota elämässäni tunniksikaan. Minä kuulin selvästi sanat: 'Ei ole nimeä sinulle, kevät. Ei ole nimeä sinulle, oma kaukainen.' Ne olivat hänen mielisäkeitään. Minä äänsin ne nyt itse, mutta ääneni soinnit kantautuivat korviini Leljan kaukaisena äänenä. Sitä ei enää kukaan koskaan kuulisi. En minä eikä kukaan toinen.

Näinäkin vuosina Paustovski oli äärimmäisen yksinäinen, äiti ja sairas sisko olivat muuttaneet takaisin Ukrainaan. Mutta masentunut hän ei ollut, vaan uskoi lujasti tulevaisuuteen, runouden voimaan ja omaan kirjailijan kutsumukseensa. Paustovski kertoo tässäkin osassa elävästi monenmoisista sattumuksista ja hupaisista ihmisistä, joihin törmää; ylistää venäläistä runoutta ja Mustanmeren ja Sevastopolin kauneutta. Paustovski päätyi pienen, kalastajan apumiehenä vietetyn, hengähdystauon jälkeen takaisin Moskovaan ja lehtitalon leipiin. Vallankumous oli jo aistittavissa ilmassa ja Paustovskin tehtävänä oli kuulostella tarkoin mitä toreilla, kaduilla ja kuppiloissa puhuttiin.

Kirjassa oli melko vähän muita ajankohtaisia / poliittisia tapahtumia kuin ensimmäinen maailmansota ja sen surkeus. Venäjän kansan viha Rasputiniin tuli kylläkin hyvin selväksi, hänethän murhattiinkin vuoden 1916 lopussa. Myös viha Nikolai II:n puolisoon keisarinna Aleksandraan oli hyytävää. Kansaa kuvotti Rasputinin ja keisarinnan liitto, koettiin että tuo irstas munkki ja saksalainen vihollisnainen määräsivät Venäjän asioista.

Rajuilma nousee -osa oli raskaine sotakuvauksineen myös raskasta luettavaa. Ykkösosan lumoon en aivan päässyt. Kirjan päättää luku Märkä helmikuu, joka kertoo helmikuun vallankumouksesta 1917 ja siitä miten se kuohutti ja innosti Venäjän kansaa. Oltiin lopen väsyneitä sotaan ja tsaarin hirmuvaltaan,  joten vallankumous toi riehaantuneen toivon.

Koskaan elämässäni en ollut nähnyt niin paljon onnen kyyneleitä kuin niinä päivinä. (...) Alkoivat meluisat, tolkuttomat, onnelliset päivät.

Tämä Paustovskin elämäkerran kakkososa sopi minusta hyvin luettavaksi Suomi100 -juhlavuonna, kartoittaahan se elävästi sitä aikakautta, jolloin Suomi itsenäistyi. Samat poliittiset kuohunnat johtivat itsenäistyneen Venäjän suuriruhtinaskunnan sisällissotaan ja vuosien poliittisiin jännitteisiin, joista tulevina kuukausina tulee luettua muutamakin teos 1918-haasteeseen.

Konstantin Paustovski
Povest o Zhizni, ilm. 1945-55
Kertomus elämästä #2, Rajuilma nousee
Suomentanut Juhani Konkka
Gummerus 1968
***
Kirjastosta

Osa #1 - Lapsuus ja kouluvuodet / Linkissä myös enemmän tietoa Konstantin Paustovskista, joka oli Nobel-ehdokkaana vuonna 1965.

Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #1

Lapsuus ja kouluvuodet #1 / 6

Luin alkukesästä parikin Helen Rappaportin kirjaa: Pietari 1917 ja Jekaterinburg, Romanovien viimeiset päivät. Tuolloin saksalainen blogiystäväni Mascha suositteli minulle luettavaksi Konstantin Paustovskia (1892 - 1968). Englanniksi Wikipediasta löytyy enemmän tietoa tästä kirjailijasta, joka oli ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 1965, mutta tuolloin sen vei Mihail Šolohov.

Aloitin  hänen kuusiosaisen pääteoksensa Kertomus elämästä ensimmäisestä osasta, joka kertoo Paustovskin lapsuudesta ja kouluvuosista. Paustovski oli ujo ja yksin viihtyvä poika, jonka mielikuvitus oli rajaton. Hänellä oli kaksi veljeä, Borja ja Dima sekä sokeutuva ja sairaalloinen sisko Galja; isä oli vallankumouksellinen ja työskenteli rautatievirkailijana, äiti hoiti kotia. Suku oli värikäs ja kansainväliseltä tuntuva, mm. toinen isoäiti oli turkkilainen; tätejä ja setiä oli paljon. Perhe asui talvisin Kiovassa, mutta vietti kesiään maaseudulla isoisän kartanossa Tserkassyssa.

Painotalolle oli sattunut harvinainen ja harmittava kömmähdys: yhdessä kohtaa oli muutaman aukeaman verran blanco-sivuja. Juuri tuolloin perheessä tapahtui jotain dramaattista: isä ja äiti muuttivat erilleen, eri kaupunkeihin ja lastenkin tiet erosivat. Syy perheen hajoamiseen jäi siis hämärän peittoon. Olivatko syynä isän poliittiset mielipiteet vai toinen nainen, en tiedä. Joka tapauksessa äiti muutti sisaren ja nuorimman pojan kanssa Moskovaan, vanhemmat pojat, Borja ja Kostikiksi kutsuttu Paustovski jäivät Kiovaan, isä eli vähän siellä sun täällä, ja kuolikin sitten pian.

Paustovski kertoo valloittavasti perheestään, suvustaan ja venäläisistä tavoista. Kouluvuodet Kiovan kymnaasissa olivat vaiheikkaita, kujeita tehtiin paljon ja opettajia kiusoiteltiin. Paustovski asui kouluaikanaan pääosin yksin ja elätti itsensä yksityistunneilla. Ympäröivä yhteiskunta hyökyi myös nuorten mieliin: juutalaisiin kohdistuvat pogromit, Venäjän-Japanin sota, vallankumouksellisuus ja tsaarinvastaisuuus. Nikolai II vieraili perheineen tylynä ja ylhäisenä koulussa ja Paustovski oli sinä iltana Kiovan oopperassa kun tsaarin ministeriä Stolypinia ammuttiin kuolettavasti (1911). Täysin kronologisesti Paustovski ei etene, vaan kerronta hypähtelee. Tärkeä muisto oli myös Leo Tolstoin kuolema 1910.

Me odottelimme Polevitskajaa (näyttelijätär) näytäntöjen jälkeen teatterin takaovella. Hän tuli ulos - pitkänä, kirkassilmäisenä, hymyili meille ja istuutui rekeen. Kulkuset helähtivät soimaan. Niiden kilahtelu eteni alas Nikolainkatua ja katosi lumisiin syvyyksiin. Me menimme asuntoihimme. Lumi putoili putoilemistaan. Posket hehkuivat. Meidän nuori ja hehkuva onnemme juoksi kilpaa kanssamme liukkailla jalkakäytävillä, saatteli meitä eikä antanut pitkään aikaan nukkua.

Kymnaasi oli korkeatasoinen huippuoppilaitos, jossa luettiin latinaa, ranskaa ja saksaa; erityisesti keskityttiin sekä länsimaiseen että venäläiseen kirjallisuuteen. Pojat ihailivat runoilijoista Lermontovia ja Puškinia. Jo kouluaikana Paustovski sai julkaistua muutaman kirjoituksensa paikallisissa lehdissä, haave kirjailijan urasta olikin syntynyt jo lapsena. Mielenkiintoista oli lukea Paustovskia vuoden vanhemmasta Bulgakovista, joka opiskeli samassa kymnaasissa.

Muistan hyvin hänen poreilevan eloisuutensa, armottoman kielensä, jota kaikki pelkäsivät, hänen määrätietoisuutensa ja voimansa - se oli tunnettavissa hänen jokaisessa, jopa merkityksettömässä sanassaankin. Bulgakov pursui kekseliäisyyttä, pilailua, uskomattomia tempauksia. Hän muutti viimeistä nikamaa myöten tuntemamme kymnaasin arkipäivän mahdottomien tapausten ja henkilöitten maailmaksi.

Paustovskin teksti on hurmaavaa ja viettelevää kuin impressionistinen maalaus. Hänen lukunsa ovat lyhyitä ja novellinomaisia, kokonaisuuksia jo itsessään. Luin hänen tarinoitaan kuin tuhannen ja yhden yön satuja, ja olin aivan ihastuksissani. Alkupuolelta jäi mieleeni esimerkiksi novelli joka kertoi huumaavasta Kiovan keväästä. Luonnon ja Venäjän koskemattoman maaseudun kuvaajana hän onkin kiitetty ja vuodattaa niille rakkauttaan. Lukiessani mieleeni tulivat kuvat jostain venäläisestä televisiosarjasta. Näin maisemat, kartanoitten salit, hevosvaljakot ja ihmisten asut. Aika upea aikamatka!

Niukoista ja köyhistä oloista huolimatta Paustovskissa ja hänen koulutovereissaan eli palava nuoruuden into ja usko tulevaisuuteen. Suruja ei mietitty, ne tavoittivat kaikki ihmiset sitten aikanaan Venäjän mullistusten ja sotien myötä. Kaiken kaikkiaan kiehtovaa ja sadunomaista ajankuvaa fantastisesti kirjoitetussa paketissa. En osaa sanoa tuleeko kaikki kuusi osaa luettua, mutta kyllä näin upeaa tekstiä ainakin parin osan verran haluan kokea.

Tämä on hyvin kauniisti kirjoitettu ja kaunokirjallisesti ansiokas, ja pitkä elämäkerta - 6 osaa, mutta kai tämäkin on tietokirjallisuuten luettava.

Paustovsky’s autobiography Povest o Zhizni / Story of a Life is not a strictly historical document but rather a long, lyrical tale focusing on the internal perceptions and poetic development of the writer. It has been called a "biography of the soul" rather than a biography of events. Nonetheless, it does provide a unique view of life in Russia during the turbulent years of World War I, the Russian Civil War and rise of the Soviets, all of which Paustovsky participated in.

Tarukirja on lukenut Paustovskin kirjan Valkoista kultaa / Kara-Bugaz
Täällä Jelena Polevitskajasta espanjaksi.  Googlesta löytyy kaikenlaista:)

Konstantin Paustovski

Povest o Zhizni, ilm. 1945-55

Kertomus elämästä #1, Lapsuus ja kouluvuodet 

Suomentanut Juhani Konkka

Gummerus 1967

*****

Kirjastosta

Klassikkojen lumoissa -blogi 

heitti ilmoille pikalanseeratun tietokirjahaasteen. 

Kiitos sinulle haasteen järjestämisestä - en sano emännöinnistä :)