Fernando Pessoa - Minä, aina vieras #runosunnuntai

Jumala ei ole yksi, kuinka minä voisin olla?

Portugalilainen Fernando Pessoa (1888-1935) oli merkillinen kirjailija. Hän kirjoitti sekä omalla nimellään, mutta eniten luomillaan kymmenillä heteronyymeillä (72 Wikipedian mukaan). Niistä tunnetuimmat ovat ehkä Alberto Caeiros, Álvaro de Campos ja Ricardo Reis. On tunnustettava, että Minä, aina vieras on ensikosketukseni Pessoaan. Tosin hiljattain luin José Saramagon teoksen Ricardo Reisin viimeinen vuosi, joka kertoo tästä Pessoan heteronyymistä.

Portugalin opettaja ja kääntäjä Janne Löppönen on valikoinut tähän kokoelmaan Pessoan omalla nimellään kirjoittamia eli ortonyymisiä runoja useista postuumeista kokoelmista, ajalta 1911-1935. Näitä ortonyymisiä runoja ei ole aiemmin julkaistu suomeksi. Syynä ehkä se, että ne ovat mitallisina  ja loppusoinnullisina liki mahdottomia kääntää. Tässä käännöksessä mitallisuudesta on luovuttu myös siksi, ettei meillä Suomessa ole mitallisen modernin runon perinnettä, jolloin mitallisuus voisi tuntua vanhanaikaiselta.

Kokoelman runot esitetään rinnan portugaliksi ja suomeksi, mikä on hieno juttu. En osaa portugalia ja espanjastani on apua vain hitusen. Silti herää kysymys runouden käännettävyydestä toiselle kielelle. Johanna Venho sanoo Kiiltomadon arviossaan, että kyse on aina tulkinnasta ja kokonaan uudesta runosta. Portugalihan on äännettynä pehmeää, laulavaa ja soinnillista; sanat ovat lyhyempiä kuin suomen sijamuotoiset sanat. Minua alkoi tässä joku häiritä enkä päässyt epäluottamuksen tunteesta eroon. Tuntui, että Pessoan mestarilliset loppusoinnuttelut suomeksi käännettyinä menettävät jotain olennaista. Ymmärrän toki, että loppusointuun kääntäminen on mahdotonta, mutta ehkä sanavalinnoilla olisi voitu pehmentää ilmaisua. En tunne kääntäjän työtä enkä tiedä kuinka suuria vapauksia voi ottaa. Voisiko ajatella, että alla olevan runon käännöksessä muutaman pitkän ja jäykän suomen kielen sanan korvaisi rennommalla ilmauksella: kohtalokasta > pahempi juttu / yhdentekevää > ihan sama / uneksimista > unta tai unennäköä? Alla siis runoesimerkki, josta myös me portugalia osaamattomat näemme, mistä on kyse:

Dizem?

Esquecem.

Nāo dizem?

Disseram.

Fazem?

Fatal.

Nāo fazem?

Igual.

Porquè

Esperar?

- Tudo é

Sonhar.

...

Sanovat?

Unohtavat.

Eivät sano?

Sanoivat.

Tekevät?

Kohtalokasta.

Eivät tee?

Yhdentekevää.

Miksi

odottaa?

- Kaikki on

uneksimista.

Kokoelman alussa on Janne Löppösen ansiokas esipuhe, joka valottaa Pessoan kirjailijuutta, heteronyymejä, valikoiman kriteerejä ja kääntämisen haasteita. Lopusta löytyy myös heteronyymien Ricardo Reisin ja Álvaro de Camposin runoja. Runoissa kuuluu yksinäisyys, eksistentiaaliset pohdinnat ja elämän, kaiken turhuus. Toistuvia sanoja ovat esimerkiksi vieraus, naamiot, kuolema, tie, varjot, kohtalo, Jumala, jumalat... Kaiken pessimismin keskellä välähtää hiukan komiikkaa, nostalgista lapsuuden muistelua ja eroottisia säkeitä. 

Anna minulle lisää viiniä, sillä elämä ei ole mitään.

- 19.11.1935, Pessoan viimeisen runon loppusäe. 

Hän kuoli 30.11. maksakirroosiin 47-vuotiaana.

...

Hämärä nielee hyödyttömän päivän.

Katteettomaksi käynyt toivokin

murenee... Elämä on humalainen kerjäläinen,

joka ojentaa kättään varjolleen.

...

Kaikki on turhaa, myös tieto siitä.

Päivä johtaa yöhön, yöstä syntyy päivä.

Luopumisen juhlavana aattona

luovu itse luopumisesta.

Runot tuntuivat aforistisilta ja jotenkin steriilin kylmiltä. Tunteettomuus on toki yksi Pessoan päätavoitteista: En käytä sydäntä. Tuntekoon lukija. Tällä lukukerralla Pessoan runot eivät puhutelleet toivomallani tavalla. Ehkä voisin tutustua noihin aiemmin suomennettuihin heteronyymien kokoelmiin... Vai onko niin, että Pessoasta nauttiakseen on oltava eksistentiaalisesti ahdistunut ja osattava portugalia?

Fernando Pessoa
Minä, aina vieras
Suomentaneet Janne Löppönen & Harry Salmenniemi
Kansi Panu Hämeenaho
Poesia 2016
***
Kirjastosta
_______________

Muualla: Kiiltomato / Johanna Venho, Kirjojen pyörteissä, Maailmankirjat / Henri Nergi, Mummo matkalla,  Tommi Melender

Pessoalta on ilmestynyt aiemmin suomeksi kaksi runovalikoimaa, Hetkien vaellus (1974, suom. Pentti Saaritsa) ja En minä aina ole sama (2001, suom. Pentti Saaritsa), sekä proosateokset Anarkistipankkiiri (1992, suom. Sanna Pernu) ja Levottomuuden kirja (1999, suom. Sanna Pernu).

WIKIPEDIA:

Heteronyymejä Pessoalta on löydetty kaikkiaan 72. Hän kirjoitti valtaosan tuotannostaan taiteilijanimillä, joista kehittyi pseudohenkilöitä omine historioineen, luonteenpiirteineen ja kirjoitustyyleineen. Merkittävimpinä näistä kymmenistä kirjoittajahahmoista on perinteisesti pidetty Alberto Caeiroa, Ricardo Reisiä ja Álvaro de Camposia, mutta uudempi tutkimus on kiinnittänyt huomiota myös sellaisiin hahmoihin kuin António Mora, Vicente Guedes, Alexander Search ja Bernardo Soares. Eriytyneet kirjailijahahmot jopa kiistelivät keskenään lehtien palstoilla. Heteronyymeillään Pessoa loi pienen kirjallisen kaikkeuden, jossa kirjoittajan ja kirjallisen hahmon, todellisuuden ja sepitteen raja sekoittui voimakkaasti, varsinkin kun kirjailija astui kirjalliseen peliinsä myös itse tekemällä kirjailija Fernando Pessoasta heteronyymien kanssa tasavertaisen hahmon. Heteronyymien käyttö tarjosi Pessoalle mahdollisuuden tutkiskella minuuden, olemassaolon ja kirjailijuuden teemoja, jotka kulkevat läpi koko hänen tuotantonsa.

RUNOSUNNUNTAIN JOULUKALENTERI #16 TÄÄLLÄ

An InLinkz Link-up

José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen lukuvinkit 

kokoaa Unelmien aika -blogi.

Vuoden 1998 nobelistilta, portugalilaiselta José Saramagolta (1922-2010) on suomennettu 13 teosta, joista toistaiseksi olen lukenut vain Oikukkaan kuoleman. Luin kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen vuonna 1984 ilmestyneen teoksen Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Bloggauksen alkuun on hiukan vilkaistava Fernando Pessoaa (1888-1935). Wikipedia kertoo:

Pessoalta on löydetty kaikkiaan 72 heteronyymiä. Hän kirjoitti valtaosan tuotannostaan taiteilijanimillä, joista kehittyi pseudohenkilöitä omine historioineen, luonteenpiirteineen ja kirjoitustyyleineen. Merkittävimpinä näistä kymmenistä kirjoittajahahmoista on perinteisesti pidetty Alberto Caeiroa, Ricardo Reisiä ja Alvaro de Camposia. Eriytyneet kirjailijahahmot jopa kiistelivät keskenään lehtien palstoilla. Heteronyymeillään Pessoa loi pienen kirjallisen kaikkeuden, jossa kirjoittajan ja kirjallisen hahmon, todellisuuden ja sepitteen raja sekoittui voimakkaasti.

Ricardo Reis on siis Pessoan heteronyymi, jolle hän on kehitellyt henkilöllisyyden ja Brasiliassa vietetyt maanpaon vuodet. On vuoden 1935 joulukuun loppu kun viittäkymppiä lähestyvä tohtori ja runoilija Reis saapuu Lissaboniin. Kuusitoista vuotta Brasiliassa ovat vieraannuttaneet miehen kaupungista ja kotimaastaan. Sää on harmaa, kolea ja sateinen; alakulon aallot hyökyvät  miehen yli. Yksi syy paluuseen on se, että hänen luojansa Fernando Pessoa on vastikään kuollut.

Saramago leikittelee jännittävästi Pessoan ja Reisin henkilöllisyyksillä, jotka tuntuvat sulautuvan yhteen. Kuka palasi Lissaboniin vai palasiko kukaan? Joka tapauksessa Reis asettuu halpaan hotelliin, haahuilee päämäärättä kaupungin kaduilla, ihmettelee soppajonoja ja lukee sanomalehdistä uutisia kuinka Eurooppa kuohuu. Sataa kaatamalla, on satanut jo monta kuukautta; kaupungin kadut tulvivat mutaista vettä. Tuntuu kuin sää heijastelisi Euroopan synkkiä tapahtumia. Reisistä tuntuu aivan luonnolliselta, että kuollut Pessoa tulee häntä hotellihuoneeseen tervehtimään. Kuolleen Pessoan mukaan hän on yhdeksän kuukautta välitilassa, mikä on aika jolloin he kaksi voivat keskustella. Mielipiteittenvaihto käykin terävänä moneen otteeseen.

Saramagon kirjallinen tyyli haastaa lukijaansa. Hän välitää viis välimerkeistä, ei juuri käytä pistettä. Loputtoman pitkät lauseet erottaa toisistaan usein vain iso alkukirjain. Lisäksi hänen tajunnanvirtansa on täynnä miljoonia pieniä yksityiskohtia; ajatustenvirta virtaa vuolaana ja polveilevana, mistä syystä lukijan tarkkaavaisuus ei saisi herpautua hetkeksikään. Saramagon tyyli esittäytyy hyvin tässä 'lyhyessä' lauseessa, jossa hän tuumii yksityiskohtien merkitystä:

Ovatko tällaiset yksityiskohdat välttämättömiä tarinan täydellisen ymmärtämisen kannalta vai eivät, päättäköön jokainen meistä itse mitä mieltä on asiasta, koska yhtä monta mieltä on kuin miestä, se riippuu siitä miten tarkkaavainen sattuu olemaan, mielialasta ja luonteesta, toinen arvostaa yleiskatsauksia, kokonaissuunnitelmia, panoraamoja ja historiallisia freskoja, toinen taas pitää paljon enemmän rinnakkaisten sävyjen yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista, tiedämme oikein hyvin, ettei kaikkia voi miellyttää,  mutta yritimme tässä tapauksessa vain antaa aikaa, jotta tunteet, olivat ne millaisia tahansa, ehtisivät avata ja levittää tien ihmisten välille ja heidän sisimpäänsä, sillä aikaa kun Carlota tulee ja menee, Salvador kamppailee vaikean laskutoimituksen kanssa ja Ricardo Reis miettii, mahtoiko hänen äkillinen mielenmuutoksensa vaikuttaa epäilyttävältä, hän sanoi ensin Lähden ulos, eikä sitten lähtenytkään.

On selvää, että paljon Saramagon hienoista sarkasmeista ja ironioista meni yli ymmärrykseni. Olisi pitänyt tuntea paremmin Portugalin historiaa ja sen henkilöitä; olisi pitänyt tuntea Pessoan tuotantoa. Silti nautin ajoittain kovastikin Saramagon kerronnasta, ajoittain ajatukseni harhailivat. Hän loi Reisistä yksinäisen ja onnettoman sivustakatsojan, joka seurasi syrjästä elämää ja sen tapahtumia. Korostetusti tuli esiin Reisin pakkomielle esiintyä aina siistinä, sheivattuna ja arvokkaana. Hän oli äärimmäisellä tavalla ajan tapojen ja sovinnaisuuksien orjuuttama. Kuitenkin Reis uskalsi uhmata normeja ja juorukelloja ryhtyessään suhteeseen hotellin huonepalvelija Lídian kanssa, joka oli  hahmo jossain Reisin omassa oodissa.  Tämä eksynyt keski-ikäinen mies hurahti runollisesti ja kaunosieluisesti myös nuoreen hyvän perheen tyttöön Marcendaan. Mainiosti kuvattu kahden naisen, eettisiä ristiriitoja aiheuttava loukku.

Euroopan kuohuva ja räjähdysaltis tilanne piirtyy Reisin lukemista sanomalehtien uutisista.  Portugalissa Salazar oli jo vallassa ja vuosikymmenien diktatuuri vakaasti kehittymässä. Saksassa natsit olivat nousseet valtaan, Italiassa Mussolini ja Espanja kävi sisällissotaa. Vaikuttava joukkohurmoksen kuvaus oli näiden diktatuurien edustajien kokoontuminen Lissabonin Campo Pequenon härkätaisteluareenalla. Oli mustaa, sinistä ja ruskeaa paitaa, ja portugalilaiset kanssaideologiensa paitojen lumoissa: ... kuullessaan kansalaislegioonasta väkijoukko nousee taas yhtenä miehenä seisomaan, sillä se joka sanoo legioona sanoo univormu ja se joka sanoo univormu sanoo paita... Seuraa saramagolainen pitkä pohdinta siitä, mikä väri portugalilaisten paidalle olisi valittava.

Saramago oli 62-vuotias tämän ilmestyessä. Hän kirjoitti vielä paljon, mutta koin tämän jonkinlaisena testamenttina Euroopan fasismin vuosikymmenistä. Historian suomasta perspektiivistä Saramagon ironia ruoskii portugalilaisten kansallisia piirteitä ja pienen maan asukkaiden alemmuudentuntoja. Sekä oma että nuo kolme muuta fasistista diktatuuria saavat terävät sivalluksensa. Vasemmistolaisten mielipiteittensä vuoksi Saramago joutui muuttamaan Espanjan Lanzarotelle, jossa asui kuolemaansa asti.  Ricardo Reisin viimeinen vuosi oli haasteellinen, yli 500-sivuinen lukurupeama. Valtavan hieno teos tältä teräväsanaiselta nobelistilta, joskin myös pökerryttävä ja raskaslukuinen. Tämän teoksen lukemiselle  olisi pitänyt varata enemmän aikaa.

José Saramago
O ano da morte de Ricardo Reis 1984
Ricardo Reisin viimeinen vuosi
Suomentanut Sanna Pernu
Tammi 2012
*****
Kirjastosta
______________

Muualla: Kulttuuri kukoistaa, Maailmankirjat, Aukeamia

Reis asui lähellä Santa Catarinan kukkulaa, josta näkyi satama sotalaivoineen. Kukkulan valtavan ja pelottavan Adamastor-patsaan juurella Reis luki sanomalehtiään.  Taustakuva täältä.

José Saramago - Oikukas kuolema

Portugalilainen José Saramago (1922-2010) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1998. Lukuisia hänen teoksiaan on suomennettu. Saramago oli tuottelias viimeisiin päiviinsä asti.

Olipa kerran 10 miljoonan asukkaan kuningaskunta, jossa kuolema - tuoni - ryhtyi oikuttelemaan. Se meni lakkoon. Kukaan ei kuollut seitsemään kuukauteen ja siitäkös koko valtakunta meni sekaisin. Hautaustoimistoja uhkasi konkurssi, sairaalat ja onnellisen iän kodit täyttyivät ääriään myöten. Poliitikot pitivät palavereita ja katolinen kirkko oli syvässä kriisissä. Sitten joku neuvokas keksi kuljettaa kuolemansairaan omaisensa naapurimaan puolelle kuolemaan. Tähän autetun eutanasian liiketoimintaan sekaantui valtakunnan maphiakin, ja toiminta herätti närää naapurimaissa. Sotavoimat asetettiin valmiustilaan.

Sitten tuoni yhtäkkiä päättää lakkonsa. Korkeasuhdanne koittaa taas arkunvalmistajille ja hautaustoimistoille, vanhainkodit silmäilevät uusien tulokkaiden listoja ja pyörittävät kannattavuuslaskelmia. Mutta sitten tuoni keksii vielä yhden metkun: hän ryhtyy lähettämään kuoleville violetteja kirjeitä viikkoa ennen kuolinpäivää, hyvässä tarkoituksessa jotta nämä ehtisivät järjestää asiansa.  Mutta kummallisesti yhden sellistin kirje palautuu aina takaisin, kerta toisensa jälkeen. Mitenkähän tuoni tästä ongelmasta selviää ja pystyy olemaan toimenkuvansa mittainen?

Tämä oli kerrassaan mainio satiiri. Saramago lataa pöytään kaikki kansanperinteen, sananlaskujen ja poliitikkojen puheitten kliseet tyynesti ja mestarillisesti. Ja käyttää myös välimerkkejä miten haluaa, totutusta poikkeavasti. Dialogisivut eivät ole ilmavuutta tai ajatusviivoja nähneetkään, vaan kaikki on yhtä pilkuin erotettua pötköä. Huonompaa tekstiä ei ehkä olisi jaksanut lukeakaan, tämän kyllä.

Mainio, satiirinen ja hauska.

José Saramago

As Intermitências da Morte 2005

Oikukas kuolema 2008
Tammi

Suomentanut Erkki Kirjalainen

★★★★
Lainattu kirjastosta.

Helmet-lukuhaasteen kohdat:

8 / minulle uusi kirjailija, 39 / Nobel-kirjailija, 44 / kirjassa joku kuolee