Varaudu siihen, että Yanagiharan romaani vie järkesi, jäytää sydäntäsi ja kaappaa elämäsi hallinnan. - Romaani joka kuohutti Amerikkaa. - Ällistyttävä, järkyttävä ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista.
Pieni elämä ei kirjana ole pientä nähnytkään: se on yli 900-sivuinen mammutti, joita vierastan periaatteesta. Tarinan ytimessä on neljän nuoren miehen ystäväporukka, joka on hitsautunut yhteen jo collegessa. Porukka on poikkeuksellisen tiivis, kuin perhe ikään. Kaksi heistä on New Yorkista: musta, haitilaissyntyinen rastatukkainen JB, josta tulee ikoninen kuvataiteilija; puolimusta Malcolm, superrikkaan perheen arkkitehtipoika; ja sitten nämä köyhät, isättömät ja äidittömät: Wyomingista kotoisin oleva maalaispoika, ruotsalaissyntyinen orpo Willem, josta tulee Hollywood-tähti; ties mistä kotoisin oleva, monietninen & vaikeneva Jude, josta tulee huippujuristi. Tarina sijoittuu Bostoniin ja New Yorkiin; myös Lontooseen, Pariisiin ja Roomaan kun nämä neljä nuorta miestä aikanaan valloittavat maailman.
Yanagihara kuvaa tämän nelikon elämää ja koko elämän kestävää, tiivistä ja poikkeuksellista ystävyyttä yli 30 vuoden ajan. Miehet ovat kaikki valinneet urakeskeisen ja lapsettoman elämäntavan. He elävät amerikkalaista unelmaansa todeksi: jokaisesta tulee menestynyt, superrikas, ympärisön ihailema ja kadehtima. Tarinan edetessä JB ja Malcom väistyvät taustalle, kirjailijan huomio keskittyy Willemiin ja etenkin Judeen, kämppäkaveruksiin, jotka aluksi asuvat surkeassa kämpässä China Townissa ja myöhemmin ylellisessä loftissa.
Ystävykset ovat kuin ketkä tahansa nuoret, juhlivat ja toilailevat, rakastuvat ja eroavat. He kertovat toisilleen avoimesti aivan kaikesta, mutta traaginen Jude vaikenee kuin simpukka. Hän on komea, mutta ontuva kävely paljastaa hänen selkävammansa. Säännöllisin välein tuo vamma aiheuttaa kipukohtauksia, jotka saavat Juden tärisemään ja vievät tajunnan. Kämppäkaveri Willem auttaa, huolehtii ja kuskaa Judea lääkäri Andyn hoidettavaksi. Andystä tuleekin Judelle läheinen nro kaksi, hänen lääkärinsä loppuelämäksi.
Jude on lapsena koetun, vuosia kestäneen äärimmäisen pahuuden ja pahoinpitelyn uhri. Tämä kaikki on vienyt hänen fyysisen terveytensä ja jättänyt hänen mieleensä itsetuhoisen sekasorron. Jude käyttää kaiken tahdonvoimansa ja energiansa häpeälliseksi kokemansa menneisyytensä salaamiseen. Kun paljastumisen pelko ja ahdistus vyöryvät yli äyräitten, Juden on pakko helpottaa oloaan vahingoittamalla itseään fyysisesti.
Yanagihara suorastaan mässäilee Juden karmivilla kokemuksilla, läpi kirjan, uudestaan ja uudestaan. Luin Lauran linkkaaman The Guardianin haastattelun, jossa kirjailija kertoo liioittelun olleen tarkoituksellista. Mutta en siltikään ymmärtänyt miksi. Kun Caleb astui Juden elämään minua oksetti ja kuvotti. Kirjailija vähensi sairaan väkivallan kuvaustaan toviksi, mutta aloitti taas. Tätä se oli: silmitöntä on off väkivaltaa läpi kirjan.
Juden identiteetti on täysin hukassa. Hän ei pysty uskomaan ja ottamaan läheistensä rakkautta ja sanoja vastaan. Kaikesta heidän todistelustaan huolimatta hän kokee itsensä arvottomaksi. Hän kokee olevansa niin paha, että ansaitsi kaiken hänelle lapsena tapahtuneen. Lapsena kuullut vähättelyt ja loukkaukset ilkkuvat hänen päässään ja tunkeutuvat hänen uniinsa. Willemissä Jude löysi ystävän, onnen ja lämmön, mutta Yanagiharan tunteeton ratkaisu oli se, että Jude menetti myös Willemin tuen ja turvan.
Olet kärsivällinen. Olet antelias. Olet paras kuuntelija jonka tunnen. Olet kaikin puolin fiksuin ihminen jonka tunnen. Olet kaikin puolin rohkein ihminen jonka tunnen. Olet lakimies. Johdat riidanratkaisuryhmää Rosen Pritchard and Kleinilla. Rakastat työtäsi, teet sitä kovasti. Olet matemaatikko, olet loogikko. (...) Sinua kohdeltiin hirvittävällä tavalla. Sinä selvisit siitä. Sinä olet aina ollut sinä.
Yanagiharalla on tarkka ja havainnoiva psykologinen silmä, mutta silti Juden hahmo oli minusta varsin epäuskottava. En pysty millään uskomaan, että henkilö joka on psyykkisesti noin rikki pystyy ammatissaan olemaan noin pätevä, menestynyt ja briljantti. Toki Jude keräsi sympatiat, empatiat, myötätunnon, säälin, surun ja maailman kaikki tuon tyyppiset tunteeni. En tiedä mihin kustantaja viittaa lauseella kuohutti Amerikkaa. Oliko kuohunnan aiheena kenties lastensuojelun piirissä olevien turvattomien lasten pahoinpitelyt, monenlaiset seksuaalisuudet vai psykoterapian tehokkuuden ja parantamiskyvyn vähättely?
Itselleni heräsi paljonkin kysymyksiä. Mikä on lähimmäisen vastuu henkisesti horjuvasta, itseään hirvittävillä tavoilla vahingoittavasta lähimmäisestä? Onko puututtava ja millä tavoin? Missä kulkee aikuisen ihmisen yksityisyyden kunnioittamisen raja? Voiko olla totta, että yhteiskunnan ylläpitämä lastensuojelujärjestelmä on näin mätä ja sokea? Eikö kukaan huomaa?
Yanagihara kuvaa myös sitä, miten vaikeaa ja raskasta on elää henkisesti rikkinäisen ja itsetuhoisen ihmisen lähimmäisenä. Koko ajan elää usko, toivo ja luottamus siihen, että pystyy rakkaudellaan tämän parantamaan. Aivan kuin nainen uskoo parantavansa ja raitistavansa alkoholistimiehensä. Mutta turhaan, luottamus horjuu, pettymykset seuraavat toisiaan, ärsytys kasvaa, turhautuneisuus ja oma avuttomuus ovat vähällä sairastuttaa läheisenkin. Seuraa vahtimista, kyräilyä ja pullojen piilottelua, vihan tunteita.
Rikkinäisen Juden kujanjuoksua kuvatessaan Yanagiharan kohuttu romaani sukeltaa tummista tummimpiin vesiin, mutta ystävyyden, sen kauneuden ja murheiden, tulkkina se kulkee vakaasti kohti valoa.
Järkyttävä, kyllä. Valoa löysin, mutta ainoastaan ystävyydestä, sillä Yanagihara vetää pahuuden ja väkivallan äärrimmäisen överiksi. Monessakin kohtaa kirjailijan kerronta on loistavaa, esim. Juden adoptioisän Haroldin ja lääkäri Andyn puheenvuoroissa sekä surun kuvauksessa. Mutta miksi, oi miksi hän teki Pienestä elämästä näin brutaalin ja rankan sairaan väkivallan tuhovoiman kuvauksen! Vähempikin olisi riittänyt. Jos Yanagiharan tarkoitus oli takoa lapsena koetun väkivallan tuhoisuus lukijan kalloon, siinä hän toden totta onnistui. Pieni elämä on aivan kaamea kirja pahuudesta ja sen aiheuttamista traumoista. Ansionsa siinä on, mutta toivon kuitenkin, ettei yksikään itsetuhoinen nuori löydä tätä kirjaa.
Ystävykset ovat kuin ketkä tahansa nuoret, juhlivat ja toilailevat, rakastuvat ja eroavat. He kertovat toisilleen avoimesti aivan kaikesta, mutta traaginen Jude vaikenee kuin simpukka. Hän on komea, mutta ontuva kävely paljastaa hänen selkävammansa. Säännöllisin välein tuo vamma aiheuttaa kipukohtauksia, jotka saavat Juden tärisemään ja vievät tajunnan. Kämppäkaveri Willem auttaa, huolehtii ja kuskaa Judea lääkäri Andyn hoidettavaksi. Andystä tuleekin Judelle läheinen nro kaksi, hänen lääkärinsä loppuelämäksi.
Jude on lapsena koetun, vuosia kestäneen äärimmäisen pahuuden ja pahoinpitelyn uhri. Tämä kaikki on vienyt hänen fyysisen terveytensä ja jättänyt hänen mieleensä itsetuhoisen sekasorron. Jude käyttää kaiken tahdonvoimansa ja energiansa häpeälliseksi kokemansa menneisyytensä salaamiseen. Kun paljastumisen pelko ja ahdistus vyöryvät yli äyräitten, Juden on pakko helpottaa oloaan vahingoittamalla itseään fyysisesti.
Yanagihara suorastaan mässäilee Juden karmivilla kokemuksilla, läpi kirjan, uudestaan ja uudestaan. Luin Lauran linkkaaman The Guardianin haastattelun, jossa kirjailija kertoo liioittelun olleen tarkoituksellista. Mutta en siltikään ymmärtänyt miksi. Kun Caleb astui Juden elämään minua oksetti ja kuvotti. Kirjailija vähensi sairaan väkivallan kuvaustaan toviksi, mutta aloitti taas. Tätä se oli: silmitöntä on off väkivaltaa läpi kirjan.
Juden identiteetti on täysin hukassa. Hän ei pysty uskomaan ja ottamaan läheistensä rakkautta ja sanoja vastaan. Kaikesta heidän todistelustaan huolimatta hän kokee itsensä arvottomaksi. Hän kokee olevansa niin paha, että ansaitsi kaiken hänelle lapsena tapahtuneen. Lapsena kuullut vähättelyt ja loukkaukset ilkkuvat hänen päässään ja tunkeutuvat hänen uniinsa. Willemissä Jude löysi ystävän, onnen ja lämmön, mutta Yanagiharan tunteeton ratkaisu oli se, että Jude menetti myös Willemin tuen ja turvan.
Olet kärsivällinen. Olet antelias. Olet paras kuuntelija jonka tunnen. Olet kaikin puolin fiksuin ihminen jonka tunnen. Olet kaikin puolin rohkein ihminen jonka tunnen. Olet lakimies. Johdat riidanratkaisuryhmää Rosen Pritchard and Kleinilla. Rakastat työtäsi, teet sitä kovasti. Olet matemaatikko, olet loogikko. (...) Sinua kohdeltiin hirvittävällä tavalla. Sinä selvisit siitä. Sinä olet aina ollut sinä.
Yanagiharalla on tarkka ja havainnoiva psykologinen silmä, mutta silti Juden hahmo oli minusta varsin epäuskottava. En pysty millään uskomaan, että henkilö joka on psyykkisesti noin rikki pystyy ammatissaan olemaan noin pätevä, menestynyt ja briljantti. Toki Jude keräsi sympatiat, empatiat, myötätunnon, säälin, surun ja maailman kaikki tuon tyyppiset tunteeni. En tiedä mihin kustantaja viittaa lauseella kuohutti Amerikkaa. Oliko kuohunnan aiheena kenties lastensuojelun piirissä olevien turvattomien lasten pahoinpitelyt, monenlaiset seksuaalisuudet vai psykoterapian tehokkuuden ja parantamiskyvyn vähättely?
Itselleni heräsi paljonkin kysymyksiä. Mikä on lähimmäisen vastuu henkisesti horjuvasta, itseään hirvittävillä tavoilla vahingoittavasta lähimmäisestä? Onko puututtava ja millä tavoin? Missä kulkee aikuisen ihmisen yksityisyyden kunnioittamisen raja? Voiko olla totta, että yhteiskunnan ylläpitämä lastensuojelujärjestelmä on näin mätä ja sokea? Eikö kukaan huomaa?
Yanagihara kuvaa myös sitä, miten vaikeaa ja raskasta on elää henkisesti rikkinäisen ja itsetuhoisen ihmisen lähimmäisenä. Koko ajan elää usko, toivo ja luottamus siihen, että pystyy rakkaudellaan tämän parantamaan. Aivan kuin nainen uskoo parantavansa ja raitistavansa alkoholistimiehensä. Mutta turhaan, luottamus horjuu, pettymykset seuraavat toisiaan, ärsytys kasvaa, turhautuneisuus ja oma avuttomuus ovat vähällä sairastuttaa läheisenkin. Seuraa vahtimista, kyräilyä ja pullojen piilottelua, vihan tunteita.
Rikkinäisen Juden kujanjuoksua kuvatessaan Yanagiharan kohuttu romaani sukeltaa tummista tummimpiin vesiin, mutta ystävyyden, sen kauneuden ja murheiden, tulkkina se kulkee vakaasti kohti valoa.
Järkyttävä, kyllä. Valoa löysin, mutta ainoastaan ystävyydestä, sillä Yanagihara vetää pahuuden ja väkivallan äärrimmäisen överiksi. Monessakin kohtaa kirjailijan kerronta on loistavaa, esim. Juden adoptioisän Haroldin ja lääkäri Andyn puheenvuoroissa sekä surun kuvauksessa. Mutta miksi, oi miksi hän teki Pienestä elämästä näin brutaalin ja rankan sairaan väkivallan tuhovoiman kuvauksen! Vähempikin olisi riittänyt. Jos Yanagiharan tarkoitus oli takoa lapsena koetun väkivallan tuhoisuus lukijan kalloon, siinä hän toden totta onnistui. Pieni elämä on aivan kaamea kirja pahuudesta ja sen aiheuttamista traumoista. Ansionsa siinä on, mutta toivon kuitenkin, ettei yksikään itsetuhoinen nuori löydä tätä kirjaa.
Kirjan ovat lukeneet myös Laura, Maisku, Elegia; kirjailijan haastattelu The Guardianissa
EDIT
Karsin tekstistä liikoja juonipaljastuksia, joihin niin usein syyllistyn. Luettuasi kirjan, arvaat hyvin mitä kaameuksia poistin.
Hanya Yanagihara
A Little Life 2015
Pieni elämä
Suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle
EDIT
Karsin tekstistä liikoja juonipaljastuksia, joihin niin usein syyllistyn. Luettuasi kirjan, arvaat hyvin mitä kaameuksia poistin.
Hanya Yanagihara
A Little Life 2015
Pieni elämä
Suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle
Minustakin Juden hahmo on hyvin epäuskottava: toisaalta koko kirja on juuri liioittelun takia epäuskottava ja juuri siksi myös salakavalasti tehokas. Minua se jatkuva anteeksipyytelykin alkoi jossain vaiheessa ottaa aivoon - kirja on täynnä toistoa. Mutta silti vaikuttava.
VastaaPoistaKerrot aika paljon tästä kirjasta ja useita pääkohtia, jotka mielestäni vievät lukijalta yllätyksellisyyden. Kannattaisiko mainita postauksen alussa tästä? Minä en ainakaan olisi halunnut tietää näin paljon juonikuvioita tästä kirjasta sitä lukiessani, sillä tässä kirjassa on niin vähän sitä juonta lopulta.
Kaamea kirja, ei pystynyt myöhään illalla lukemaan. Karsin nyt noita juonipaljastuksia...
PoistaHeei, ei minun takia tarvitse karsia. Voihan asiasta vain mainita, niin lukija voi itse valita jatkaako lukemista. Joskus on tosi vaikea olla paljastelematta, koska kirjasta voi olla muuten vaikea keskustella. Ei todellakaan ole tarkoitukseni täällä "määrätä", mitä kukin saa blogiinsa kirjoittaa. <3
PoistaJoo, kirja joka kiduttaa hitaasti!
Oikeassahan sinä olet, en kokenut mitenkään pomottamiseksi! Minulla on taipumus -aina- paljastaa liikaa :)
PoistaEn pidä itseäni erityisen herkkänä, mutta ei todellakaan tuntunut miellyttävälle lukea. Olen iloinen että sain loppuun.
Minua on alkanut inhottaa hirveet väkivaltakohtaukset jne. Ja olenkin vähentänyt sellaisten kirjojen lukemista. Ihan tarpeeksi pahaa on normaalissa elämässä luettavissa, nähtävissä en halua enää kirjoiltani samaa. Hyvä postaus ja taitaa jäädä lukemattakin.
VastaaPoistaTämä on äärimmäisen rankka, ei sovi herkille ollenkaan. Eikä masentuneille, ehkä itsetuhoisten läheisille, jos haluavat kiduttaa itseään.
PoistaHuh, kirja odottaa minulla lukupinossa ja vähän pelottaa tarttua siihen. Kiinnostaa kyllä. Ehkä luen välissä jotain helpompaa. No, eipä nuo muutkaan pinossa olevat niin kevyitä aiheita ole: mielisairautta (Katja Kallion Yön kantaja), orjuutta (Yaa Gyasin Matkalla kotiin) ja murha- ja petostarina syntymättömän lapsen näkökulmasta (Ian McEwanin Pähkinänkuori). Aika rankka huvi tämä lukeminen ;) Tänään sentään bloggasin koko perheelle sopivasta luontokirjasta :)
VastaaPoistaJep, rankka huvi tämä lukeminen :) Onhan se tietty hyvän kirjailijan merkki, jos teksti menee iholle ja fiktiivisyys unohtuu!
PoistaEnnen Yönkantajaa minullekin jotain superkevyttä täyttä hömppää!
Tämä on minulla odottamassa, raskas lukukokemus siis monella tapaa varmaankin edessä (kauhistuin kun posti toi tämän pienellä präntätyn tiiliskiven, mutta pituus ei haittaa tietenkään jos kirja on hyvä).
VastaaPoistaTiiliskivi ja sisältö olivat itsellekin yllätyksiä. Paljon hyvää, mutta liiaksi kaikkea kaameaa. Kyllä sä sen pätkissä luet. Odotan mielipidettäsi mielenkiinnolla.
PoistaMinulle harvemmin tulee ahdistava tai oksettava olo kirjaa lukiessani, mutta tämän kanssa tuli. Ei mikään helppo kirja ei.
VastaaPoistaKirja oli myös tosi ristiriitainen kokemus. Silloin kun tän luin, pidin siitä aika paljon. Nykyään taas en oikein tiedä mitä siitä ajattelisin. Ärsyttää se liioittelu ja epäuskottavuus. Kenelle oikeasti voisi tapahtua se sama kuin Judelle? Ymmärsin liioittelun olleen Yanagiharalta eräänlainen tyylikeino, mutta en tiedä, miten hyvin se sitten oikein toimi. Olisin itse mielelläni lukenut vähän maltillisemman A Little Lifen.
Aivan sama minulla, pahaa teki ja kuvotti. Varmaan rankin lukukokemukseni ikinä, joka vei todella synkkiin ja sairaisiin vesiin.
PoistaOlen tässä yrittänyt googlailla, mutta vieläkään en ymmärrä mikä oli kirjailijan perimmäinen tarkoitus. Sensaationhaku? Niin paljon oli hyviä teemoja, jotka hukkuivat liioitellun kauhean alle. Jos hän olisi malttanut karsia vähänkin, teos olisi ollut hieno. Tuossa The Guardianin haastattelussahan kävi ilmi, että Yanagiharalla ja kustannustoimittajalla oli eriävät mielipiteet väkivaltaisuuden ja kauheuden asteesta.
No eipä tosiaan jättänyt kylmäksi!
Tämä on piakkoin tulossa kirjastosta. Tätä olen odottanut, mutta koko kirja väkivaltaa, huh, 900 sivua, huh huh.
VastaaPoistaMai, kyllä tässä paikoin oli tosi hienoa, mielenkiintoista ja kaunistakin kerrontaa, josta pidin todella paljon. Mutta kaikki tuo hautautui aikuisen Juden lapsuuden uniin ja nykypäivän ahdistuksen purkuihin, joita kirjailija kuvaa (suorastaan) inhorealistisella tavalla. Elegia käyttää sanaa 'vatvoo' ja sitä juuri Yanagihara tekee. Kun huokasi että nyt se kaameus loppui, se alkaa kohta uudestaan.
PoistaEn osaa selkeämmin selittää, kun luet niin ymmärrät. Pitkä ja paksu kirja.
Luin kirjan ja luettuna löysin kirjoituksesi kirjasta.
VastaaPoistavalitettavasti oli kirja kuinka raaka sitten tahansa, tätä myös oikeasti tapahtuu ja kyllä, lastensuojelu ja moni muukin taho on autuaan tietämätön(lue: haluton puuttumaan) tällaisesta. Joten vaikka kirja oli raaka ja julma, niin myös todellinen, ihminen, joka on kokenut elämänsä aikana paljon pahuutta ei koskaan saa kiinni normaalista elämästä. Arvostan, että kirjasta ei oltu tehty loppu hyvin, kaikki hyvin-tyyppistä satua, vaan todellinen ja tuntuva, lukijansa ajattelemaan haastava kirja. Rankka lukukokemus, mutta sen arvoinen.
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että tällaista tapahtuu ja tämmöistä kokeneen ihmisen elämä on auttamatta pilalla. Sitä kritisoin, että vähempikin vatvominen olisi riittänyt. Ne Juden viiltelykohtaukset olivat kammottavia, ja herättivät niin paljon kysymyksiä mm. läheisten puuttumattomuudesta / velvollisuudesta puuttua. Mutta ehkä me ollaan niin paatuneita, ettei vähempi poista suomuja silmiltämme.
PoistaKiitos kommentistasi.
Olen nyt sivulla 200 ja kysyn: eikö muita häiritse käännöksessä alituiseen toistuva lauseen/virkkeen aloittaminen sanalla "joten", joka relatiivisena adverbina aloittaa suomen kielessä sivulauseen? Arvatenkin englanniksi on ollut "so". Tätä esiintyy välillä parikin kertaa samalla sivulla.
VastaaPoistaEntä sitten raivostuttavan yleiseksi levinnyt "mitäköhän" silloin, kun pitäisi olla "mitähän".
Arvostettu kääntäjä Arto Schoderus!
Hei Anonyymi,
PoistaNyt on sanottava, etten tuohon kiinnittänyt huomiota. Lukemisesta on jo aikaakin. Sen muistan, että joissakin kohdissa oli tosi huonoa ja vatkaavaa kieltä. Esim. kun Jude kertoi Willemille menneisyydestään. Tiedä sitten oliko Yanagiharasta vai Schoderuksesta lähtöisin.
En ole vielä siinä kohdassa... huolestuttaa jo. Olen itsekin kääntäjä (tosin kaunoa en käännä) ja minusta tuntuu, että kustannustoimittajilla on nykyään niin kiire, että lopputulos jää huolimattomaksi.
PoistaPahin esimerkki on Siltalan (!) julkaisema Markku Saksan kirja Ihmisiä ja elämää Meksikosta Tulimaahan, joka oli _täynnä_ kammottavia virheitä.
Saksan kirjaa en ole lukenut. Mutta luin tässä keväällä omakustannekirjan Kaarina de Wolff - Rakkahin sisko. Se oli täynnä oikolukuhuolimattomuuksia ja kielioppivirheitä. Nämä pilasivat koko kirjan. Tässä tapauksessa kustannustoimittajaa ei ollut, mutta varmasti heillä on liian kiire.
PoistaTraumateoriaa ja-terapiaa jonkin verran sekä teoriassa etkä käytännössä tuntevana olen eri mieltä kanssasi uskottavuudesta, koin kuvaukset psykologisesti hyvinkin uskottavina. Vakavasti ja varhaisesti traumatisoituneilla on hyvinkin tällainen hyvin toimiva ns päiväminuus, jonka avulla he saavat pidettyä traumamuistot aisoissa. Amerikkalaisen unelman toteutuminen kaikilla päähahmoilla sinänsä oli aikuisten satua, mutta ehkä lukijalle tarpeellinen kehystarina muiden teemojen rankkuuden vuoksi? Ja, valitettavasti, noin pahoja asioita tapahtuu.
VastaaPoistaKiitos kommentista Anonyymi. En itse noita traumajuttuja tunne kovin hyvin, olet varmaan oikeassa. Mutta minusta Juden päiväminuus oli liian tehokas ja toimiva. Traaginen hahmo, karmea lapsuus - ei voi käsittää.
PoistaLuin juuri kirjan loppuun. Uskomaton kirja, hieno kokemus.
VastaaPoistaRiitta epäili, ettei niin psyykkisesti rikki oleva ihminen pysty ammatilliseen menestykseen. Tämä ei ole totta ja kannattaakin tutustua dissosiatiiviseen häiriöön ja sen moninaisiin ilmenemismuotoihin.
Kirja oli todentuntuinen, ei edes pahinta todellisuutta.
Uskomaton kirjailija, hieno kirja !
Kiitos taas kommentistasi, otaksun että olet sama Anonyymi... Tämä jätti minulle hyvin ristiriitaiset tunteet, liekö se hyvä vai paha. Kylmäksi ja välinpitämättömäksi ei todellakaan jättänyt, mutta silti en voi sanoa pitäneeni.
PoistaPakko kommentoida traumatyön näkökulmasta, että jopa Suomessa, missä asiat ovat maailmanlaajuisesti katsottuna erittäin hyvällä tolalla, on paljon yleisesti luultua enemmän lapsena julmasti ja systemaattisesti seksuaalisesti hyväksikäytettyjä ja pahoinpideltyjä ihmisiä, joilla voi vaikeuksista huolimatta aikuisina olla toimivia parisuhteita, perheitä, menestyksekkäitä työuria jne. ”Tällaisen ihmisen elämä on auttamatta pilalla” on melkoisen loukkaava, leimaava ja ylimielinen kommentti, koska antaa ymmärtää, että ihminen voidaan muuttaa ydinolemukseltaan joksikin kelvottomaksi tekemällä hänelle tarpeeksi pahaa. Tarkoituksesi ei varmaan ollut leimata ketään pilalle menneeksi.
VastaaPoistaEn tietenkään tarkoittanut että ihmisestä tulee kelvoton ja arvoton. jOn hienoa etä hyväksikäytetyt ja traumoja kokeneet saavat apua.
PoistaPieni elämä on SUUREN SUURI. Tarina on vaikuttavin mitä olen lukenut pitkään aikaan. Siinä on niin sanomattoman suurta, anteeksiantamatonta lapseen kohdistunutta julmuutta, mutta siinä on myös niin mittaamattoman suurta ja syvää, pyyteetöntä, hyväksyvää ja anteeksiantavaa ystävyyttä. Tämä kirja ei jätä kylmäksi ja se on minulla yksi kriteeri valitessani lukemista. Kuten aina antoisan kirjan "loppumetreillä" hidastutan tahtia, kun en millään haluaisi luopua siitä. Mielestäni tarina ei olisi voinut päättyä toisin. Tähän ei olisi sopinut "lopu hyvin, kaikki hyvin,
VastaaPoistaPientä elämää on kyllä arvostettu bloggaripiireissä: se äänestettiin viime vuoden parhaaksi käännöskirjaksi Blogistania 2017 -äänestyksessä.
PoistaTästä näet kaikki neljän kategorian voittajat: http://www.suomalainen.com/webapp/wcs/stores/servlet/StoreNewsDisplay?catalogId=12051&urlLangId=-77&langId=-77&storeId=10701&pageId=2739-blogistania-palkintojen-voittajat
Ensinnäkin on sanottava, että Hanya Yanagihara on erittäin taitava kirjallisilta taidoiltaan.
VastaaPoistaItse kirjan tiimoilta rupesin miettimään seuraavaa asiaa:
Kuinka paljon ihmisen on tehtävä, hyväksyttävä epämiellyttävyydetkin, jotta hänellä olisi sama arvo kuin muilla (tämä on lapsuusajan traumoista johtuvan erittäin epävarman ihmisen ajatusmaailmasta). Koko elämän ajanko? Siis sen pienen elämän?
Minulle ei kirjasta jää mieleen sen väkivaltakohtaukset, kun rupean ajattelemaan tällaisia asioita. Silloin kirja on mielestäni saavuttanut sen, mihin sillä on pyrittykin.
Niin, Jude oli mennyt rikki karmeiden lapsuudenkokemusten vuoksi. Hän ei uskonut olevansa rakkauden ja välittämisen arvoinen. Omasta lukemisestani on aikaa... raju lukukokemus.
PoistaPieni elämä on todella vaikuttava ja samaistuttava kuvaus traumojen ja yksinäisyyden vaikutuksesta minäkuvaan ja ihmissuhteisiin. Kirjan tapahtumat ja tyyli kuvata niitä ovat todella järkyttäviä ja rankkoja, mutta valitettavasti esimerkiksi hyväksikäyttö, väkivalta ja itsetuohoisuus ovat asioita, joita tapahtuu. Ne ovat myös tabuja, ja niistä on vaikea puhua. Ne ovat kuitenkin joillekin todellisuutta, ja siksi on tärkeää, että niistä kirjoitetaan. Se, että kirjan lukeminen tuntuu epämukavalta, ei tee siitä huonoa. Toki oma herkkyys ja omat rajat on hyvä tiedostaa, mutta taiteen tarkoitus ei ole pelkästään kaunista, kivaa, mielyttävää ja mieltä ylentävää. Taide saa tuottaa myös pahoinvointia.
VastaaPoistaOlen itse kokenut hyvin syvää yksinäisyyttä, ja koin Juden hahmon todella uskottavaksi ja samaistuttavaksi. Riitta ihmetteli, kuinka Jude kykenee etenemään urallaan niin hyvin kaikesta kokemastaan huolimatta. Kirjassa näkyy kuitenkin hyvin selvästi, miten työ ja siinä pärjääminen on Juden tapa paeta muistojaan ja tunteitaan. Juden hahmo on todella hieno ja moniulotteinen kuvaus elämästä traumojen ja kuolemanhalun kanssa.
On totta, että kirjassa Jude kokee uskomattoman paljon kamalia asioita. Minulle tämä näyttäytyy liiottelun ja sensaatiohakuisuuden sijaan kirjailijan haluna kuvata ihmisen sietokyvyn ja elämänhalun rajoja. En myöskään koe, että realistinen ja kaunistelematon äärimmäisen väkivallan ja itsetuhoisuuden kuvaus olisi automaattisesti vain halua aiheuttaa kohua ja kuohuntaa. Kaikkea ei aina tarvitse pienentää ja kaunistella vain, jotta suurempi joukko voisi kokea tapahtumat uskottavammiksi.
En myöskään ymmärrä argumenttia siitä, etteikö teos soveltuisi masentuneille. Jotkut mielenterveyspotilaat ja heidän omaisensa varmasti voivat ahdistua kirjasta, mutta tyyliä "toivottavasti kukaan masentunut ei löydä tätä kirjaa" olevat kommentit osoittavat todella puuttellista ymmärystä mielenterveysongelmien luonteesta. Mielenterveysongelmia ei ratkaista sillä, että laitetaan masentuneet lukemaan pelkkää romanttista komediaa. Jossain tilanteissa lohduttavinta on nimittäin, kun kirjalija on onnistunut sanoittamaan omat ajatukset ja kokemukset lähes täysin, ja toisinaan kirjallisuus on parasta vertaistukea mitä voi saada.
Kiitos kommentistasi.
PoistaBloggaus on tiivistelmä lukuhetken tunnelmista, josta on jo neljä vuotta. Silloin koin noin, tänään ehkä toisin. En sanonut, ettei kirja sopisi masentuneille, vaan näin: "toivon kuitenkin, ettei yksikään itsetuhoinen nuori löydä tätä kirjaa."