Kyllä heidät, apteekkarin lapset, oli saatettu varhain tietämään mikä oli oikein mikä väärin. / Tottelemattomuudesta seurasi rangaistus ja pyhän perheen kannalta joskus pahin, julkinen häpeä. Julkisella häpeällä oli pitkä, hitaasti loittoneva katse. Se kaatui päälle kuin raskas seinä.
Tänään Eeva Joenpelto täyttäisi sata vuotta. Luin Tuijan #joenpelto100-haasteeseen romaanin Ei ryppyä, ei tahraa, jossa Joenpelto kuvaa apteekkari Leevi Janssonin elämää ja perhettä 1920-luvulta jonnekin 70-luvulle. Leevi oli rutiköyhä, sieluunsa vamman saanut nuorimies, joka oli jäänyt vaille kodin turvaa ja rakkautta. Nuorelle proviisorille tarjoutui tilaisuus ostaa apteekki pikkukaupungista; rahaa ei ollut, mutta vanha apteekkari järjesti takaajat. Sisällissodan sekasortoisissa oloissa Leevi tutustui kellosepän kauniiseen, mutta yksinäiseen tyttäreen Elleniin. Naimisiin mentiin ja vaimon rahoilla maksettiin apteekin velat. Vaimon metsäpalsta vielä jäi, vai jäikö?
Avioliitto muuttui perhehelvetiksi eivätkä villit lapset, poika Aarre ja tytär Elina, auttaneet asiaa. Vaimo ja lapset pelkäsivät miestä, joka eristi heidät muusta kylän väestä. Ellen on Joenpellon tuotannossa tyypillinen vahva nainen, joka kantaa murheet sisimmässään ja suojelee lapsia isän vihalta. Hän toteuttaa ylpeänä mottoaan - ei ryppyä, ei tahraa. Mitä tahansa tapahtui, ulospäin ei näytetty. Lähtemisen ajatus käväisi mielessä, mutta hän ajatteli sinnitellä vielä hetken, mutta sitten syntyi onnettomuudeksi iltatähti Irene.
Sotavuosina tapahtui sitten tuloaan tehnyt katastrofi. Apteekkarin jäykät mielipiteet johtivat siihen, että isäänsä uhmaava parikymppinen Elina karkasi kotoa ja häipyi lopuksi elämäänsä teille tietymättömille. Aarre joutui rintamalle ja Ellen pakeni pienen Irenen kanssa Helsingin pommitusten keskelle. Irene oli ymmällään ja kaipasi isäänsä, tahtoi muuttua kadoneeksi siskokseen. Hän pelkäsi yksin ilmahälytyksiä ja pommituksia, sillä kaunis äiti oli paljon poissa, tienaamassa heidän elantoaan ehkä ei niin siveellisin keinoin. Yksin jäätyään apteekkari alkoholisoitui ja kuoli hylkiönä ja hyljeksittynä. Ellen peri miehensä ja osti entiseltä kotipaikkakunnaltaan hulppean kerrostaloasunnon.
Kirjan nykytaso kuvaa Irenen emännöimän maalaistalon elämää. Työtä on paljon ja mies Antti hulluna hevosiin kuten tytär Pirkkokin. Tilalla on sikala, viljeltyjä hehtaareita ja joka kesä nuoria harjoittelijoita. Kymmenen vuotta Irene on jaksanut raataa tilalla, mutta alkaa väsyä. Emännän avuksi tulee tomera neiti Letti, mutta työmäärän huojennus ei helpotakaan Ireneä. Hänen mielenterveytensä alkaa horjua yhä pahemmin, lapsuus ja nykyisyys sekoittuvat. Irene häpeää, kun ei pysty täyttämään ison talon emännälle asetettuja vaatimuksia. Oikeastaan palkattu neiti Letti ja veli Aarre olivat ainoat jotka välittivät; puoliso Antti oli liian kiinni tilassaan ja hevosissaan.
Ei ryppyä, ei tahraa on karu kuvaus siitä, miten sairas narsisti tuhoaa perheensä ja lopulta itsensä. 1900-luvun ajat olivat kaikille kovia: sisällissota, talvi- ja jatkosota, pulaa ja puutetta. Raha, rikastuminen ja niiden tuoma sosiaalinen arvostus ja valta olivat monella tärkeällä sijalla. Pikkupaikkakunnan kerman kuvaus oli osuvaa: muualta tullut apteekkari ei ikinä päässyt nimismiehen, lääkärin & kumppaneiden herraköörin täysvaltaiseksi jäseneksi. Kaunis Ellen tuntui selvinneen koettelemuksistaan parhaiten, mutta sopii kysyä millä hinnalla. Mitähän hän kylmän ulkokuorensa alla sisimmässään tunsi? Elina oli ja pysyi kadoksissa, Aarresta tuli kunnianhimoton opettaja ja ikuinen vanhapoika. Surullisin olo minulle tuli herkästä Irenestä. Hän oli lapsista nuorin, eikä hänelle selitetty perheen tragediasta ikinä mitään. Eikä Ellen-äiti häntä tainnut koskaan rakastaakaan.
Viisikymppisenä elämäänsä ajatellessaan Aarresta tuntuu, että lapsuus sittenkin oli elämän parasta aikaa. Rymyttiin isän kielloista huolimatta sisarusten kanssa vehreässä lehdossa, joka kasvoi miehenmittaisia alvejuuria ja muita mieltä kutkuttavia myrkkykasveja. Vanhan, lapsia rakastavan Ruusan jutut kiehtoivat ja kielletty houkutti. Tosin despoottinen apteekkari hääti Ruusankin lastensa elämästä, vaikka apteekkisopimuksessa oli elinikäinen syytinki. Apteekkari oli alemmuudentuntoinen, vallanhimoinen ja persoonaltaan häiriintynyt mies, mutta silti hänen henkistä julmuuttaan oli vaikea käsittää. Tarkkanäköinen, vahva ja realistinen kuvaus 1900-luvun monelta vuosikymmeneltä. Romaanissa kuvatut ihmiskohtalot voisivat hyvinkin olla totta. Ilmeikkäässä tekstissä on pientä vanhahtavuutta, vai liekö se Joenpellon tyyliä vain.
Joenpelto-teemaiset postaukseni:
Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad
Suvi Ahola - Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?
Helena Ruuska - Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija
Eeva Joenpelto - Ei ryppyä, ei tahraa
Wsoy 1989
_______________
Wsoy 1989
_______________
Eeva Joenpelto (1921–2004) oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista, Lohja-sarjan luoja sekä aikansa kirjallinen vaikuttaja ja megajulkkis. Hän oli painosten kuningatar, joka sai kaikki mahdolliset palkinnot ja tunnustukset, mutta menestyksen takana piili myös suurta tragediaa.
Pääsimme kirjabloggarikollegoiden kanssa tutustumaan Eeva Joenpellon hulppeaan kotiin Vares-Kantolaan Sammatissa. Talon sydän on suuri tupa muhkeine leivinuuneineen. Lisäksi on hienostuneempi sali, mahtava kirjasto ja makuuhuoneita. Wsoy:n kirjallisuussäätiön omistama talo toimii tänään kirjailijaresidenssinä, joka odottaa syksyllä uutta asujaansa.
Vares-Kantolan seinällä oli pieni taulu, josta kirjan kansikuva on saanut aiheensa.
Otaksun piirroksen esittävän tappavan myrkyllistä myrkkykeisoa,
joka oli koitua Irenen kohtaloksi lapsuudessa.
