Varaudu siihen, että Yanagiharan romaani vie järkesi, jäytää sydäntäsi ja kaappaa elämäsi hallinnan. - Romaani joka kuohutti Amerikkaa. - Ällistyttävä, järkyttävä ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista.
Pieni elämä ei kirjana ole pientä nähnytkään: se on yli 900-sivuinen mammutti, joita vierastan periaatteesta. Tarinan ytimessä on neljän nuoren miehen ystäväporukka, joka on hitsautunut yhteen jo collegessa. Porukka on poikkeuksellisen tiivis, kuin perhe ikään. Kaksi heistä on New Yorkista: musta, haitilaissyntyinen rastatukkainen JB, josta tulee ikoninen kuvataiteilija; puolimusta Malcolm, superrikkaan perheen arkkitehtipoika; ja sitten nämä köyhät, isättömät ja äidittömät: Wyomingista kotoisin oleva maalaispoika, ruotsalaissyntyinen orpo Willem, josta tulee Hollywood-tähti; ties mistä kotoisin oleva, monietninen & vaikeneva Jude, josta tulee huippujuristi. Tarina sijoittuu Bostoniin ja New Yorkiin; myös Lontooseen, Pariisiin ja Roomaan kun nämä neljä nuorta miestä aikanaan valloittavat maailman.
Yanagihara kuvaa tämän nelikon elämää ja koko elämän kestävää, tiivistä ja poikkeuksellista ystävyyttä yli 30 vuoden ajan. Miehet ovat kaikki valinneet urakeskeisen ja lapsettoman elämäntavan. He elävät amerikkalaista unelmaansa todeksi: jokaisesta tulee menestynyt, superrikas, ympärisön ihailema ja kadehtima. Tarinan edetessä JB ja Malcom väistyvät taustalle, kirjailijan huomio keskittyy Willemiin ja etenkin Judeen, kämppäkaveruksiin, jotka aluksi asuvat surkeassa kämpässä China Townissa ja myöhemmin ylellisessä loftissa.
Ystävykset ovat kuin ketkä tahansa nuoret, juhlivat ja toilailevat, rakastuvat ja eroavat. He kertovat toisilleen avoimesti aivan kaikesta, mutta traaginen Jude vaikenee kuin simpukka. Hän on komea, mutta ontuva kävely paljastaa hänen selkävammansa. Säännöllisin välein tuo vamma aiheuttaa kipukohtauksia, jotka saavat Juden tärisemään ja vievät tajunnan. Kämppäkaveri Willem auttaa, huolehtii ja kuskaa Judea lääkäri Andyn hoidettavaksi. Andystä tuleekin Judelle läheinen nro kaksi, hänen lääkärinsä loppuelämäksi.
Jude on lapsena koetun, vuosia kestäneen äärimmäisen pahuuden ja pahoinpitelyn uhri. Tämä kaikki on vienyt hänen fyysisen terveytensä ja jättänyt hänen mieleensä itsetuhoisen sekasorron. Jude käyttää kaiken tahdonvoimansa ja energiansa häpeälliseksi kokemansa menneisyytensä salaamiseen. Kun paljastumisen pelko ja ahdistus vyöryvät yli äyräitten, Juden on pakko helpottaa oloaan vahingoittamalla itseään fyysisesti.
Yanagihara suorastaan mässäilee Juden karmivilla kokemuksilla, läpi kirjan, uudestaan ja uudestaan. Luin Lauran linkkaaman The Guardianin haastattelun, jossa kirjailija kertoo liioittelun olleen tarkoituksellista. Mutta en siltikään ymmärtänyt miksi. Kun Caleb astui Juden elämään minua oksetti ja kuvotti. Kirjailija vähensi sairaan väkivallan kuvaustaan toviksi, mutta aloitti taas. Tätä se oli: silmitöntä on off väkivaltaa läpi kirjan.
Juden identiteetti on täysin hukassa. Hän ei pysty uskomaan ja ottamaan läheistensä rakkautta ja sanoja vastaan. Kaikesta heidän todistelustaan huolimatta hän kokee itsensä arvottomaksi. Hän kokee olevansa niin paha, että ansaitsi kaiken hänelle lapsena tapahtuneen. Lapsena kuullut vähättelyt ja loukkaukset ilkkuvat hänen päässään ja tunkeutuvat hänen uniinsa. Willemissä Jude löysi ystävän, onnen ja lämmön, mutta Yanagiharan tunteeton ratkaisu oli se, että Jude menetti myös Willemin tuen ja turvan.
Olet kärsivällinen. Olet antelias. Olet paras kuuntelija jonka tunnen. Olet kaikin puolin fiksuin ihminen jonka tunnen. Olet kaikin puolin rohkein ihminen jonka tunnen. Olet lakimies. Johdat riidanratkaisuryhmää Rosen Pritchard and Kleinilla. Rakastat työtäsi, teet sitä kovasti. Olet matemaatikko, olet loogikko. (...) Sinua kohdeltiin hirvittävällä tavalla. Sinä selvisit siitä. Sinä olet aina ollut sinä.
Yanagiharalla on tarkka ja havainnoiva psykologinen silmä, mutta silti Juden hahmo oli minusta varsin epäuskottava. En pysty millään uskomaan, että henkilö joka on psyykkisesti noin rikki pystyy ammatissaan olemaan noin pätevä, menestynyt ja briljantti. Toki Jude keräsi sympatiat, empatiat, myötätunnon, säälin, surun ja maailman kaikki tuon tyyppiset tunteeni. En tiedä mihin kustantaja viittaa lauseella kuohutti Amerikkaa. Oliko kuohunnan aiheena kenties lastensuojelun piirissä olevien turvattomien lasten pahoinpitelyt, monenlaiset seksuaalisuudet vai psykoterapian tehokkuuden ja parantamiskyvyn vähättely?
Itselleni heräsi paljonkin kysymyksiä. Mikä on lähimmäisen vastuu henkisesti horjuvasta, itseään hirvittävillä tavoilla vahingoittavasta lähimmäisestä? Onko puututtava ja millä tavoin? Missä kulkee aikuisen ihmisen yksityisyyden kunnioittamisen raja? Voiko olla totta, että yhteiskunnan ylläpitämä lastensuojelujärjestelmä on näin mätä ja sokea? Eikö kukaan huomaa?
Yanagihara kuvaa myös sitä, miten vaikeaa ja raskasta on elää henkisesti rikkinäisen ja itsetuhoisen ihmisen lähimmäisenä. Koko ajan elää usko, toivo ja luottamus siihen, että pystyy rakkaudellaan tämän parantamaan. Aivan kuin nainen uskoo parantavansa ja raitistavansa alkoholistimiehensä. Mutta turhaan, luottamus horjuu, pettymykset seuraavat toisiaan, ärsytys kasvaa, turhautuneisuus ja oma avuttomuus ovat vähällä sairastuttaa läheisenkin. Seuraa vahtimista, kyräilyä ja pullojen piilottelua, vihan tunteita.
Rikkinäisen Juden kujanjuoksua kuvatessaan Yanagiharan kohuttu romaani sukeltaa tummista tummimpiin vesiin, mutta ystävyyden, sen kauneuden ja murheiden, tulkkina se kulkee vakaasti kohti valoa.
Järkyttävä, kyllä. Valoa löysin, mutta ainoastaan ystävyydestä, sillä Yanagihara vetää pahuuden ja väkivallan äärrimmäisen överiksi. Monessakin kohtaa kirjailijan kerronta on loistavaa, esim. Juden adoptioisän Haroldin ja lääkäri Andyn puheenvuoroissa sekä surun kuvauksessa. Mutta miksi, oi miksi hän teki Pienestä elämästä näin brutaalin ja rankan sairaan väkivallan tuhovoiman kuvauksen! Vähempikin olisi riittänyt. Jos Yanagiharan tarkoitus oli takoa lapsena koetun väkivallan tuhoisuus lukijan kalloon, siinä hän toden totta onnistui. Pieni elämä on aivan kaamea kirja pahuudesta ja sen aiheuttamista traumoista. Ansionsa siinä on, mutta toivon kuitenkin, ettei yksikään itsetuhoinen nuori löydä tätä kirjaa.
Ystävykset ovat kuin ketkä tahansa nuoret, juhlivat ja toilailevat, rakastuvat ja eroavat. He kertovat toisilleen avoimesti aivan kaikesta, mutta traaginen Jude vaikenee kuin simpukka. Hän on komea, mutta ontuva kävely paljastaa hänen selkävammansa. Säännöllisin välein tuo vamma aiheuttaa kipukohtauksia, jotka saavat Juden tärisemään ja vievät tajunnan. Kämppäkaveri Willem auttaa, huolehtii ja kuskaa Judea lääkäri Andyn hoidettavaksi. Andystä tuleekin Judelle läheinen nro kaksi, hänen lääkärinsä loppuelämäksi.
Jude on lapsena koetun, vuosia kestäneen äärimmäisen pahuuden ja pahoinpitelyn uhri. Tämä kaikki on vienyt hänen fyysisen terveytensä ja jättänyt hänen mieleensä itsetuhoisen sekasorron. Jude käyttää kaiken tahdonvoimansa ja energiansa häpeälliseksi kokemansa menneisyytensä salaamiseen. Kun paljastumisen pelko ja ahdistus vyöryvät yli äyräitten, Juden on pakko helpottaa oloaan vahingoittamalla itseään fyysisesti.
Yanagihara suorastaan mässäilee Juden karmivilla kokemuksilla, läpi kirjan, uudestaan ja uudestaan. Luin Lauran linkkaaman The Guardianin haastattelun, jossa kirjailija kertoo liioittelun olleen tarkoituksellista. Mutta en siltikään ymmärtänyt miksi. Kun Caleb astui Juden elämään minua oksetti ja kuvotti. Kirjailija vähensi sairaan väkivallan kuvaustaan toviksi, mutta aloitti taas. Tätä se oli: silmitöntä on off väkivaltaa läpi kirjan.
Juden identiteetti on täysin hukassa. Hän ei pysty uskomaan ja ottamaan läheistensä rakkautta ja sanoja vastaan. Kaikesta heidän todistelustaan huolimatta hän kokee itsensä arvottomaksi. Hän kokee olevansa niin paha, että ansaitsi kaiken hänelle lapsena tapahtuneen. Lapsena kuullut vähättelyt ja loukkaukset ilkkuvat hänen päässään ja tunkeutuvat hänen uniinsa. Willemissä Jude löysi ystävän, onnen ja lämmön, mutta Yanagiharan tunteeton ratkaisu oli se, että Jude menetti myös Willemin tuen ja turvan.
Olet kärsivällinen. Olet antelias. Olet paras kuuntelija jonka tunnen. Olet kaikin puolin fiksuin ihminen jonka tunnen. Olet kaikin puolin rohkein ihminen jonka tunnen. Olet lakimies. Johdat riidanratkaisuryhmää Rosen Pritchard and Kleinilla. Rakastat työtäsi, teet sitä kovasti. Olet matemaatikko, olet loogikko. (...) Sinua kohdeltiin hirvittävällä tavalla. Sinä selvisit siitä. Sinä olet aina ollut sinä.
Yanagiharalla on tarkka ja havainnoiva psykologinen silmä, mutta silti Juden hahmo oli minusta varsin epäuskottava. En pysty millään uskomaan, että henkilö joka on psyykkisesti noin rikki pystyy ammatissaan olemaan noin pätevä, menestynyt ja briljantti. Toki Jude keräsi sympatiat, empatiat, myötätunnon, säälin, surun ja maailman kaikki tuon tyyppiset tunteeni. En tiedä mihin kustantaja viittaa lauseella kuohutti Amerikkaa. Oliko kuohunnan aiheena kenties lastensuojelun piirissä olevien turvattomien lasten pahoinpitelyt, monenlaiset seksuaalisuudet vai psykoterapian tehokkuuden ja parantamiskyvyn vähättely?
Itselleni heräsi paljonkin kysymyksiä. Mikä on lähimmäisen vastuu henkisesti horjuvasta, itseään hirvittävillä tavoilla vahingoittavasta lähimmäisestä? Onko puututtava ja millä tavoin? Missä kulkee aikuisen ihmisen yksityisyyden kunnioittamisen raja? Voiko olla totta, että yhteiskunnan ylläpitämä lastensuojelujärjestelmä on näin mätä ja sokea? Eikö kukaan huomaa?
Yanagihara kuvaa myös sitä, miten vaikeaa ja raskasta on elää henkisesti rikkinäisen ja itsetuhoisen ihmisen lähimmäisenä. Koko ajan elää usko, toivo ja luottamus siihen, että pystyy rakkaudellaan tämän parantamaan. Aivan kuin nainen uskoo parantavansa ja raitistavansa alkoholistimiehensä. Mutta turhaan, luottamus horjuu, pettymykset seuraavat toisiaan, ärsytys kasvaa, turhautuneisuus ja oma avuttomuus ovat vähällä sairastuttaa läheisenkin. Seuraa vahtimista, kyräilyä ja pullojen piilottelua, vihan tunteita.
Rikkinäisen Juden kujanjuoksua kuvatessaan Yanagiharan kohuttu romaani sukeltaa tummista tummimpiin vesiin, mutta ystävyyden, sen kauneuden ja murheiden, tulkkina se kulkee vakaasti kohti valoa.
Järkyttävä, kyllä. Valoa löysin, mutta ainoastaan ystävyydestä, sillä Yanagihara vetää pahuuden ja väkivallan äärrimmäisen överiksi. Monessakin kohtaa kirjailijan kerronta on loistavaa, esim. Juden adoptioisän Haroldin ja lääkäri Andyn puheenvuoroissa sekä surun kuvauksessa. Mutta miksi, oi miksi hän teki Pienestä elämästä näin brutaalin ja rankan sairaan väkivallan tuhovoiman kuvauksen! Vähempikin olisi riittänyt. Jos Yanagiharan tarkoitus oli takoa lapsena koetun väkivallan tuhoisuus lukijan kalloon, siinä hän toden totta onnistui. Pieni elämä on aivan kaamea kirja pahuudesta ja sen aiheuttamista traumoista. Ansionsa siinä on, mutta toivon kuitenkin, ettei yksikään itsetuhoinen nuori löydä tätä kirjaa.
Kirjan ovat lukeneet myös Laura, Maisku, Elegia; kirjailijan haastattelu The Guardianissa
EDIT
Karsin tekstistä liikoja juonipaljastuksia, joihin niin usein syyllistyn. Luettuasi kirjan, arvaat hyvin mitä kaameuksia poistin.
Hanya Yanagihara
A Little Life 2015
Pieni elämä
Suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle
EDIT
Karsin tekstistä liikoja juonipaljastuksia, joihin niin usein syyllistyn. Luettuasi kirjan, arvaat hyvin mitä kaameuksia poistin.
Hanya Yanagihara
A Little Life 2015
Pieni elämä
Suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle
