18. helmikuuta 2018

Olli Heikkonen - Teoria kaikkein pienimmistä #runosunnuntai


Tämä Runosunnuntai on omistettu Olli Heikkoselle.
Toisessa postauksessa esittelyssä Regional-Express.

Näkisittepä takapihan röykkiöt, siellä ne ovat kaikki,  kuikan kumisaapas, myyrän frakki ja haikaran kauluspaita. Olenko minä teidän mielestänne alkanut lörpötellä. Ex-tyttöystäväni sanoo niin.

Teoria kaikkein pienimmistä toi Heikkoselle joka kolmas vuosi jaettavan Einari Vuorela -runopalkinnon syksyllä 2017. Yllä oleva sitaatti kertoo kokoelmasta olennaisen: runominällä on hillitön vimma lörpötellä ja suoltaa mielikuvituksellista tekstiä kaikesta mieleen juolahtavasta. Paatoksessa on mukana vahvasti luonto: sammalet ja jäkälät, sienten lerpattavat lakit, muurahaiset ja maan matoset. Tekstissä välähtelevät myös Bartolomeus, Berliini, Prahan Kaarlensilta ja naisen ikävä. Välillä runominä kirjoittaa kirjeitä tai meilejä jollekulle, välillä hän puhuu rakkaalle naapurille, tapaa psykologiakin.

Tervehdys,
täällä minä, pimeän keskellä, pidän tuikkua hengissä. Paljon on tapahtunut, puuta kaatunut kuin Ruusulankadun keilahallin keilaa, mutta tosiasiat pitävät minua pystyssä. Vaikka mitäpä tässä kaaoksessa voisi muuta tehdä kuin kaahottaa.

Minulle tuli tästä runokokemuksesta mieleen Mielipuolen päiväkirja, jonka olen joskus 80-luvulla nähnyt Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä (tai Willensaunassa) Tarmo Mannin mainiona tulkintana. Kyllä Vesa Vierikkokin mielipuolena näihin runokuviin istuu, mutta häntä en ole nähnyt livenä.

Proosarunot ovat pitkiä eikä alusta voi päätellä mihin päädytään. Usein runominä yltyy toistamaan jotain päähänpinttymää, hänelle tärkeää tai mieleistä ajatusta. Vuodatusten keskelle kätkeytyy teräviä huomioita ihmisen pienestä elämästä suuren maailmankaikkeuden osasena. Runominä pohtii myös harkitsemattomien ja tyhmien tekemisten seurauksia ja ympäristön tilaa. Löysin paljon tragiikkaa, mutta myös hulvatonta huumoria.

Eksistenssi on ihmeellinen asia. Kun sen sanoo ääneen, sen on vähällä menettää, ainakin se vähenee puoleen ja sitten taas puoleen. Mutta vapaudestani en tingi. Se olkoon täysi ja kokonainen. Niin kuin vahakuorinen omena, josta ei purra.

Runominä pomppii näyttämöltä näyttämölle. Toisinaan hän on hyvin yksinäinen mies, joka yrittää säveltää, ja elää erakkona jossain korpimailla metsän keskellä. Lunta ainakin riittää, ja sähkökatkoja. Toisinaan hän tuntuu asuvan kerrostalossa ja ärsyyntyy naapurista kuuluvista läheisyyden merkeistä: Sanotaan, etä yksinäisyys on kyvyttömyyttä kohdata itsensä. Paskat, minä sanon, yksinäisyys on lihaa ja verta, siis lihan ja veren poissaoloa. Tietoisuutta siitä, että seinän takana ihmiset jakavat säväreitä toisilleen.

Runominä on joskus vihainen ja impulssiensa viemä. Arjen normiaskareet sujuvat surkuhupaisan huonosti:
Ja sitten on tapaus Margit. Vieläkään en tiedä, mitä hän tarkoitti pyykinpesulla. Mitään ajattelematta sulloin lakanat pesurumpuun, ajattelin että pestään sitten samantien pikkuhousut. Nyt meillä on mustat vuodevaatteet ja muutenkin mustaa yllä.
***
Minulla on ongelmia Pythagoraan kanssa ja piin arvo menee joka kerta väärin. Että miten olisin voinut pärjätä kahvinkeittimen ja kaasulieden kanssa. Aina on joku hukassa, Huxley tai Hemingway. Pengoin laatikot ja vaatekaapit, myllersin koko kämpän, kunnes hokasin että kesken illanvieton ne olivat löytäneet toisensa ja nyt ne makasivat raukeina päiväpeiton alla.

Teoria kaikkein pienimmistä -kokoelman pitkiin runoihin Heikkonen on piilottanut niin paljon tunteita ja asiaa, että kokoelma vaati avautuakseen useamman lukukerran. Toivoisin kuulevani Heikkosen lausuvan näitä runojaan livenä. Uskon että sopivalla äänellä puhuttuina runojen henki heräisi Heikkosen tarkoittamaan liitoon. Koin nämä pitkät vuodatukset jonain valtavana vyöryvänä ajatuksenvirtana, joka melkein hukutti minut pärskeisiinsä. Ihailin Heikkosen luontokuvavalikoimaa ja hänen tajunnanvirtansa vuolautta. Lukijana on ilo kuulla, että luovuuden zäääsch ei jätä Heikkosta rauhaan. Kyllä minä niin sanotusti pähkinöiksi menin ❤︎

Mikäs täällä on tepastellessa lepikon laidassa. Lehdet läpättävät, niissä kirmaavat puutiaislaumat, ylös alas heiluvat leukojen pihdit. Veren perintö, säveltämisen taide, zäääsch, ei jätä rauhaan.

Olli Heikkonen (s. 1965) on on julkaissut viisi runokokoelmaa: 1) Jakutian aurinko (2000) - Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto; 2) Kuinka maa muuttui musiikiksi (2003); 3) Jäätikön ääri (2007); 4) Teoria kaikkein pienimmistä (2015) - Einari Vuorela -runopalkinto 2017; 5) Regional-Express (2016)

Muissa blogeissa: Kiiltomato, Tuijata
Runot ovat otteita kirjasta.

Olli Heikkonen
Teoria kaikkein pienimmistä
Tammi 2014
*****
Kirjastosta

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.
❤︎

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

KIITOS kommentistasi ♥ THANK YOU for your comment ♥

Kirja vieköön! ei pidä lukijarekisteriä eikä kerää minkäänlaisia lukijatietoja itse. Blogger-blogina noudatamme Googlen yksityisyydensuojakäytäntöä. Kommentoimalla HYVÄKSYT, että Google kerää sinusta määrättyjä tietoja. Mitä ne ovat, löytyy sivultaYksityisyydensuoja ja Googlen sivulta.