28. helmikuuta 2018

Kuukauden kirjat - helmikuu


Valitsen kuukauden lopuksi elämyksellisimmät top 3 kirjaakategorioiden ollessa kotimaisen kirjailijan / ulkomaisen kirjailijan teos & runokirja mistä maasta tahansa. Julkaisuvuodella ei ole väliä. Kokonaisuudessaan helmikuussa luettujen lista löytyy täältä.

Kuukauden kotimainen
Sture Lindholm - Vankileirihelvetti Dragsvik *****Atena 2017
Lyhyen sisällissotamme päätyttyä toukokuussa 1918 maa oli kaaoksessa. Yksi polttavimmista kysymyksistä oli, minne sijoittaa 74 000 punavankia. Valtava määrä! Vankileirejä perustettiin useita eri puolille maata, mutta Dragsvik oli niistä suurin ja tuhoisin. Tässä perusteellisessa tietokirjassaan Lindholm kertoo Dragsvikin synnystä, elämästä siellä ja taistelusta nälkää ja kuolemaa vastaan. Kirjan ensi sivuilla lukija saa lyhyen ja selkeän kuvauksen sisällissodan syistä ja sen kulusta.Vankileirihelvetti Dragsvik on perusteellinen ja asiallinen tietoteos, joka valottaa Suomen sotasurmien tilastoista tuttuja lukemia ja tätä karmivaa katastrofia monelta kantilta.

Kuukauden ulkomainen
Hiromi Kawakami - Sensein salkku ***** S & S 2018
Rakkaus ei katso ikää, ei paikkaa. Se voi löytyä viereiseltä baarijakkaralta, tai syttyä henkilöön joka on sinulle sovinnaisuussyistä mitä epäsopivin. Sensein salkku hurmasi täysin viehättävällä maagisen realisminkin piirteitä omaavalla kerronnallaan. Pidin siitä että henkilöissä oli myös särönsä ja inhimilliset piirteensä. Kawakamin tekstissä kuultaa japanilaisuus monella tapaa: äärimmäisen kohteliaat käytöstavat, ruuat, juomat, Hanami ja talojen sisustus; kerronta on herkkää ja kaunista, mutta riemastuttavalla huumorilla höystettyä. Minua viehättivät näiden kahden dialogit joissa hiljaisuus puhui: Tsusuki. - Niin. - Sensei. - Niin.

Kuukauden runokirja
Kätlin Kaldmaa - Rakkauden aakkoset ***** Savukeidas 2015
Kaldmaa rikkoo naiskirjailijan tabuja ja puhuu runoissaan paljon erotiikasta ja seksistä, suorin sanoin ja selvin ilmauksin. Kokoelmassa on paljon erityyppisiä rakkaudesta kertovia runoja, mutta sen rungon muodostavat ns. rakastajarunot. Kaldmaan rakastajat ovat usein maahanmuuttajia sodan jaloista; he kantavat kokemiaan traumoja eikä heillä enää ole kotimaata mihin palata. Miehet tulevat Syyriasta ja Turkista, Marokosta ja Tunisiasta, Egyptistä ja Indonesiasta, Serbiasta ja Irakista... Rakastajarunojen kautta runoilija ottaa kantaa politiikkaan ja sotimisen mielettömyyteen. Nämä runot ovat äärimmäisen koskettavia ja traagisia. 

Helmikuun elämyksellisimpien valinta oli äärimmäisen vaikeaa, sillä luin aivan huippukirjoja!
Hyvää maaliskuuta - ensimmäistä kevätkuuta & antoisia lukuhetkiä!


Kantelettaren runoja Kalevalan päivänä



Olen juuri lukemassa Juha Hurmeen mainiota Finlandia-voittajaa Niemi. Kaiken muun ansiokkaan ohella Hurme ylistää moneen eri otteeseen meidän runonlauluperinnettämme ja rikasta kansanrunoperintöämme. Löysin hyllystä E. A. Saarimaan toimittaman pienen kirjasen Valikoima Kantelettaren runoja vuodelta 1950. Ties mistä tämä kouluille tarkoitettu painos on meidän hyllyyn eksynyt. Joku innokas koululainen on runoja alleviivaten lukenut. Kanteletarta voidaan pitää Kalevalan sisarteoksena, ja sen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1840 nimellä Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä.

Mateli Kuivalatar oli ehkä tärkein Kantelettaren karjalaisten runojen laulajista. Elias Lönnrot tapasi hänet kahdeksannella runonkeruumatkallaan syyskuussa 1838 Ilomantsin Kontiovaarassa Koitereen rannalla. Martti Haavio kuvaa Kuivalattaren säkeitä äärimmäisen niukoiksi. Sanonta on säästeliäs, eikä runoissa ole turhia kertosäkeitä. Harvinaisen moni hänen lauluistaan kuvailee nuoren neidon miehenkaipuuta. Apeasta mielestä ja melankoliasta lauletaan myös.


Kun mun kultani tulisi
Kun mun kultani tulisi, 
armahani asteleisi,
tuntisin ma tuon tulosta,
arvoaisin astunnasta,
jos ois vielä virstan päässä
tahikka kahen takana.
Utuna ulos menisin,
savuna pihalle saisin,
kipunoina kiiättäisin,
liekkinä lehauttaisin;
vierren vierehen menisin,
supostellen suun etehen.
Tok' mie kättä käpseäisin,
vaikk' ois käärme kämmenellä;
tok' mie suuta suikkajaisin,
vaikk' ois surma suun eessä;
tok' mie kaulahan kapuisin,
vaikk' ois kalma kaulaluilla.
***


Armottoman osa
Alahan' on allin mieli
uiessa vilua vettä,
alempana armottoman
käyessä kylän katua.
Vilu on vatsa varpusella
jääoksalla istuessa,
vatsani minun vilumpi
astuessani ahoja.
Syän kylmä kyyhkysellä
syöessä kylän kekoa,
kylmempi minun sitä'i
jäävesiä juoessani.
***


Ei sula syän suruinen
Suot sulavi, maat valuvi,
ahovieret aukeavi,
kaikki kankahat sulavi,
lätäkötki lämpiävi;
ei sula syän suruinen,
ei valu vajainen rinta.
Jää on jänkkä syämessäni,
vatsassani vaskivuori;
ei sula sulallakana,
ei valu varillakana,
lähe ei lämpimälläkänä,
kepene kesälläkänä,
pala ei päivänpaistehella.
Minkä päivänen yleni,
sen mun mieleni aleni;
minkä päivä lämpimämpi,
sen mun mieleni vilumpi;
minkä päivä kaunihimpi,
minun mieleni pahempi.
***

Elinan surma on pitkän pitkä intohimodraama, viitisen sivua kahteen palstaan ladottua pientä fonttia.   Koska runo on pitkä, julkaisen siitä vain viimeisen säkeistön Hurmeen analyysin jälkeen. Kirsti on muuten Klaus Kurjen mustasukkainen vaimo, Elina oli naineen miehen flamma, hurahdus. Tästä runosta Hurme sanoo näin (s. 259):

"Elinan surma on täydellinen sekoitus seksiä ja väkivaltaa eli erinomainen draama. Ensimmäisessä näytöksessä julma miekkamies Klaus Kurki pölähtää joukkoineen pihalle ja kihlaa Elinan puoliväkisin. (...) Viides näytös leikkaa savuisella rauniolla itkevään Klaus Kurkeen ja katastrofipaikalle kerjäläisen hahmossa saapuvaan Jeesukseen. (...) Hieno kohtaus on myös itsemurha-avantoon halki kansallismaiseman (suo, järven jää, mäntykangas) rientävän Klaus Kurjen etääntyvä säkkipillisoolo. Ja 'Kirsti rakkina perässä' on kuolematon kolmen sanan tylytys."


Klaus tuo ajohon lähti,
pisti pillit säkkihinsä,
soitti suolla mennessänsä,
kajahutti kankahalla,
järähytti järven päässä;
ajoi päin sula'a merta,
alle aaltojen syvinten.
Se oli meno nuoren miehen,
kanssa nainehen urohon;
Kirsti rakkina perässä.
***

Minä kiitän kauniisti Juha Hurmetta kansanrunoinspiraatiosta. Nämä runot ovat sanonnaltaan niin rikkaita ja upeita, jotta kelpaa kyllä niitä lueskella ja hiukan perinteestämme ylpistelläkin! Toki tämä vihkonen sisältää vain pienen murto-osan Kantelettaren runoja. Mutta hyvä tapa tämäkin totutella kalevalamittaan ja vanhahtaviin suomenkielen sanoihin.

Toivo Kuula -seuran sivuilta löytyy runsaasti Kantelettaren runoja. Sisällisodan viime päivinä Viipurissa 1918 menehtynyt Kuula sävelsi niistä useita. Nopealla vilkaisulla ehkä eniten Kuulan tuotannosta sävellyksiä löytyy Eino Leinon ja V. A. Kokenniemen runoihin.

Valikoima Kantelettaren runoja
Toim. E. A. Saarimaa
SKS 1950
*****
Omasta hyllystä







Toivotan kaikille oikein hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!


Jos haluat kurkistaa viime vuotiseen Kalevalan päivän postaukseeni, 
sieltä löytyy Ilpo Tiihosen ihastuttava runo Kesäillan kevyt käsitteellisyys.

26. helmikuuta 2018

Kazuo Ishiguro - Yösoittoja


Yösoittoja on viiden novellin kokoelma, joita yhdistää musiikki ja tietty vinksahtaneisuus - joko juonenkuljetuksessa tai henkilöhahmoissa. Ishiguro jutustelee minä-muodossa ja leppoisasti kertoillen henkilöittensä menestyksen ja kuuluisuuden unelmista. Joku on vielä nuori ja muusikon uransa alussa, toinen on jo nimi, mutta aseman säilyttäminen vaatii radikaaleja toimenpiteitä.

Iskelmähurmuri
Puolalaissyntyinen Jan tienaa kapeaa leipäänsä kitaristina Venetsian San Marcon aukion kahviloissa soittavissa kokoonpanoissa. Häntä ei kiinnitetä yhteenkään vakituiseksi, koska italialaiset kavahtavat uusista maista tulleita maahanmuuttajia. Yhtenä päivänä Jan näkee kahvilassa suuren laulajan Tony Gardnerin, jonka iskelmiä äiti aikanaan suorastaan palvoi. Nyt iäkkään Gardnerin tähti on jo laskenut, nuoremmat ovat rynnistäneet edelle. Jan lähtee gondolilla säestämään laulajan serenadia tämän vaimolle Lindylle. Pari on ollut aviossa liki 30 vuotta ja rakkautta on edelleen, mutta rajuja repäisyjä on edessä: Mutta comebackia ei tehdä noin vain. Täytyy olla valmis moniin muutoksiin, ja jotkut niistä ovat kovia. Siinä muutetaan koko elämäntapa. Siinä muutetaan jopa rakkauden kohteet.

Tämän novellin tunnelma oli minusta aivan ihana. Novellissa mainituissa nimekkäissä entisaikojen laulajissa ja kappaleissa oli sitä jotakin: Frank Sinatra, Glenn Campbell, By the Time I Get to Phoenix... Pidin siitä että novellin vinksahtanutta jujua verhosi salaperäisyys aika pitkälle. Pidin myös hyväntahtoisesta Janista ja vähän höppänän oloisesta vanhasta laulajasta. Tässä Ishiguron lempeä irvailu suuntautuu julkisuuden amerikkalaisiin järjettömiin ilmiöihin ja avioliiton avulla asemansa saavuttaneiden naisten määrätietoiseen taktikointiin. 

Come Rain or Come Shine
Tässä novellissa toisensa tapaavat viittäkymppiä lähestyvät ystävykset. Emily ja Charlie ovat lontoolainen menestynyt aviopari; heidän ystävänsä Ray on harhaileva sinkku ja toimii kieltenopettajana Espanjassa. Tämäkin novelli kiertyy hurmaavien vanhojen iskelmien ja Broadway-musikaalien ympärille. Avioparilla ei juuri nyt mene kovin hyvin ja vieraaksi tullut Ray saa tehtäväkseen korjata miehen ja vaimon välit miehen työmatkan aikana. Asia hoituu parhaiten niin, että vieras tekeytyy idiootiksi, jolloin vaimo huomaa kuinka hyvä mies hänellä onkaan.

Ishiguro luokin tässä novellissa nauruhermoja kutkuttavia hullunkurisia kohtauksia toinen toisensa perään. Ray sattuu nimittäin lukemaan salaa Emilyn päiväkirjassa olevat ilkeät huomautukset itsestään. Suutuspäissään hän rypistää sivut ja yrittää saada teon näyttämään naapurin koiran Henrixin tekosilta:  Niinpä minä siis laskeuduin nelinkontin, painoin pääni lehteen ja upotin hampaani paperiin. Maku oli hajusteinen, ei mitenkään epämiellyttävä..... Parhaan tuloksen tuotti kevyt puremaliike, jossa leukoja liikutettiin koko ajan: paperi rypistyi ja meni kasaan oikein mukavasti.

Malvern Hill
Tässä novellissa nuori kitaristi-lauluntekijä menee ilmaiseksi kesätyövoimaksi sisarensa Maggien ja tämän miehen kesäravintolaan maalle. Nuori mies hermostuu kun siskon mies ei arvosta hänen työpanostaan eikä musiikkiaan, mutta sympatiaa ja ymmärrystä löytyy alueella lomaansa viettävältä sveitsiläiseltä muusikkopariskunnalta, Sonjalta ja Tilolta. Nämä kuitenkin kertovat, miten kovaa musiikkibisness on, miten omista näkemyksistä joutuu tinkimään eivätkä unelmat aina toteudu.

Yösoittoja
Kuvittele kaksi pää paketissa olevaa ihmistä: kokonaan sideharsotettuun päähän on jätetty vain aukot silmille ja suulle. Aamutakeista nämä olennot on pääteltävissä mieheksi ja naiseksi. Nainen on Gardneristaan eronnut Lindy, mies vaimonsa jättämä saksofonisti Steve. Hollywoodin kuuluisin plastiikkakirurgi Boris on hiljattain parannellut molempien kasvoja.

Noiden kahden kinastelut, shakinpeluut ja yölliset seikkailut luksushotellissa Beverly Hillsissä olivat aivan hulvattomia. Ishiguron kritiikki kohdistui terävästi menestyksen edellyttämiin ulkonäköpaineisiin. Luuserimainen rumuus on menestyksen ehdoton este; pelkkä taito ei Hollywoodissa riitä, pitää olla myös sopivat kasvot ja kroppa.

Sellisti
Palaamme italialaiselle piazzalle, josta unkarilaissyntyinen nuori sellisti Tibor yrittää päästä menestyksen vihreälle oksalle. Mentorikseen hän löytää amerikkalaisen sellovirtuoosin Eloisen, jonka antamat vinkit auttavatkin nuorta sellistiä ilmaisussaan eteenpäin. Mutta miksi Eloise ei suostu itse tarttumaan selloon? Tässä syy: Eloise ei ole koskenut selloon täytettyään 11 vuotta, koska ei ole halunnut että opettajat pilaavat hänen lahjansa: Sinun täytyy ymmärtää että olen virtuoosi. Mutta olen vielä kuoressani. Sinäkin olet vielä osittain kuoressasi, ja nämä viikot minä olen auttanut sinua sieltä esiin.

Yösoittojen novellit olivat leppoisia pikku tarinoita, joita se jokin, nimenomaan absurdi vinksahtaneisuus sävytti enemmän tai vähemmän. Ishiguron kerronta toi mieleeni Alice Munron novellit, joskin Munro puhuu paljon naisten elämästä, Ishiguro keskittyi enemmän miehiin. Laadukas suomennos, ihanaa wanhaa musiikkia, nostalgiaa ja ihmiselämän vinksahtaneisuutta - mitäpä sitä muuta tarvitsisikaan tähän ikävään talveen! Viihdyin yhden iltapuhteen loistavasti Ishiguron matkassa.

Muualla: Jokken kirjanurkka, Lumiomena, PS Rakastan kirjoja

Ishiguron teokset:
Silmissä siintävät vuoret, 1983 - A Pale View of Hills, 1982
Menneen maailman maalari, 1988 - An Artist of the Floating World, 1986
Pitkän päivän ilta, 1990 - The Remains of the Day, 1989
The Unconsoled (1995) - ei suomennettu
Me orvot, 2002 - When We Were Orphans, 2000
Ole luonani aina, 2005 - Never Let Me Go, 2005
Yösoittoja, 2011 - Nocturnes, 2009
Haudattu jättiläinen, 2016 - The Buried Giant, 2015 

Kazuo Ishiguro
Nocturnes: Five Stories of Music and Nightfall 2009
Yösoittoja
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Timo Mänttäri
Tammi 2011
****
Kirjastosta

25. helmikuuta 2018

Saila Susiluoto - Metropolis #runosunnuntai


samaa taivasta ihmiskunta oli katsonut vuosituhannet, 
samaa arpisena kohoavaa linnunrataa.... 
vuosituhannesta toiseen olemme sama

Saila Susiluodon kahdeksannella runokokoelmalla on osuva nimi Metropolis - merkintöjä kadonneesta kaupungista. Runoja lukiessa minusta tuntui, että runoilija kertoi vaikutelmiaan jostain etelän kaupungista - kenties Ateenasta tai Barcelonasta, joissa ihmisen historia on vuosituhantista ja joissa menneitten aikojen kerrostumat ovat piiloutuneet nykyihmisten askelten alle. Runot tuntuivat kertovan Barcelonan vaikuttavasta Historiallista museosta, jossa kävin syksyllä. Museossa kuljettiin lasisilla silloilla, joiden alle oli talletettu menneet roomalaiset rauniot. Barcelonassa tosiaankin liki jokaisen nykyaukion alla makaavat hautausmaillaan menneisyyden vainajat. Tämä herättää ajattelemaan oman hetkensä lyhyyttä ja maailmankaikkeuden ikuisuutta. Pari tästä kertovaa runoa kuvan alla.

 Museu d'Historia de Barcelona © Josep BC CC-BY-SA-3.0 / Oikealla oma kuvani jostain isosta astiasta.

muistele kaupunkia jonka sisässä ovat kaikki kaupungit
mehiläishaukkaa katulyhdyn nokassa, museota
lasin sisällä lasia, näkymättömissä
lasilattian alle ruukkuja, mutaa, luita
ja tämän alle hautausmaa jonka alle hautausmaa
jonka alle tori jonka alle tori jonka alle meri jonka alle pohja
jonka alle kallio, kaikki kerrokset joissa toisiamme rakastamme (s. 13)

...
Kun tämän torin perustuksia järsittiin, kirkon tilalle tuli toinen kirkko, toisen kirkon tilalle kolmas kirkko, kolmannen tilalle neljäs. Hautausmaa peitettiin, ajurit kärryineen, hevoset kolkkasivat luiden yli päivittäin. Ihmiset kävelivät, nauroivat, väistelivät likaa ja loskaa, helmoja oli nosteltava, kengät. Tähän jäi suru, tyhjä tila, ei kenenkään käytettävissä, missä juuri nyt astut, lepää rauhattomasti joku jolla ei ole enää nimeä, ei tilaa, kiiltävien ikkunoiden, mainoskylttien, turistibussien alla. (s. 76)
...

Proosamaiset ihmiselämän lyhyyttä ja satunnaisuutta kuvailevat runokuvat lipuivat kokoelman sivuilla. Susiluoto tuntui suhtautuvan varsin skeptisesti ihmiskuntaan, sen isotteluun tämän pallon joka kolkassa, sivilisaatioomme ja kaupungistumiseen: kevät aina harmaa ja keuhkoissa irtopölyä. Me ihmiset öykkäröimme tällä planeetalla emmekä kunnioita luontoa; annamme mannerjäätiköiden sulaa ja merenpinnan kohota. Täytämme meret muovirojulla ja tapamme linnut öljyvahinkoihin: Että meidät on tehty tähtimurskeesta / niin korkea materia ja niin matala tulos.  Me suljemme silmämme pakolaisten tai lasten hädältä sodan jaloissa: en voi katsoa tätä, en katso - rakastan tuota bougainvilleaa.... Urbaanin ihmisen linnunrata on joukkoliikenteen valotaulu, jota linjojen tähtikartat täplittävät.

Ihmisen elämä on tähdenlento ikuisuuden ajassa;  me katoamme ja muutumme osaksi suvun tähtikarttaa, repaleista geeninauhaa, se loistaa taivaalla kuin ledketju. Lapsi kysyy pelokkaasti äidiltään monta kysymystä Entä jos? Runo on ladottu taitavasti purjeveneen muotoon (s. 50). On niin paljon mitä pelätä: mustia aukkoja, pommeja metroissa, putoavia meteoriitteja, auringon sammumista; ja niin lapsesta tuli kalpea tyttö, joka pelkäsi ihan kaikkea.

                                  ä
                                 iti,
                                minä
                               kysyin
                              entä jos
                             atomipommi
                            räjähtää, tai se
                           joka jättää vain
                          talot, huonekalut ja
                         vastapestyt astiat, jos
                        jäätikkö sulaa, vesi nousee
                       ja kaikki peittyy sen alle, jos
                      meteoriitti putoaa, jokin planeetta
                     suistuu radaltaan, entä jos musta aukko
                    nielaisee meidät ja kaikkialla maailmassa
                   on sota, ja maa on saastunut ja kuiva eikä mikään
                  enää kasva, äiti, entä jos me vain lakkaamme olemasta,
                unohdamme äkkiä miten hengittää, entä jos aurinko sammuu,
              sulkee palavan silmänsä noin vain, entä jos sinä kuolet, entä jos minä?

kun kasvat isommaksi on kehitetty alus, sotaa vastaan voi taistella eriväristen lippujen
      alla, kaikki meidät viedään turvaan, jos syttyy sota, siirtokuntaan jossa metsät
         kasvavat kuohuen ja meri lasinkirkas, yleensä ihmiset kuolevat vanhoina
                   sitten olet itsekin jo niin vanha   ettei mikään satu niin paljon.


Mitä meistä jää, kysyy Susiluoto ja vastaa markkinapallon muotoon ladotulla runolla. Meistä jää kaikkea turhaa sälää, jota jälkeemme tulevat eivät todellakaan tarvitse. Listasin tähän loputtoman sälän litaniasta joitakin: multaan kadonneita kuvia hajonneella kovalevyllä, vanhentuneita kolikoita, kokonainen geenilinja joka voi kadota sekunnissa, orjuuden koko historia, kultareunaisia kuppeja, loputtomasti avaimia jotka eivät käy mihinkään, purkkiruokia joissa on kissan tai koiran kuva, kyyneleitä joilla voi täyttää meren tai kaksi....

Minulle ei taida avautua kaikki runojen symboliikka ja mytologia. Jotkut runot ovat kuin mielikuvituksellisia satuja tai ikivanhoja taruja. Minusta nämä sadut ja tarut tuntuivat väärään paikkaan eksyneiltä tässä kokonaisuudessa. Meri on teemana usein, niin kuin monella nykyrunoilijalla. Onko meren äärettömyys ikuisuudenkin symboli? Itse olen täysin maakrapu eikä meri tuo minulle mitään mielikuvia. Netistä löysin tämän Jarkko Tontin artikkelin Vesi runon ikuisuusaiheena. Miksi meret, järvet, joet, lammet, lähteet ja yleensäkin vesi on runouden kestoteema? Vastaukseksi Tontti antaa mm. sen että monissa myyteissä maailma syntyy vedestä / merestä; elämä oikeastikin. 

Susiluoto istuttaa ihmisen omaan mitättömään pienuuteensa. Ei tässä isotella kannattaisi; onko mitään opittu vuosituhansien aikana? Runot ovat kauniita ja taidokkaita, mutta viestivät lohdutonta ja skeptistä kuvaa ihmiskunnasta ja tulevaisuudestamme.  Uhkakuvia toki riittää, ei ihme että lapsi pelkää kun uutisointi tuo kaikki kauhuskenaariot olohuoneeseen. Entä jos, miten jos? Muutaman toivonripauksen löysin sentään:

 asioita tapahtuu, me olemme niistä ihmeellisimmät, me kaikki
***
tätä on onni, tulee sattumalta, nimeää kaikki


Muualla: Tuijata

Sain vinkin, että Susiluodon vanhemmista kokoelmista mm. Auringonkierto ja Huoneiden kirja ovat hienoja. Niinpä aion tutustua niihin myös.

Saila Susiluoto
Metropolis - merkintöjä kadonneesta kaupungista
Kansi Tiina Palokoski
Otava 2018
***
Kirjastosta



Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.
❤︎
Omppu kävi Susiluodon Metropoliksessa myös, ja kuunteli Oratorion
Harmaasusi ihmettelee kevään kääntöpiiriä Jäämeren rannalla
Esther on hyvin dramaattisissa tunnelmissa

23. helmikuuta 2018

Anna Gavalda - Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja


Ranskankielisen alkuperäisteoksen nimi on suomeksi suunnilleen Panssarit murtuvat, mikä kuvaa novellikokoelman luonnetta mielettömän hyvin. Anna Gavalda nimittäin sukeltaa kunkin hahmonsa sisimpään ja etsii sieltä panssarin takaa sisintä kaivertavat asiat. Kirjailija löytää kunkin hahmon oman äänen, vaihtaa kirjoitustyylinsä juuri häneen sopivaksi ja puhuu herkästi ja empatialla. Voilà - c'est magnifique! Pitkän nimen suomeksi saaneessa novellikokoelmassa Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja on seitsemän, hyvin erilaisista ihmisistä kertovaa novellia. Alkupään novelleja lukiessani huokailin ihastuksesta, sillä ne veivät minut ihanaan Pariisiin ja kuulin korvissani tuon sointuvan kielen, jota itse en valitettavasti puhu.

Kokoelma alkaa räväkästi, mutta hurmaavasti novellilla Ritarirakkautta. Minäkertoja on eläinkaupassa työskentelevä Ludmila, lyhyesti Lulu vaan. Hän on maahanmuuttajataustainen, köyhä, vähän koulutettu ja asuu yksin ankeassa lähiöyksiössä. Lulun elinympäristössä on pakko kätkeä herkkä sisin koviksen kuoren alle. Tyttökaveri Samia houkuttelee mukaansa hienoihin snobibileisiin. Kyllä Lulu tietää, että yläluokan pojat ovat hänen tavoittamattomissaan, mutta sitten paremmista piireistä oleva runoilijapoika tarjoaa tytölle yhden hurmaavan illan. Kaikki mitä Lulu kertoo on pojasta kiinnostavaa ja  pittoreskia  ❤︎

Uskomaton ilta. Uskomatonta marsilaisten iskuläppää. Ehtaa diibadaabaa. Jos joku olis sanonu mulle, että tuun jonain päivänä istumaan keskiyöllä D-junassa ittensä Victor Hugon kanssa ja et se kaiken lisäks saa mut syttymään, olisin oikeesti kääntyny kattomaan, et kenestä oikeen olikaan puhe.

Novellissa Sotilaselämää tapaamme nuoren lesken, hänen pienet söpöt lapsensa ja naisen, johon perhe tutustuu kahvilassa. Tässä novellissa tulee esiin riipaiseva suru puolison ja isän kuoltua; leski myöntääkin olevansa tunteikas leski, joka juo liikaa. Yhden yösydämen nämä kaksi juuri tutustunutta naista raottavat panssareitaan ja avautuvat toisilleen; tai oikeastaan avautumisesta huolehtii tuo toinen, naimisissa olevan miehen rakastajatar, joka pohtii elämäänsä ja menetettyä kunniaansa -  ja leski terapoi. Tämä oli erittäin hieno novelli, täynnä pariisilaista elämänmenoa, lapsuuden traumaa ja naisen rooleja.

Novellissa Koirani kuolee kertojana toimii rekkakuski. Miehellä ja hänen vaimollaan on harteillaan niin iso suru että se on jäädyttänyt ja erottanut heidät. Suru on tehnyt vaimosta pakkomielteisen siivoojan, miehestä alkuun masentuneen ja itsemurhaa hautovan. Kulkukoira pelastaa miehen elämälle, mutta nyt tämän rakkaan otuksen menetys yhdistää puolisot: käsi liittyy käteen.

Happy mealissa mies vie rakastamaansa nuorta naista hampurilaiselle. Hän harmittelee, että tyttö ei välitä ollenkaan hienostuneemmista paikoista, mutta tunnustaa silti Minä sitten rakastan tätä tyttöä. Haluan olla hänelle mieliksi. Tämä hurmasi myös täysin ❤︎

Minun kestopisteeni kertoo omassa työssään tuskittelevasta, poikiaan syvästi rakastavasta isästä, joka osaa ratkaista nuorimman pojan Valentinin koulussa syntyneen hankalan tilanteen loistavalla psykologisella otteella. Aivan ihana novelli ❤︎

Novelli Jalkaväensotilas kertoo kahden aikuisen miehen epätavallisesta ystävyydestä. He asuivat samassa kerroksessa hienossa pariisilaisessa talossa. Louis tarjoutui avuksi naapurilleen, kiireiselle bisnessmiehelle, jonka vaimo lähti toisen matkaan. Näitä kahta yhdistivät vanhat hyvät elokuvat, mutta myös mieltymys käsintehtyihin kenkiin - eräänlainen kenkäfetissi. Novelli Muuan poika kertoo rajusti bilettäneestä nuoresta miehestä, joka on palaamassa maalta kotiin junassa mielessään vain tyttöjen iskeminen.

© Le Dilettante
Gavaldalla on vastustamaton, herkkä ja moderni ote. Teksti on tuoretta ja kuin raikas tuulahdus suoraan Pariisista. Hän osaa ujuttautua hienosti eri-ikäisten ja eri yhteiskuntaluokkia edustavien hahmojensa ajatusmaailmaan.  Tuntui että luin pieniä palasia oikeasta elämästä, en mitään sepitettyä. Lotta Toivasen suomennos oli myös onnistunut eri tyyleissään.

Pidin varsin paljon viidestä ensimmäisestä novellista, kahdesta viimeisestä en niinkään. Mutta päätin kuitenkin lukea Gavaldan aiemman novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossakin (2009). Ranskalaista kirjallisuutta tulee luettua aika vähän, siksikin Gavalda on hieno uusi tuttavuus.


Vuonna 1970 syntynyt Anna Gavalda on Ranskan suosituimpia kirjailijoita, ja hänen kirjojaan on käännetty yli 40 kielelle. Gavalda asuu Pariisin eteläisessä esikaupungissa ja kirjoittaa aamuin illoin täynnä paloa kertoa tarinoita koko maailmalle. 


Anna Gavalda 
Fendre l'armure 2017
Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Jenni Noponen
Gummerus 2018
****
Kirjastosta

Kuunnellaanpa lopuksi Edith Piafia!

21. helmikuuta 2018

Max Porter - Surulla on sulkapeite



On kulunut viitisen päivää siitä kun perheen äiti kuoli aivan yllättäen ja äkkiarvaamatta. Isä istuu olohuoneessa ja ihmettelee mitä nyt eteen, polttaa sätkän toisensa jälkeen ja ryyppää. Isä tiedostaa, että vastedes hän organisoi perheen asiat yksin, tehtailee rutiineja äidittömiksi jääneille pikkupojilleen. Tuntuu abstraktilta ja palelee. Silloin ovikello soi, mutta ei ketään. Läjähdys ja huiskahdus, kun Hughesin Varis saapuu auttajaksi surussa. Isä tuumii: ei, ei, ei nyt ole tämän pakkomielteen aika, mutta Varis tuli ja jäi ja tämän näki:

... huusholli läpeensä surun lyömä huutaa kuollutta äitiä, 
jokainen liitu, traktori, takki ja kumisaapas 
on surukelmun peitossa.... 
Tuossa hän on. Sammuneena. Valkkaripöhnässä. 
Kumarruin viereen ja haistoin henkeä...
Hän heräsi eikä nähnyt minua traumansa mustuudelta.

Porterin pienoisromaani on häkellyttävää luettavaa. Kirjailija antaa puheenvuorot Ted Hughesin tuotannosta kirjaa kirjoittavalle isälle, kahdelle pojalle ja Varikselle, joka on melkoinen rääväsuu ja suoltaa päätöntä lorulitaniaa, mutta myös hoivaa ja ohjailee hellästi näitä surussaan kipuilevia. Luulen että Varis-symboliikkaan kätkeytyy jotain mikä ei avaudu minulle; jotain yleistä lintumyyteistä tai sitten Hughesin runokokoelmasta Crow. Varikseen ja korppiin (kuten moniin muihinkin lintuihin) liittyy monia kansanomaisia uskomuksia. Varis, tuo kamala kraakkuja ja haiseva raadonsyöjä, on yksi älykkäimmistä linnuista. Monissa mytologioissa sitä pidetään jumalten viestintuojana ja auttajana kuolemassa. Pientä taustaselvitystä bloggauksen lopussa.

Kun hiukan ohitin Variksen riekuntaa ja kraakuntaa, löysin kirjasta paljon äärimmäisen koskettavaa. Pojilla on ikävä äitiään, ja he yrittävät äidin muotokuvan piirtämällä saada hänet taas eläväksi. He riitelevät ja tappelevat purkaakseen pahaa oloaan. Mutta pian pojat alkavat ymmärtää että he ovat nyt eri poikia ja isä on eri isä. Isällä ei suju työnteko, mistään ei tunnu tulevan mitään. Hän hahmottelee kirjansa lukuja, mutta esipuheen, ynnä seitsemän luvun ja loppusanojenkin otsikoksi muotoutuu: Kaipaan vaimoani. Hän tahtoisi päästä syliin, pitää vaimoaan sylissä. - Uudestaan. Anelen, että saisin kaiken vielä uudestaan.

Aika kuluu, suru helpottaa, muuttuu, pojat kasvavat. He ovat kinastelleet ja tapelleet - pitääkseen isänsä hengissä ja elämässä kiinni. Isä tapaa joitakin naisia, mutta vaikeaahan se on: vaimon ostamalla sohvalla, huoneessa jossa vaimo kuoli. Hymy ja huojennus löytyvät silloin tällöin. Ehkä on aika luopua Variksesta ja levittää äidin tuhka? Ilmoille pääsee sekä isän että poikien suusta riipaiseva rakkaudentunnustus:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA
ja tuhka kohosi pilvenä ilmaan, haihtui pilvien lailla, 
tieteellisen äkkiä ja toivottomasti, niin näytti;

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA
ja heidän äänensä oli heidän äitinsä elämä ja laulu. 
Keskeneräinen. Kaikki kaikessa.

Kirjan nimi Surulla on sulkapeite on tavattoman kaunis. Suru tosiaan on muin musta pahan ilman lintu, joka ilkkuu ja riekkuu ympärillä eikä jätä rauhaan. Surulla on sulkapeite on lyhyt tarina, joka hyppii yli kirjallisuuden genre-rajojen ollen sekä novelli, runo, kansantaru että lastenloru. Irmeli Ruuskan suomennos on tavattoman taitava. Variksen symboliikka ei minulle täysin auennut, mutta suru kosketti. Ansioksi lasken myös sen että  kirja innosti googlettelemaan taustatietoja.

Vuonna 1981 syntynyt Max Porter työskentelee kustannustoimittajana Lontoossa. Surulla on sulkapeite on hänen esikoisteoksensa, josta hän on sanonut: Elämä on lyhyt, ja minä halusin kirjoittaa lyhyen kirjan. Palkintoja ja palkintoehdokkuuksia kerännyt kirja on ilmestynyt jo 21 maassa.


Pientä taustaselvitystä - linkkejä englanniksi
Kirjan inspiraationa siis Ted Hughesin (1930-1998) kulttimaineeseen kohonnut runokokoelma Crow. Hughes oli naimisissa Sylvia Plathin (1932-1963) kanssa tämän itsemurhaan asti. Parilla oli kaksi lasta. Tytär Frieda on runoilija ja kuvataiteilija, poika Nicholas teki itsemurhan alle viiskymppisenä. Hughesin naisseikkailujen vuoksi häntä on julkisuudessa pidetty syyllisenä Plathin itsemurhaan. Näiden kahden suhde esiintyy mediassa tänäkin päivänä. Birthday Letters on kokoelma runoja, jotka kertovat Plathista - klik myös tänne. Hughesin runous on Porterin intohimo, siksi tekstissä esiintyvät myös nimet Ted ja Plath, sekä Hughesista elämäkerran kirjoittanut Keith Sagar & tuon teoksen kuvittanut Leonard Baskin.  Porter on itse lapsena kokenut surun isänsä kuolemasta ollessaan kuusivuotias.

Porter tavoitti hienosti variksen olemuksen. Se pyörähtelee ja nokkii päättäväisesti kaikkea mahdollista, juuri Porterin kuvaamalla tavalla. Yhtenä kesänä seurasin varisemon poikasten ruokintaa - varsinainen show & meteli!


Muissa blogeissa: Helmi KekkonenKosminen KNannan kirjakimara

Max Porter
Grief is the Thing with Feathers 2015
Surulla on sulkapeite
Suomentanut Irmeli Ruuska
Kansi Jenni Noponen
Gummerus 2018
****
Kirjastosta

19. helmikuuta 2018

Anne Salovaara - Afroditen askelin



Afroditen askelin on vuonna 1979 syntyneen Anne Salovaaran esikoisteos. Se on nuorille suunnattu kymmenen novellin kokoelma, joka on saanut innoituksensa antiikin Kreikan mytologioista. Lopun epilogi kertoo mihin antiikin taruun kukin novelli perustuu. Tosin itse luin näitä novelleja sellaisenaan, nykypäivän tarinoina, koska en tiennyt mitään synnyn taustoista.

Useimmissa novelleissa on hyvin synkkä ja arvoituksellinen tunnelma eikä loppuratkaisu aina ole selvä. Novellien hahmoina esiintyvillä nuorilla on kaikilla joku ongelma tai menneisyyden trauma, joka heitä painaa. Kaikki eivät nähneet ulospääsyä ahdingostaan. Salovaaran teksti on kaunista ja moitteetonta, ilmaisuvoimaa siitä löytyi. Vaikka en kuulukaan kohderyhmään viehätyin novelleista. Kerron hiukan enemmän niistä, jotka puhuttelivat minua eniten.

Novellissa Yhteydenpitoa on hyvin yksinäinen, äidin ja siskon kanssa elävä nuori tyttö. Isänsä hän on unohtanut, isä ei ole kuvioissa. Tyttö alkaa viestitellä jossain netissä tapaamansa nimimerkin Elämään eksynyt kanssa. Nämä kaksi tuntevat käsittämätöntä vetoa toisiinsa, ei väliä vaikka mies on parikymmentä vuotta vanhempi. Pitkään epäröityään tyttö tunnustaa itselleen löytäneensä elämänsä rakkauden ja suostuu tapaamiseen. Sitten miehen lompakosta tipahtanut pieni kortti romuttaa dramaattisesti kauniit onnen kuvitelmat ja syöksee elämän hurjaan kuiluun.

Huulet kulkivat pitkin pehmeää niskaa, kädet eksyivät lanteille ja rinnoille. ... Pimeässä huoneessa ei ollut aikaa, minuutti muuttui tunniksi, tunti sekunniksi. Tuli räjähti sormenpäissäni. Polttava ja punainen.
...
Huuto kaikui rapussa, kimpoili seinästä toiseen epätoivon värittämänä. Juoksin portaita alas, alas, alas, silmät täynnä kyyneliä hädin tuskin nähden maailmaa ympärilläni.

Novellissa Kun aina sataa kaverukset Jani ja Miko liftaavat läpi Euroopan. Päämääränä on Englanti ja Stonehenge, jossa suunnitelmana on toteuttaa matkan tarkoitus. En päässyt selville mikä oli Mikon itsetuhoisuuden tärkein lähde, mutta novelli oli karu ja hieno, se kosketti. Novellissa Kevätsiivous tapaamme toisen itsetuhoisen nuoren, novellissa Arvet kolmannen ja novellissa 99 kertaa ja enemmän neljännen. Antiikin tarut ovat julmia, traagisia ja dramaattisia. Kun Salovaara tuo ne nykypäivään ne koskettavat ja ravistavat.  Toivon että toisten pahoinvoinnista lukeminen antaa voimaa sellaiselle nuorelle, joka kipuilee omien kasvukipujensa kanssa - lohdutuksen ettei ole yksin? Toivottavasti  myös voimaa selviytyä tilanteesta.

Olen livahtanut salaa elämän portista sisälle ja osunut keskelle naamiaisjuhlaa. Kukaan ei tunnista minua. Olen kuolema, mutta he luulevat minun olevan vain valepuvussa. 

Aikuiseksi kasvaminen ei ole helppoa. Sisimmässä myllertää ja kuohuu. Kuka minä olen, mitä on elämä? Oma herkkyys on piilotettava koviksen naamion alle. Toivoisin että joku näkisi tuon naamion läpi ja osaisi auttaa. Hyvin lohduttomasta ja mustasta tunnelmasta huolimatta pidin novelleista. Hieno ja lupaava esikoisteos.

Kokoelma yhdistää hienosti Kreikan mytologian nykyaikaan ja jättää lukijan pohtimaan novellien ajattomuutta. Ovatko kaikki tekomme vain uusia versioita tarinoista, jotka on kerrottu jo tuhansia vuosia sitten? Novellien universaalit teemat rakkaus, kuolema ja oman identiteetin etsiminen eivät vanhene koskaan.


Anne Salovaara
Afroditen askelin
Nordbooks 2017
****
Lukukappale kustantajalta - kiitos

18. helmikuuta 2018

Olli Heikkonen - Regional-Express #runosunnuntai


Tämä Runosunnuntai on omistettu Olli Heikkoselle.
Toisessa postauksessa esittelyssä Teoria kaikkein pienimmistä.

sinussa on hauras korvalehti joka on ihmisen kaunein osa

Heikkonen näyttää olevan kiintynyt rautateihin. Esikoiskokoelmassaan Jakutian aurinko hän vei lukijan Trans-Siperian radalle Siperian arktiseen kylmyyteen. Nyt siirrytään Keski-Euroopan rautateille ja valitaan Regional-Express, junat jotka kuljettavat kulkijaa Saksan, Itävallan ja Luxemburgin maisemissa.

Runokokoelman visuaalisuus alkaa jo kannesta: se on väriltään tummanruskea ja synkkä kuin ruostunut ratakisko. Kannessa häämöttää jotain maisemantapaista, joka on yhtä epäselvä kuin junan ikkunasta ohi vilahtelevat maisematkin. Takakannen pieni fontti jää myös lukukelvottomaksi, ei pysty lukemaan mutta joku nuolimainen kuvio sieltä häämöttää. Sen sijaan kokoelman idea ja hienous tulee erinomaisen selväksi heti ensimmäisellä aukeamalla:

Runo on ladottu taidokkaasti tiimalasin muotoon. Tiimalasi on itsessään peilikuva - yläpuoli on identtinen alapuolen kanssa. Kokoelman kaikki runot noudattavat tätä peilikuvaideaa. Säerivit jatkuvat taidokkaasti ladottuina tiettyyn pisteeseen a, josta samat säerivit alkavat toistua käänteisessä järjestyksessä peilikuvina. Taitavaa, taitavaa.

Koko teoksen ulkoasu henkii rauhallista ja mietittyä visuaalisuutta. Ollaanhan me totuttu siihen, että runoteoksissa kikkaillaan typografialla ja fontin koolla. Regional-Expressissä fontti on kauttaaltaan samaa kokoa, ei ole yhtään selkeästi erottuvaa otsikkoa. Ainoa tehokeino on mielettömän hieno ladonta, josta muotoutuu tiimalasin lisäksi eri muotoisia nuolia, kaaria, lintu ja kuin karttoja. 

Kun runo keskivaiheilla kääntyy peilikuvakseen, lukija kokee lukiessaan jännittäviä hetkiä. Säkeiden järjestyksen muuttuessa, mielikuvat ja merkitykset muuttuvat myös. Tulee hiukan skitsofreeninen olo: enkös tämän juuri lukenut? Kuuntelin Heikkosta livenä Helsingin kirjamessuilla ja tunnistin hänen lausumansa runon Yhtenä savuisena iltapäivänä näistä sanoista: sinussa on hauras korvalehti. Kuunteluhetki oli suggestiivinen, sillä Heikkonen vangitsi kaiken huomion lausuessaan runoaan kuin transsissa. Yritän asemoida tuon runon blogitekstissä yhtä hienoksi kuin se on kirjassa. Ehkä en onnistunut millilleen, mutta saatte kuvan mistä on kyse. Tämä on siis vain yksi esimerkki, sillä jokainen runo on oman muotoisensa.

                yhtenä savuisena iltapäivänä
               yhden jazz-kellarin estradilla
              kitara kuoriutuu kotelostaan
             musiikin ihme, veren kohina
            ja korento savuaa valoa päin
           savukielet sirisevät liekissä
          kun soittaja löytää asteikon
         joka on ihmisen kaunein osa
        sinussa on hauras korvalehti
       torvi ulkokorvasta sydämeen
      suora putki, painottomuuden
     tunne niinkuin palju pöllyäisi
    ja pöly tanssii rumpukalvolla
   no pisarat siinä vain tärisevät
  ei kai siinä mitään ihmeellistä
 ihminen on niskansa varassa
pyörähtävä rumpu ja resonanssi
 ihminen on niskansa varassa
  ei kai siinä mitään ihmeellistä
   no pisarat siinä vain tärisevät
    ja pöly tanssii rumpukalvolla
     tunne niinkuin palju pöllyäisi
      suora putki, painottomuuden
       torvi ulkokorvasta sydämeen
       sinussa on hauras korvalehti
        joka on ihmisen kaunein osa
         kun soittaja löytää asteikon
          savukielet sirisevät liekissä
           ja korento savuaa valoa päin
            musiikin ihme, veren kohina
             kitara kuoriutuu kotelostaan
              yhden jazz-kellarin estradilla
                yhtenä savuisena iltapäivänä



Muokkasin Heikkosen sanoja lainaten runokokoelmalle juonta:
Runominä voisi minusta olla Keski-Eurooppaa kiertelevä suomalainen komennusmies, jota tarvitaan siellä täällä. Jälkiteollinen Eurooppa Ruhrin teollisuusihmeen karuine jälkineen vilistää ikkunan takana. Juna kuljettaa miestä, joka haluaa välillä läträtä ja leikkiä viinan kanssa, pitää kiinni oluttupakulttuurin ytimestä. Kun samoissa hommissa kiertelevä kaveri tavataan, ei mietitä mitä rempseästä illasta seuraa: vähintään viisi päivää rokulia - mutta mitä väliä. Irrallista nuoren komennusmiehen / siirtotyöläisen elämää kuvaa mainiosti runo Terve vaan. Mutta mitä muuta voit elämältä toivoa? Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Ja Regional-Express sen kun jytää läpi vuoden, tämänkin maanantain, jossa yksinäisen miehen paras ystävä on tämä ruosteinen pellon ja metsän kehystämä rautatie, joka viskoo usvaa tunneleihin.

Runojen rytmi vaivuttaa lukijankin transsiin: vaununpenkki kuljettaa ja keinuttaa, leijuu kuin unessa ohi epäilyn ja vainoharhan... Runominä viihtyy tuoppinsa ääressä valomerkkiin: on aamu, torikivet pesty kloriitilla on pesuletkulla patisteltu lokkeja pois... Ah onnen rahtu. Kävelkää kotiin jos sellainen on...

Heikkosen Regional-Expressillä oli lumoavaa reppureissata istuen hiljaisen komennusmiehen olalla halki Keski-Euroopan. Luulisi että on yksinkertainen juttu kääntää runo peilikuvakseen jossain pisteessä a, mutta ei se varmaankaan niin mene. On varmistettava että myös käänteinen säejärjestys toimii ja luo haluttuja mielikuvia. Ihailla täytyy myös alati uudistuvaa Heikkosta, sillä edellinen runokokoelma Teoria kaikkein pienimmistä oli melkoisen hillitöntä lurittelua. Eipä toista itseään tämä herra ❤︎

Olli Heikkonen
Regional-Express
Teos 2016
*****
Kirjastosta

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.
❤︎
Päivän runo myös täällä:
Harmaasusi
Luovasti vinossa

Olli Heikkonen - Teoria kaikkein pienimmistä #runosunnuntai


Tämä Runosunnuntai on omistettu Olli Heikkoselle.
Toisessa postauksessa esittelyssä Regional-Express.

Näkisittepä takapihan röykkiöt, siellä ne ovat kaikki,  kuikan kumisaapas, myyrän frakki ja haikaran kauluspaita. Olenko minä teidän mielestänne alkanut lörpötellä. Ex-tyttöystäväni sanoo niin.

Teoria kaikkein pienimmistä toi Heikkoselle joka kolmas vuosi jaettavan Einari Vuorela -runopalkinnon syksyllä 2017. Yllä oleva sitaatti kertoo kokoelmasta olennaisen: runominällä on hillitön vimma lörpötellä ja suoltaa mielikuvituksellista tekstiä kaikesta mieleen juolahtavasta. Paatoksessa on mukana vahvasti luonto: sammalet ja jäkälät, sienten lerpattavat lakit, muurahaiset ja maan matoset. Tekstissä välähtelevät myös Bartolomeus, Berliini, Prahan Kaarlensilta ja naisen ikävä. Välillä runominä kirjoittaa kirjeitä tai meilejä jollekulle, välillä hän puhuu rakkaalle naapurille, tapaa psykologiakin.

Tervehdys,
täällä minä, pimeän keskellä, pidän tuikkua hengissä. Paljon on tapahtunut, puuta kaatunut kuin Ruusulankadun keilahallin keilaa, mutta tosiasiat pitävät minua pystyssä. Vaikka mitäpä tässä kaaoksessa voisi muuta tehdä kuin kaahottaa.

Minulle tuli tästä runokokemuksesta mieleen Mielipuolen päiväkirja, jonka olen joskus 80-luvulla nähnyt Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä (tai Willensaunassa) Tarmo Mannin mainiona tulkintana. Kyllä Vesa Vierikkokin mielipuolena näihin runokuviin istuu, mutta häntä en ole nähnyt livenä.

Proosarunot ovat pitkiä eikä alusta voi päätellä mihin päädytään. Usein runominä yltyy toistamaan jotain päähänpinttymää, hänelle tärkeää tai mieleistä ajatusta. Vuodatusten keskelle kätkeytyy teräviä huomioita ihmisen pienestä elämästä suuren maailmankaikkeuden osasena. Runominä pohtii myös harkitsemattomien ja tyhmien tekemisten seurauksia ja ympäristön tilaa. Löysin paljon tragiikkaa, mutta myös hulvatonta huumoria.

Eksistenssi on ihmeellinen asia. Kun sen sanoo ääneen, sen on vähällä menettää, ainakin se vähenee puoleen ja sitten taas puoleen. Mutta vapaudestani en tingi. Se olkoon täysi ja kokonainen. Niin kuin vahakuorinen omena, josta ei purra.

Runominä pomppii näyttämöltä näyttämölle. Toisinaan hän on hyvin yksinäinen mies, joka yrittää säveltää, ja elää erakkona jossain korpimailla metsän keskellä. Lunta ainakin riittää, ja sähkökatkoja. Toisinaan hän tuntuu asuvan kerrostalossa ja ärsyyntyy naapurista kuuluvista läheisyyden merkeistä: Sanotaan, etä yksinäisyys on kyvyttömyyttä kohdata itsensä. Paskat, minä sanon, yksinäisyys on lihaa ja verta, siis lihan ja veren poissaoloa. Tietoisuutta siitä, että seinän takana ihmiset jakavat säväreitä toisilleen.

Runominä on joskus vihainen ja impulssiensa viemä. Arjen normiaskareet sujuvat surkuhupaisan huonosti:
Ja sitten on tapaus Margit. Vieläkään en tiedä, mitä hän tarkoitti pyykinpesulla. Mitään ajattelematta sulloin lakanat pesurumpuun, ajattelin että pestään sitten samantien pikkuhousut. Nyt meillä on mustat vuodevaatteet ja muutenkin mustaa yllä.
***
Minulla on ongelmia Pythagoraan kanssa ja piin arvo menee joka kerta väärin. Että miten olisin voinut pärjätä kahvinkeittimen ja kaasulieden kanssa. Aina on joku hukassa, Huxley tai Hemingway. Pengoin laatikot ja vaatekaapit, myllersin koko kämpän, kunnes hokasin että kesken illanvieton ne olivat löytäneet toisensa ja nyt ne makasivat raukeina päiväpeiton alla.

Teoria kaikkein pienimmistä -kokoelman pitkiin runoihin Heikkonen on piilottanut niin paljon tunteita ja asiaa, että kokoelma vaati avautuakseen useamman lukukerran. Toivoisin kuulevani Heikkosen lausuvan näitä runojaan livenä. Uskon että sopivalla äänellä puhuttuina runojen henki heräisi Heikkosen tarkoittamaan liitoon. Koin nämä pitkät vuodatukset jonain valtavana vyöryvänä ajatuksenvirtana, joka melkein hukutti minut pärskeisiinsä. Ihailin Heikkosen luontokuvavalikoimaa ja hänen tajunnanvirtansa vuolautta. Lukijana on ilo kuulla, että luovuuden zäääsch ei jätä Heikkosta rauhaan. Kyllä minä niin sanotusti pähkinöiksi menin ❤︎

Mikäs täällä on tepastellessa lepikon laidassa. Lehdet läpättävät, niissä kirmaavat puutiaislaumat, ylös alas heiluvat leukojen pihdit. Veren perintö, säveltämisen taide, zäääsch, ei jätä rauhaan.

Olli Heikkonen (s. 1965) on on julkaissut viisi runokokoelmaa: 1) Jakutian aurinko (2000) - Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto; 2) Kuinka maa muuttui musiikiksi (2003); 3) Jäätikön ääri (2007); 4) Teoria kaikkein pienimmistä (2015) - Einari Vuorela -runopalkinto 2017; 5) Regional-Express (2016)

Muissa blogeissa: Kiiltomato, Tuijata
Runot ovat otteita kirjasta.

Olli Heikkonen
Teoria kaikkein pienimmistä
Tammi 2014
*****
Kirjastosta

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.
❤︎

16. helmikuuta 2018

Sture Lindholm - Vankileirihelvetti Dragsvik


Lyhyen sisällissotamme päätyttyä toukokuussa 1918 maa oli kaaoksessa. Yksi polttavimmista kysymyksistä oli, minne sijoittaa 74 000 punavankia. Valtava määrä! Vankileirejä perustettiin useita eri puolille maata, mutta Dragsvik oli niistä suurin ja tuhoisin. Vastaavaa ei ole edes Venäjän keisarikunnan pahimmissa vankiloissa, totesi heinäkuussa 1918 Dragsvikin tuore ylilääkäri, professori Robert Tigerstedt. Tässä perusteellisessa tietokirjassaan Lindholm kertoo Dragsvikin synnystä, elämästä siellä ja taistelusta nälkää ja kuolemaa vastaan. Kirjan ensi sivuilla lukija saa lyhyen ja selkeän kuvauksen sisällissodan syistä ja sen kulusta.

1910-luvun alkuvuosina rakennettu Dragsvik oli Venäjän armeijan tukikohta, mutta se jäi tyhjilleen venäläisten sotilaiden lähdettyä maasta maaliskuussa. Tyhjästä kasarmista leivottiin vankileiri hirveällä kiireellä. Paikalla ei ollut sänkyjä, astioita, keittiötarvikkeita ym. tarpeellista, mutta silti valtavia vankimääriä alettiin kuljettaa Tammisaareen. Henkilökunta oli nuorta ja kokematonta; minkäänlaista toiminta- tai ruokahuoltosuunnitelmaa ei ollut. Ruokahuollon järjestäminen osoittautuikin sitten elämän ja kuoleman kysymykseksi, sillä maassa vallitsi ankara elintarvikepula ja myös siviiliväestö näki nälkää. Tuommoinen vankimäärä kulutti tonneittain ruokaa, päivittäin. Kohtalokas päätös kieltää vankeja vastaanottamasta ruokalähetyksiä sukulaisiltaan sinetöi monen vangin kohtalon. Tämä päätös tosin kumottiin myöhemmin heinäkuussa.

Varusteiltaan puutteellisessa Dragsvikissä oli jo toukokuun lopulla liki 9000 vankia (koko kapasiteetiksi suunniteltiin 13 000),  ja osa vangeista oli jo saapuessaan sairaita ja nälkiintyneitä.  Nämä erittäin heikkokuntoiset vangit tulivat mm. Kokkolasta, ja heidät oli vangittu jo alkuvuodesta. Puutteelliset hygieniaolot ja niukka ruokavalio lisäsivät sairastuvuutta. Monet vangit sairastivat täitten aiheuttamaa toisintokuumetta sekä punatautia verisine ripuleineen ja suolistotulehduksineen. Huonosti hallussa oleva tilanne räjähti käsiin nopeasti kohoavina kuolemantapauksina. Ne kirjattiin Kuolleitten kirjaan kahdesti viikossa ja lukemat sen kuin nousivat kesäkuun alusta alkaen: 4, 26, 41, 35, 46, 83, 114 ja 69.  Heinäkuussa kuolemantapausten määrä kasvoi yhä: 58, 74, 80, 99, 102, 163, 118, 139 ja 122. Heinäkuun lopulla kansainvälisestikin tunnettu ja arvostettu Robert Tigerstedt nimitettiin Dragsvikin ylilääkäriksi ja hänen salaiseksi aiottu raporttinsa aiheutti kansainvälisen skandaalin:

Riittämätön ravinto sekä ravinnon ja veden kelpaamattoman laadun aiheuttamat vaikeat ruoansulatushäiriöt on syytä katsoa merkittävimmiksi syiksi vankileirissä vallitsevaan suureen sairastavuuteen ja kuolleisuuteen.

Sairaanhoito oli olematonta, ei ollut tiloja eikä lääkkeitä. Vasta heinäkuun lopulla Dragsvikiin perustettiin 700-paikkainen sairaala, joka tosin toimi alkeellisin varustein. Elokuussa saatiin aikaiseksi jonkinlainen täipuhdistussysteemi, mutta se toimi huonosti ilman saunaa. Sauna valmistui vasta lokakuussa. Vankien ruokavaliosta ja ruokailusta ilman astioita oli tuskaisaa lukea. Kun  ruis loppui, leipää alettiin leipoa akanaisista kaurajauhoista. Terävät akanat raapivat ruokatorvea ja suolistoa ja pilasivat lopullisesti vankien ruoansulatusjärjestelmän. Puolen litran päivittäinen keittoannos oli valmistettu puolimädästä suolatusta kalliokalasta, turskasta. Usein tätä keittoakaan ei keitetty tarpeeksi eikä liikasuolaa liotettu tarpeeksi. Kesän edetessä myös juomavesi loppui Dragsvikista aina iltapäivisin. Ei ruokaa, ei edes vettä - järkyttävää inhimillistä kärsimystä.

Lindholmin tietokirja on yksityiskohtainen ja karua luettavaa. Kirjailija kertoo asiallisesti leirin oloista, päivän kulusta, henkilökunnasta ja vangeista nimeltäkin mainiten. Hän seuraa tarkemmin kahta vankiryhmää: Kokkolan huonokuntoisia vankeja, joista monikaan ei selvinnyt sekä ns. Turun punaisia, johon ryhmään kuului myös teloitetuksi päätynyt Arbetet-lehden toimittaja Gunnar Mörn.  On selvää, että vartijoiden joukossa oli myös sadisteja, jotka halusivat kostaa vangeille sodan alkuvaiheen punaista terroria. Teloituksia tapahtui rikkeistä ja kaikki pakoon yrittävät piti määräysten nojalla ampua.

Syyskuussa Dragsvik muutettiin Tammisaaren pakkotyölaitokseksi, johon lukuisat myöhemmät poliittiset vangit passitettiin. Vankien määrä väheni romahdusmaisesti syksyllä  mm. armahdusten ansiosta. Mutta vielä vuodenvaihteessakin Dragsvikin kasarmeissa oli yli 1000 vankia.

KuolintapaPunaisetValkoisetMuutYhteensä
Kaatunut5 1993 4147909 403
Teloitettu, ammuttu, murhattu7 3701 4249269 720
Kuollut vankileireillä11 65241 79013 446
Kuollut vankileireiltä vapauduttuaan607-6613
Kadonnut1 767463802 193
Muut kuolintavat4432915311 265
Kaikki yhteensä27 0385 1794 42336 640

Vankileirihelvetti Dragsvik on perusteellinen ja asiallinen tietoteos, joka valottaa Suomen sotasurmien tilastoista tuttuja lukemia ja tätä karmivaa katastrofia monelta kantilta. Teoksen lopussa Lindholm miettii myös poliittisia näkökohtia, lähdeaineistojen luotettavuutta ja sitä onko keskustelu jo kokonaan käyty. Hänen mielestään ei. Vankileirihelvetti Dragsvik kuuluu ehdottomasti sisällissota-aiheisten teosten must-listalle.

Vuonna 1964 syntynyt tammisaarelainen Sture Lindholm on koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän on julkaissut kahdeksan paikallishistoriaa käsittelevää kirjaa ja hän on kirjoittanut useita lukion historian oppikirjoja. Lindholm opettaa historiaa Tammisaaren ruotsinkielisessä lukiossa. Vuonna 2010 Lindholm julistettiin Vuoden historianopettajaksi.


Sture Lindholm
Fånglägerhelvetet Dragsvik - massdöden / Ekenäs 1918
Vankileirihelvetti Dragsvik - Tammisaaren joukkokuolema 1918
Suomentanut Anu Koivunen
Kansi Mika Perkiökangas
Atena 2017
*****
Kirjastosta
SISÄLLISSOTAHAASTE 15.5.2018 ASTI
15.5.2018 tulee kuluneeksi 100 vuotta sisällissodan päättymisestä. 

Aiheeseen keskittyvät:
5. Sture Lindholm - Vankileirihelvetti Dragsvik ***** Atena 2017
4. Mike Pohjola - Sinä vuonna 1918 ***** Gummerus 2018
3. Anneli Kanto - Lahtarit ***** Gummerus 2017
2. Heidi Köngäs - Sandra ***  Otava 2017
1. Mervi Kaarninen - Punaorvot **** Minerva 2017

Aihetta sivuavat:
3. Jörn Donner - Vesi on verta sakeampaa *** Otava 2018
2. Henna Siekkinen - Aatteen puolesta *** Omakustanne 2017
1. Anni Kytömäki - Kultarinta ***** Gummerus 2014